Kevään pisin lenkki

Mainitsin sunnuntain jutussa, että olin ihan romuna polkujuoksulenkistä. Niin olinkin. Kävimme näet Supersuunnistajan kanssa polkujuoksemassa Nuuksiossa lauantaina, ja lenkki venähti 19 kilometrin mittaiseksi.

Hyvä on ihmisen Nuuksion rantoja koluta

Supersuunnistaja ehdotti jo viikolla, että menisimme lauantaina juoksemaan Nuuksioon, koska minä olin jo jonkin aikaa puhunut, että pitäisi vihdoin juosta joku pidempikin lenkki. Tällä tarkoitin noin 15 km lenkkiä.

Reitille osui useampikin tyylikäs puuinstallaatio

Supersuunnistaja lupasi minulle 15-20 km lenkin, mistä minä oletin, että saisin itse vaikuttaa lenkin pituuteen ja että se joka tapauksessa olisi lähempänä 15 kuin 20 kilsaa. No, olin väärässä.

Pakollinen perhealbumikuva

Supersuunnistajan suunnitelma oli alun perin noin 18 km, mutta kun poikkesimme reitiltä muutamalle geokätkölle, venähti lenkki 19 kilsaan.

Olisko tämä jyrkänne suunnistuskartalla kampa vai viiva?

Geokätköily tuli mukaan kuvioon vasta perjantaina, kun ystävämme Akrobaatti H kertoi käyneensä kätköilemässä pitkästä aikaa. Supersuunnistaja tuli pääsiäisenä kovin iloiseksi, kun ohitimme H:n löydettyjen kätköjen määrässä, kun haimme pitkäperjantaina fillarilla 50 kätköä Espoon keskusken ja Pirttimäen väliltä. H oli käynyt tosiaan pitkästä aikaa hakemassa kätkön, innostunut taas puuhasta ja keksinyt hakevansa kesän aikana 100 kätköä.

Ensimmäisellä kätköllä

Eli Supersuunnistajalle iski paniikki, ja hänen oli pakko kasvattaa turvallista etumatkaamme kätköjen määrässä. Kätköily toi kyllä lenkkiin ihan sopivia taukoja ja suunnistuksen kaltaista mielenkiintoa, kun jokaisella järvellä oli jotain, mitä odottaa.

Supersuunnistaja päätti suunnan, minä nopeuden

Lähdimme lenkille Solvallasta, ja reittimme seuraili pitkälti Nuuksio Classicin ultran ensimmäistä lisälenkkiä. Kiersimme lenkillämme viisi järveä: Orajärven, Urjan, Kattilajärven, Vääräjärven sekä Hauklammen. Kävimme myös Ruuhijärven ja Velskolan Pitkäjärven rannassa.

Ylämäet käveltiin. Lopussa ylämäiksi määriteltiin vähän kaikkea.

Matkalla tuli kohdattua myös vähän harvemmin näkemääni Suomen faunaa: lenkille lähtiessämme näimme Halitian pihassa palokärjen, jollaista minä en muista nähneeni aiemmin livenä. Se oli niin kaukana, etten valitettavasti saanut mukana olleella kalustolla siitä hyvää kuvaa. Jossain Espoon ja Vihdin rajalla tapasimme sitten ukkometson, jonka saimme sentään ikuistettua kännyköidemme muistikorteille. Tapaamisessa kävi kyllä selväksi, kenen metsässä sitä oltiin, ja jatkoimmekin matkaa aika pikaisesti.

Painukaa v***uun mun metsästä!

Vaikka lenkin oli tarkoitus olla ihan leppoisa, olivat tottumattomat koipeni lopussa aika död. Ja se sitten kostautui sunnuntain matsissa. Ehkä Supersuunnistaja taktikoi?

Supersuunnistaja 40 vuotta!

Miten introvertti juoksija juhlii tasakymppejään? No, hän ei tietenkään järkkää mitään bileitä, vaan etsii kalenterista sopivan ultran ja lähtee lenkille. Tällä kertaa sopiva kisa löytyi vain päivää ennen varsinaista synttärijuhlaa: historian ensimmäinen MRM-polkujuoksu  juostiin Supersuunnistajan synttärien aattona. Niinpä me ajelimme viime perjantaina Mäntyharjulle, jotta Ääsääs pääsi lauantaiaamuna starttiviivalle.

Osallistujia ei ollut ultralla kovinkaan montaa: noin 10 miestä ja kaksi naista. Lyhyemmillä matkoilla (14 km ja mara) juoksijoita oli sitten enemmänkin. Mutta vain tämä 75 km meni Repovedelle asti ja sisälsi siten parhaat maisemat.

Mutta annetaas taas herran kertoa itse kisasta.

Oli niin leppoisaa, että matkalla ehti fotoillakin.

No, oliko kivaa?
No, joo.

Miten meni?
Ihan suunnitelmien mukaan. Lähdin kevyellä vauhdilla ja koetin pysytellä PK2-alueen tuntumassa. Keskisyke huiteli VK1-alueen alarajoilla.
(Niin, sehän voitti. Että suunnitelmien mukaan taisi mennä. Toim. huom.)

Millainen reitti oli?
Ensimmäiset vajaa 20 km oli oikein mukavaa. Sen jälkeen tuli aika paljon tietä ennen kuin päästiin Repovedelle. Paluumatkalla oli paljon tiejuoksua. Eli kaikenkaikkeaan oli vähän liikaa tiejuoksua minun makuuni. Mutta pääsinpähän nopeammin ja helpommalla maaliin.

Lähdetkö toistekin?
*Syvä huokaus* Jaa-a, vähän riippuu. Jos järkkärit muokkaisivat vähän reittiä ja vähentäisivät tieosuita. Tai sitten voisi kokeilla sitä maratonia, jolla oli suhteessa enemmän polkujuoksua ja vähemmän siirtymiä. Tuskin ensi vuonna kuitenkaan.

Pääpalkintona oli LEKA!

Kenelle suosittelisit tapahtumaa?
Sellaisille tyypeille, jotka haluavat juosta pienemmässä tapahtumassa, jossa fasiliteetit ovat kuitenkin kunnossa. Ajankohtahan on silleen hyvä, että keli on jo viileämpi ja luonto voi olla tosi nättinä.

Oliko kivat synttärit?
Joo, oli. Pääsipähän uusiin maastoihin. En olisi ehkä jaksanut juosta vuorokautta Hotelli Nuuksion takapihalla.
(Ääsääs viittaa siis Nuuksio Backyard Ultraan, Toim. huom.)

Oliko kiva voittaa? Oliko hieno palkinto?
Toivottavasti verottaja ei iske. Kai se voittaminenkin on aina kivaa, mutta ei noita ultria kannata juosta sijoitusten tai palkintojen takia - menee liian tuskaiseksi. Leka on aina leka. :)

Paljon onnea sekä voitosta että uudelle vuosikymmenelle pääsystä!

Järkkärinä Nuuksio Classicissa

Olin taas kerran järkkärinä Nuuksio Classicissa. Ekaa kertaa taisin olla mukana 2014, kun ilmoittauduin hommiin juomapisteelle ihan viime tingassa. Sen jälkeen olenkin ollut mukana lähes joka vuosi - ja aina enemmän ja enemmän.

Tänä vuonna otin oikein lomapäivän perjantaille, että pääsin rakentamaan kisakeskusta. Minulla on paljon lomapäiviä jäljellä, koska olin koko kesän saikulla, joten niitä voi nyt käyttää kaikkeen hyödylliseen.

Kisakeskus alkaa muovaantua

Vietin hotelli Nuuksiolla lähes koko perjantain kymmenestä ilta ysiin. Siinä välissä tuli pestyä vesiastioita, kasattua telttoja maalialueelle, pystytettyä lähtö- ja maalikaaria sekä beach flageja ja paljon muuta. Nilkka meinasi loppuillasta vähän väsähtää, kun en ole nyt viime aikoina tottunut olemaan ihan noin pitkään jalkeilla.

Mutta onneksi lauantaina ei tarvinnutkaan enää seistä. Minulla oli nakkina olla gps-seurannassa ja tarkkailla, että juoksijat pysyivät reitillä. Istuin siis koko päivän kisatoimistossa katselemassa eri värisiä palluroita tieskarin ruudulta. Seurasin kilpailijoiden lisäksi ultran ja maratonin jälkipartioita sekä Supersuunnistajaa, joka toimi reitin eisjuoksijana sekä tarkastajana. Viime vuosina Nuuksio Classicin reitti on kohdannut ilkivaltaa, ja siksi reitti esijuostaan ja tarkastetaan vielä aamulla, jotta kukaan kisaaja ei pääsisi eksymään.

Myös Paavo oli rakentamassa kisakeskusta. Paavo edusti Salomonia.
On varmaan siistiä olla lenkkarikauppiaan koira! Oletko ikinä miettinyt,
mitä tapahtuu vanhoille testilenkkareille? Ehkä niille tapahtuu Paavo! ;)

Tänäkin vuonna Supersuunnistaja pääsi merkkaamaan joitain satoja metrejä uusiksi, kun joku todella sinnikäs polkujuoksun vihaaja oli jaksanut raahautua metsään ennen aamukasia ja käydä napsimassa reittimerkit pois. Onneksi myöhemmin päivällä metsä oli täynnä retkeilijöitä ja turisteja, eikä ilkivaltaa enää tapahtunut.

Minun oli tarkoitus aluksi lähteä kotiin jo puoli seiskalta, kun maali meni virallisesti kiinni, mutta en sitten malttanutkaan. Suunnitelma olisi varmaan onnistunut, jos olisin pysynyt poissa maalialueelta, mutta menin sinne norkoilemaan joskus kuuden jälkeen. En sitten malttanut lähteä ennen kuin viimeinenkin kilpailija saatiin maaliin joskus klo 19.20 tienoilla. Viimeisen kilpailijan maaliintulo on aina todella kiva hetki, koska kaikki paikalla olevat järkkärit kokoontuvat hurraamaan hänet maaliin. Tällä kertaa hänelle iskettiin jopa lippu kouraan, koska hän oli matkannut kokemaan Nuuksion erämaan ihan Hollannista asti. Sanoisin, että kannatti jäädä, vaikka vähän pitikin venailla.

Viimeinen urhea kilpailija saapuu maaliin! (Kuva Juha Saatamoinen / Onevision.fi)

Minä pyöräilin pois Nuuksiosta, koska Supersuunnistaja oli 40 km partiolenkkinsä jälkeen ajanut autolla kotiin. Minun kotimatkastani tuli melkoista tempoajoa, koska yritin ehtiä kotiin valoisan aikaan, koska en ollut ottanut lamppua mukaan. Olin tarkastanut, että aurinko laskee klo 20.09. Ensimmäinen tavoitteeni oli ehtiä kevyenliikenteen väylien alkuun ennen pimeää, jotta en jäisi ainakaan autojen alle. Se onnistui helposti, koska olin lähes Ikealla, kun aurinko laski. Ja auringonlaskun jälkeenkin on valoisaa vielä jonkin aikaa. Siksi seuraava tavoitteeni oli ehtiä Tuomarilaan ja sitten Kauniaisiin ennen pimeää. Kauniaisten keskustaan saapuessani alkoi olla jo hämärää. Olin noin kilometrin päässä kotoa, kun kevareiden katuvalot syttyivät. Sen voi ehkä laskea hetkeksi, kun on oikeasti pimeää. Eli melkein ehdin kotiin rikkomatta lakia. Ja melkein ehdin Nuuksiosta kotiovellemme tunnissa, mikä on ihan hyvä saavutus täysjousitetulla maastopyörällä. Illalla piti vähän venytellä, kun jalat olivat niin puhki.

Sherwoodin metsissä

Tänä talvena ei järkätty ollenkaan Winter Trail Run Cupia, johon olemme Supersuunnistajan kanssa aiemmin osallistuneet. Sen sijaan Keravan Urheilijat pisti pystyyn uuden polkujuoksukisan, johon poimittiin cupin Keravan osakilpailujen reittien parhaat palat - kuten ihanainen Keinukallio.

Startti

Sherwood Trail Run järkättiin siis ensimmäistä kertaa. Kahdesta 5 km lenkistä oli muodostettu kympin lenksukka, jonka sai juosta kerran tai kaksi kertaa. Myös vitonen oli tarjolla. Me teimme "perinteiset" eli Supersuunnistaja ilmoittautui 20 kilsalle ja minä kympille. Ja minulla oli tavoitteena olla aiemmin maalissa.

Alkuruuhkaa polulla

Lähtö tapahtui Keupirtin pihalta, mikä oli tuttu paikka jo Winter Trail Run Cupista. Alussa oli tarjolla tietä joitakin satoja metrejä, kunnes päästiin metsään ja kallioille. Kunhan olimme ylittäneet Keravantien siltaa pitkin, pääsimme kunnolla asiaan eli kiipeämään Keinukalliolle. Pakko sanoa, että mäelle oli mukavampaa kiivetä reilun kilsan "lämmittelyn" jälkeen kuin suoraan startista kuten talvicupin osakilpailussa. Huipulta vitosen juoksijat kääntyivät takaisin Keupirtille, ja me muut kävimme hölkkäämässä Keinukallion takametsissä cupista tutun vitosen lenksukan. Sitten kiipesimme taas mäen päälle ja juoksimme vitosen lenkin kanssa samaa reittiä takaisin Keupirtille.

Kiipeämässä ekaa kertaa Keinukalliolle

Lumi oli reitillä aika ärsyttävää, koska edes nastarit eivät pitäneet sohjossa kamalan hyvin. Juokseminen oli siis aika rankkaa. Myönnän, että jossain 4 km kohdalla minua kadutti, etten ollut lähtenytkään vitoselle kympin sijaan. Onneksi sain seuraa reitin loppupuoliskolle ensin parista herrasta ja myöhemmin yhdestä naisesta, jonka kanssa saimme aikaan myös kivan loppukirikamppailun. Minä onneksi voitin kirin, koska uskalsin juosta viimeisessä, melkoisen jyrkässä alamäessä kovempaa. Alamäessä paino on voimaa ja ylipaino on YLIVOIMAA! ;)

Sellainen vähän haastavampi alamäki

Kun Supersuunnistaja saapui maaliin, hänet julistettiin kisan kolmoseksi. Myöhemmin illalla jo kotosalla ollessamme selvisi, että kisan "voittaja" olikin juossut vain 15 km, ja Supersuunnistaja oli siten kisan kakkonen. Ilmeisesti "voittaja" oli kääntynyt epähuomiossa ekalla lenkillä Keinukalliolta vitosen lenkille ja juossut kympin vasta tokalla kierroksella. Ihmettelinkin vähän, että polkujuoksun ekakertalainen voitti niin ylivoimaisesti. Kaikenlaista sitä sattuukin.

Reitin loppupuolella oli myös kiva pitkospuuosio

Kivaa, että Keravan Urheilijat jaksoivat järkätä uuden kisan, vaikka cuppia ei enää järjestettykään. Kisa oli oikein hauska, vaikka olinkin ihan tööt kaiken lumessa tarpomisen jälkeen. Mutta kai sitä vähän kuuluukin olla.

Tuloksia voi ihailla järjestäjän sivuilla.

Itsarilenkki Espoon luonnossa

Itsenäisyyspäivänä kisattiin vuoden 2018 viimeinen Espoo Trail Run, joka oli myös viimeinen cupin osakilpailu. Meidän perhe sai tämän vuoden Espoo Traileista eheän sarjan, koska olimme molemmat taas tikkana viivalla. Supersuunnistaja oli puolustamassa cupin kakkossijaansa, ja minä lähdin muuten vaan lenkille. Ja onhan omassa lähiluonnossa juoksentelu ihan hyvä tapa juhlia Suomen itsenäisyyttä. Minä kun arvostan Suomessa eniten pohjoismaista hyvinvointivaltiota sekä puhdasta ja kaunista luontoa.

Kipuamassa liukkaalle kalliolle

Keli oli pikkasen pakkasella, ja sudittelin lenkkareillani hieman jo Unskin aamulenkin aikana. Ajattelin kuitenkin, ettei metsässä olisi yhtä liukasta kuin asfaltilla, ja päätin jättää nastat kotiin. No, kyllä siellä kallioilla aika liukasta oli. Nastat olisivat olleet ihan nastat. Saatoin vetää yhdet lipatkin, mutta onneksi isoimman koulauksen kärsi taas kerran itsetuntoni.

Alkumatkan possujunaa

Jos liukkailla kallioilla hoippumisen unohtaa, niin juoksu kulki muuten ihan kivasti. Ei tullut mitään edellisen kerran kaltaista energioiden loppumista tai muuten treenit painaneet jaloissa. Pari kilsaa ennen maalia edelläni juossut tyttö liukastui, kaatui ja satutti reitensä. Minä jäin toki heti kyselemään, että mitä kävi ja pitääkö hakea apua. Kaikki muutkin polkujuoksijat ovat ilmeisesti tosi kilttejä, koska poikkeuksetta kaikki perässämme tulevat pysähtyivät myös kyselemään, että tartteeko auttaa. Kun väkeä alkoi olla kuin Jukolan suunnistusjoukkueessa, vinkkasin, että ihan kaikkien ei tarvitse jäädä jeesailemaan, vaan joku voi juosta maaliinkin. Kun loukkaantunut juoksija vielä sanoi pystyvänsä kävelemään itse, ajoi suunnistuskaverini A minutkin matkoihini ja jäi yksin saattajaksi. Molemmat tulivat kyllä juosten maaliin. Pieni kävely oli ilmeisesti auttanut toipumisessa.

Se kisan toinen iso mäki

Loppuaikani oli 53.15. Puolisen minuuttia siitä olisi saanut pois, jos olisin ollut mulkku ja juossut pokkana pyllähtäjän ohi. Mutta ei aika nytkään vuoden huonoin ollut. Absoluuttiset pohjat juoksin jo toukokuussa, kun Salpaus-Roga painoi jaloissa. Ja viime vuotiseen verrattuna aika on huisin hyvä (tulokset täällä, blogitekstin linkki ei enää toimi).

Tämä on oikein tyypillinen Espoon keskuspuiston polku

Supersuunnistajan olisi ehkä kannattanut jättää tulematta. Hän sai nyt yhden pisteen lisää, koska oli osallistunut kaikkiin osakilpailuihin, ja oli sen turvin cupin kakkonen. Palkinnoksi hän sai väärän kokoiset lenkkarit. Cupin kolmonen taas sai märkäsukat, joissa oikean koon osuminen on huomattavasti todennäköisempää kuin kengissä. Mutta toisaalta: kenkiä saa kaupasta - menestystä vain uurastamalla kisoissa. Hyvä Supersuunnistaja! Hyvä Suomi!

Miesten 14 km cupin ykkönen ja kakkonen

Kun Supersuunnistaja Ultra Trail Tour Finlandin juoksi

Se on varmaan käynyt selväksi, että Supersuunnistajalla oli tänä kesänä missiona hankkia eräs harmaa liivi. Ja tulihan se poika kotiin. Nyt isäntä saa kertoa itse, kuinka ihanaa ja ratkiriemukasta jokainen hetki tällä taipaleella olikaan.

Karhunkierroksen startti 25.5.2018

Oliko UTTF kiva kokemus?

No joo.

Mistä sait idean osallistua UTTF:lle?

Kyllä se on ollut mielessä jo siitä asti, kun UTTF perustettiin 2016.

Karhunkierroksen menomatkalla Savilammella 

Mikä kolmesta kisasta oli hienoin maisemiltaan?

Varmaan Ylläs-Hetta. Siellä on kuitenkin avotuntureita merkittävä osa matkasta.

Entä minkä reitin koit rankimmaksi?

Varmaan tähänkin pitää vastata Ylläs-Hetta, koska siellä on paljon pitkiä nousuja. Muissa kisoissa nousut ovat jyrkempiä, mutta ne ovat myös lyhyempiä.

Karhunkierroksella. Kuva: Onevision

Mihin kisaan olet tyytyväisin?

Ehkä sekin on Ylläs-Hetta, koska siellä toteutin parhaiten suunnitelmani. Vaikka viimeiset 5 km menivät vähän plörinäksi. Paras suoritus oli ehkä Karhunkierroksella.

Käydään sitten kisa kisalta läpi. Mikä oli taktiikkasi Karhunkierroksella (160 km), ja miten sujui?

Taktiikka oli edetä rauhallisesti omalla vauhdilla ja juosta mahdollisimman pitkään. Toiveena oli jaksaa juosta Kitkaniemen ylitykseen asti paluumatkalla. Ja kyllä minä sinne juoksinkin. Mutta 30 km ennen maalia meni enimmäkseen kävellen. Aikani oli 25 tuntia ja 35 minuuttia ja olin yhdeksäs.

Ylläs-Hetan ensimmäisen huollon jälkeen 13.7.2018

Sitten se ihanan kamala Ylläs-Hetta (134 km). Siitä teimme toki kesällä syväluotaavan analyysin, mutta kerropa, onko kisa edelleen mielestäsi ihan perseestä ja miksi?

Reitti on edelleen aika huonokulkuinen ja sisältää paljon tiejuoksua. Ja ajankohta on keskellä kesää, kun on yleensä turhan kuuma.

Miten kisa meni?

Muuten ihan suunnitelmien mukaan paitsi viimeisen 5 km osalta. Ei ollut tarkoitus vetää ihan täysiä, vaan jätin voimia myös lomareissulle. Aikaa kului hiukan yli 22 tuntia ja sillä irtosi 20. sija.

Urheilun riemua Ylläs-Hetan maaliviivalla 14.7.2018.

Ja viimeisenä Vaarojen ultra (130 km). Millainen kisa oli?

Kisana Vaarat sopii minulle parhaiten: oli viileää ja pimeää. Maastokin sopii suunnistajalle parhaiten näistä kolmesta kisasta.

Lopputulos selvisi jo viime postauksessa, mutta kerro nyt, miten meni.

Ensimmäinen kierros meni suunnitelmien mukaan. Toisen kierroksen aikana ei valitettavasti imeytynyt neste eikä energia. Homma meni sitten väkisinkävelyksi, kun piti varmistaa maaliinpääsy. Aika yksinäistä puuhaa se oli: ensimmäisten 15 km jälkeen liikuin käytännössä yksin. Aikaa kului jopa 25 tuntia ja 17 minuuttia. Sijoitukseni oli 21.

Vaarojen ultran huollossa klo 6 aamulla 65 km jälkeen 6.10.2018

Kannattiko osallistua?

No joo, varmasti kannatti. Mutta onhan tour sinänsä vähän hankala, että yksittäiset kisat pitää vetää varman päälle, jotta voi varmistaa koko tourin läpipääsyn. Ei voi lähteä tekemään maksimisuoritusta. Ja koko kesä menee vain kisoihin kevennellessä ja niistä palautuessa. Ei ehdi harrastaa juuri muuta.

Voiko tästä päätellä, että tämä oli kertaluontoinen kokemus?

Joo, oli. Saatan juosta jonkun yksittäisen kisan uudestaan. Kisoja on maailma pullollaan, niin turha käyttää toista kesää tällaiseen projektiin.

Pedikyyrin tarpeessa?

Mikä on paras muisto UTTF:lä?

Ehkä Ylläs-Hetan yö, kun sain vähäksi aikaa seuraa kuukkelista.

Mitä antaisit vinkiksi ihmiselle, joka harkitsee UTTF:lle osallistumista?

Muista juosta omilla vauhdeilla. Kisat ovat pitkiä. Suurin osa jotka keskeyttävät, keskeyttävät siksi, koska ovat lähteneet liian kovaa liikkeelle.

Mies ja himoittu liivi.

Nyt on UTMB-pisteet kasassa. Joko tekee mieli osallistua arvontaan?

Joo, kyllä mä varmaan osallistun, mutta toivon, etten voita vielä ensi vuonna. Silloin saan tupla-arvan vuodelle 2020 ja voin juosta ensi vuonna jotain lyhyempiä kisoja.

Kiitos taas kerran sisällöntuotannosta,kultaseni!

Vaarojen Maraton

Supersuunnistajan UTTF 2018 huipentui viime viikonloppuna Vaarojen 130 km ultraan. Koska minullakin piti olla Kolilla jotain tekemistä, yllytin Vuorikiipeilijä M:n kanssani Vaarojen maratonille (42,5 km).

Kesärengaskeli

Jo matka Kolille oli aika jännä, koska Lieksan seudulla satoi perjantaina ensilumi. Ja meillä etelän ihmeillä oli toki Hondassa kesärenkaat. Mutta perille kuitenkin päästiin, vaikka vähän jänniä tilanteita lopussa kohdattiinkin.

130 km lähtö perjantaina illalla

Kun Supersuunnistaja starttasi liikkeelle perjantai-iltana, oli tunnelma vielä varsin talvinen. Yöllä metsässä oli kuulemma jäistä ja paikoitellen liukastakin. Minä kävin morjenstamassa aamulla huollossa, kun hän saapui sinne ensimmäisen 65 km lenkin jälkeen. Kuulemma ei tehnyt kamalasti mieli lähteä toiselle kierrokselle, mutta himo UTTF-liiviin oli sen verran suuri, että niin se herra vaan kirmasi keittoannoksen jälkeen kohti uusia seikkailuja ja toista kierrosta.

Meidän lähtö

Mekin pääsimme tositoimiin vihdoin lauantaina yhdeksän jälkeen. Maassa oli vielä lunta, mutta itse polku oli tallattu jo sulaksi ja mutaiseksi. Aamu oli valjennut sumuisena, mutta meidän startatessamme aurinko kurkisteli pilvien raosta ja ruska loisti aivan mielettömän kauniina.

Vuorikiipeilijä M oli ollut SM-rogan jälkeen kipeänä ja hän oli urheillut syyskuussa paljon vähemmän kuin minä. Se selkeästi kannatti, koska hänellä oli huomattavasti keveämpi jalka kuin minulla. Koetin alussa pysyä peesissä, mutta 5 km kohdalla annoin ämmän mennä menojaan.

Ihana syyssää toi alkuun hyvää fiilistä

Minä hölkyttelin menemään omaa vauhtiani jalkojen tuntuessa ihan yhtä väsyneiltä kuin koko ajan SM-rogan jälkeen. Vähän ennen kymppiä reppuni alkoi ikävästi painaa hartioita. 10 km kohdalla aloin harkita keskeytystä, koska fiilis oli niin paska. Päätin kuitenkin jatkaa ainakin Sikosalmeen, koska halusin kokea Vaarojen maratonin erikoisuuden eli venekyydin. Sikosalmesta oli enää pieni pyrähdys Kiviniemen huoltoon, minne keskeyttäessäkin olisi pitänyt jaksaa kävellä. Vaikka fiilikset huollossakin olivat sieltä ja syvältä ja minua alkoi nopeasti palella, päätin kuitenkin jatkaa matkaa. Minulla ei kuitenkaan ole tapana keskeyttää muuten kuin suunnistuskisoissa.

Ekat portaat ja Vuorikiipeilijä M:n paras puoli

Juoksu ei sujunut huollon jälkeenkään, ja jossain 20 km tienoilla alkoi särkeä jumalattomasti päätä. Hartioita painanut reppu esti verenkierron päähän niin pahasti, että veren ja energian puutteesta iski hillitön hedari. Kun pysähdyin kaivamaan särkylääkkeen repustani, huomasin, että ennen rintaremmin kiinnitystä reppu ei painanutkaan niin pahasti. Fiksuna tyttönä keksinkin löysätä repun remmejä, ja hiljalleen veri pääsi aivoihin asti, ja elämä alkoi taas voittaa.

Suot olivat taas kivoja ja pitkospuilla oli hyvä hölkätä, kun niillä ei ole juuria.

Olo koheni, mutta kompensaatioksi reitti rankkeni. Vaikka päänsärky menikin ohi, en tainnut näyttää Ryläyksen nousuissa mitenkään erinomaiselta: reitillä olleet järkkärit kysyivät pariinkin otteeseen, tarvitsenko lisäenergiaa ja onko kaikki ok. Vastasin, että minulla on mukana tarpeeksi energiaa eikä olokaan ole vielä liian huono.

Kansallismaisema

Vihdoin Ryläyksen alamäessä energiaa alkoi riittää päähänkin asti, ja mielialani alkoi nousta. Koska menoni oli ollut yli 10 km varsin rauhallista, oli minulla myös juoksujalkaa varsin hyvin jäljellä. 30 kilsasta maaliin meno olikin oikein mukavaa, ja otin jopa kiinni muutaman minut ohittaneen tyypin. Viimeisen huollon jälkeen taivalsin pitkän matkan kahden mukavan sauvakävelijäherran kanssa, mutta he taisivat jäädä vauhdistani joskus 5 km ennen maalia, kun ylitimme Kolin laskettelurinteitä.

Matkalla oli jonkin verran mutaa

Supersuunnistaja oli käskenyt minut ottamaan lampun mukaan, mutta pääsin maaliin viimeisillä auringon pilkahduksilla melkein 9 ja puolen tunnin taivalluksen jälkeen. Vaikka reissu oli aika pitkään erittäin perseestä, niin ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin:

1. Kivaa oli, että loppu meni hyvin, koska lopun fiiliksen muistaa parhaiten. Olin jo lauantaina illalla sitä mieltä, että voisin kokeilla Vaarojen maraa joskus uudelleenkin - vähän tuoreemmilla jaloilla ja vähän sopivammin viritetyllä repulla.
2. Tulipahan opittua, että aivoverenkierrolla on iso rooli niin energian imeytymisessä kuin yleisfiiliksessäkin urheilusuorituksen aikana. Sen toimivuudesta kannattaa siis pitää huolta.

Ehdin käydä suihkussa ja syömässä ennen kuin vihdoin Supersuunnistaja gps-pallukka alkoi kivuta Koiln satamasta rinnettä kohti hotellia ja maalia. Kello oli tässä vaiheessa yhdeksän illalla, ja Supersuunnistaja oli ollut reissussa 25 tuntia. Silminnähden väsynyt Ääsääs sauvoi määrätietoisesti maaliviivan yli - ja tuupertui siihen. Hänellä ei ollut toisella kierroksella imeytynyt kunnolla niin neste kuin energiatkaan, joten toinen kierros tuli vedettyä lähinnä sisulla ja periksiantamattomuudella. Maaliin pääsyn jälkeen seuraava tunteroinen tulikin vietettyä sitten tipassa. Ei syöty lauantaina pitsaa ja juotu kaljaa, niin kuin oli suunniteltu.

Silta jossain siellä, missä jo kulki ihan hyvin.

Pussillinen glukoosinestettä, kolme grillimakkaraa, mukillinen karkkia ja kunnon yöunet tekivät kuitenkin ihmeitä, ja aamulla Supersuunnistaja oli kuin uudestisyntynyt ankka. Aamiaisen jälkeen ennen kotimatkaa kiipesimme vielä Ukko-Kolille ottamaan kuvia Supersuunnistajasta UTTF finisher -liivi päällään. Se vaatekappale oli kyllä harvinaisen kovan työn takana. Pitänee muistaa tsekata pesulappu ennen pyykkäämistä. :D

Pic, cause it happend!

Tänään minäkin kävelen portaita alas mieluummin sivuttain ja nukahdin töiden jälkeen ripsihuoltoon. Muuten menee ihan kivasti. Supersuunnistaja on istunut koko päivän palaveripöydässä, niin kuulemma koivet ovat voineet ihan hyvin, kun ei tarvinnut seistä.

Minä ja supersankarini Ukko-Kolilla

Supersuunnistajalla on nyt tarpeeksi pisteitä, että hän voi osallistua UTMB-arvontaan. Ultra-Trail du Mont-Blanc on 171 km polkujuoksuklassikko, joka kiertää Mont-Blancin ympäri käyden Ranskan lisäksi Italiassa ja Sveitsissäkin. UTMB on niin suosittu juoksukinkeri, että siihen pääsee mukaan vain olemalla tarpeeksi kova tai voittamalla paikan arvonnassa. Ja ennen arvontaa pitää kerätä ITRA:n (kansainvälinen polkujuoksuliitto) hyväksymissä kisoissa vähintään 15 pistettä - eli pitää olla päässyt maaliin kolmessa tarpeeksi pitkässä kisassa. Ja nyt Supersuunnistaja on niin tehnyt. Minullakin on Karhunkierroksen sprintin ja Vaarojen maran jälkeen kasassa 4 ITRA-pistettä, ja se riittää OCC-arvontaan. OCC on UTMB:n kanssa samassa tapahtumassa järjestettävä 56 km kisa. Selkeästi jäi vielä paukkuja takataskuun Vaarojen maran jälkeen, koska arvontaan osallistuminen ei tunnu yhtään pöhköltä idealta. Onneksi se on vasta tammikuussa, niin tässä ehtii tulla vielä järkiinsä. 

Ihkaeka Saaristo Trail

Lauantaina tuli koeponnistettua uusi polkujuoksutapahtuma nimeltä Saaristo Trail. Tapahtuma juostiin Turun saaristossa Paraisilla, ja sitä järkkää Pargas IF yhdessä Paraisten kaupungin kanssa. Me jaksoimme lähteä noinkin kauas juoksentelemaan, koska Supersuunnistajan sisko asuu Paraisilla - hoidimme siis sukuloinnin kätevästi samalla kerralla. Koska Supersuunnistajan sisko on myös suunnistaja, tuli hän myös juoksemaan.

Minä ja suunnistajat

Supersuunnistaja osallistui pisimmälle 18 km reitille, missä oli mahdollisuus ottaa peesi ihan maajoukkuesuunnistajilta: mukaan olivat ilmoittautuneet Fredric Portin sekä Otto Simosas. Minä ja Ääsääsin sisko juoksimme 11 km. Kolmantena vaihtoehtona olisi ollut vielä 5 km, joka oli pidempien reittien ensimmäinen lenksukka. Kun vitoset kääntyivät kilpailukeskuksella maaliin, me jatkoimme matkaa vielä toiselle lenkille pohjoiseen.

Polulla

Ainakin 18 ja 11 km sarjoissa palkittiin viisi parasta. Vitosesta en ole ihan varma. Kuntosarjoissa ja junnujen ikäluokissa palkintoja taidettiin jakaa vain parhaille. Lisäksi jaossa oli kasa arvontapalkintoja, ja tällä kertaa meidän perhettä lykästi oikein kunnolla: voitimme molemmat!

Nyt kävi tuuri!

Valitettavasti voitimme tasan saman vuoden lehtitilauksen. Annoimme toisen Kunto & terveyden Supersuunnistajan siskolle, koska emme kokeneet tarvitsevamme lehteä kahtena kappaleena. Voimme ehkä vuorotella lukemisen kanssa. Saapahan Ääsäsin siskon täysin ruotsinkielinen perhe vähän kielikylpyä.

Kapuamista Finby klintille.

Supersuunnistaja ei uskonut alussa pääsevänsä palkinnoille, vaikka minä pidin sitä hyvinkin todennäköisenä. Hän oli ihan varma, että mukana oli tarpeeksi monta kovaa suunnistajaa - jo ennen kuin kuulimme Portinin ja Simosasin osallistumisesta. Heille Supersuunnistaja ei valitettavasti pärjännytkään. Syytetään tästä ihan vain sitä, että Supersuunnistaja pyöräytti nilkkansa 2 km jälkeen, ja juoksi loput 16 km kipeällä nilkalla. Kisan kolmonen meni ohi vasta puolivälin tienoilla, kun Ääsääs pysähtyi juomaan. Supersuunnistaja juoksi lopulta hienosti neljänneksi, ja niin hänestä tuli uuden termarin iloinen omistaja.

Siellä se rapakuntoinen yksilö menee.

Vaatimattomuus on selkeästi sukuvika: Supersuunnistajan sisko julisti ennen kisaa olevansa rapakunnossa ja luultavasti meistä kolmesta viimeisenä maalissa. Rohkenin epäillä tätäkin väitettä. Ja niinhän siinä kävi, että hän posotteli minun ohitseni hieman 5 km jälkeen ja ylitti kolmikostamme ekana maaliviivan. Kertooko tämä jotain minun kunnostani? Hävisin muuten myös loppukirin Fredric Portinille, joka paineli viimeisellä metrillä ohi ja kellotti sekunnin nopeamman ajan. Anna mun kaikki kestää!

Viimeinen alamäki maaliin. Sain tuon valkopaitaisen muuten kiinni!

Nimestään huolimatta Saaristo Trail päästi vain 18 km juoksijat rannalle asti. Me muut saimme pörrätä turvallisesti Ålönin saaren metsissä ja latupohjilla kaukana rannasta. Mutta saimme mekin nauttia hienoista maisemista, kun kiipesimme reitin alkupuolella Finby klintille.

Supersuunnistaja tulee maaliin.

Tapahtuma oli oikein hyvin järkätty, enkä näe mahdottomana ajatuksena, että osallistuisimme kisaan ensi vuonna uudelleen, kunhan se vain sopii aikatauluihin. Osallistumismaksuun kuului kalasoppaa maalissa, mutta menimme kuitenkin suihkun jälkeen vielä Supersuunnistajan siskon uudelle kämpälle grillailemaan. Hampparit olivat niin hyviä, etten panisi senkään ohjelmanumeron uusintaa lainkaan pahakseni. Eiköhän tässä siis vielä joskus Paraisille palata.

Osallistujamitalikin oli hieno ja vähän erilainen. Se on siis puuta, jos ei kuvasta tajua.