Hei hei, mitä kuuluu?

Mitäs tässä, jäitä poltellessa. No, oikeesti on taas tapahtunut vaikka mitä!

1. Tuli koettua elämäni ensimmäinen DNF. Olimme sunnuntaina taas suunnistamassa Somerolla. Nyt on ihan pakko myöntää, että minulla ei ollut kyllä alunalkujakaan kamalan sporttinen olo, mutta taistelutahtoa multa silti yleensä löytyy. Rastijahti on sellainen rogaushenkinen kisa, missä hajontarastit saa hakea aina missä järjestyksessä tahansa, ja välillä käydään sitten keskusrastilla. Minä etsin kolmea ensimmäistä rastiani tunnin. Totesin, että ehkä en tällä kertaa halua vollottaa metsässä kuten joskus aiemmin. Joten keskeytin, kun pääsin takaisin keskusrastille. Supersuunnistaja tuli sopivasti maaliin samaan aikaan (oli tosin lähtenyt puoli tuntia aiemmin). Ääsääskin hävisi oman sarjansa, joten meillä oli harvinaisen tunkki suunnistussunnuntai.
   
   

   

   Supersuunnistajan yhteislähtö. Minä lähdin puoli tuntia myöhemmin

2. Supersuunnistaja osti uuden fillarin. Hänen uusi pyöränsä on maantiepyörä, Ridley Helium. Se on niin kevyt hiilarivehje, että kevyemmillä kiekoilla se olisi jo rajalla, onko se sääntöjen mukaan liian kevyt. Ei passaa sitten polkijankaan painaa liikaa. Nyt meillä asuu sekä Ridleyn että Scottin pyörät! Hahaa! Mutta Supersuunnistajahan on ihan (Blade) Runner ja minun lempihajuveteni nimi on Alien. :D

   
   

   Siinä se on. Ei mahtunut telineeseen, niin panin traineriin. Tosin kohta siihen muuttaa
   minun Punainen Paholaiseni, kun ei Ääsääs aja trainerilla kuin korkeintaan kokeiluajon.

3. Minä olen taas neljän eri urheiluseuran jäsen, kun liityin Cetus masterseihin. Kaipasin elämääni enemmän uimista (ja urheiluseuroja), ja Cetuksen treenit ovat tuossa melkein naapurissa eli Kilossa. Oikean uimaseuran treeneissä pääsee myös treenaamaan muutakin kuin vaparia. Eilen treenattiin rinulia, ja tänään minulla on sisäreidet ihan jumissa. Mutta onpahan tehokkaampi potkukin.

   
   

   Kävimme Somerolla moikkaamassa myös Griseknoenia. On se jo iso sika!
   Tässä se lepuuttaa kavereiden kanssa ennen kuin tuli moikkaamaan
   (houkuteltiin se ylös kilistelemällä avaimia)

4. Ilmottautumisiakin on tullut tehtyä: uhkailinkin jo aiemmin lähteväni polkujuoksemaan, ja nyt Helsinki trail runiin on ihan virallisestikin ilmottu. Toivottavasti 17.10. eivät vaan jalat ole yhtä jumissa kuin tänään kuntorasteilla. Polkujuoksusta oli muuten hyvä juttu Ylellä. Kannattaa lukea!

Sellaista täällä. Toivottavasti teillä kaikilla menee paremmin kuin minulla keskimäärin Somerolla.

Kun elämä häiritsee hyvää harrastustoimintaa

Tämä viikko on mennyt urheilullisesti vähän pienemmällä liekillä, vaikka suunnitelmissa oli viettää PK-kautta täyttä häkää. Elämä tai tarkemmin sanottuna leffafestari nimeltä Rakkautta ja Anarkiaa on sotkenut aikatauluja. Kun melkein joka ilta tulee istuttua leffateatterissa katsomassa enemmän ja vähemmän omintakeisia indiepläjäyksiä, ei ehdi lenkille tai salille ihan haluttuun tahtiin. Lisäksi mulla on ollut tällä viikolla aika paljon töitä, joten olen ihan vaan henkisen rauhan takia mennyt aamuisin mieluummin töihin kuin urheilemaan.

Kaiken tämän päälle minulla on jo jonkin aikaa ollut akuutti "paska mutsi" -syndrooma: koen jatkuvasti huonoa omatuntoa siitä, etten ole tarpeeksi kotona kissojen kanssa. Oletan, että pienten lasten vanhemmilla on samanlaista kroonista riittämättömyyden tunnetta. Siitä syndroomani nimi siis. Minun omaatuntoani alkoi soimata joskus kesällä, kun viiletimme useamman viikonlopun ties missä, ja kissoilla kävi vain ruokkija ja vessansiivooja pari kertaa päivässä. Tästä syystä en esimerkiksi torstaina mennyt töistä salille, vaan meninkin kotiin korjaamaan kissojen kiipeilypuun narukuorrutetta ja aktivoimaan karvahanureita siitä yli jääneillä narunpätkillä. Olen kuitenkin niin monena iltana tällä viikolla ollut siellä leffassa, etten enää eilen raaskinut mennä töistä suoraan salille ja sieltä melkein suoraan uimaan.

Kotona on parasta seuraa

Koetan kuitenkin taistella "paska urheilija" -syndroomaa vastaan ja hoen itselleni, että tällä tasolla liikkuessa urheilun pitää olla kivaa eikä ahdistusta tuova velvollisuus. Jos voin henkisesti paremmin tehdessäni töitä ja ollessani kissojen kanssa kotona kuin puntatessa, niin en punttaa. Ja tuskin se nyt radikaalisti tuloksiinkaan vaikuttaa. Ei näitä leffafestareita ja työkiireitä nyt ihan joka viikko ole.

Lohduttelin itseäni myös keksimällä, että voisin ilmottautua puolimatkalle tähtäävien triatleettien treeniryhmään. Samalla annoin itselleni luvan olla vähän vähemmän järjestelmällinen treenaaja syys-lokakuun ajan, koska ryhmä starttaa marraskuussa. Itsepetostako? En tiedä, mutta ainakin minun kortisolitasoni pysyvät alhaalla.

Laatikollinen hyviä syitä jäädä kotiin

Loppupeleissä kuitenkin aikatauluihin sopivista treeneistä tulee kuitenkin aina hyvä fiilis ja ne lataavat akkuja. Ja sehän tässä kai kuitenkin on tärkeintä. Olisihan se toki ihan kivaa, jos tuloksetkin joskus paranisivat, ja siksi koetankin treenata edes vähän systemaattisesti. Mutta ihan rehellisesti sanottuna: jos oikeasti haluaisin kehittyä jossain lajissa edes jokseenkin hyväksi, minun pitäisi panostaa siihen, eikä harrastaa triathlonia, suunnistusta, multisportia, kiipelyä ja käydä salilla. Tai minun pitäisi edes kisata vain yhdessä lajissa. Mutta koska en osaa valita, niin ei passaa liikaa jännittääkään.

Tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike. :)

Pyörät pyörii

Tänään potkuttelin taas Supersuunnistajan kickbikellä töihin ja kotiin. Menomatka sujui mainiosti, ja Keilaniemessä vastaan tuli toinen potkupyöräilijä. Yllätys oli niin suuri, että ehdin vain hymyillä heimoveljelleni. Tosin eipä potkupyörän kanssa paljoa vilkutellakaan.

Paluumatka ei mennytkään sitten ihan yhtä mallikkaasti. Ensinnäkin minulle tuli pirun kiire, kun töissä oli liian kivaa, enkä malttanut lähteä ajoissa. Minun piti ehtiä keskustaan Rakkautta ja Anarkiaa -leffaan, niin en voinut potkia paluumatkalla isoa lenkkiä. Päätin sitten puolimatkassa alkaa potkia vähän lujempaa, että saisin edes tempotreenin. Jalanvaihto vauhdissa ei ole näemmä niin helppoa, ja minun hyppyvaihdon ja perinteisen vaihdon ihmeellinen hybridini päättyikin rähmälleen katuun. Kolauksia kokivat kyynerpääni ja itsetuntoni. Kaiken kukkuraksi yleiöäkin oli enemmän kuin tarpeeksi, kun vastaan oli tulossa isompi miesjoukko ja yksi pyöräilijäkin oli sopivasti mestoilla puhumassa puhelimeen. Kysyivät kyllä kohteliaasti, olenko ok ja auttoivat pystyyn.

Mutta sitten iloisempiin uutisiin: meillä on uusi perheenjäsen. Se on mustavalkoinen ja siinä on 27,5 tuuman renkaat. Eli joo, meitsi osti uuden fillarin. Ääsääs bongasi Fillaritorilta Scott Genius 730:n  vuosimallia 2014. Siinä on XT-osasarja, SLX-jarrut ja Foxin alusta, jos tällainen fillarinörttien nippelitieto jotakuta kiinnostaa. Minä en noista oikeasti itse juurikaan käsitä muuta kuin, että tää on kai aika magee menopeli. Ja kokokin oli minulle juuri passeli! Kävin lauantaina koeajelemassa pyörän Kirkkonummella. Kun pääsimme myyjän kanssa yhteisymmärrykseen hinnasta, niin fillari lähti peräkontissa kohti Espoota.

Eilen uusi mussukkani pääsi Espoon keskuspuistoon koeajolle. Täysjousitus on kyllä iloinen asia juurakoissa ja kivikoissa. Kun vielä jostain löytäisi jostain viime keäisen rämäpäävaihteeni, niin eihän minua pitelisi poluilla enää mikään. Valitettavasti nössöys on vallannut minut kokonaan viime kesän megapannutuksen jälkeen. Nyt kaatuilu ja nössöily on sentään kivaa, kun on niin mahottoman siisti fillari. Ehkä kokemus palauttaa minun kadonneen itsevarmuuteni joskus ensi keväänä.

Pitäisi keksiä fillarille vielä nimi. Supersuunnistaja ehdotti Neroa, koska fillari on Genius. Eniten minua tällä hetkellä viehättää kuitenkin yhden kaverin ehdottama Mulder. Se on ehdottomasti paras tähän astisista Fox-väännöksistä muiden ollessa Megan ja Samantha. Mutta jätetään asia vielä hautumaan hetkeksi.

Oho, ilmosin (ja suunnittelen ilmoavani lisää)!

X-kaadon ilmottautuminen oli ja meni - ja me jätimme sen väliin. Ei enää multisportia tänä vuonna meille siis. Mutta ei hätää! Kaikkea muuta kivaa on tulossa.

Eilen sain vihdoinkin aikaiseksi ilmottauduttua 2 tunnin rogainingiin Tuusulaan. Supersuunnistaja alkaa taas tuijotella metsänreunaa kivääriin nojaten, joten hän ei tule mukaan. Mutta yksin minun ei tarvitse rogaamaan lähteä, koska Vuorikiipeilijä M muodostaa kanssani joukkueen. Mutta tämä tarkoittaa, että suunnistusvastuu on lähinnä minulla. Hihii!

Näitä pitäisi taas löytää muutama

Tämän lisäksi suunnittelen meneväni vähän polkujuoksemaan 17.10. Koska juoksu ei ole varsinaisesti minun juttuni, ajattelin kirmata vain 12 km. Tänne en ole vielä ilmottautunut, koska olen kysellyt mukaan työkavereita. Vähän hiljaiselta näyttää, joten tuskin saamme joukkuetta kasaan. Menen sitten itsekseni.

X-kaadon sijaan ajattelimme mennä suunnistamaan, koska Somerolla suunnistamisella on erityinen paikka minun sydämessäni. Lisäksi Somerolla kasvaa minun oma possuni, joten sitäkin voisi käydä morjenstamassa samalla reissulla. Tännekään en ole vielä ilmottautunut, mutta sunnuntaihin asti olisi aikaa. Ja silloin on tarjolla varmaan jo jonkinlaisia säätiedotuksiakin. Terkuin nimimerkki "minä suunnistaisin sateellakin, mutta muut ei".

Supersuunnistajan uusi lelu

Viikin keikan jälkeen viime lauantaina me suuntasimme Varuste.netiin, mistä Supersuunnistaja kävi ostamassa uuden menopelin. Minä sain valita värin.

Ääsääs on jo tovin miettinyt kickbiken hankkimista, koska välillä olisi ihan kivaa tehdä muutakin kuin juosta. Potkiminen on siitä hyvää sporttia, että siinä liikerata on hyvin samanlainen kuin juoksussa ja käytössä samat lihakset. Vähän niin kuin murtsikkahiihdossa.

Koska minä olen tällainen polvirajoittunut ihminen, ajattelin lainailla potkupyörää aina silloin tällöin. Ehkä se tekee hyvää minunkin juoksukunnolleni.

Menopeli ja aamun työmatkan maisemat

Ensimmäinen kokeilu oli maanantaina, kun potkin vähän kiertotietä töihin ja vielä enemmän kiertotietä takaisin kotiin. Lähdin liikkeelle ihan liian lujaa, koska jossain takaraivossa oli sellainen olo, että pitäisi mennä yhtä lujaa kuin fillarilla. No, enpä mennyt. Paluumatkalla osasin lähteä liikkeelle vähän rauhallisemmin, ja vauhdinjaosta tuli hieman tasaisempaa. Myös jalkojen vuorottelu oli paluumatkalla tasaisempaa kuin mennessä. Tuli muuten huomattua taas kerran, kuinka toispuoleinen olen. Edelleen, vaikka olenkin asialle kovasti koettanut jotain tehdä.

Kuten viime viikonloppuna uhkailin, niin nyt pitäisi taas tehdä uusi treeniohjelma ja alkaa treenata tavoitteellisesti. Tällä kertaa tavoitteena on Mammuttimarssi, mihin ajattelimme Supersuunnistajan kanssa mennä parisuhdeurheilemaan fillarilla. Matkat ovat kuulemma noin maraton, 100 km ja 200 km. Me ajattelimme olla sen verran välimallin jätkiä, että satku olisi meille hyvä valinta. Joka tapauksessa ajattelin, että olisi hyvä vähän pyöräillä tässä syys-lokakuussa.

Aurinko nousee Porkkalanniemessä

Olemme jo pitkään puhuneet Akrobaatti H:n ja Cliffhanger M:n kanssa, että pitäisi lähteä tuplatreffeille telttailemaan. Ja vihdoin tänä viikonloppuna saimme aikaiseksi. Koska kuusin aina kaunihimpi, niin otimme mukaan myös Outdoorsy E:n ja hänen kumppaninsa Eräjorma K:n. Ja eikun autojen nokat kohti Porkkalanniemeä!

Sää suosi!

Meillä kävi uskomaton flaksi ja sää suosi meitä todella. Vaikka on jo syyskuu, niin aurinko tohotteli pilvettömältä taivaalta ja yölläkin oli alimmillaan yli 10 astetta lämmintä.

Aurinko menee nukkumaan

Jätimme autot yhdelle Porkkalanniemen pienemmistä parkkipaikoista, ja kävelimme muinaishautojen ja rannan kautta eteläkärjen telttailupaikalle. Mestoille päästyämme pystyttelimme teltat ja katsoimme upean auringonlaskun. Ja kun aurinko oli lähtenyt häiritsemästä, pääsimme keskittymään olennaiseen eli syömiseen. Menut olivat hyvin erilaiset eri pariskunnilla: löytyi kaikkea retkimuonasta seitanmakkaroiden kautta sisäfileesen kermakastikkeessa. Oli hyvää ja oli hauskaa! Vihdoin puolilta öin ryömimme telttoihin nukkumaan.

Ja sitten arska taas nousi

Olin uhkaillut jo illalla, että jos herään sopivasti kuuden jälkeen, nousen katsomaan myös auringonnousua. Mutta en aikonut panna kelloa herättämään, jos vaikka sattuisi nukuttamaan. Mutta sekä minä että Supersuunnistaja heräsimme kuuden tienoilla, joten ehdimme hyvin vetää housut jalkaan ja kävellä niemen itärannan näköalapaikalle ennen kuin aurinko alkoi nousta klo 6:42. Koska meidän ja arskan välissä oli saari, me näimme auringon vasta joskus 6:50 aikoihin. Ja olihan se nousukin aika upea näky.

Supersuunnistaja ja meri

Auringonnousun jälkeen pyörimme vielä vähän rannalla ja kävimme etsimässä yhtä geokätköä, mutta päätimme jättää sen varsinaisen hakemisen myöhemmäksi, kun muut olisivat mukana. Kun palasimme teltoille, olivat muutkin jo heränneet ja saatoimme syödä aamupalaa.

Onhan se Suomen luonto kaunis

Ruokailun jälkeen panimme kamat kassaan ja kävimme kätköilemässä. Porkkalanniemessä oli kaksi kätköä, joista toinen oli superhauska, koska sen hakeakseen piti vähän kiipeillä: mutta porukan ainoa ei-kiipeilijä oli Supersuunnistaja, joten tämä ei ollut ongelma.

Geokätköilyä

Kätköjen jälkeen päätimme jättää Porkkalanniemen paikalle tulvineiden partiolaisten ja lintubongarien armoille ja lähdimme katsastamaan Högbergetin luolaa, joka oli lähempänä Länsiväylää.

Luola oli todella hieno virtausluola, ja sen muotokieli toi kaikille mieleen jotain todella naisellista. :) Myös luolalla oli geokätkö, jonka kävimme hakemassa: kätköily kun on Akrobaatti H:n rakas ja minun ja Supersuunnistajan semiaktiivinen harrastus.

Högbergetin luolassa

Matkalla takaisin autolle, törmäsimme pieneen, raidalliseen kissaan. Se lähti seuraamaan meitä ja lähellä olleen talon pihalla ollut mies kysyi, onko kissa meidän. Eli se ei ollut hänenkään. Kisu oli todella nuori, ehkä puolivuotias. Se ei osannut oikein varoa autoja, joita kuitenkin kulki koko ajan Peuramaan golfradalle ja sieltä pois. Kisu oli todella seurallinen ja tuli mielellään syliin. Hetken asiaa pohdittuamme päätimme viedä sen Viikin löytöeläintalolle. Emme halunneet sen jäävän auton alle ja totesimme sen olevan valitettavasti juuri sopivan ikäinen ollakseen kesäkissa. :( Minä ja Supersuunnistaja lupasimme ajaa kissan Viikkiin. Ääsääs ajoi ja minä pidin nuorta herraa sylissäni. Poitsu kehräsi koko matkan, lojui selällään ja nautti masurapsutuksista.

Hei! Minä olen Peuris, tosi kiltti kollipoika!

Kissaa pidetään nyt Viikissä 15 päivää, minkä aikana omistajalla on mahdollisuus hakea se kotiin. Jos kukaan ei pikkukissaa kaipaa, koetetaan sille löytää uusi koti joko suoraan löytöeläintalolta tai myöhemmin Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen kautta. Minä aion soitella kuun lopussa Viikkiin ja kysyä, miten kisun kävi. Se oli niin suloinen ja seurallinen kaveri, että uskon sen löytävän vielä hyvän kodin: joko vanhan tutun tai uuden tosi kivan.

Tämä oli tällainen löysä viikko ja panostin syömiseen. Ensi viikolla ajattelin taas alkaa treenata kunnolla.

Insinööripornoa WRC2015:stä

Supersuunnistaja sai vihdoin piirrettyä heidän joukkueensa reitin reittihärveliin ja mitattua kokonaismatkan. Karttamittarilla saatu tulos oli 120 km. Mutta koska rullalla ei saa ihan tarkkaan kaikkia pieniä mutkia, on todellinen joukkueen taivaltama matka jotain 125 km luokkaa. Ihan kelpo vuorokausietenemä - varasinkin kun välillä piti suunnistaakin.

Tässä on kuva reittihärvelistä. Sen saa klikattua suuremmaksi. Jos kiinnostaa tuijotella enemmänkin reittejä, niin ne kaikki löytyvät täältä.

Tässä vertailua varten vielä suunnitelma. Sori, jos kuva on vähän kehno. Ääsääs taitteli karttaa aika brutaalisti kisan tuoksinnassa. :)

Kielimuuri kiersi reittinsä myötäpäivään. Päivällä suunnitelmaa on noudatettu kivasti. Lamput he kuulemma systyttivät kartan oikeassa alakulmassa, missä on sininen vaihtoehtoviiva, Ja sitä sinistä viivaa he ovat sitten seuranneetkin. Se aiemmin mainittu öinen suopummi on rasti numero 90 keskellä alhaalla. Eli reittihärvelikuvassa se kohta, missä lukee +39. Reittihärvelin 25. rasti on rasti numero 60 ja 26. rasti on lohdutusrasti 31, joka ei kuulunut suunnitelmaan. Sen jälkeisellä tiepätkällä on lamput kuuemma otettu pois. Eli kartan alareuna on kuljettu yöllä. Lopussa on hieman oikaistu ja 94:n jälkeen onkin otettu rasti numero 22, sitten 58, jonka jälkeen loppusuunnitelma on taas pitänyt.

Loppuun vielä linkki reitin animaatioon, jos joku vaikka katselee mieluummin sitä.

Kuka ei kuulu joukkoon?

Olipahan kokemus tuo eilinen maastotriathlonin SM-kisa! Taisi Minttu haukata pikkaisen ison palan ilmottautuessaan SM-kisaan eikä kuntosarjaan. Mutku kuntosarjassa oli niin lyhyt uinti, ettei se kiinnostanut! :D

Fiilis lähteä kisaan ei ollut mikään ihan reippain, koska lauantaille oli luvattu sadetta, ja minä vanhana kermaperseenä pelkäsin palelevani - vaikka ikinä ei liikkuessa ole kylmä tullut. Onneksi ennuste siirsi sadetta koko ajan myöhemmälle iltapäivään, ja sainkin itselleni boostattua jonkinlaisen kisafiiliksen matkalla kohti Lappeenrantaa.

Kaikissa kisoissa pitää kokeilla aina jotain uutta. Nyt koklasin
vaivaisenluun teippausta, joka lähti uidessa irti. Ei jatkoon.

Ennen kisainfoa kävin ilmottautumassa ja tsekkaamassa, että 10 kisaan osallistuvaa naista olivat jakautuneet eri sarjoihin siten, että yleisessä sarjassa oli viisi osallistujaa ja minun 35-39-vuotiaiden sarjassa meitä oli 2. Mietin kauan, kumpaanko sarjaan ilmottaudun. Minun suurin pelkoni oli, että yleisessä sarjassa meitä olisikin vain kolme osallistujaa, ja joku ikäluokissa menisi minua kovempaa, mutta minä olisin sitten podiumilla. No, nyt kävi juuri toisin päin, ja minulle oli luvassa "armomitali", kunhan vain pääsisin maaliin. Kilpasiskoni ajat Kiskosta ja Kuopiosta olivat vähän kovempia kuin minulla, joten pidin hyvin epävarmana, että voittaisin. Mutta ainahan voi käydä ihme!

No, ihmettä ei käynyt. Kesän aikaisemmissa kisoissa olin kokenut onnistumisen tunteita uinnissa, ja nytkin ajattelin, että olisi kivaa nousta vedestä kärkijoukoissa. No, enpä noussut. Uin alussa vähän vinoon, mutta eipä se suroaan uiminen olisi paljon pelastanut - nousin vedestä viimeisenä! Ihan kamalaa! Tätä en olekaan ennen kokenut. Mutta olenkin ollut aiemmin vain harrastelijakisoissa. Tässä vaiheessa aloin tajuta, että taidan olla vähän liian kovassa seurassa.

Uimareita saapuu vaihtoon. Minä olen jossain tuolla kaukana vielä

No, ei kun pyörälle. Fiilis ei ollut kamalan korkealla, koska tiesin olevani aika surkea maastopyöräilijä. Lisäksi tajusin heti lähdettyäni, että unohdin geelit vaihtolaatikkoon. 9 km lenkura, jota posoteltiin 4 kierrosta, oli jotain Mintun asteikolla sopivan haastava - melko vaikea väliltä. Parissa kohdassa jouduin jalkautumaan joka kierroksella, mutta mäkiä puskin vielä pirteänä ylös kuulemma terhakammin kuin moni muu nainen. Jee, jotain lohtua. Totuus kuitenkin oli, että minä en ole kokenut maastopyöräilijä, ja tasaisilla osuuksilla, minä en osannut tai uskaltanut ajaa niin kovaa kuin muut. Ja tosi moni otti minua kierroksella kiinni. Osa varmaan kahdellakin. Fiilikset pyöräilyn aikana vaihtelivat syvästä häpeästä ja epätoivosta raivokkaaseen tsemppimeininkiin ja pieneen toivoon, että joku muukin mälläisi. Mutta turha toivo. Edellinen pyöräilijä poistui lenkuralta yli puoli tuntia ennen minua.

Kaaduin pyöräilyn aikana viisi kertaa. Viimeisen kierroksen kaatumisessa palleani meni kramppiin, ja sitä availlessa reittiä lippunauhoista siivoava järkkäri sai minut kiinni - ja pysyi hyvin vauhdissani, vaikka irrottelikin välillä niitä reittimerkkejä oksista. Miten niin noloa? :) Hän oli kyllä kauhean mukava nuorimies ja tsemppasi minua niin ylipirteästi, että minua alkoi melkein ällöttää. Kaikki järkkärit olivat kyllä tosi kivoja ja tsemppaavia koko ajan.

Välillä oli ihan helppoa ja kivaakin menoa. Kierroksella ohittajat tulossa takaa.

Oli ihan käsittämättömän noloa palata pyöräilystä T2:lle, kun osa oli tullut jo maaliin, eikä kukaan muu tainnut olla enää ekalla juoksukierroksella. Kun kysyin asiaa tullessani vaihtoon. Joku nainen huusi minulle "mutta kohta on!". Ihana. Nappasin ne pirun unohtuneet geelit mukaani ja lähdin lönkyttelemään. Juoksu sujui minun mittapuussani hyvin, koska jalkani eivät olleet pyöräilystä kauhean väsyneet. Pyöräilyssähän minua oli rajoittanut lähinnä taito.

Saavuin ekalta juoksukiekalta vaihtoalueelle, kun maali oli virallisesti auki enää 15 minuuttia. Neuvottelin siinä hetken päätuomarin ja parin muun järkkärin kanssa, mutta koska he eivät tuntuneet olevan ihan yhtä mieltä siitä, saanko maalissa tulosta, päätin juosta vielä sen toisenkin 5 km kiekan. Ja sitä paitsi olin jo ekalla kiekalla pahoitellut 3 km kohdalla olleelle juoksupisteelle, että aion tulla vielä kerran käymään. Lisäksi olin aika varma, että olisin myöhemmin itselleni vihainen, jos luovuttaisin.

Metsä on vähän epätarkka, koska tämä on kuvakaappaus videolta. Ei ollut ruuhkaa, ei.

Kiltit järkkärit pitivät sitten maalia auki vain minua varten, ja minä kurvasin maaliin oltuani reissun päällä 4 tuntia ja melkein 56 minuuttia. No, olihan matkaakin huimat 1 km + 38 km + 10 km. Toiset (aika monet) suorittavat tuossa ajassa flätin puolimatkan. Koska kukaan muu koko kisassa ei viettänyt reitillä aikaa kuin korkeintaan vähän yli 4 tuntia, niin julistin itseni eilen Suomen huonoimmaksi maastotriathlonistiksi. Mutta olenkin nyt suunnistuskisoissa käytyäni erikoistunutkin johtamaan tilastoja sieltä toisesta päästä.

Ylivalottunut maalikuva. Mutta pics or didn't happen. Eiks nii?

Mutta koska kaikki muut nössöt jäivät kotisohvalle eivätkä tulleet lähtöviivalle, minusta tuli sitten ihan virallisesti SM II. Yritin olla cool ja näyttää mahdollisimman vähän nololta. Onneksi kaikki taputtivat jo, kun minun aikani luettiin, niin ehkä ihan kaikki eivät sitä kuulleet. Mutta siellähän se tuloksissa komeilee kaikille jälkipolville. Olisin varmaan lähtenyt himaan jo ennen palkintojenjakoa, mutta arvontapalkintona oli hieno 1200 euron cyclocrossi, joka arvottiin vain paikallaolleiden kesken. Ei osunut onni kohdalle, mutta aina pitää yrittää. Lisäksi en ollut ihan varma, sainko virallisen SM-statuksen vai en, koska suoritukseni meni vähän yliajalle. Joten pitihän sekin jäädä tsekkaamaan.

Base camp triathlon oli oikeasti tosi kiva kisa. Järjestelyt toimivat hyvin, Saimaa ei ollut ihan kamalan kylmä ja reitti oli tosi nätti. Ja sadekin iski vasta, kun minä olin viimeisellä juoksukierroksella - eli muiden päästyä jo maaliin. Minä olisin tosiaan mieluummin polkenut vain kaksi kierrosta, mutta sellaiset, jotka osaavat rymistellä pitkin metsiä ja omistavat vähän paremman pyörän kuin minä, tykkäävät kisasta varmaan tosi paljon.

Tässäpä se. Mutta aika kauan mä sitä tienasinkin, niin kai se on ansaittu. :)

Itse en aio ensi vuonna osallistua. Suunnittelin, että teen näyttävän paluun sitten viisikymppisenä, kun saan suorittaa lyhyemmän matkan. Ja ennen sitä ehdin opetella vaikka maastopyöräilemään.