perjantai 31. toukokuuta 2013

Pelko

Mä en yleensä pelkää oikeastaan mitään. En pelkää mitään sellaista perinteistä juttua kuten pimeää tai korkeita paikkoja. Enkä mä osaa oikeastaan pelätä sellaisiakaan asioita kuten läheisten menettäminen tai oma vammautuminen. Kyllä mä tiedostan noiden asioiden mahdollisuuden ja varon niitä, mutta en pelkää.

Mua ei myöskään pelota ikinä, kun vaikka posotan melkein kuuttakymppiä maantiepyörällä tai tulen alas pitkin seinää pää edellä narun varassa. Eli mä en vaan ole sellaista tyyppiä, jota pelottaa.

Kyllä muakin joskus pelottaa. Vähän. Jos vaikka olen kaatunut maantiepyörällä tosi monta kertaa ja lentänyt vaikka stongankin yli, niin seuraava kivi tai isompi juuri saattaa jännittää. Epäonnistumisista lannistuu, ja menee sisu kaulaan. Mutta noissakin tilanteissa enempi vituttaa. Jossain syvällä mä kuitenkin tiedän osaavani ja pystyväni, enkä siis ihan oikeasti pelkää. Ja joskus kun olen hypännyt jostain tosi korkealta, on mua juuri ennen hyppyä pelottanut. Ja ekan kerran, kun kokeilin köysilaskeutumista, pelotti. Mutta ei se kestä ikinä kauaa. Mä inhoan pelon tunnetta. Se on niin avuton ja kaikin puolin kamala olotila. Siksi mä en ehkä sitä suostu kauheasti tuntemaankaan, vaan pistän aivot narikkaan.

Hui kauhistus!

Mutta tänään mua pelotti. Ja syykin siihen pelkoon on aika naurettava. Ei ole kyse siitä, että olisin hypännyt kympistä pää edellä tai niellyt tulta. Mä olin rullaluistelemassa. Kyllä. Mä pelkään rullaluistelua. Tähän on oikeastaaan tasan yksi syy: mä en osaa jarruttaa. Tai osaan mä jarruttaa sillä jarrupalalla, mutta en nopeasti. Siksi en uskalla laskea jyrkkiä mäkiä, en ainakaan lujaa. Lisäksi mulla on luikkarien kanssa tasapaino vielä vähän hakusessa, enkä ole kaatunut vielä niin montaa kertaa, että se menisi yhtä luontevasti kuin vaikka koriskentällä toisen jalan päälle astuessa. Joten aina, kun mä näen tiellä möykyn tai hiekkaa, mua alkaa jännittää. Ja kun mä jännitän, niin olen vieläkin huterampi. Ja olen mä luikkareilla kaatunut. Oi voi, montakin kertaa. Mutta silti se pelottaa, vaikka ikinä ei ole edes sattunut pahasti. Mun viime kesän maastopyöräilymustelma oli sata kertaa kamalampi seuraamus kuin mikään luistelunaarmu, mutta en mä silti pyöräilyä pelkää. Mutta luistelua pelkään.

Tää on sikäli ikävää, että koska mua pelottaa, mä en ihan varauksetta viihdy luistimilla. Ja kun se ei ole tosi kivaa, niin teen sitä liian harvoin oppiakseni. Mun pitäisi nyt opetella pikimmiten joku pikajarrutustapa, että saisin vähän lisää itseluottamusta, ja uskaltaisin luistella sellaisissakin paikoissa, missä on mäkiä ja risteyksiä.

Valittelin asiaa tänään Rokuan tiimikaverilleni, ja Sami lupasi ystävällisesti opastaa mua ensi viikolla, kun tulee joku päivä luistimilla töihin. Hyvä niin, koska mua pelottaa harjoitella noita kikkoja myös yksin. Tänään vähän yritin, mutta en kovasti tohtinut, kun oli polvisuojatkin kellarissa eikä päällä. Ja sitä paitsi jotenkin se kaatuminen ei ole niin kamalaa, kun on joku vieressä kannustamassa (tai vittuilemassa, ihan sama, kunhan jollain ilveellä tulee yritettyä uudelleen). Ajattelin, että voisin Samin lisäksi ruikuttaa ohjeita myös muilta luistelevilta kavereiltani. Saisi enemmänkin ohjeita ja sen kuuluisan second opinionin. Eli ehkä mäkin pääsen vielä tästä pelosta yli ja olen sitten Rokualla suvereeni luisteluihme. Ehkä.

Olisi kivaa, jos joku avautuisi nyt tuonne kommentteihin omista typeristä peloistaan, ettei mulla ole niin orpo ja urpo olo.


tiistai 28. toukokuuta 2013

Kuusis kutsui taas

Tänään olisi ollut HelTrin eka rykäsy, mutta minäpä en siihen osallistunut. Oli Girosta liian vähän aikaa ja liian vähän aikaa Vantaa triathloniin. Menin kuitenkin Kuusijärvelle uimaan, koska sinne oli tulossa muitakin.

En olisi ehtinytkään, koska kehällä oli tällaista klo 17:40

Saavuin rantaan juuri ennen rykäsyn lähtöä, koska kehällä ja Kuusiksen parkkiksella oli ruuhkaa. Eli ihan hyvä, että menin vain uimaan omaan tahtiini.

Uin sunnuntain uintiosuuden, joka oli 2 x 750 m lenksukka. Rannassa tuumasin, että Tri for funin jannut ovat mitanneet reitin väärin, koska minun Garminini näytti matkaa taittuneen vain 1420 m ja mä lähdin rannasta, kun kisassa startataan vedestä laiturin kupeesta. Mutta kun tuota karttaa katselee, niin ei tainnut Garminin gps ihan toimia. Ja järvi on näemmä vinossa, koska korkeuden muutoskin oli 44 m. :D

Kyllä mä vähän pieleen ekalla kiekalla suunnistin, mutta niin teki Garminkin

Ihan kivaa oli. Paljon kivempaa kuin sunnuntaina. Järvi oli melkein kuin linnunmaitoa, ja ilman vesitiiviitä sukkiakin tarkeni loistavasti. Ihan luottavaisin mielin olen tässä lähdössä sunnuntain perusmatkalle. Tänään tuossa 38 minuutissa oli mukana kierrosten välissä kaverin kanssa vietetty länkyttelytauko. Ajattelin sunnuntaina uida 1500m 35 minuuttin. Sitten voisin polkaista 40 km 85 minuuttiin, niin juoksuun jäisi 59 minuuttia ja minä pääsisin alle 3 tunnin. Toki jossain vaiheessa pitää vaihtaa gearejakin, mutta se aika kiritään seuraavalla etapilla kiinni. juoksuun on varattu aika hyvin aikaa, mutta luulenkin olevani aika död siinä vaiheessa. Ja tosiaan en ole budjetoinut vaihtoja.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Espoon ympäri

Firma tarjosi taas kierroksen - nääs Espoon ympäri tuulisena sunnuntaipäivänä. Eli siis eilen. Giro d'Espoolla ei ollut yhtä paljoa porukkaa kuin viime vuonna, mutta meidän nörttifirmasta oli taas kaksi joukkuetta mukana. Eipähän ollut Tour de Helsingin kaltaista ruuhkaa, kun osallistujia oli vain noin tuhat. Heti lähdöstä asti pääsi polkemaan kunnon vauhtia. TDH:ssa joutui himmailemaan ruuhkassa pitkälle Espoon puolelle.

Valmiina matkaan -
mummomaisesti tukisukissa toki :)

Mä lähdin tänä vuonna polkemaan 28 km/h -vauhtiryhmään. Viime vuonna poljin Giron 26 km/h -ryhmässä, mikä oli melkoisen kevyttä, ja kesän lopulla tipahdin TDH:ssa 30 km/h -ryhmästä. Siksi menin nyt siihen väliin. Enkä sitäpaitsi olisi kehdannut nynnyillä 26 km/h, koska supersuunnistaja lähti siihen ryhmään maastopyörällään. Mulla oli kuitenkin alla maantielle tehty punainen paholaiseni. Muuten valmistautuminen sujui mainiosti (esim. hampparia syöden ja karkkipäivää viettäen), mutta unohdin pyöräilyhanskat aamulla himaan. 111 km jälkeen tuntuikin sitten peukalontaipeissa...

Maaliin siis päästiin tänäkin vuonna. 28 km/h -ryhmä pysähtyi tokalla taukopaikalla 69 km kohdalla n. 10 min ja vikalla pysäkillä 14 km ennen maalia pari minuuttia. Eka pysähdys tuli mulla tarpeeseen, koska reidet alkoivat vähän väsyä ja urheilujuoma loppua. Tipuin jopa yhdessä mäessä pois hyvältä paikaltani ryhmän vetäjän takaa. Mitään ei tehnyt tauolla mieli syödä, mutta vedin siinä geeliä ja join urkkajuomaa. Se taisi riittää, koska taas jaksoin seurata vetäjää persiissä kiinni. Ryhmän etupäässä on kivempi polkea, koska siellä on vähemmän häröilyä ja pumppaavaa liikettä. Siksi kulutinkin suurimman osan tauosta kyttäillen ykköspaikkaa ja siinä sivussa reisiä venytellen.

Minä en jäänyt vikalle pysäkille, vaan lähdin peesaamaan muutamaa muuta tyyppiä, jotka jatkoivat suoraan maaliin. Sen verran puhki reidet kuitenkin olivat, että tipuin herrojen peesistä Jorvin mäessä, joka on KA-MA-LA. Siinä minulla kramppasi reidetkin, niin en voinut polkea mäkeä putkelta. Sen kilsan keskinopeus onkin 22,3 km/h ja seuraava 18,7 km/h, kun koko lenksukalla se oli 29,9 km/h (taukoa ei mukana).

Maalissa! Jee!

Toivuin kuitenkin krampeista jo Kauniaisissa ja poljeskelin itsekseni loput kymmenisen kilsaa maaliin. Vauhti tippui lopussa johonkin 27-28 km/h kieppeille, mutta ei pudotus paha ole, koska yksin on aina rankempi polkea - varsinkin tuulessa. Vikojen kilsojen paikkeilla alkoi horisontissa siintää valkea selkä, joka teki mieli ottaa kiinni. Lähestyinkin selkää koko loppumatkan ja jostain löytyneillä apinan raivon viimerippeillä painoin sedän ohi noin kaksi metriä ennen maalia. Naureskelimme sitten chipin irroituksessa, että kyllä kannatti kiriä, kun sain kuin sainkin hänet kiinni.

Taas Garmin-statseja kansalle. The mäki on tuossa tienumero 110:n kohdalla, kun
lähdetään kohti Kauniaisia. Siinä sadan kilsan kohdalla.

Mun loppuaikani oli 3:54:35, mikä oli ihan kiva 4h tavoitteen alitus. Viime vuonna poljin näemmä 4:19:30. Mut on tällä hetkellä laitettu tuloksissa loogisesti miesten kuntosarjaan muun joukkueen ollessa miesten kilpasarjassa. Mutta kai se on joku sovinismin ilmenemismuoto, että akat eivät kelpaa kilpasarjaan, vaikka miehistä menevätkin. :) Tuolla miesten kuntosarjassa en ole ihan puolivälissä (325 / 555), mutta naisten kuntosarjassa olisi mun ajalla ollut 16 / 47 ja naisten kilpasarjaakaan en olisi hävinnyt. Miehenä on siis ihan mälsää.

Voitin sentään läskirenkaisen supersuunnistajan noin 23 minuutilla. Luulisin meidän olevan maastopyörillä aika tasaisia. Ainakaan hän ei vaikuta kamalasti joutuvan venailemaan mua multisportin fillariosuuksilla, vaikka vetääkin mua perässään aina juoksuosuuksilla. Varusteilla voittaa siis noin 12 sekuntia kilometrillä. Pettämätöntä insinöörilogiikkaa. :)

Kumpikaan firman joukkue ei saanut tulosta, koska edustusjoukkueesta yksi herra keskeytti Kirkkonummella, ja meidän haastajajoukkueestamme yksi chippi taisi olla rikki. Höh.

Illalla oli HelTrin avovesiuintitreenit, jotka lopetin kesken, kun reisiä alkoi krampata. Mutta sainpahan korkattua tälle keväälle märkkärin ja avovesiuintikauden. Ja ehkä se 800 m puljaaminen vähän verryytti väsyneitä jalkoja. Tänään en tehnyt mitään muuta kuin pyöräilin mummovauhtia töihin ja vein allani olleen maastoratsuni kotimatkalla huoltoon.

torstai 23. toukokuuta 2013

Itämeren sulolainehilla

Viikonloppuna oli tosiaan melontakurssi. Sekä lauantaina että sunnuntaina opiskeltiin kajakoinnin jaloa taitoa klo 10-16. Runko oli molempina päivinä aika sama: nopsaan vesille, sitten opeteltiin (tai sunnuntaina kerrattiin) juttuja, mentiin saareen lounaalle, kuunneltiin vähän teoriaa ja melottiin takaisin opiskellen lisää. Lauantaina maissa tutustuttiin vielä vähän melontavarusteisiin ja -kalustoon ja sunnuntaina harjoiteltiin reskutusta eli päästiin puljaamaan. Lauantaina painotus oli tekniikassa ja sunnuntaina sen kertauksessa sekä navigoinnissa ja reittisuunnittelussa. Kukaan ei halua meloa rahtilaivan alle.

Meikä meloo merikajakilla

Mä olen melonut aiemmin jo jonkin verran, ja saanut ihan koulutustakin: intissä ja viime kesänä parin tunnin verran ennen Rokuaa. Mutta silti mäkin opin uutta, vaikka lähinnä halusin viedä supersuunnistajan saamaan parempaa opetusta kuin mun neuvot.

Esimerkkisuorituksia kajakkiin menosta laiturilta ja niitä leveämpiä kajakkeja


Mun suurimmat ahaa-elämykset olivat seuraavat: Pitää istua tarpeeksi suorassa, että saa vartaloa helpommin kierrettyä. Silloin ei tule melottua käsillä vaan selällä. Lisäksi kajakin kallistaminen kääntämisen apuna oli aika tajunnanräjäyttävän vau. Tosin se toimii oikeastaan vain merikajakilla eikä sellaisella leveämmällä peruskajakilla. Melaperäsin taas oli hyvä kikka kolmonen, jolle varmasti tulee käyttöä, jos Star Duo taas alkaa taas muutaman viikon päästä viettää oikealle.

Kiintiöluontokuvassa pari paskahanhea.

Mä kyllä epäilen, että meidän kaksikko alkaa nyt kulkea suorempaan (ellei jopa ihan suoraan!), kunhan vaan keskitymme siihen, että emme saata vetoa kummallakaan puolella liian pitkälle. Mä luulen, että ollaan molemmat tehty vähän jotain sellaista, ja se on sitten kertaantunut siinä kaksikossa. Mä olin ihan täysin unohtanut - ja siten jättänyt neuvomatta myös supersuunnistajalle, että mela viedään veteen mahdollisimman edessä (kurottamatta) ja nostetaan vedestä vartalon kohdalla. Jos melaa saattaa taakse, se alkaa kääntää kajakkia.

Muut melonnan peruskikat eli käsien suorana pito, selällä työn tekeminen, jalkojen käyttö mukana melonnassa ja melan asento vedessä olivat mulle ihan vanhaa, tuttua juttua, mutta kertaus on aina hyvästä. Ja oli kiva päästä kokeilemaan sunnuntaina merikajakkia, koska olen aina ennen tainnut meloskella vain sellaisella peruskajakilla.

Meitsi lounastauolla


Kääntämisen lisäksi opettelimme liikuttamaan kajakkia sivuttain, mikä on ihan kiva taito esimerkiksi rastille mentäessä. Sinänsä se oli ihan "No shit Sherlock" -settiä, mutta ihan kiva sekin oli oppia tekemään "oikein" - ja tulipahan kokeiltua.

Lauantaina oli jänskä sumuinen sää, ja olen vähän pahoillani, että kameraa ei tullut mukaan. Sunnuntaina tuuli vähän napakammin, mutta oli ihana auringonpaiste. Lauantain lounastauolla olisi voinut kaivatakin pitkiä housuja, mutta sunnuntaina oli oikein mukavaa köllötellä aurinkoisella kalliolla. Kajakissa oli molempina päivinä ihan lämmin istuskella - aukkopeite säilöö lämpöä tosi hyvin.

Pakollinen eväskuva. Onneksi oli vielä vähän leipää ja
kaakaota jäljellä, kun muistettiin ottaa kuva.


Lopuksi tosiaan päästiin veden varaan, kun opeteltiin pelastautumista kajakin kaatuessa sekää sellaisen tyhjentämistä. Kukin vuorollaan kaatui ja kaksi muuta meni auttamaan: toinen auttaja piteli muiden (siis toisen auttajan ja kaatuneen) meloja ja se toinen hilasi kaatuneen kajakin keulan oman kajakkinsa päälle, käänsi sen ja antoi valua tyhjäksi vedestä. Sitten kaatunut kajakki käännettiin auttajan kajakin suuntaiseksi, ja auttajan pidellessä kajakkia pystyssä, veden varassa lillunut kiipesi takaisin kyytiin. Siihenkin on oma tekniikkansa: pitää käyttää reisilihaksia apuna. Vedessä tuli lilluttua ehkä 1-2 minuuttia, mutta mulle ei ainakaan tullut kylmä kuin sormiin, koska mulla oli päällä märkkäri ja vesitiiviit sukat. Hauskaa se vain oli.

Lisäksi eväsretket ovat aina kivoja, joten ehdottomasti oli hintansa arvoinen kurssi.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Kaksin aina kaunihimpi

Tällä kertaa toinen oli juosten ja toinen oli polkien eli olin eilen mukana HelTri cupin duathonissa. Oli muuten meikäläisen ihkaeka duathlon. Melko rankkaa hupia se. Matkat olivat 4 km juoksu, 20 km pyöräily ja sama 4 km juoksulenkura uudelleen.

Alussa menin kiltisti takariviin, koska kaikki muut näyttivät niin supersporttisilta. Ja kauheen kovaa kaikki liikkeelle ampaisivatkin. Itse koettelin ottaa maltilla. Luulin matkalla olevani ihan vika, mutta kääntöpaikalla yllätyin, kun muutama tyyppi tuli vielä vastaan. 5:02 min/km keskitahtia olen näemmä ekan lenkuran painellut.

Meitsi kisan jälkeen. Hienot nauhat lenkkareissa.
Olisipa vielä pohjalliset...

Sitten päästiin pyöräilemään. Ohitin Pian vaihtopaikalla, mutta aika pian sain katsella, kun valkoinen fillari katosi horisonttiin. Mua vähän jänskätti, että osaanko ajaa oikean lenkin, koska en ole aiemmin ollut HelTrin tempokisoissa tai rykäsyissä mukana. Mutta taisin osata. Ainakin Garmin piippasi 20 km täyteen, kun kurvasin takaisin Kuusijärventielle. Pyöräily oli välillä aika tuskaista, koska tuuli oli kova. Olisi varmaan pitänyt ajaa jonkun kanssa kimpassa ja vetää vuorotellen. Aikaa meni poljeskellessa 41:50 min ja keskinopeus oli 29 km/h. (Oho! Pitäisi siis 28 km/h ryhmän Girolla mennä aika ilmaiseksi..)

Sitten oli vielä vikan lenksukan vuoro. Lenkkarit jalkaan ja menoksi. Alussa mun juoksuni oli kaukana lennokkaasta. Nyt sitten kostautui se, etten ole treenannut vaihtoja ja käynyt aina juoksemassa pyöräilyn päälle. Mutta alkoi se juoksu muutaman sadan metrin jälkeen sujua. Alamäkeä oli oikeastaan ihan kiva päästellä menemään. Näin jossain vaiheessa taas Pian selän ja sisäinen kilpailijani halusi heti ottaa sen kiinni. Tuttujen voittaminen on aina kauheen motivoivaa. :) Vikan kilsan alkaessa (ylämäessä) siinä vihdoin onnistuinkin. Jee! Aikaa neloseen meni 20:13 min ja keskitahti oli 5:04 min/km. Melkoisen haipakkaa - ainakin noin niinku meikäläiselle. Onkohan tässä nyt käynyt sellainen vahinko, että meitsi on oppinut juoksemaan?

Minttu tai Magic. Molemmat alkaa ämmällä - sattumaako?

Mun numero kisassa oli 32, mikä sopii paremmin kuin hyvin tällaiselle entiselle koripallistille. 32 oli nimittäin maailmankaikkeuden parhaan koripalloilijan eli Magic Johnsonin pelinumero L.A. Lakersissa. Jos joku sivistymätön moukka ei tiedä, kuka Magic Johnson on, niin tiedoksi, että hän oli 80-luvulla Lakersin takamies ja myös yksi ekan Dream Teamin kantavista jäsenistä Barcelonan olympialaisissa. Ja sitten se kävi huorissa, sai HIV:n ja lopetti koriksen 1991. Tosin se sai eka HIV:n ja sitten tuli vasta 92 Olympialaiset. Mutta siis se muistetaan Lakersin pitkästä sopparista ja Dream Teamista. Tai ainakin minä muistan.

Mutta takaisin tähän päivään. Mua vähän jänskätti lähteä kisaamaan, koska fiksuna tyttönä unohdin mun tukipohjalliset kotiin. Mulla meni lähtö vähän tiukille, kun vaihdoin lenkkareihini pikanauhat, ja unohdin sitten tunkea niihin pohjalliset. Mutta oli mulla placebo-teippi kuitenkin polvessa, ja se näemmä riitti. Mä kyllä luulen, että pohjallisten puute alkaa vaikuttaa vasta pidemmällä ajalla. Kerran voi ihan hyvin juosta ilman niitä.

Loppuaika oli 1:23, eikä mulla ole mitään aavistusta, onko se hyvä vai ei. En ollut vika, mikä tunnetusti on aina mun ykkästavoitteeni. Eli kai mä olen tyytyväinen tiistain kisaan.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Oho, ilmosin!

Tai oikeastaan mut ilmottiin. Seuraava iloinen multisporttaus tapahtuu 8.6. Veikkolassa ja torpedoi samalla iloisesti kaiken humppauksen edellisenä iltana pidettävissä firman kesäjuhlissa. Enpä taida mennä koko kekkereihin, niin ehdin pumpata pyörän kumit ja nukkua tarpeeksi.

Kisa on No Limit Adventure ja meidän joukkueemme on tosi tylsästi saman niminen kuin Spring Adventuressa eli Die Hard. Kuulemma ollaan sama myös syssymmällä X-Kaadossa. Pitääkö tässä nyt keksiä vielä joku kisa lisää, että saa korkattua uuden leffan?

maanantai 20. toukokuuta 2013

Viikon vierähdys

Taas on tullut useamman päivän postaustauko. Se ei johdu siitä, etteikö olisi tullut tehtyä mitään, vaan olen päinvastoin tohotellut ympäriinsä sellaisella tahdilla, etten ole ehtinyt kirjoitella. Intensiteetti ei ole ollut kovin hurjaa, ja viikon teema onkin ollut enemmän tekniikka.

Maanantaina alkoi HelTrin juoksukoulu, missä mua ja kymmenkunta muuta entistä tai tulevaa triathlonlupausta juoksemaan opettaa Runner’s Highn ehta nylkky. Viime maanantaina oli sijaisope, mutta tänään pitäisi tulla vakkariope. Ensin lämpättiin, sitten juostiin koordinaatiojuttuja, jotka toki lämppäsivät lisää ja sitten kipiteltiin vetoja. Lopussa vielä verkattiin ja tehtiin vähän klajinomaista lihaskuntoa. Mun lauantaista hitusen jumitteleva polveni haittasi vähän kanta pebaan –juoksussa, mutta muuten toi oli oikein sopivaa palautteluohjelmaa. Pirkkolassa oli parkkis aivan täynnä, koska siellä oli samaan aikaan myös kuntorastit. Sellaisille pitäisi ehtiä taas jossain välissä itsekin ennen Jukolaa.

Tiistaina piti mennä kiipeilemään crossfittaaja M:n kanssa, mutta homma piti kiireiden takia perua. Mä menin sitten pyöräilemään palauttelevan 31 km lenkin. Koetin ottaa alkuviikon rennosti, vaikka mulla olikin aika palautunut olo jo. Poljin Bodom-järvelle ja sen ympäri. Jatkossa voisin ihan vakavissanio harkita, että ajaisin ensin fillari auton takakontissa liikennevalojen tuolle puolen. Sen verran taas sai valoihin pysähdellä. Ja se vajaan 10 km siirtymä landelle on kuitenkin aina pois siitä nautinnollisesta fillaroinnista, kun sen tekee pyörällä. Poljin lyhyillä hihoilla. Kesä! Kesä! Kesä!

Keskiviikkona minäkin ehdin vihdoin mukaan edellisellä viikolla alkaneeseen aikuisten yleisurheilukouluun. Edellisellä viikolla olin matkalla Pohjanmaalle, kun muut opetelivat juoksemaan satasta. Viime viikolla treenattiin pituushyppyä. Polvi ei kamalasti tykännyt hyppelystä, ja sainkin kiskoa pari päivää tulehduskipulääkkeitä keskiviikon jälkeen. Meidän ope on Mika Järvinen, joka valmensi mua jo joskus 90-luvun puolivälissä Mäkelänrinteen urheilulukiossa – ja muisti mut vielä. :) Tällä viikolla työnnetään kuulaa. Jee! Mä tykkään heittolajeista.

Torstaina kävin uimassa aamulla 1,7 km. Vihdoin mulla on sopivan kokoiset lättärit, ja vetelinkin pullarilla niiden kanssa ja ilman 400 m kumpaakin. Voisko aina uida ilman jalkoja? :) Se on niin paljon helpompaa, kun tarvitsee keskittyä vain käsien oikeaan liikerataan. Mun potku on muutenkin aika tehoton...

Illalla menin hierojalle, ja Mika taas haukkui mun jalkoja pökkelöiksi. Hän myös naureskeli, että nyt hän voi runnoa mua ihan surutta, kun mun jalat olivat multisportin jäljiltä jo ihan mustelmilla – ei kukaan huomaa, jos hän tekee niitä pari lisää. Eli vaikka mulla oli ihan palautunut olo, niin olivathan ne jalkapoloiset ihan jumissa viikonlopun jäljiltä. Ja tulihan niitä mustelmia.

Perjantai oli lepopäivä. Lauantai ja sunnuntai kuluivat vetten päällä, kun me menimme supersuunnistajan kanssa melontakurssille Vuosaaren Natura Vivaan. Opena oli toi tyyppi, ja se oli tosi kiva ja hyvä ope. Mulla on melonnasta kuviakin, joten ajattelin turinoida siitä enemmän ihan omassa postauksessaan.

Huomenna olisi ohjelmassa HelTri cupin duathlon, ja ajattelin sen jälkeen korkata avovesiuintikauden Kuusijärvessä. Mitenköhän mahtaa duathlon sujua, kun en ole mitenkään liikaa yhdistelmätreenejä tehnyt... No, en mä ole sijoituksille missään nimessä pääsemässä, ja jokainen osallistuja saa yhden pisteen. Ensi viikolla on tiistaina cupin ensimmäinen rykäsy eli kokonainen sprintti.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Bileet!

Jippii! Ei hävittykään springiä. Oltiin kahdeksansia 12 tiimin sekasarjassa.

Nyt krebataan!

Sillä ei ole mitään merkitystä, että oltiin vika tiimi, joka haki kaikki muut rastit paitsi sen kadonneen. Ei oltu vikoja! Se ratkaisee. :) Tuloksia voi ihmetellä tuolta.

Kuva on tuolta.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Lakeuden kevät

Miten se melonta nyt yht'äkkiä sujui lauantaina, kun vielä syksyllä se meni päin pyllyä? No, me käytiin laakean paikan leirillä Pohjanmaalla vähän melomassa. Paikallinen pienyrittäjä vuokraa kajakkeja omalta pihaltaan, ja me olimme kevään ekat asiakkaat.

Pakollinen "kohta mennään" -posetus
Närpiönjoki luikertelee jostain Jurvan tekojärvestä kohti Selkämerta, ja vie mukanaan paljon hassua vaahtoa, joka on ilmeisesti kotoisin jostain vedenpuhdistamoista. Maisema on näin alkukeväästä melkoisen ankea ja harmaa, ja rannoilla oli turkasen paljon roskia talven jäljiltä. Mutta mitäs me pienistä. Nyt opetellaan melomaan! Siihen puuhaan joki oli oikein sopivan kesy. On joessa kuulemma koskikin, mutta me meloimme ainakin vielä tällä kertaa toiseen suuntaan.

Lehdettömiä puita ja vaahtolauttoja
Meloskelimme 53 minuuttia vastavirtaan ja palasimme takaisin 37 minuutissa. Ajattelimme, että hyvillä voimilla kannattaa ensin mennä niin pitkälle kuin kiinnostaa, ja sitten voi kääntyä takaisin. Matkaa taittui yhteensä noin 8 km. Paluumatka meni nopeammin toki virtauksen ansiosta, mutta supersuunnistaja sanoi myös huhkineensa enemmän, koska halusi jo pois. :) Päivä ei tosiaan ollut sellainen kaikkein kaunein kevätpäivä, vaikka sade loppuikin jo aamupäivällä.

Ei satanut enää, mutta tukka kastui silti
Me saimme ihan pränikän kaksikon suoraan muoveista.Vaikka sen ei pitäisi uudenuutukaisena kaiken järjen mukaan olla mitenkään kiero, niin kyllä se vaan luikerteli ja kinnasi oikealle, minkä kerkesi. Mutta kun oikein keskityimme melontaan ja yhdentahtisuuteen, meni homma jo melkein hyvin. Eli suunnilleen yhtä hyvin kuin lauantain kisan alkupuolella. Mutta päätavoite olikin saada edes vähän tuntumaa ennen lauantain kisaa ja välttää perheriitoja. Sellainen tosin melkein syttyi alkutaipaleella, mutta ei kuitenkaan. Ja loppukeikka meni oikein rattoisasti, kun homma edes vähän alkoi sujua.

Tulevana viikonloppuna meillä on ohjelmassa ihan oikea melontakurssi. Eli ensi viikolla olemme taitavia kuin kaksi eskimoa. Voisin oikein mielelläni meloa uudelleen myös Närpiönjoessa - vaikka joskus, kun on vähän vihreämpää. Kenties tuota tulee harrastettua taas joskus, kun lakeus kutsuu.


sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Kärtsättyä nahkaa eli seikkailu kevätauringossa

Eilen avattiin rytinällä kesän multisport-kausi, ja miteltiin Nummi-Pusulassa kisassa nimeltä Spring Adventure. Minä ja supersuunnistaja kävimme heilumassa kilpasarjan sekasarjassa, ja taisimme tehdä tokavikan joukkueen onnelliseksi (virallisia tuloksia ei vielä ole, mutta aika varma tästä olen).

Kisa alkoi muistisuunnistuksella, missä kipiteltiin läheisten hiekkakuoppien ja erinäisten nyppylöiden rinteitä ylös alas kahden kilsan lenksukka. Muistisuunnistuksessa rastilla on aina kuva siitä, missä seuraava rasti on, ja sitten omaa karttaa ja muistia käyttäen pitää sinne perille löytää. Tällaisten prologien ideana on saada aikaiseksi hajontaa, ettei koko konkkaronkka säntää varsinaiselle kisaosuudelle yhtenä ryppäänä. Hajontaa joukoissa tuli vähän ja mun pääni sisällä sitäkin enemmän. Olin NIIN hapoilla lenksukan jälkeen, että ei tosikaan.

Onneksi maastopyöräily on aina kivaa, eikä siinä edes mäet hapota mulla niin pahasti kuin ne perskuleet jalan metsässä tekevät. Toki fillarirastitkin oli taktisesti sijoiteltu mäkien päälle - ja ne haettiin sieltä metän puolelta toki jalan. No, järjestäjät lupasikin pistää reisilihakset koetukselle. Pitivät lupauksensa.

Kappale kauneinta Suomea eli
supersuunnistajan peba matkalla rastille

Fillarointi meni oikein mukavasti, emmekä olleet kai läheskään vikoja seka- ja naisjoukkueista, kun lähdettiin melomaan. Uskoisin tämän osittain johtuvan yhdestä tosi viekkaasta metsän läpi oikaisusta. Kun pyöriä katoi skutassa noin sata metriä, tarvitsi polkea huomattavasti vähemmän. Tosin menimme toisessa kohdassa metsään vähän liian aikaisin, ja kuittasimme varmaan suolla fillareiden kanssa tarpoessamme aikaisemman edun takaisin korkojen kanssa, Mutta möyri siellä muitakin. Epäilimme keskustellessamme toisen parin kanssa, että kartta olisi virheellinen. Tai siis toi joukkueen ammattisuunnistaja epäili. Mä koetin jaksaa kantaa fillarin risukon läpi kiroilematta.

X-Glow Kaadossahan meillä meni melonta ihan päin pyllyä, mutta nyt mä olin heti lähtiessä takana, ja saimme kajakin pysymään melkein suorassa. Kyllä se edelleen kiersi koko ajan oikealle, mutta keksimme tokan rastin jälkeen alkaa pitää meloja kädessä hieman toispuoleisesti, ja sitten homma alkoi sujua jo melkein hyvin.

Melonnassa oli puolivälissä quest, jossa piti hakea peilikuvasuunnistuksena kaksi rastia. Eka löytyi kivasti, mutta toka ei. Kävimme tarkistamassa sen paikan uudelleen tehtävänannosta, missä meille todettiin, että rasti on tainnut lähteä irti. Kävimme vielä kerran katsomassa, löytäisimmekö sen, ja sitten luovutimme. Siitä tulee sitten tunti sakkoa.

Emme ole ihan varmoja, mutta taisimme tavata melontaosuudella X-Glow Kaadon imbesillin poikakavereineen. Kiva nähdä, että ovat edelleen yhdessä. :) Nyt onneksi päivä oli niin nätti ja aurinkoinen, että ei olisi tullut mieleenkään tapella. Toivottavasti muillakin meni kisa iloisesti lallatellen.

Meikä vikalla vaihtopaikalla. Kuivat sukat ja kengät
saavat väsyneimmänkin multisporttaajan hymyilemään.

Melonnan jälkeen poljimme vielä muutaman rastin. Siellä uskoisin meidän jopa ehkä saattaneen parantaa sijoitustamme vähän taas yhden päräyttävän taktisen rastillejalkautumispäätöksen ansiosta, Sitten olikin aika vaihtaa laji juoksuun. Vikalla osuudella oli rasteja 10 ja matkaa linnuntietä 6 km. Garmin sanoi kilsoja tulleen juoksussa 8. Aika loppu minä lopussa olin, mutta jaksoin kuitenkin roikkua kiinni narussa, kun supersuunnistaja kiltisti valitsi mahdollisimman vähämäkisiä reittivalintoja. Vähän noloa kyllä oli kaatua hiekkatiellä (olisi ollut edes metsässä), kun en jaksanut enää nostaa jalkaa pienen juuren yli. Onneksi ei pahemmin sattunut: vähän tuli reikiä kyynärpäähän. Kisan jälkeen näin pukkarissa naisen, joka oli saanut samalla tekniikalla leukansa ruvelle. Että ei passaa valittaa.

Ihan vimppana oli vielä vuorossa quest, missä piti keplotella itsensä köysiradan läpi. Jos tippui, niin piti aloittaa alusta. Minä käskin ekana supersuunnistajan narulle, mutta kun hän oli tippunut ekalla osuudella kahdesti, menin itse suorittamaan. Siinä vaiheessa paikalle ilmestyi myös kaksi muuta paria, joista toinen oli vielä sekapari. Minä menin sössimään homman sitten puolivälissä rataa, ja vika sekapari pääsi ohittamaan. Eli jos minä olisin hypännyt heti nuorallatanssijaksi, niin olisimme saattaneet pysyä tokavikoina. Dämit.

Mutta oli kisassa paljon hyvääkin. Melonta sujui jo paljon vähemmän huonosti kuin aiemmin, suunnistuksessa pummit olivat oikeastaan muiden syytä ja oli nätti sää. Tosin kädet vähän kärähtivät, mutta värihän se punainenkin on. Ja maalissa tarjottu soppa oli varsin maukasta.

Mä ehdottelin juoksuosuudella jossain hiekkakuopan reunalla, että mitäs jos lopetettaisiin kokonaan rogainingit, multisportit sun muut ja alettaisiin vaan katsella leffoja ja syödä karkkia. Mutta en mä enää ole samaa mieltä. No Limit adventurea ootellessa.


lauantai 11. toukokuuta 2013

Suunnistusta suomenruotsiksi

Nyt on kyllä elämysmatkailtu niin, ettei tosikaan. Olin helatorstain Svenska Österbottenilla, ja osallistuin paikallisen suunnistusseuran perinteiseen jokakeväiseen viestikisaan. Edustin supersuunnistajan kylän kakkosjoukkueessa. Pakosta. :)

Vaihtopaikalla. Nyt vaan enää kartta ankkurille.
Huomatkaa edustava seuran paita.

Kussakin joukkueessa oli kolme henlkilöä, ja lähtö tapahtui porrastetusti. Naiset, lapset ja vanhukset saivat helpotusta tietyn ajan per kilometri: eli koska minä olen 35-vuotias nainen, sain käyttää kilometriin 2 minuuttia kauemmin kuin pääsarjan mies. Etappeja oli kolme: 3 km, 2 km ja 4 km. Niistä laskettiin joukkueen jäsenten helpotusminsat yhteen, ja niiden mukaan sitten lähdettiin. Eli esimerkiksi mun joukkueeni lähti 16 min ekan joukkueen perään ja 5 min ennen viimeistä lähtijää. Ja eka maaliintulija voitti. Näppärää. Mun mielestä toi idea oli loistava, ja voisi toimia ihan maantiejuoksussakin. Kannustan matkimaan siis. :)

Kartta ja palkintolusikka

Mä juoksin kahden kilometrin osuuden, joka oli rasteiltaan helppo ja ainakin mun mielestä maastoltaan vittumainen. Mutta kaikki eivät ehkä olleet mun kanssani samaa mieltä - esimerkiksi se papparainen, joka pyyhälsi mun ohitseni yhdellä rastivälillä. :) Mä en osannut juurikaan juosta avohakkuualueen reunan kivenmurikoissa. Ja koko ajan oli ihan kaameet suorituspaineet, koska halusin toki olla luonnonlahjakkuus, suunnistajaihme ja siten ihan unelmaminiä. No, en ollut.

Mutta loppujen lopuksi mun joukkueeni oli kolmas, eli oltiin ihan hyviä. Kukaan ei halua voittaa, koska voittajat järkkäävät kisat seuraavana vuonna. Hävisimme kärjelle vain 4 min, joten kai se pummi tuli ihan tarpeeseen.

122 oli pummi. Muuten meni ihan kivasti.
Ja lusikassa lukee, että kolmansia oltiin.

Några läsarna är kanske intresserade hur dåligt jag bummade en kontroll mitte i skogen. Därför utger jag också Garmins karta över min sträcka. Titta själv, hur bra ide är det att jag kommer till Venlojen viesti. :) (Supersuunnistaja har inte läst den här texten, så min svenska är just så dåligt. :)


 Nyt mä alan toipua tän päivän multisporttauksesta ja katsella jotain leffaa. Kirjoittelen Spring Adventuresta varmaan huomenissa, kunhan jaksan ja ehdin.


maanantai 6. toukokuuta 2013

Leikin gadgeteillani eli statseja lauantailta

Kokeillaanpa upottaa mun Garminin huisin hieno harjoituskooste tähän sivulle. Pitäis nörtin ehkä osata. Jos en osaa enkä ees huomaa, niin huutakaa äkkiä irkissä, että voin peruuttaa julkaisun ja ripotella tuhkaa päälleni.


Kun tuota vihreää play-nappia painaa, avautuu tuo lenkura omalle sivulleen. Ja kun siellä painaa play-nappulaa, näyttää tuo softa meidän lauantain jolkottelun. Ja samalla sitten voi syynätä, nopeutta korkeutta, sykettä ja sen sellaista. Sekä käppyröistä että viuhuvista palkeista. On se vaan läyhy.

Näköjään en osaa muuttaa tuota playeria metriseen järjestelmään. Mutta muuten taisin osata.

Poljin tänään aamulla töihin koipiani avatakseni. Oli Garmin ihan hiljaa. Toivottavasti siitä on vain akku loppu. Kun pitäisi saada torstaina ja lauantaina taas nauhoitusta. Eilen en jaksanut lähteä uimaan, vaikka aika vakavissani harkitsin klo 19 vuoroa ja omaa löllöilytreeniä. Valkku olisi kuitenkin vetänyt jotain kamalia vetoja, niin en ohjattuihin treeneihin ainakaan uskaltanut.

Iltasella olisi tarkoitus leikkiä polkupyörämekaanikkoa ja vaihdella fillareista vähän polkimia, pestä yksi ja öljytä toisen ketjut.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Kuusi tuntia kuusien keskellä

On ihan normaalia herätä kuudelta lauantaiaamuna (ennen kellon soittoa muuten), pakata camel back reppuun ja suunnata kasilta auton nokka kohti Lahtea. Siellä pääsi nimittäin suunnistamaan kolmeksi, kuudeksi tai kahdeksitoista tunniksi.

Kisakynnet ovat täällä taas! Peukalon hurja
haava on hiilaritankkauksen ja leipäveitsen aikaansaannos.

Minä ja supersuunnistaja osallistuimme kuuden tunnin sarjaan, koska olimme vähän liian nössöjä 12 tunnin keikalle. Paikalla oli rohkeampiakin tuttuja: Rokuan tiimikaverini uroshirvet S ja T osallistuivat 12 tunnin sarjaan. He olivat ainoa syy siihen, että minä edes harkitsin pisintä sarjaa - syöhän se nyt egoa olla kahta nörttiä nössömpi. Oli paikalla myös triathlonkoulusta tuttu ultrajuoksija N, jonka joukkue oli hienosti neljäs 12 tunnin sarjassa. Mutta hei, eukko voitti viime vuonna sekä Nuuksion polkumaratonin sekä Vaarojen maratonin ultran - mä oletin, että hän olisi mitaleilla.

Alussa oli ruuhkaa

Lähtö tapahtui kaikkiin sarjoihin klo 12, ja ekoille rasteille ei tarvinnutkaan juurikaan suunnistaa: oli jopa mahdollista valita, ketä lähtee peesaamaan. Tokan rastin jälkeen porukka alkoi valita eri reittejä ja välitkin kasvoivat juoksunopeudesta johtuen. Pääsimme siis vihdoin viettämään laatuaikaa ihan kahdestaan. Tokalla rastilla joku vastaantulija huikkasi mulle "Hyvä Minttu". En ehtinyt katsoa, kuka tyyppi oli, koska katsoin siinä vaiheessa jalkoihini. Ja en nähnyt tyyppiä enää sen jälkeen. Oli kyllä aika hämäävä "kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne ketään" -olo. No, jos mä näen sitä tyyppiä tässä joku päivä, niin hän varmaan ottaa rogainingin puheeksi.

Kaikki eivät päässeet maaliin

Kaksi ekaa tuntia meni upeasti, ja alussa supersuunnistaja jopa totesi, että me kipitimme nopeampaa vauhtia kuin hän oli kuvitellut. Voi toki olla, että tuli lähdettyä liikkeelle klassisesti liian kovaa, koska vauhti tipahti kyllä keskivaiheilla radikaalisti. Alussa juoksimme tieosuuksia suunnilleen 6:40 minuuttia per kilsa ja puolivälissä vauhti oli jo yli 7 min per kilsa.

Sini Vuokko on tainnut käydä vieraissa!

Juoksin ihan omin avuin melkein 3 h ja sen jälkeen kytkin supersuunnistajan talutushihnaan, ja annoin hänen kiskoa minua pitkin metsiä. Kolmen tunnin paikkeilla aloimme myös kävellä enempi - mäkien lisäksi myös hankalia alustoja kuten pellon pientareita ja metsiä, joissa oli liikaa kaadettua risukkoa. Syytän hyytymisestä mukavan hapottavaa hiekkakuoppaa, jonka reunaa jouduimme kiipeämään ylös. Nousua oli Garminin mukaan 63 m 400m matkalla. Mutta ehkä kuvat kertovat noususta enemmän kuin tuhat sanaa. Ihan kivat näköalat oli kyllä ylhäältä.

Mäki siintää edessä. Kohta kiivetään!


Tuolta alhaalta kiivettiin. Tihrustamalla keskellä kuvaa
näkyy toinen joukkue - antavat vähän mittakaavaa.

Tapasimme uroshirvet T:n ja S:n taas kolmen tunnin jälkeen, kun he saivat meidät kiinni käytyään välissä hakemassa yhden 40 pisteen rastin, minkä me skippasimme. Esittelin heille hienoa vetonaruamme, ja T kyseli, olisiko minulla narua mukana enemmänkin, jotta supersuunnistaja voisi kiskoa meitä kaikkia perässään. Eipä ollut. Mutta T pääsee kyllä kokeilemaan narua heinäkuussa - vetäjän ominaisuudessa. :)

Supersuunnistaja löysi rastin

Uroshirvet peesasivat supersuunnistajaa (ja mua siinä sivussa) hävyttömästi seuraavalle rastille, mutta valitsivat sitten vähän erilaisen reitin - ja eksyivät. Hahaa! Me olimme lähdössä rastin lähellä olevalta juomapisteeltä 10 minuutin huoltotauon jälkeen, kun herrat vasta saapuivat paikalle. Tosin oli ehkä ihan ok, että he etenivät vähän hitaammin: heillä oli vielä kuitenkin reippaasti aikaa kerätä rasteja, ja meillä alkoi jo olla kiire.

Tässä vaiheessa oli matkaa kuljettu jo 4h ja meillä oli aikaa jäljellä siis vielä kolmannes. Olimme pari rastia aikaisemmin asettaneet tavoitteeksemme 1000 pistettä. Juomarastille tullessa niitä oli kasassa 760, eli homma oli vielä ihan saavutettavissa.

Matkalla ehdittiin ihmetellä myös luonnon
ihmeitä: jonkun lounas

Kaksi vikaa tuntia menivät ihan hujauksessa. Niistä eka tuntui vielä aika pahalta. Tai oikeastaan pahalta tuntui vain juosta mäkiä ja epätasaisella - ja alkaa juosta. Tiellä juokseminen oli ihan ok, kunhan homma alkoi rullata, mutta liikkeelle pääseminen oli joka kerta yhtä tuskaa. Sovimme, että kun meillä on 980 pistettä, katsomme kelloa ja haemme vielä 60 tai 20 pisteen rastin riippuen kellosta. Aikaa oli vielä noin 50 minsaa, joten lähdimme 60 pinnan rastille, minne oli pidempi matka. Aikaa piti olla vielä ihan reippaasti, mutta onnistuimme sitten toki pummaamaan vikan rastin. Haahuilimme metikössä varmaan vartin. Piti sitten ottaa loppukiri. Ja se onnistui: vikan kokonaisen kilsan juoksimme aikaan 5:09. Ja se oli kuitenkin järjestyksessä 39. Ja ihan viimeiset 100 metriäkin vielä kirittiin. Ja kannatti kiriä: olimme maalissa ajassa 5:59:39 eli 21 s ennen aikarajaa, minkä jälkeen olisi tullut sakkoja.

Onnellisena maalissa

Olimme 6h sarjassa 8. joukkue 38:sta ja sekasarjassa olimme kolmosia (15 joukkuetta)! Minä olin vähän tuumaillut, että en harrastaisi niin paljoa rogainingia, kun on noita muitakin lajeja, jotka ovat kivempia. Mutta hitto vie, mehän taidetaan olla tässä lajissa paljon parempia kuin vaikka multisportissa - enkä mä ole triathlonissakaan mitään kärkisijoja hätyyttelemässä. Pitäisiköhän tässä sittenkin harkita uudelleen tät priorisointia?

Enää ei edes satu jalkoihin niin paljoa, kun on nukuttu yö ja lotrattu Icepowerilla niin, että koko kämppä lemuaa. Uudet maastolenkkarit pitää kyllä laittaa ostoslistalle, koska joko mun jalkani on mystisesti kasvanut vuodessa tai kengät kutistuneet: mun varpaani ovat ihan muussina.

Ps. Yhden 12 h sarjaan osallistuneen joukkueen nimi oli Laatuaikaa - siis aivan ihkusöpöä! <3

perjantai 3. toukokuuta 2013

Rullaten töihin

Harjoittelenpa nyt bloggaamaan kännykällä. Editoin sitten tieskarilla, jos tulee rumaa jälkeä.

// EDIT: No, eihän toi HTC osannut ladata mun kuvaa. Ja ennakoiva tekstinsyöttö näemmä kosti.

Ajattelin kerrankin hoitaa kuukauden työmatkaurheilun ajoissa ja rullaluistelin tänään töihin. Menomatkalla menin hieman kiertotietä, koska en halunnut heti alkajaisiksi hurjaan alamäkeen. Mutta kaaduin mä silti menomatkslls kahdesti. Tosin en mäessä. Ekan kerran hirjahdin suojatiellä, ja tokalla kerralla vauhti pysähtyi yllättäen ja täysin pyytämättä hiekanjyvään. Kotimatkalla kaaduin sitten alamäessä.

Valmiina kotimatkaan duunin pukkarissa

Nyt on hyvä pohja huomiselle kuuden tunnin rogainingille, kun on peba ja kyynärpää tärähtäneitä ja kipeitä. :)
Mutta pakko tuota rullailua on harrastaa, että se sujuu sitten heinäkuussa Rokualla. Siellä sitä lystiä olisi tiedossa pariksi tunniksi.

// EDIT: Ja kertauksena vielä alkuvuoden työmatkaurheilut:
  • Tammikuu: talvijuoksu
  • Helmikuu: hiihto
  • Maaliskuu: talvipyöräily
  • Huhtikuu: maastopyöräily
  • Toukokuu: rullaluistelu

torstai 2. toukokuuta 2013

Laiska viikko

Tämä viikko ja viime viikon loppu ovat menneet sportillisesti vähän matalalentoa. Ensinnäkin olin lauantaista sunnutaihin kertaamassa, joten eipä tullut jumppailtua. Toisaalta meitä oli kertsissä aika vähän jengiä, joten saimme sotia emmekä odottaa omaa vuoroa. Ohjelmassa oli asutuskeskustaistelua, missä kävellään aika paljon silleen "taktisesti kyyryssä" ja pysähtyessä mennään polvelle. Lisäksi niskassa oli sirpaleliivi ja tetsari lauantaina 12h ja sunnuntainakin 4h. Tästä seurasi, että oli mulla reidet ja pakarat sunnuntaina vähän jumissa. Kuvituksena onkin sitten kuvia viikonlopun sotimisista. Vähän erilaisia kuvia tällä kertaa siis: ei urheilutrikoita vaan kurkkusalaatteja. :)

Taktista savua
Vappu luonnollisesti sotki menoa. Lisäksi olin maanantaina vähän väsynyt viikonlopun sodista, joten kävin uimassa ja availemassa koipiani. Mutta yllättävän hyvin kyllä uinti kulki. Ehkä iltauinti on aina pirteää aamuiseen menoon verrattuna. Tiistaina kävin aamusella kuuden kilsan lenkillä ennen kuin aloitin vappurappion.

Siirtyminen
Tänään oli kaunis ajatus mennä pyöräilemään. Jossain vaiheessa suunnitelmat vaihtuivat rullaluistelukauden avaamiseen. Mutta en mä ole ainakaan vielä mitään tehnyt. Ja nyt on jo ihan ilta jo. On kyllä pakko myöntää, että aamulla oli vielä hitusen rapsakka olo ja nyt väsyttää. Mutta on mulla ihan melkein hyvä syykin olla jumppaamatta: mun oikea pakara on vaivannut jo jonkin aikaa, ja se menee istumisesta helposti jumiin. Tänään olin taas käräjillä lautamiestelemässä ja nyt on oikea kankku taas ihan kipeänä. Ja jotta olisin lauantain rogainingissa iskussa, päätin nyt sitten pitää vähän huilia. Eli taidan kohta lotrata pyllyyni vähän Voltarenia ja mennä sohvalle lööbaamaan. Tai sitten imuroin. Voisin huomenna polkea töihin kiertotietä, kun tästä tuli vapaapäivä.

Hiljaa, hiljaa hiivitään
Kävin tänään taas törsäämässä rahaa, ja ostin maastopyöräilykengät. Olen aikaisemmin polkenut kerettiläisesti aina yksillä ja samoilla maantiekengilläni, koska ajattelin, että jos nyt en kerrankin ostaisi erillisiä geareja joka lajiin. Mutta valkoiset kegät ottavat maastossa vähän osumaa. Nyt sitten halusin multisporttia varten sellaiset kengät, joilla on hyvä kävelläkin, koska rasteja joutuu aina hakemaan jalan.

Supersotilas heittää tulenosoituspanoksen
ja vyöryttää sen jälkeen huoneen

Mulla on vahva muistikuva, että mulla olisi jossain täällä kotona yhdet ylimääräiset klossit, jotka tulivat yksien poljinten mukana. Ei ole vaan mitään käryä, mihin olen ne jemmannut. Jos klosseja ei löydy ennen ensi viikkoa, niin menen kauppaan ostamaan uudet.

Kuvat: Arto Kolehmainen