maanantai 26. maaliskuuta 2018

Polkujuoksuviikonloppu

Lauantaina kisattiin tämän vuoden ensimmäinen Espoo Trail Run. Se on Espoon Akilleksen suunnistusjaoston järkkäämä neljän polkujuoksun sarja, joka kisataan kerran kvartaalissa. Osallistumisesta saa aina yhden pisteen ja pärjäämisestä vielä enemmän. Joka kisassa palkitaan myös kolmen kärki. Matkoja on 7 km tai 14 km, missä sama lenkki juostaan kahdesti.

14 km startti. Supersuunnistaja on tuo oranssi aika keskellä.

Meitä oli tällä kertaa liikenteessä tuttu ryhmä rämä eli minä, Supersuunnistaja ja Vuorikiipeilijä M. Supersuunnistaja sekä Vuorikiipeilijä M ovat käyneet Espoo Trail runissa usemmankin kerran. Minulle Suomi 100 -bileet oli ensimmäinen kerta. Vuorikiipeilijä M on osallistunut aiemmin vain kesäisempiin osakilpailuihin, joten talvinen reitti oli hänellekin uusi tuttavuus.

Blogin FB-sivultakin tuttu reitin eka mäki

Minä ja M osallistuimme 7 km kisaan Supersuunnistajan nautiskellessa Keskuspuistoa kahden kierroksen verran. Tämä on ihan toimiva setti, koska pitkämatkalaiset starttaavat 10 min ennen 7 km juoksijoita, ja Supersuunnistajalla menee reitillä noin 20 minuuttia kauemmin kuin minulla seiskaan.

Ekan mäen huipulla

Espoo Taril Runin reitti on tosi nätti ja kiva. Reitti alkaa mukavalla luulot pois -mäellä, minkä jälkeen itseään voi keräillä jonkin aikaa, kunnes 1 km kohdalla tulee toinen pitkä nousu. Tämän jälkeenkin maasto on "mukavan kumpuilevaa", joskin mäet pysyvät suurimmaksi osaksi kohtuullisina. Lopussa noustaan vielä kerran kukkulalle, minkä jälkeen saakin kaasutella alamäkeen maalisuoralle.

Polku nousee taas. Mäen päällä siintää selkä, jonka kerran tavoitimme,
mutta joka lopulta pääsi karkuun.

Minulla on juoksutapahtumissa paha tapa lähteä liikkeelle liian kovaa. Koetin himmailla parissakin peesissä, mutta ikävät ihmiset olivat kohteliaita ja päästivät minut ohi. Vuorikiipeilijä M juoksi minun perässäni, ja jossain vaiheessa possujunaamme liittyi myös eräs Rajamäen Rykmenttiä tyylikkäästi edustanut miekkonen, joku toinen herra sekä HelTri-takissa juossut nainen. Huutelin taakseni, että ohi pääsee pyytämällä, mutta kaikki viihtyivät peesissä oikein mainiosti. Tosin, nyt kun katson Garmin Connectista vauhdinjakoani, on se kyllä aika tasainen - joten miksipä eivät olisi viihtyneet. Pienet erot selittynevät maaston vaihtelulla. Koko jono kyllä kiittikin minua maalissa hyvästä peesistä.

Possujuna tunkkaa ylämäessä. Tämä jengi pysyi kasassa melkein koko matkan.

En ihan päässyt tavoitteeseeni, kun 14 km voittaja juoksi ohitsemme viimeisessä alamäessä. Vuorikiipeilijä M luuli siinä vaiheessa possujunamme häntäpään pyrkivän ohi ja pisti itsekin uutta vaihdetta silmään, koska "eihän nyt ne saa mennä ohi". Mr. Rajamäen Rykmentti lähti M:n peesiin, mutta loput seurueestamme minä pidin takanani, vaikka loppukiriä ei tahtonut enää oikein irrota.

Oli niin laiska loppukiri, että maalisuorallakin ehti kuvata.

Loppuaikani oli 50:45, mikä oli suunnilleen 6 min parempi kuin joulukuussa. Keli oli hitusen parempi, mutta voisi tässä kuvitella kunnonkin hieman nousseen. Ei siis yhtään kehno keikka.

Supersuunnistaja oli kakkonen miesten 14 kilsalla ja pääsi podiumille.

Koska polkujuoksu on kivaa ja sunnuntaina sää oli aivan ihastuttava, menin minä juoksentelemaan vähän lisää keskuspuuiston poluille miesten ja naisten ampumahiihtokisojen välissä. Kauemminkin olisi voinut metsässä viihtyä, mutta myöhästyin jo nyt naisten lähdöstä. Onneksi näin sentään suurimman osan kisasta, koska se oli tosi jännä ja Kaisa oli aivan mainio.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Läskipyöräilyä Levillä

Tulimme sunnuntaina Leviltä pois vasta iltalennolla, joten meillä oli koko päivä aikaa harrastaa talvilajeja. Koska minä en ole mikään skimbaaja, päätin jättää tellukoulun väliin. Harkitsin ensin meneväni hiihtämään pertsaa, mutta kun työkaverini P sanoi menevänsä läskipyöräilemään, päätin lähteä mukaan.

Reippaat pyöräilijät Koillisrinteillä tiimiasuissa. Maksoimme pyörävuokrat
henkilöstöetukorteilla, niin ehkä työnantajan logon sopiikin vähän vilkkua ;)

Otimme molemmat kotoa mukaan talvipyöräilykengät, mutta muuten menimme aika pitkälti samoilla geareilla kuin Arctic Challengessa. Levillä oli viime viikonloppuna lämpimämpää kuin etelässä, niin juoksutakilla tarkeni ihan mainiosti.

Vuokrasimme pyörät kolmeksi tunniksi, mutta poljimme lopulta vain vähän päälle pari tuntia. Talvipyöräilyyntarkoitetut reitit loppuivat vähän kesken, eikä meitä huvittanut polkea teillä.

Suurin osa reitistä oli hyvää polku-uraa.

Pyöräilimme ensin Eturinteiltä Koillisrinteille ja takaisin. Sen jälkeen teimme vielä lenkin Immeljärvelle, jonka rannassa kävimme myös vohvelikahvilassa. Reissu oli muuten ihan täydellinen, mutta minä menin tipauttamaan kännykkäni kahvilan kivilattialle. No, olinkin harkinnut jo uuden puhelimen hankintaa - nyt olikin sitten pakko saada aikaan hetimiten.

Minä kurvaan vohvelikahvilan pihaan

Läskipyöräily aurinkoisessa talvisäässä oli ihanaa höntsää lauantain AC:n ja "jälkipelien" päälle. Vähän hapotteli ja huohotti ylämäissä, mutta muuten oli oikein rattoisaa. Talvipyöräily on sitä paitsi paljon helpompaa kuin kesäinen maastopyöräily, kun ainoa haaste on irtolumi juurakoiden ja muiden epätasaisuuksien ollessa turvallisesti lumen alla.

Vohveli lohduttaa, kun kännykän näyttö on pimeänä.


Ehdimme pyöräretken jälkeen vielä hyvin brunssille ja shoppailemaan ennen kuin oli aika lähteä lentokentälle ja kohti etelää. Minä ostin Intersportin alennusmyynneistä uudet Salomonin maastolenkkarit odottelemaan, että edelliset kuluvat loppuun. Tästä alkaa tulla jo tapa: joka toisella Levin keikalla minä ostan Intersportista Salomonin Speed Crossit. :)

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Lisää Levin kuvia

Tapahtumissa on kivaa, kun on kuvaajia paikalla. Ja Levillähän oli. Minäkin osuin pari kertaa linssiin.  Keräsin tähän postaukseen vielä vähän fiiliskuvia ennen kuin alan analysoida pöllikokoelmaani (Kyllä! Ajattelin tehdä sen! :D).

Valmiina lähtöön! Kuva: Jonathan Von Kreamer

Pahinta AC:ssa on PT Peipon alkuverkat ja burbeet! Kuva: Jonathan Von Kreamer

Sitten päästiin itse asiaan! Kuva: Jonathan Von Kreamer

Virpi Mäkilä sai ikuistettua minun parhaan puoleni.

Miau! Me ollaan pieniä kisuja, kun meillä on viikset.
Kuva: Virpi Mäkilä
Oli niin helppoa, että meinasin nukahtaa. Kuva: Laura Lukkari

Fakin jee! Maaliin enää viisi metriä! Kuva Jonathan Von Kreamer

Hyvä me! Kuva: Jonathan Von Kreamer

Ja pysyttiin kavereina koko reissu! Kuva: Jonthan Von Kreamer

Niin, kiitosta vaan järkkäreille. On ollut ilo seurata, kuinka kisa on kehittynyt monen sadan osaanottajan tapahtumaksi sitten vuoden 2015. Ja on ilo olla mukana - edes tälleen työnantajan välityksellä.

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Työnantaja tarjosi taas

Viime viikonloppuna kisattiin kaikkien aikojen viides ja minun kolmas Arctic Challengeni. Olen ollut mukana ihan ekassa AC:ssa 2015 sekä viime vuonna järkätyssä ekassa talviversiossa.

Not Me But We! Peipponen ja meidän tiimi nostattamassa fiilistä.

Arctic Challenge on PT Peipon maailman paras idea: se ei ole mikään tavallinen estejuoksukisa, vaan parrun verran parempi. Mukana matkassa kannettava pölli tuo tapahtumaan ihan oman karvalakkitunnelmansa. Lisäksi Levillä parrun saamisesta voi heittää loputtomasti läppää. Ja vaikka ekana vuonna petyinkin siihen, että Arctic Challenge ei olekaan oikea kisa vaan sellainen mukava #NotMeButWe-henkinen tapahtuma, olen sittemmin tottunut ajatukseen ja ottanut homman enemmän itseni haastamisen kannalta.

Fröken H painaa menemään, ja minä koetan pysyä perässä.

Sain viime vuonna sattumalta ihan saman numeroisen pöllin kuin ekalla kerralla. Koska en halunnut katkaista hyvää putkea, päätin oikein pyytää tällä kertaa saman numeron. Tämä saattoi olla virhe, koska minulle ja tämän vuoden blondille (fillarikaveini Fröken H) siunaantuikin yksi firman suurimmista pölkyistä. Muut tiimit saivat kannella jotain oksanpalasia.

Ei taida tyttö tietää, että takana on puolialaston mies
(tiesin mä - ja käskin ottaa mukaan kuvaan)


Onneksi sponsorilähtö oli tänä vuonna vasta neljäs, ja meille oli raivattu tunturiin jo ihan mukava nelostie. Silti minulle tuotti tämän tästä yllättäviä vaikeuksia pysyä pystyssä. Ehdottomasti vaikeinta oli mennä rinteen poikki: ylämäessä meno oli turvallisen hidasta, ja alas tunnetusti pääsee aina. Nyt talvella alamäkijuoksu tuntui jopa helpommalta kuin kesällä, koska osan mäestä saattoi suorittaa liukuen. Lisäksi lumi tasoittaa rinteen epätasaisuutta, ja köpöttely on siinä mielessä helpompaa.

Vaikka oli vaikeaa, niin maisemat olivat aivan ihanat.

Vaikka olinkin tänä vuonna huonommassa kunnossa kuin koskaan aiemmin Levillä, niin pääsin kantamaan pölliä enemmän kuin koskaan ennen. Mutta koska perinteet velvoittavat, olin kuitenkin tapani mukaan joukkueen heikoin lenkki. Toisaalta Fröken H on mäenlaskun puoliammattilainen, joka palasi juuri Japanin valmistelevalta leiriltä. Hänelle lumessa tarpominen on siis lähes jokapäiväinen juttu. Ja minulle ei todellakaan ole. Hieman ehkä silti masentaa, että hän sanoi olleensa juuri 5 viikkoa kipeänä (minä olin vain kolme) ja "tosi huonossa kunnossa". Aha. No, missä kunnossa minä sitten olen?

Pölli painoi loppumatkasta varmaan  kilon enemmän kuin lähdössä,
kun siitä tuli lumipallo.

Maaliin kuitenkin taas päästiin, ja sielun sekä ruumiin voimatkin olivat jonkinlaiset joskaan eivät ihan täydet. Viimeinen esteseinä meinasi aiheuttaa vähän epätoivoa, mutta onneksi paikalle kirmasi pelastava sekajoukkue, jonka kiltti herrasmies pukkasi seinän yli oman daamin lisäksi pari etelän vetelää.

Iloiset tytöt maalissa

Se hyvä puoli hitaassa suorittamisessa on, että nopeammat työkaverit olivat ehtineet lämmittää saunan. Ilta kuluikin perinteisesti ruoan ja palautusjuomien merkeissä. Koska minä olen aika täti, lähdin jatkoilta ennen kuin Pete Parkkonen edes ehti aloittaa keikkaansa. Mutta ei se kuulemma ottanut edes paitaa pois, joten 7 tunnin yöunet olivat todennäköisesti ihan hyvä valinta.





perjantai 16. maaliskuuta 2018

Minustako masters-uimari?

Olin viime viikonloppuna uintileirillä Vierumäellä. Olen jo muutaman vuoden kuulunut uintiseuraan ja käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti masters-uintiryhmän treeneissä. Tarkoituksena on ollut parantaa vapariani triathlonia varten, mutta minua on päässyt puraisemaan myös ihan oikea uintikärpänen.

Vierumäen varauskyltti teki hyvää itsetunnolle, vaikkakin kuvan
uimari ui tosi hassusti ja sillä on tosi isot uimalasit.

Lupasin joskus heikkona hetkenäni, että lähtisin kisaamaan masterseihin, kunhan vaihdan ikäluokaa. Nyt 40 vuoden tultua mittariin, on lupaus vähän kaduttanut. Tai ainakin pelottanut. Mutta viime viikonloppuna mieli taisi vähän muuttua.

Takinkääntö ei johdu mistään yllättävästä kehittymisestä uinnissa viikonlopun aikana, vaikka yhdellä väsyneellä piikillä osasin kerrankin potkaista perhosuinnissa tehokkaasti ja oikeaan aikaan. Tämä taisi kyllä olla ihan vahinko, koska samaa ei tapahtunut enää uudelleen.

Mieleni muutti viimeisen päivän pari vetoa, jotka otettiin hyppylähdöllä ja ihan kellon kanssa. Huonekaverini L kehaisi minua 50 m vaparin jälkeen, että olin ihan yllättävän nopea. Tämä sai minut katselemaan kotona viime vuoden lyhyen altaan SM-kisojen tuloksia. Ja holy crap! En olisi hävinnyt 40-45 vuotiaiden tätien 50 m vaparissa (tuloksissa laji 33) enkä edes rintauinnissa (laji 18). Itseasiassa rinulissa olisin jättänyt useammankin uimarin taakseni.

Kotona kuvituskissa Svante mietti, että meniskö yläkertaan.

Tämän vuoden SM-kisat ovat ensi viikon viikonloppuna. Valitettavasti minulla on silloin jo ohjelmaa, mutta olen nyt todella motivoitunut lähtemään joihinkin kisoihin ensi syksynä. Pitää enää treenailla vähän rinulia sekä lähtöhyppyä ja ostaa kisauikkarit. Niin ja lisenssi pitäisi varmaan myös hommata. 

Mutta tänä viikonloppuna olisi tarkoitus nautiskella vedestä vähän toisessa olomuodossa. Vuorossa on taas firmamme sponssaama Arctic Challenge Levin talvisessa ihmemaassa. Meiltä lähtee töistä reissuun taas kunnon iskujoukko, joten luvassa on varmasti kiva viikonloppu.

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Jälkipyykkiä ja spekuttelua

Ja sitten sitä perinteisesti rogaan kuuluvaa itseruoskintaa aiheesta reittivalinnat. Alla on fabulöösi suunnitelmamme, joka olisi luultavasti ollut täyttä timanttia kauniina kesäpäivänä - jään ylityksiä en tosin ehkä silloin tekisi. Matkaa tällä suunnitelmalla olisi kertynyt viitisentoista kilometria ja pisteitä hulppeat 67. Realismin tasosta kertonee jotain, että 3 h voittajanaiset napsivat lauantaina 41 pistettä.



Mutta kuinkas sitten kävikään? Lähdimme heti rastilta 3I aivan väärään suuntaan, mutta menimme kuitenkin suunnitelmien mukaan rastille 5F. Kun teimme vielä jostain edelleen tuntemattomasta syystä 5F:n jälkeen uukkarit ja päädyimme pikkulammille, muuttui suunnitelma lennosta.

Tässä vaiheessa ideana oli hakea 5E, 9F, 9E, 7D, 5C, 7I ja 1A, mikä on käsittämättömän kunnianhimoista ottaen huomioon siihen mennessä annetut suunnistusnäyttömme. Realitetit iskivätkin naamalle kuin märkä rätti jossain Vääräjärven jäällä jolkotellessa. Karsimme rankalla kädellä lisää rasteja, ja päätimme suunnata suoraan 9E:ltä 5C:lle - mistä tulikin sitten kamala kiire maaliin. Koetimme valita isoimman polun, mitä oli tarjolla, koska umpihangessa eteneminen oli todella hidasta ja kiinnosti siinä vaiheessa kuin kilo kiviä. Eivät ne polut kyllä kummoisia olleet ennen kuin ihan vähän ennen maalia.

Tällainen siitä reitsistä lopulta tuli:


Kotimatkalla autossa minä ajoin ja Vuorikiipeilijä M tutkaili karttaa. Tulimme siihen lopputulokseen, että 5C oli 9E:n jälkeen väärä valinta. 9G olisi ollut suoremmalla reitillä ja siitä olisi saanut enemmän pisteitä. Jos olisimme halunneet oikeasti välttää sakkominuutit, olisi 9F.n jälkeen kannattanut juosta järven yli 9G:lle ja siitä joko 5C:lle tai 1A:n kautta maaliin.

Ilman sakkojan olisimme olleet podiumilla. Pummeihin meni varmasti ainakin se vartti, minkä myöhästyimme. Jo pelkkään 3I:n ja 5F:n väliseen kunniakierrokseen saattoi yksinään palaa 15 minuuttia. Jos olisimme löytäneet suunnitelmien mukaan rastille 9G, olisi meidän kuitenkin pitänyt jättää pohjoisin lenkki tekemättä. Siitäkin huolimatta meillä olisi saattanut olla asiaa podiumille.

Pitäisi siis varmaan opetella suunnistamaan ennen seuraavaa kisaa eli Salpaus-rogaa. Aloitinkin hurjan treenaamisen heti eilen, kun korttelirastit olivat niin naapurissa kuin olla voivat. Kotikenttäedusta huolimatta onnistuin perseilemään pari rastiväliä. Mutta tulipahan verryteltyä vähän kinosten väsyttämiä jalkoja.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Nuuksion talvipäivä -rogaining

Pääsin eilen taas pitkästä aikaa rogaamaan, kun osallistuin Vuorikiipeilijä M:n kanssa ekaa kerta järjestettyyn Nuuksion talvipäivä -rogaan. Sarjoina oli tarjolla 3 ja 6 tuntia. Me osallistuimme lyhyempään sarjaan, koska minulla oli ohjelmassa perjantaina edustamista entisen opiskelijajärjestöni vuosijuhlassa. Minulla on rankka duuni: firmamme sponssaa Tietokiltaa, ja minä olen firman yhteyshenkilö killan suuntaan, koska olen entinen kilta-aktiivi. Tämä tarkoittaa silloin tällöin alkoholipitoisia iltatilaisuuksia.

Perinteinen lähtöselfie


Onneksi selvisin vuosijuhlasta maltillisella nautiskelulla, ja onnistuin lähtemään kotiin nukkumaankin heti Teekkarihymnin jälkeen. Olin lauantaiaamuna suorastaan yllättävän freesinä ja heräsin jopa ennen herätyskelloa. Olemme Vuorikiipeilijä M:n kanssa olleet molemmat viime aikoina kipeinä, joten sovimme hölkkäilevämme maltillisesti.

Hölkäksi etenemistämme ei tosin voinut kutsua kuin muutamissa kohdissa, vaan se muistutti enemmän rämpimistä. Lumi teki tepposet myös reittisuunnittelijoille: reitti olisi ollut varmaan tosi sopiva 3 h reitti kivana kesäpäivänä. Nyt se osottautui kaikin puolin ylioptimistiseksi.

Tästä se alamäki alkaa! :D

Reitin toteuttamista haittasi hieman myös lahjakas pummailu. Ekalle rastille pääsi vielä kivasti peesaten - vaikkakaan reittivalinta ei ollut ehkä ihan optimi. Sen jälkeen piti alkaa itse suunnistaa - ja tokihan me teimme heti mojovan kunniakieroksen. Kun pummasimme vielä seuraavankin rastivälin, päätimme vaihtaa suunnitelmia lennosta ja käydä hakemassa kaksi rastia, jotka eivät olleet alkuperäisessä suunnitelmassamme ja vastaavasti jättää pohjoisimman lenkin pois.

Suolla oli väkeä kuin pipoa.

Kolmen rastivälin jälkeen aloimme olla niinsanotusti kartalla, eikä pahoja pummeja enää tullut. Uusi suunnitelmamme oli muuten ihan loistava, mutta sekin oli aivan liian pitkä. Vaikka lumeen oli tallottu paljon polkuja, oli niillä eteneminen todella vaivalloista. Hanki petti tämän tästä jalkojen alla, ja tossu suti lumessa muutenkin sen verran, että eteneminen oli hi-das-ta.

Viimeisellä rastilla meillä oli vielä 25 minuuttia aikaa ehtiä maaliin. Kesällä se olisikin ollut ihan mahdollista, mutta puolen kilometrin jälkeen selvisi, ettei meillä olisi mitään mahdollisuutta ehtiä kolmeen tuntiin.

Rasti ja kännykkäleimaus
Tässä vaiheessa minun herttaisimmat piirteeni nostivat taas päätään, ja aloitin kaikella vähäenergisen mieleni voimalla kaamean valituksen. Manasin kuntoni, suunnistustaitoni sekä taitoni pysyä pystyssä lumisella polulla (mikä ei muuten ole helppoa siinä vaiheessa, kun on jo väsy). Voivottelin, kuinka kaikki hienot pisteemme sulavat pois sakkominuutteina ja aloin jopa epäillä, onko kännykkäleimaus toiminut ollenkaan.

Minnes sitten mennään?

Kisassa oli mukana myös kaveripariskuntamme Akrobaatti H ja Cliffhanger M. He olivat elämänsä ekassa rogassa. Minä hyvänä kaverina pelkäsin eniten sitä, että häviämme aloittelijoille. Olin tosin jo ennen kisaa varoittanut, etten ehkä kykene olemaan heidän puolestaan iloinen, jos häviämme heille. Kävin myös vaklaamassa heidän reittisuunnitelmansa ja laskemassa suunnitellut pisteet - jotta tietäisin, paljonko meidän pitää minimissään kerätä.

Olimme maalissa noin vartin myöhässä. Minun mielialani nousi välittömästi, kun näin, että muita joukkueita saapui maaliin vielä runsaasti meidän jälkeemme. Ja kun katsoimme tuloksia, totesimme, että vaikka mokasimmekin rankasti, niin monet, monet muut olivat mokanneet vielä rankemmin. Muunmuassa kaverimme H ja M päätyivät pisteissä lopulta miinukselle. Ainoa, mikä lohduttaa epäonnistumisen hetkellä on se, ettei sentään häviä.

Jee! Me löydettiin rasti!

Vaikka olimmekin ihan surkeita suunnistajia, oli kisa taas kerran todella kiva kokemus. Päivähän oli sään puolesta aivan ihastuttava, ja Nuuksio nyt on aina ihan paras mesta. Jossain vaiheessa järven jäällä auringon paisteessa jolkotellessa meitä harmitti, ettemme olleet osallistuneet 6 tunnin sarjaan. Kuudessa tunnissa olisi ehtinyt säätää reittisuunnitelmaakin monta kertaa enemmän. ;) Kun maalissa sai todella hyvää (ja todella kuumaa) mehua ja kisan jälkeen pääsi vielä saunaankin, olin kotimatkalla jo ihan iloisin mielin. Rogainingin luonteeseen kuuluu raivoisat jälkipyykit, ja spekuttelimmekin reittivalintaamme oikein antaumuksella. Minä ajattelin omistaa jälkipyykeille ihan oman postauksen. Palataan siis kartalle ihan pian!