maanantai 19. maaliskuuta 2018

Työnantaja tarjosi taas

Viime viikonloppuna kisattiin kaikkien aikojen viides ja minun kolmas Arctic Challengeni. Olen ollut mukana ihan ekassa AC:ssa 2015 sekä viime vuonna järkätyssä ekassa talviversiossa.

Not Me But We! Peipponen ja meidän tiimi nostattamassa fiilistä.

Arctic Challenge on PT Peipon maailman paras idea: se ei ole mikään tavallinen estejuoksukisa, vaan parrun verran parempi. Mukana matkassa kannettava pölli tuo tapahtumaan ihan oman karvalakkitunnelmansa. Lisäksi Levillä parrun saamisesta voi heittää loputtomasti läppää. Ja vaikka ekana vuonna petyinkin siihen, että Arctic Challenge ei olekaan oikea kisa vaan sellainen mukava #NotMeButWe-henkinen tapahtuma, olen sittemmin tottunut ajatukseen ja ottanut homman enemmän itseni haastamisen kannalta.

Fröken H painaa menemään, ja minä koetan pysyä perässä.

Sain viime vuonna sattumalta ihan saman numeroisen pöllin kuin ekalla kerralla. Koska en halunnut katkaista hyvää putkea, päätin oikein pyytää tällä kertaa saman numeron. Tämä saattoi olla virhe, koska minulle ja tämän vuoden blondille (fillarikaveini Fröken H) siunaantuikin yksi firman suurimmista pölkyistä. Muut tiimit saivat kannella jotain oksanpalasia.

Ei taida tyttö tietää, että takana on puolialaston mies
(tiesin mä - ja käskin ottaa mukaan kuvaan)


Onneksi sponsorilähtö oli tänä vuonna vasta neljäs, ja meille oli raivattu tunturiin jo ihan mukava nelostie. Silti minulle tuotti tämän tästä yllättäviä vaikeuksia pysyä pystyssä. Ehdottomasti vaikeinta oli mennä rinteen poikki: ylämäessä meno oli turvallisen hidasta, ja alas tunnetusti pääsee aina. Nyt talvella alamäkijuoksu tuntui jopa helpommalta kuin kesällä, koska osan mäestä saattoi suorittaa liukuen. Lisäksi lumi tasoittaa rinteen epätasaisuutta, ja köpöttely on siinä mielessä helpompaa.

Vaikka oli vaikeaa, niin maisemat olivat aivan ihanat.

Vaikka olinkin tänä vuonna huonommassa kunnossa kuin koskaan aiemmin Levillä, niin pääsin kantamaan pölliä enemmän kuin koskaan ennen. Mutta koska perinteet velvoittavat, olin kuitenkin tapani mukaan joukkueen heikoin lenkki. Toisaalta Fröken H on mäenlaskun puoliammattilainen, joka palasi juuri Japanin valmistelevalta leiriltä. Hänelle lumessa tarpominen on siis lähes jokapäiväinen juttu. Ja minulle ei todellakaan ole. Hieman ehkä silti masentaa, että hän sanoi olleensa juuri 5 viikkoa kipeänä (minä olin vain kolme) ja "tosi huonossa kunnossa". Aha. No, missä kunnossa minä sitten olen?

Pölli painoi loppumatkasta varmaan  kilon enemmän kuin lähdössä,
kun siitä tuli lumipallo.

Maaliin kuitenkin taas päästiin, ja sielun sekä ruumiin voimatkin olivat jonkinlaiset joskaan eivät ihan täydet. Viimeinen esteseinä meinasi aiheuttaa vähän epätoivoa, mutta onneksi paikalle kirmasi pelastava sekajoukkue, jonka kiltti herrasmies pukkasi seinän yli oman daamin lisäksi pari etelän vetelää.

Iloiset tytöt maalissa

Se hyvä puoli hitaassa suorittamisessa on, että nopeammat työkaverit olivat ehtineet lämmittää saunan. Ilta kuluikin perinteisesti ruoan ja palautusjuomien merkeissä. Koska minä olen aika täti, lähdin jatkoilta ennen kuin Pete Parkkonen edes ehti aloittaa keikkaansa. Mutta ei se kuulemma ottanut edes paitaa pois, joten 7 tunnin yöunet olivat todennäköisesti ihan hyvä valinta.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti