Veristä raastoa Hollolan maastotriathlonissa

FB-kaverini ovatkin saaneet jo esimaistiaisia siitä, mihin eilinen kisani johti. Mutta kerrotaas koko tarina. Tällä kertaa kisasta ei ole kuvia, koska hovikuvaajani Supersuunnistaja oli mukana kisaamassa. Ja menetti triathlonneitsyytensä! Jee!

Uintipaikkaa katsastamassa

Lähtötilanne oli sinänsä hassu, että vaikka sää oli ihan kamala ja kylmä, niin minulla oli kuitenkin kova into startata. Pitemmän matkan (900 m , 20 km, 6 km) naisten sarjassa oli vain 8 ilmottautunutta, joten minua vähän kutkutti ajatus kolmen parhaan joukkoon pääsemisestä. Tosin oloni oli ollut jo perjantaista lähtien hieman flunssainen, joten en uskaltanut asettaa podiumia ihan viralliseksi tavoitteekseni: vähän haaveilin vain.

Meidän perheen vaihtopaikat

Sadetta ripsi hiljalleen 16-asteisen lammen pintaan, kun oli startin aika. Vesi oli ihan ok, ja kolmessa 300 m kiekassa suoritettu uinti sujui oikein kivasti. Nousin järvestä pääjoukon hännillä (miehet starttasivat samaan aikaan) ja olin siinä vaiheessa näemmä neljäntenä. Taisin luulla tai ainakin toivoa olevani kolmantena. Ihan hyvissä asemissa kuitenkin starttasin pyöräilyyn.

Cyclocrossi olisi ollut maastopyörää parempi valinta reitillä, joka oli suurimmaksi osaksi hiekkateitä ja pururataa. Polkupätkäkin oli varsin helppo, joten traktorirenkaista ei ollut juurikaan hyötyä. Maasto oli tosi mäkinen, joten siinäkin cyclo olisi voinut olla kivempi. Tästä huolimatta pyöräily alkoi ihan kivasti, kunnes ekan kiekan hurjien ylämäkien jälkeen toisessa jyrkässä alamäessä arvioin vauhtini ja taitoni ihan väärin - ja kaaduin mutkassa. Tiellä oli jotain ihmeellistä hiekan ja pururatapurun sekoitusta ja vielä kasassa. Luulen, että pururadan täyttökuormasta oli tipahtanut osa tielle tai jotain. Joka tapauksessa se kasa luisti alta ja meikätyttö rojahti kyljelleen hiekkatielle. Mitään sen kummempaa ei onneksi sattunut, ja satulan suoristamisen sekä juomapullon poimimisen jälkeen pääsin jatkamaan matkaa.

Kisan saldo tuoreeltaan ja verinen #TeamElinaJouhki-nauha

Tunnelma kuitenkin latistui huomattavasti, ja kyllä ne jomottavat naarmut olkapäässä vähän häiritsi suorittamistakin. Eniten kuitenkin haittasi se, että sisu meni täysin kaulaan, enkä enää oikein uskaltanut kaahailla yhdessäkään mutkassa. Hävisin sitten pyöräilyssä huomattavasti minuutteja ja yhden sijan.

Sama käsi illalla siivottuna

Kun lähdin juoksuun, huomasin, että oikean pohkeeni yläosassa oli puujalka. Ei se juoksua suoranaistesti estänyt, mutta vei nautintoa ja varmaan hitusen hidastikin. Eka 3 km oli täyttä tervanjuontia, mutta toiselle rundille lammen ympäri löysin kuitenkin vähän tsemppihenkeä. Juoksuosuus meni kuitenkin enemmän tai vähemmän kyrpä otsassa ja maaliinpääsyä odotellessa.

Jee! Maali! Saa lopettaa!

Kello pysähtyi aikaan 2:08:48 ja sillä tuloksella olin 5. / 7. Joku nössö ilmottautuineista jätti starttaamatta, koska oli kylmä ja satoi. Sen verran oli nihkeää juoksua, ettei edes loppukiriä irronnut. Vaikka edelliseen sijaan oli väliä melkein vartti, niin en osaa oikein olla tyytyväinen lopputulokseeni. Se kaatuminen harmittaa niin pirusti. Mutta jatkoinpa sentään maaliin asti. Kai sekin jonkinlainen saavutus on. Joku nössömpi olisi varmaan luovuttanut.

Supersuunnistaja menee muuten märkkärissä suunnilleen yhtä kovaa kuin minä, vaikka onkin uinut vasta vähän aikaa. Hänen suurin ongelmansa uinnissa onkin ollut uppoavat jalat, mihin märkkäri toki auttaa kovasti. Hän oli omassa sarjassaan tukevasti puolivälissä ja triathlon oli kuulemma "ihan ookoo". Taitaa olla tuo mies menetetty polkujuoksulle...

Jotta homma ei menisi ihan pelkäksi valittamiseksi, niin jatkanpa taas Jennin haastetta ja listaan maanantain viisi positiivista asiaa. Edellinen postaus aiheesta oli viime torstaina:

1. Tänään alkoi kesäloma.
2. Miisu nukkui taas koko yön mun jaloissani ja tuli aamulla makoilemaan rinnan päälle ja sanomaan huomenta. Kun se tuli mun luo helmikuussa 2012, se ei tosiaankaan ollut sylikissa. Nyt se ei muuta olekaan.
3. Tänään tulee Saksan peli ja Saksa on paras! Saksan paras pelaaja on Bastian Schweinsteiger. Toivottavasti hän pelaa, vaikka onkin kärsinyt loukkaantumisista.
4. Teimme Supersuunnistajan kanssa päivälliseksi lettuja ja sen kanssa lohimönjää eli graavia lohta, kermaviiliä ja mausteita. Vikat letut syötiin hillolla. Nam!
5. Pohkeeseen ei enää satu paljoa ja oikean käden haavakin sietää jo kosketusta Ehkä voin jo jos en ensi yönä niin seuraavana nukkua taas oikeallakin kyljellä!

Haasteeseen kuuluu, että joka päivä haastetaan joku mukaan. Tänään minä haastan Pian, jonka blogi on yksi suosikkitriathlonblogeistani.

Helppoo olla positiivinen, kun on kisu sylissä

Sain Jenniltä Facebookissakin riehuneen positiivisuushaasteen. Eli sama juttu kuin siellä Naamiksessa: 5 päivää, 5 positiivista asiaa listattuna ja joka päivä pitää haastaa joku mukaan. Koska postausten julkaisutahti blogeissa on usein harvempi, saa julkaisutahti olla vapaa. Alunperin haasteen on keksinyt Tämä Matka -blogin Anna. Nyt sitten aletaan valloittaa triathlonistien ja muden treenareiden blogeja! Jennin blogissa on muuten menossa tosi päheillä palkinnoilla varusteltu arvonta. Kannattaa osallistua - ja alkaa lukea Jennin blogia, koska siellä on harvinaisen hyvin kirjoitettua ja viihdyttävän värikästä tekstiä. Ja jänniä aiheitakin.

Mutta asiaan. Mun tän päivän viisi positiivisinta asiaa on listattuina alla, ja kuvituksena on Timo Kanaojan ottamia hienoja kuvia juhannuksen positiivisimmasta tapahtumasta eli Ratareidestä.

1. Kirjoitin äsken Facebookiin näin: Tim Howard  Bastian Schweinsteiger  saksalainen futis  jätskiä En valita. Seison edelleen sanojeni takana, vaikka Bastian-parka saikin äsken polvesta. Mutta hei! Mä sain lähikuvaa! :) Otsikossa mainittu kissa tosin lähti jo raksuttelemaan.

2. Mun kesäloma alkaa tiistaina, ja sain tänään duunissa niin hyvin hommia eteenpäin, että enää ei pelota, että työpäivät loppuisivat kesken.

3. Kiltti Supersuunnistaja vinkkasi mulle, että Liiteristä saa halvalla kinesioteippiä. Kävin juuri ennen peliä hoardaamassa niitä kaksi pakettia. Samalla ostin Liiterin lenkkarit, joita mun on tehnyt mieli testata. Oikeasti mä juoksen nykyään muualla kuin poluilla niin vähän, että vanhat lenkkarit olisivat riittäneet ihan hyvin, mutta onpahan edes varapari. Saatoin ostaa myös sortsit ja jätskiä. Nii ja pinkkejä urheilusukkia!

4. Mun parvekeviljelty avomaakurkkuni kukkii villisti. Saan siis ehkä kurkkuja. Virittelin sille töiden jälkeen vähän lankoja, joita pitkin kasvaa. Sain toki tähänkin puuhaan pienen, karvaisen apulaisen. Ei meillä mitään ilman tehdä. Nyt se tuli taas bloggaamaankin.

5. En ole stressannut treenien määrästä, vaikka olenkin viime viikkoina joutunut painamaan töissä aika pitkää päivää. Päätin jo jokin aikaa sitten, että harrastuksista ei stressata, kun ei töistäkään pitäisi. Treenaan sitten lomalla, kun on aikaa. Ei se kunto parissa viikossa katoa. Ja jo juhannuksena sain tosi kivoja treenejä alle.

Nyt on hitusen hankalaa kirjoittaa ilman että heiluttelee tuota käteeni nojaavaa kehräävää päätä. Siksi lopetankin länkyttelyn ja totean vaan, että haastanpa Ratareiden äidin Rahkamuijan.

Ratareisi 2014

Juhannuksena muuten poljettiin polkupyörällä. Paikkana oli Alastaron moottorirata, seurana melkein 60 muuta hullua ja tapahtuman nimi oli Ratareisi.

Mun piti kirjoitella kauheasti juttua, mutta koko ilta meni videota väsätessä. Ja videoistakin auringonlaskun sisältänyt osa katosi, kun kamerasta loppui akku. Höh. Mulla on kyllä niin peikkomainen flaksi tän kameran kanssa... Toivottavasti liikkuva kuva kuitenkin kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Minä poljin vain 84 kierrosta eli 224 km enkä tällä kertaa saavuttanut Ratareiden uljasta arvonimeä. Siihen olisi tarvittu 100 kierrosta. Syytän myöhäistä alottamista (4h myöhässä eli klo 16) ja huonoa säätä (piti polkea yölläkin, mutta alkoi palella varpaita ja meninkin saunaan). No, jääpähän jotain hampaankoloon ja pitää tulla uudelleenkin!

Kiitos paljon järkkäreille eli Rahkamuijalle ja Jaanaballe miehineen. Aivan loistava tapahtuma! Toivottavasti se vaan kasvaa ja paisuu!

Juhannusjumpat

Hyvää juhannusta!

Me ollaan vielä Supersuunnistajan kotiseudulla, mutta aamupäivän aikana suunnistamme Alastaroon hankkimaan eräänlaista hamsterielämystä, kun poljemme moottorirataa ympäri, ympäri ja ympäri. Eli Ratareiteen vie tie. Emme ehdi ihan ekaan lähtöön, joten meille poljenta-aikaa siunaantunee 20 tuntia. Ehkä se kuitenkin riittää. Näin viime yönä unta, että moottoriradan yhteydessä oli suunnaton hotelli- ja ravintolakompleksi, enkä löytänyt sieltä ketään muuta ratareiteilijää. Päädyimmekin sitten Supersuunnistajan kanssa suunnistuskisoihin pyöräilyn sijaan. Totuus lienee kuitenkin toinen ja meillä onkin fillarit ja teltta mukana. :) (Tosin on meillä kompassit ja emititkin, koska kävimme torstaina suunnistamassa - tai minä suunnistin ja Supersuunnistaja juorusi seurakavereiden kanssa, koska emme ehtineet hakea hänen kamojaan vaan ajoimme suoraan iltarasteille.)

Hiekkakuoppa ja synkkä taivas

Eilinenkään ei mennyt pelkästään hiilaritankatessa, vaikka kolme kakkua mahdollisti senkin oikein loistavasti. Menimme iltapäivällä ensin uimaan paikalliselle hiekkakuopalle ja sen jälkeen juoksemaan luontopolulle. Näköjään Pohjanmaallakin on ihan oikeita polkuja, vaikka viime vuonna asiaa epäilinkin. Lisäksi polkulenkillä nähtiin hiidenkirnu ja kiivettiin näköalatorniin. Valitettavasti mulla ei ollut kameraa mukana, joten hienot maisemat jäivät tallentamatta.

Ei se lähikuvassakaan juuri suurene

Uintilätäkkö sen sijaan käytiin kuvaamassa vielä paluumatkalla (koska in action sekin toki unohtui). Avovesiuinnin ihanuus jäi vähän kokematta, koska käännöksiä piti tehdä vähintään yhtä usein kuin altaassa. Sen lisäksi, että kuoppa ei ollut järin suuri, se oli puolillaan vesikasveja. Vapaata vettä oli tarjolla siis hyvin pieni kolmion muotoinen lenksukka. Uimme vain vartin, mutta supersuunnistaja sai sentään jonkinlaisen ensipuraisun märkkäriuintiin ennen ensi viikonlopun maastotriathlonia. Uidusta matkasta ei ole hajua, koska GPS ei osannut ihan rekisteröidä reittiä, kun käännyin niin tiuhaan: sama lenksukka oli sen mukaan aina eri kierroksilla eri mittainen. :) Mutta tosiaan pääasia, että nyt kaikki meidän talouden märkkärit on korkattu ja todettu, kuinka erilaiselta märkkäriuinti tuntuu. Näillä eväillä on siis hyvä lähteä viemään herralta triathlonneitsyyttä. Mutta sitä ennen vähän poljetaan.

Niin ja se loppuaika...

Jäi edellinen postaus vähän vajaaksi. Hupsista. Kirjoittelin, että nousin pyöräilyssä viidenneksitoista ja että mut ohitettiin juoksussakin. Mutta että ei olisi nyt epäselvää, niin olin siis maalissa 16. Meidän sarjassa oli 37 naista, joten pääsin tavoitteeseeni eli olin puolivälin paremmalla puolella.

Ajatkin voisi varmaan julistaa. Kello pysähtyi maalissa aikaan 3:04:49 eli en alittanut kolmea tuntia. Syytän pidempää pyöräilymatkaa (44 km) ja sitä uskomatonta tuulta. Mutta tuo ei siis haittaa. Ihan hyvä mieli kisasta jäi, koska pyöräily ja juoksu kuitenkin menivät hyvin.

"Tää on niin siistii!"

Mun aikani tarkemmin:

• Uinti 32:55 (sij. 24.)
• Pyöräily 1:31:53 (sij 11.)
•  Juoksu 56:08 (sij. 23.)

Eli ilman pyöräilyä olisin ollut ihan susipaska. Onneksi triathlonissa on pyöräilyä! Tuloksia voi pällistellä ChampionChipin palvelusta.

Pyöräilystä on eniten kuvia, joten lisää maantietä, olkaa hyvät!

Vertailin vauhtejani myös viime vuoden Vantaa triathloniin. Vaikka uinti tuntuikin menevän huonosti, oli vauhtini nopeampi kuin Vantaalla. Pyöräily oli aika samoissa, mutta se tuuli... Juoksu meni tosi paljon (tai no, minuutteja sentään) paremmin, vaikka olenkin treenannut juoksua nyt aika vähän. Onneksi se vähäinen tatsi pysyy yllä tällä vähälläkin treenillä. Polkujuoksu on påp. Kun osaa juosta poluilla, niin teillä suorastaan liitää.

Tästä on hyvä jatkaa Hollolaan - missä sitten saakin juosta taas poluilla.

Kun vesi on ilmaa lämpimämpää

Eilen ei ollut ihan paras mahdollinen triathlonsää, mutta silti kisattiin. Vaikka ei sentään satanut, niin 13 astetta auton lämpömitarissa ja palelu ennen kisaa verkkarit päällä ei suoraansanoen houkutellut ottamaan vaatteita pois ja hyppäämään järveen. Järvi oli kuitenkin pitänyt lämpimät päivät jemmassa ja sen asteluku oli huimat 18 astetta: Sääksjärvi tosiaan oli eilen lämpimämpi kuin ilma. Mikäs sitten sen mukavampaa kuin järvestä noustessa riisua märkkäri ja lähteä puolialastomana polkemaan pitkin Nurmijärveä.

Hylje nousi vedestä ja suuntaa uudelle kiekalle

Oikeasti se järvestä nouseminen oli eilen nimenomaan kivaa. Mun uintini ei sujunut kovinkaan hyvin. Poijut olivat valkoiset eivätkä siksi oiken näkyneet hyvin varsinkaan, kun lasit huurustuivat. Tosin mulla ne huurustuivat pahemmin alkuverkassa kuin itse kisassa. Silti suunnistaminen oli eilen jotenkin todella nihkeää, ja kun joku muu meni vinoon, niin epäilin aina itseäni. Onneksi toka kierros sujui paremmin kuin eka, ja vikalla suoralla mulla oli jo ihan hyvä meno. Ekalla kierroksella oli takasuoralla niin synkkää, että mietin jo, etten enää ikinä kilpaile. Onneksi se meni ohi. :)

Liikunnan ilo oikein tihkuu tästä kuvasta! :)

Oli kuitenkin tosi ihanaa päästä pyöräilemään. Vaihto ei mennyt ihan putkeen, koska irtohijojen pukeminen ei ollut helppoa. Olisi pitänyt laittaa ne jo märkkärin alle tai käyttää takkia kuten jotkut muut. Hihat olivat joka tapauksessa ihan hyvä juttu fillaroidessa.

Eiku menox! En amputoinut jalkaani vaihtopaikalla:
on se tuolla takana piilossa. :)

Reitillä oli ihan kamala tuuli, mutta mulla oli silti tosi kivaa. Pyöräily kulki kuin unelma, ja ohitin tosi paljon porukkaa. Myötätuulessa posotin tasaisellakin yli 35 km/h, mikä on mulle oikeasti tosi kova vauhti. Kahdella kilsalla on keskivauhti ollut jopa yli 39 km/h! Nousin vedestä 24:nä ja nousin fllariosuudella viidenneksitoista. Olin pelkässä pyöräilyssä 11. nopein, eli se meni oikeasti tosi hyvin! Pitää nyt vaan olla tyytyväinen, että on jaksanut koko pitkän talven kyykätä ja treenaa aina mäkisessä maastossa. Kyllä se kannattaa!

Meneekö se ylinopeutta? Alamäessä se joskus onnistuu.

Juoksun alussa mulla oli kilpailuvietti vähän rikki, ja lähdin liikkeelle ajatellen, että yritetään nyt näyttää edes juoksevalta ja mitä nopeammin mä tästä selviän, sitä nopeammin saan lopettaa. Kovasti toivoin, ettei yksikään pyöräilyssä ohittamani kanssakilpailija pääsisi ohi, mutta jalat olivat niin jankissa, että tiesin, etten voisi asialle paljoakaan tehdä. Pari fillaroidessa ohitettua miestä ohittivat minut heti juoksun alussa, mutta itsekin kuittailin paljon miehiä. Tosin ei äijistä ole niin väliä, koska kisasimme eri sarjassa. Toki heidän ohittamisensa on aina kivaa, kun he kuitenkin starttasivat 5 min ennen meitä naisia.

Jee jee! Hyvä fiilis. Tätä lisää!

Juoksu alkoi joksus reilun kilsan jälkeen rullata ihan kivasti, mutta ei se kyllä missään vaiheessa hyvältä tuntunut. Mutta kulki sentään. Ja ajatuksia sai muualle, kun tsemppaili vastaantulevia seurakavereita (reitti oli 5 km yhteen suuntaan ja samaa reittiä takaisin). Ja tuli vastaan yksi Team Elina Jouhkilainenkin, jota toki piti myös tsempata. Lisäksi juoksuosuudella aurinkokin alkoi paistaa, joten ei elämä nyt aivan kurjaa ollut.

Juoksun alussa. Tässä kuvassa mulla oli jalat ilmassa ja
jotain hymyn tapaista - kuvaa on siis pakko käyttää!

Yksi kilpasisko ohitti minut juoksun kääntöpaikan jälkeen ja toinen 2 km ennen maalia. Eka ohittaja valitteli kramppaavia jalkojaan, mutta posotteli niin kovaa, että minulla ei ollut mitään jakoa jäädä peesiin. Toinen ohittaja sen sijaan ohitti minut sen verran hiljaa, että hänen perässään päätin pysyä. Lisäksi Supersuunnistaja huikkasi katsomosta, että seurakaverini V oli ihan kannoilla.

Ohittaja vaanii takana! Kohta se iskee!

Vauhtini oli vähän tippunut 7 km jälkeen ja odottelin vain maaliin pääsyä, mutta ohituksesta ja kannustuksesta sisuunnuin kuitenkin niin paljon, että otin selkeän loppukirin. Vikan kilsan posottelin melkein viiteen minuuttiin ja viimeisellä satasella painelin vielä aivan jäätävän kirin ja ohitin sen minut ohittaneen naisen noin kaksi metriä ennen maaliviivaa (tsekkaa video, jos et usko). Meillä on tuloksissa eroa ajoissa noin sekunti. No, eiväthän kaikki kisaa ihan yhtä verissäpäin ja ehkä (eleistä päätellen ainakin) hän oli iloinen siitä, että voitti itsensä ja blaablaa. No, mä voin myöntää, että mä olen ihan äärettömän iloinen mun viime metrien ohituksesta. Joten kaikilla oli lopussa hyvä mieli. Jee! :)

Kamala sää, kiva kisa. Kiitos järjestäjille (kun ettehän tekään ilmojen hallitsijoita ole :D)!

Koeajolla

Maanantaina korkkasin uudet kiekkoni. Ajoin autolla Bembölen kahvituvalle, etten joutuisi käkkimään valoissa vaan saisin testailtua ihan oikeaa keskivauhtiani. Tosin käkin kuitenkin Siikarannan lähellä, kun korjasin aerobarieni käsinojia lähemmäs tankoa ja siirsin satulaa eteen päin. Olin ilmeisesti ollut ihan reikä päässä, kun siirsin asetuksia viime maantiepyöräilyn jälkeen takaisin aika-ajoasentoon, koska ne olivat kaikki pielessä. Reilu kymppi tuli kituuteltua, mutta loppumatka menikin sitten tosi kivasti. Asento taitaa alkaa löytyä. Harkitsen silti meneväni bike fittingiin.

Keskinopeus ei muuttunut mihinkään, mutta päivä ei ollut kyllä mikään paras ainakaan jalkojen kannalta. Ei oikeen lähtenyt. Toivottavasti lauantaina lähtee (ja kiekoista on oikeasti hyötyä).

Yllättävän vähän ruma se on. Tulisiko pinkeillä tankonauhoilla nätimpi?

Eilen kävin aamulla polkujuoksemassa taas Vuorikiipeilijä M:n kanssa. Tavoitteeni on oppia polkujuoksemaan ainakin 8 min / km -vauhtia. Eilen mentiin 8:16 min / km -vauhtia, kun viikkoa aiemmin hidastelimme vielä 8:37 min / km -vauhdilla. Kyllä tää tästä. Joku päivä pitää käydä juoksemassa yksin ilman puhumista, niin voi keskittyä pelkkään steppailuun ja olla tosi nopee.

Eilisen illankin vietin metsässä, kun menin suunnistamaan Akrobaatti H:n kanssa. H ei ollut suunnistanut sitten kouluaikojen, joten homma oli leppoisaa tallustelua ja enemmänkin teknistä suunnistustreeniä kuin juoksutapahtuma. Kerran tuli pummi, kun H vaikutti hyvin itsevarmalta enkä väittänyt vastaan ja käskenyt meitä enemmän vasemmalle. Mutta kai sekin kasvattaa . (myös opea...) Suunnistus oli kuulemma kivaa, ja sovimme, että menemme toistekin. Kyllä siitä neidistä vielä ihan hyvä metsäpeto tehdään.

Jos haluatte hyvät naurut, lukekaa tämä Juoksufoorumin ketju. Minä ainakin käkätin ääneen.

Hurjan kiva viikonloppu

Lauantaina polkaisin kukonlaulun aikaan Kuusijärvelle toimitsemaan. Olin Vantaan triathlonissa hommissa vaihtopaikalla. Sekä kisaamassa että toimitsemassa oli paljon tuttuja, ja mulla oli sateesta huolimatta koko päivän oikein hauskaa. Harmikseni en tajunnut ottaa kameraa mukaan. Vaihtopaikalta olisi saanut hyviä kuvia. Ensi vuonna voisin mennä sekä toimitsemaan että kiskaisemaan itse sprintin. Vähän olin kade kaikille kisaajille, mutta onneksi ensi viikonloppuna pääsee jo itse kisaamaan! Minun Team Elina Jouhki -käsinauhani pääsi urheilemaan minua ennen, kun lainasin sitä kaverille, joka ei ollut vielä omaansa ehtinyt saada. Hyvin kisasivat E ja nauha: olivat nopeampia kuin Martina Aitolehti. ;)

Meikä seinällä

Lähdin polkemaan Kuusikselta himaan ennen viimeistä lähtöä, koska halusin ehtiä illaksi katsomaan roller derbyä Kallion urheilutalolle. Musta kyseistä lajia on hauska seurata, mutta aina ennen olen nähnyt liian selviä pelejä. Kallio vastaan Helsinki -matsi kulkee nimellä kesäklassikko ja sillä oli hyvät saumat olla jopa tiukka peli. Ja olihan se. Kerrankin sai jännitää ihan viimeiseen jamiin asti. Derbyn säännöt ovat mulle muuten jo aika selvät, ja alan tajuta taktiikkaakin, mutta multa menee yhä täysin ohi, mistä pelaajat joutuvat aina jäähylle. Väärästä taklaamisesta joo, mutta minä en yhtään bongaa niitä huitaisuja. Mutta ei se mitään. Osasin silti kiljua "Mene, mene! MENE NY!", kun yammeri harhautti pakkaa.

Hämishetkeni. Se oli lyhyt.

Jos mahdollista, niin sunnuntai oli vielä lauantaitakin hauskempi, vaikka mun helluntaiheilani lähtikin jo aamuvarhain Nuuksioon juoksemaan. Minä norkoilin yöpuvussa vielä pari tuntia, kunnes Akrobaatti H saapui kihlattunsa kanssa noutamaan mut ja Vuorikiipeilijä M:n kalliokiipeilemään. Suhasimme Vantaan Ikean lähelle, missä on kiipeilykallio nimeltä Käärmekalliot. Tänne muistin ottaa melkoisen kamera-arsenaalin mukaan, mutta unohdin ladata akut. Pokkari ei käynnistynyt ollenkaan ja kypäräkamerastakin loppui akku parin videon jälkeen. Lisäksi mokailin sen kanssa perinteisesti eli käynnistin kameran vasta palatessani maan pinnalle. Hah. Saatte edelleenkin odotella videoita, koska toistuvasti joko a) sammutan kameran, kun koetan aloittaa nauhoitusta b) suuntaan kameran päin honkia c) en osaa käynnistää nauhoitusta. Onneksi kännykkäkamera sentään lauloi.

Välillä pääsin myös ylös asti

Vaikka kiipeily oli melkoisen kevyttä ja sisälsi paljon hengailua, oli se täynnä uuden kokemista. Sen lisäksi että kiipesin ihan ekaa kertaa ulkona, myös liidasin ekaa kertaa. Tosin liidausreitti oli niin positiivinen, että seinän saattoi kontata ylös. :)

Vuorikiipeilijä M kiipeää Nepalin varmuudella

Käärmekallioilta siirryimme vielä vähän matkan päähän Rollareille, missä kokeilimme vielä kahta vähän kinkkisempää seinää. Sitten olikin aika palata kotiin ruokapatojen äärelle. Spagetin sulateltuani vietin vihdoin laatuaikaa Supersuunnistajan kanssa, kun ajelimme toiselle Espoon Myllylammista. Minä uin siellä kilsan ja juoksin päälle neljä. Koetin yllyttää Supersuunnistajaakin kokeilemaan avovesiuintia, mutta ei kuulemma jaksanut. Mua vähän huolettaa, että miten mahtaa herralta sujua suunnistaminen vedessä jos hän ei yhtään treenaa avovesiuintia ennen Hollolan maastotriathlonia. Vedessä kun ei suunnisteta kartan kanssa. :) Mutta ehkä hän motivoituu treenaamaan heinäkuussa, jos Hollolassa menee uinti mutkitteluksi - ja minä voin saada jopa sellaiset keulat, että hän pyyhältää ohi vasta juoksuosuudella!

Akrobaatti H:lla nousee jalka!

Menoa ja meininkiä siis riitti viikonloppuna, vaikka en itse kisakarkeloihin osallistunutkaan. Mutta nyt painun nukkumaan, että jaksan lähteä aamulla poluille Vuorikiipeilijä M:n kanssa. Ohjelmassa on viimeistelylenkki ennen lauantaita.

Pink Wheels

Nyt ne ovat täällä! Mun höyhenenkevyet kisakiekkoni! Koska fillarini maksoi vain 1500€, en viitsinyt törsätä pelkkiin kiekkoihinkaan tonnia. Siksi hankin sopuhintaiset, mutta kuitenkin puolet vanhoja kiekkojani kevyemmät Cosmic Elitet.

Hankin niihin tulevaisuuden varalle mustat renkaat, mutta tälle kesälle tilasin pinkerot. Ihan kokopinkit eivät renkaat ole, mutta close enuf. Kyllä näillä #TeamElinaJouhkia edustetaan! Vielä viikonloppuna en uusia kiekkoja korkkaa, koska Darby Thomaskin sanoo, että treenit pitää ajaa raskailla kiekoilla. Koeponnistan ne kuitenkin ensi viikolla jo ennen viikonlopun kisaa.

Renkaiden lisäksi postissa saapui tänään myös Team Elina Jouhkin käsinauha. Se on luonnollisesti yhtä ihkupinkki kuin renkaatkin, mutta sen lisäksi myös herkkää pitsiä! Käsinauhnan meinasin pukea jo huomenna, kun menen Kuusijärvelle toimitsemaan.

Hieman esteetikon silmää kirvelee se fakta, että sekä fillarini että triathlonpukuni ovat puna-valko-mustat. Pinkki ja punkku eivät ole ihan ihanin väriyhdistelmä. Mutta tämä onkin hyväntekeväisyyttä eikä mitään kauneuskisailua! Pitää vaan mennä niin lujaa, ettei kukaan huomaa mun riiteleviä värisävyjä. :)

Tsemppiä kaikille huomisen kisaajille!

I accidently rogaining

Oho, en ilmonnu, vaan Supersuunnistaja hoiti homman. Olisi ehkä pitänyt, koska toi tyyppi "ei jaksanut" (ultralle aikova kestävyysurheilija jaksaa yllättävän vähän asioita...) keksiä uutta nimeä meidän tiimille, vaan mentiin samalla leffalla kuin Spring Adventuressa. Booooring! Tapahtuma oli joka tapauksessa Kalevankierroksen 2 + 2 h rogaining. Eli 2h rogaa lauantaina ja toinen mokoma sunnuntaina osittain samoilla rasteilla. Mä olin mukana vain lauantaina. Sunnuntaina Supersuunnistaja sai juosta sielunsa kyllyydestä (ja voittaa koko leikin), kun minä kävin vähän kyykkäämässä.

Mainostin. Tällä kerralla yllytin antamaan rahan sijaan soluja.

Rogainingin yleisin virhe on sohlata reittivalinta vartissa ja sitten puuhastella kaikkea muuta. Mekin olemme sortuneet moiseen aina aiemmin ja yliarvioineet ehtimistämme. Nyt harrastimme korkeampaa matematiikkaa ja ennustamista, kun arvioimme keskivauhdiksemme 9-10 min/km. Koska minä hölkyttelen peruslenkillä helposti 6 min/km, epäilin polkujuoksevani suunnilleen 8 min/km. Ja koska suunnistaessa pitää välillä rypeä rämeiköissä, niin pessimistinä keskivauhtia piti vielä hieman hidastaa. Ja sitten päädyttiin tuohon kymppiin. Sitten vaan viivotin käteen ja laskemaan. Kartan mittakaava oli veikeä 1:11300, mikä toki helpotti laskemista. Kolmen yritelmän jälkeen saimme kun saimmekin aikaan suunnitelman, missä juoksimme mahdollisimman paljon poluilla, haimme kivasti rasteja ja ehdimme 2 tunnissa takaisin lähtöpaikalle.

Puussa oli iso maja. Valitettavasti
ei ollut aikaa kiivetä ylös.

Ja ei kun matkaan. Tällä kertaa mukana ei ollut muuten edes multisportissa käyttämäämme "talutushihnaa", vaan juoksin ihan omien aamiaisleipieni voimalla. Jalat olivat hieman jumissa edellisen päivän fillaroinnista, mutta juoksu kulki silti yllättävän hyvin. Supersuunnistaja oli ajatellut, että mä suunnistaisin osan matkasta, mutta mun suunnistamiseni jäi kahteen (helppoon) rastiväliin, koska mun piti lähinnä keksittyä askeltamaan juurien yli ja olemaan liukastumatta märillä kallioilla. Polkujuoksu on aika jännää puuhaa.

Välillä maasto hidasti. Ihan pikkasen.

Mä lähdin matkaan lähinnä juostakseni pitkän polkujuoksulenkin, enkä kisaamaan sata lasissa. Siksi ehdin leikkiä turistiakin ja ottaa reippaasti fotoja. Esteitä olisi polkujuoksumielessä saanut varsinkin tokavikalla rastivälillä olla vähän vähempi (oikeesti, sillä pirun polkupätkällä oli varmaan 50 kaatunutta puuta), mutta muuten oli oikein kivaa. Vaikka jalka painoikin, ja pylly sekä polvi välillä vähän vihoittelivat, en mä vetänyt missään vaiheessa kilareita enkä tainnut edes kiroilla. Olin siis oikeasti yllättävän hyvällä tuulella koko kisan.

Minäkin löysin rastille! Ja vielä juosten!

Uhkailin jossain vaiheessa, etten pysty piriformikseni kanssa ottamaan loppukiriä, mutta otin sen silti, vaikka ei olisi edes tarvinnut. En vaan osaa olla ilmankaan. Olimme maalissa huikeat 4 min ennen aikarajaa ja keräsimme 31 pistettä eli kaikki mitä aioimme ja yhden bonusrastin. Eli suunnitelma piti timanttisesti! Ja keskivauhdiksikin tuli ihan vähän vajaa 10 min/km. Meidän tuloksellamme sijoituttiin vähän puolen välin alapuolelle.

Niissä miljoonassa polulle kaatuneessa puussa oli
kussakin kolme miljoonaa kääpää.

Kun pääsimme kotiin, kipaisimme suihkun kautta Funky Burgeriin purilaiselle. Sen jälkeen mä ehdin ottaa vartin power napsit, minkä jälkeen menimme leffaan katsomaan Kapteeni Amerikkaa. Lauantai sisälsi siis kaikki Maslown'n tarvehierarkian peruspilarit: sporttia, hyvää ruokaa, päikkärit ja väkivaltaviihdettä. En valita.

Pieni sielu ja välineurheilua

Perjantaina oli vapaapäivä, ja kävimme Supersuunnistajan kanssa fillarilenkillä. Lenkkiä ennen kävin tilaamassa kevyemmät kisakiekot Punaiseen Paholaiseeni. Nyt pitäisi vaan hommailla netistä pinkit kumit, vaikka ne eivät kyllä yhtään sovi fillarini väreihin. Mutta ehkä shokkiarvo on sitten sitäkin parempi. Hankin kiekkoihin kyllä mustatkin kumit, mutta jos hyvät pinkit köytyvät, niin vaihdan ne täksi kesäksi. Tosin pitäisi tilata nopsaan, koska Sääksi triathlon on 2 viikon päästä.

Mutta takaisin perjantaihin! Shoppailun jälkeen suunnattiin auto Bembölen kahvituvalle, pantiin se parkkiin ja nostettiin fillarit telineestä. Supersuunnistajalla on vain maastopyörä, eikä hän meinaa hankkia siihen edes sileitä kumeja Tahkoa varten. Hän on kyllä ihan kova polkemaan, ja herätti juuri viikko sitten kauhua ja kunnioitusta Giro d'Espoolla 28 km/h -ryhmässä. Minkä vehkeissä häviää, sen sisussa voittaa... Minä en kuitenkaan tällä kertaa lähtenyt maastopelillä liikenteeseen, kuten yleensä yhteislenkeillä, vaan maantiepyörälläni. Supersuunnistaja meinasi pysyä peesissä.

Ulkona taisi lennellä lokkeja. Miisu närkästyi,
kun kuvaaja häiritsi kyttäystä.

Luojan kiitos hän ei pysynyt! Egoni ei olisi ehkä kestänyt sitä. Mulle on ihan okei olla paskempi maastopyöräilijä ja juoksija. Ja sekin on ok, että Tahkolla Supersuunnistaja luultavasti menee ohi juoksuosuudella. Olenjopa  jo alkanut totuttautua ajatukseen, että jossain vaiheessa hän kenties oppii uimaan mua kovempaa. Mutta mä en jumaliste häviä maantiepyörällä maastopyörälle! En, vaikka siellä olisi mikä Lance Armsrtong polkemassa! (Tai ehkä mä Lancelle häviäisin kyllä...)

Iltapesu on meillä päin joukkueurheilua

Pitäisi varmaan kyetä olemaan niin hieno ihminen, että osaisi aina ja kaikkialla olla iloinen toisen puolesta. Ja kyllähän mä yleensä olenkin. Vaikka mä olenkin kova kilpailemaan, ja Supersuunnistajan voittaminen jossain on ehkä kaikkein siisteintä, koska hän on mun mies ja lempikilpakumppanini, niin kyllä mä yleensä häviän hänelle ihan suosiolla. Tässä oli kyse nimenomaan kilpavarustelusta ja siitä, että maantiepyörästä on maantiepyöräilyssä oikeasti jotain hyötyä. Eli mulla oli tarve voittaa Supersuunnistajan fillari, ei itse miestä - se oli sitten ihan vaan kiva plussa. :)

Mutta onneksi sain sitten venailla Supersuunnistajaa useampaankin otteeseen: ensin halusin tarkistaa Velskolan risteyksessä, että olen menossa oikeaan suuntaan. Sitten odotin häntä samasta syystä (aika vähän kyllä!) Rinnekodilla ja lopuksi Bodmintie ja Röyläntien risteyksessä. Ja mä en polkenut edes mitenkään täysiä: kisavauhtia koetin polkea, vaikka koko ajan ja varsinkin ylämäissä vähän pelotti, että koska Ääsääs polkee ohi. Keskityin sitten hokemaan itselleni, että "Tee vaan oma treeni. Tee vaan oma treeni." Luulin jossain vaiheessa Röyläntiellä, että Supersuunnistaja olisi ihan perässäni ja soimasin itseäni, miten surkea olenkaan, kun en edes välineillä pärjää. Ja pakko myöntää, että olin pienisieluinen ja vahingoniloisesti tyytyväinen, kun jouduin odottamaan Supersuunnistajaa Bodomintien risteyksessä niin kauan, että epäilin jo toisen ajaneen harhaan.

Timanttiananas meinasi joutua parempiin suihin, joten
se piti pelastaa hyllyn päälle. Unski ei syö kukkia. Se on vaan sidekick.

Ihan kiva 37 km lenkki tuo kuitenkin oli. Keskinopeus ei ollut mulla kovin korkea, koska pysähtelin niin monta kertaa venailemaan Supresuunnistajaa ja vielä muutaman kerran säätämään fillaria: olen viimeksi ajanut ilman aika-ajotankoja ja satulaa piti siksi siirtää eteen ja ylös. Ja olihan tuolla reitillä jokunen mäkikin...