I need a suppa hero lover

Niinhän se Dazekin jo ysärillä lauleli. Ja tuo laulu sopii hyvin tämän vuoden Jukolaan sekä Venlojen viestiin. Minä kyllä tavallaan olin ihan suppa lover suppa lover. Koin homman jotenkin mukavan helpoksi, kun saatoin köpsötellä kahden supan välistä kivasti rastille.

Matkalla verraamaan ennen yhteislähtöä.

Koska tällä kertaa en kamalasti muista Venloista muuta kuin sen, kuinka rastinumeron huutelijat ärsyttivät minua, päätin ottaa rapsaani iloisen insinöörimäisen lähestymistavan normaalin kokemuskuvauksen sijaan.

Minä pääsin avaamaan seuramme kolmosjoukkueessa. Olin ihan innoissani yhteislähdöstä, mutta ryysiksessä suunnistaminen ekalle rastille osoittautuikin minun kaltaiselleni luontaiselle peesaajalle aika vaikeaksi. Tein muiden perässä vähän tyhmiä reittivalintoja ja pummasin lopulta koko rastin - vaikkakin olin kyllä aika pitkään ihan kartalla. Muuten homma tuntui menevän ihan kivasti. Mutta mitäs sanovat statsit? Supersuunnistaja löysi minulle ihanaa väliaikapornoa jaettavaksi:

Eka pummi oli tosiaan suurin, mutta tuli niitä myöhemminkin lisää. Loput pummit eivät vaan enää tuntuneet varsinaisille pummeille, vaan enemmänkin huonoille reittivalinnoille.

Mutta kun katselee reittihärveliä, niin kyllä mä olen pummannut heti rastin kaksi. Olin vain unohtanut, että koin käyrällä pysymisen hieman vaikeaksi. Rastivälit 3-4 ja 6-7 näyttävät lukujen perusteella pummeilta, mutta minä kutsuisin niitä vain hitaiksi reittivalinnoiksi ja jonoon jumittumiseksi. Tein molemmilla rastiväleillä nimittäin juuri sen, mitä aioinkin. Seiskalle ei tosin olisi tarvinnut juosta polun kautta. Mutta minäpä juoksin, koska olin kyllästynyt peesaamaan. Tosin sai siellä polullakin jonossa juosta.

Kuulemma FB-ryhmässä nimeltä Suunnistus on ollut kovaa keskustelua siitä, että tänä vuonna rastinhuutelijoita ja jonoja oli harvinaisen paljon. Suppamaasto varmasti rajoitti erilaisia reittivalintoja, mikä aiheutti jonoja. Mutta silti tämä Venlat oli eniten polku- ja jonossa juoksua kuin mikään aikaisempi kokemukseni. Avausosuuskin saattoi vaikuttaa tilanteeseen. Ironista tässä oli se, että olisin vihdoin kokenut osaavani suunnistaa ihan itse ja olisin halunnut tehdä oman suorituksen.

Leimaamassa yleisörastilla eli rastilla numero 10.

Lisäksi kesäflunssa ja Beerwaysta jumissa olleet reidet pilasivat totaalisesti kisavauhtini. Välillä ohittelin letkoja, kun ne hölkkäsivät liian hiljaa, mutta yleensä ylämäet veivät voimat aika tehokkaasti, enkä juossut mitenkään lujaa. Vähän kovempaa olisin kyllä voinut mennä, jos olisi täysin antautunut peesaamaan ja keskittynyt hengittämiseen. No, koetin suunnistaa edes vähän itse.

Tänään vietetään muuten flunssan 1-viikkoissynttäriä. Onnea mulle vaan.

Jos ette löydä käppyrääni reittihärvelistä (eka osuus ja olen listassa vähän puolen välin jälkeen, koska nimet ovat lähtönumerojärkässä), niin tässä on vielä linkki animaatioon.

K-18

Tänään kisattiin kovien poikien mukaan "kauden pääkisa" eli Beerway to Hell, josta on viime vuodeltakin ratkiriemukas raportti. Jo viime vuonna minuun iski pakottava tarve osallistua, vaikka tiesin jo silloin, että Fasaaninousun tunkkaaminen ei missään nimessä ole minun vahvin lajini.

Pelivälineet.

Olinkin ovela kuin näätä: koska naisten sarjassa olisin vain huonon tuloksen saava nainen, päätin pelata vahvuuksillani ja tehdä historiaa: olin ensimmäinen nainen ikinä, joka osallistui puolen litran sarjaan - eli miesten sarjaan.

Startti ja ensimmäinen juoma. Kilpakumppanit
on sensuroitu siltä varalta, että joku havittelisi
joskus vaikka poliittista uraa.

Beerway to Hell on siis ratkiriemukas kestävyysurheilukisailu, missä yhdistetään Kaljamaili ja Stairway to Hell^2. Kaljamailissahan juostaan maili radalla kaljaa juoden, ja Stairway to Hell on 10 km kisa, missä juostaan kuusi kertaa Malminkartanon jättärin päälle ja sen jälkeen vielä kerran portaat.

Ensimmäinen nousu. Tässä vaiheessa olin vielä hyvillä sijoituksilla.

Beerway to Hell yhdistää ultrajuoksijoiden perustreenin eli "verttitonnin" mallasjuomien nautiskeluun: siinä juodaan viisi olutta ja kiivetään 15 kertaa Jättärille. Tästä seuraa 1,65-2,5 l olutta ja 1 km vertikaalinousua. Tahti on seuraava:

1. Juo olut (miehet 0,5 l ja naiset 0,33 l).
2. Kiipeä 3 kertaa Fasaaninousu, joka on Jättärin jyrkin polku (ja tule samaa reittiä alas)
3. Toista kohdat 1.-2. vielä neljä kertaa
4. ???
5. Profit.

Alastuloihin tuli kierros kierrokselta lisää vauhtia.

Suoritus meni suunnilleen odotetusti. Viimeistelin ensimmäisen oluen vanhan teekkarin kokemuksella tehokkaasti kolmantena, mutta olin mäessä odotetusti todella hidas. Toisessa nousussa meinasi jo usko loppua, kun hapotti niin pahasti. 

Tästä kuvasta joku voisi luulla, että johdan suomen polkujuoksuhuippua.
Onneksi häntä ei tunnista kuvasta. Ja en johda. :D

Kolme nousua oli kuitenkin sopiva setti, jonka pystyi joka kerta suorittamaan, ja juomatauon jälkeen jaksoin kuin jaksoinkin lähteä aina uudelle rundille.

Vuorikiipeilijä M oli mukana vain seuraneitinä, eikä nautiskellut tippaakaan
urheilujuomia. Seura teki kyllä pirun hyvää.

Alamäki helpottui huomattavasti, kun mäkeen tottui. Jotkut väittivät sen johtuvan kännistä - minä taas uskon vakaasti, että vain opin, miten mäki on helpointa juosta alas. Lopussa ei edes humala auttanut siihen, että välillä oli ihan pakko hidastaa myös alamäessä, koska reisiä hapotti niin pahasti.

Vaikka alamäet helpottuivat, ylämäille ei valitettavasti käynyt samoin.

Tavoitteena minulla oli alittaa 2h ja olla olematta huonoin ikinä. Nimi historiankirjoissa oli kuitenkin taattu, koska olin edelleen se ainoa tarpeeksi juoppo ämmä, joka uskalsi lähteä puolen litran sarjaan. 

Kolmanneksi viimeinen huiputus.

Riippuu toki, missä asioissa on enemmän harrastuspohjaa, mutta väittäisin silti, että Beerway to Hell on enemmän mäkitunkkaajien kuin oluenjuojien laji. Pelkällä heevaamisella ei voi pärjätä, koska valitettavasti tunkkaamiseen tulee käytettyä huomattavasti enemmän aikaa kuin juomiseen. Oluen määrä ei kuitenkaan missään välissä ollut ainakaan minulle kynnyskysymys, koska sitä nautittiin kuitenkin aika harvakseltaan. Kaikkein pahinta oli tunkata kierrokset 7-9. Seuraavat kolme kierrosta menivät kiukulla ja viimeiset kolme sisulla.

MAALII!!!!

Beerway to Hell on kyllä mahottoman hauska tapahtuma. Sen lisäksi, että se haalii Jättärille lähes koko PK-seudun polkujuoksukerman, se on muutenkin todella viihdyttävä tapahtuma. Nyt, kun se on tullut nautiskeltua sekä toimitsijana että kilpailijana, niin vaikeata tulee olemaan väliin jättäminen jatkossakaan. Kilpaillahan en siis lupaa. Mutta ainahan kaikki on mahdollista.

Lapset, älkää kokeilko tätä kotona. Älkääkä edes Jättärillä.

Suunnistus on taitolaji

Juu, eipä mennyt ihan niin kuin elokuvissa meikäläisen eilinen suunnistuskisa. Innostuneena siitä, että en hetkellisesti ollut Suomen huonoin suunnistaja, lähdin Helsinki O-gameseihin kieli pitkällä jahtaamaan lisää rankipisteitä. Hommasta tulikin hieman hankalampaa, koska rata olikin yllättävän vaikea - siis aivan pirun vaikea.

Muisto siitä, etten aina ollut rankilistan viimeinen.

Minä olin sarjani ensimmäinen starttaaja. Ajatuksena tämä viehätti, koska ajattelin voivani peesailla muita tätejä sitten, kun he menevät metsässä ohi. No, keräsinkin heti kaksi kilpasiskoa kanssani ekalle rastille. Valitettavasti molemmat juoksivat kakkosrastille niin kovaa, etten pysynyt peesissä - ja pummasin seuraavan rastin paljon pahemmin kuin ykkösen.

Loppukisakin meni aika finnspringeissä tunnelmissa, eikä oman sarjan edustajia tarvinnut paljoa nähdä. Harkitsin vakavissani keskeyttämistä rastien 9-11 aikana, mutta koska olin aivan eri päässä karttaa kuin maali ja rasteja oli kaikenkaikkiaan 12, päätin jatkaa loppuun asti. Vähän kyllä itketti siinä vaiheessa, kun pummasin rastilta 10 rastille 11, vaikka välimatkaa rastien välillä oli hurjat 120 metriä.

Urhea suunnistaja köpsyttelee maalisuoraa nautittuaan Velskolan metsistä reilut 2 h.

Rasti 12 oli ihan maalin lähellä, ja sinne piti juosta pitkä matka rastilta 11. Onneksi osan matkaa sai juosta rastireittiä pitkin, niin tuli jokseenkin turvallinen olo. Osuinkin hoodeille kuin vahingossa ja ihan yllättävän nopeasti. Mutta luonnollisesti etsin rastia 12 varmuuden vuoksi ensin viereiseltä kumpareelta ja pummasin vielä muutaman minuutin - because I can.

Maalissa kuulin yllätyksekseni, etten suinkaan ollut viimeinen nainen metsässä. Siellä seikkaili vielä yksi täti, ja hän oli jopa minun sarjastani. Järkkäri tulikysymään, satuinko näkemään metsässä muita. Totesin hänelle, että en, mutta enpä kamalasti katsellutkaan, kun oli niin hyvä fiilis. Valitettavasti viimeinen täti ei ollut yhtä jääräpäinen kuin minä: hän oli jättänyt yhden rastin hakematta ja keskeytti. Toisaalta, onhan se rankipisteiden kannalta paljon fiksumpaa.

Voi, tätä liikunnan riemua! :D

Nyt sitten jäänityksellä odotellaan minun suhteellisia pisteitäni ja niiden vaikutusta rankilistaan. Voittajan aika oli noin 36 minuuttia, ja minä vietin metsässä aikaa yli kaksi tuntia. Voittaja on tällä hetkellä rankilistalla kolmantena ja minua edeltänytkin kilpasisko sijalla 83. Eli JOS olisin onnistunut eilen, olisin minäkin saanut hurjasti pisteitä. No, toisin kävi.

Seuraavaksi lähdetäänkin Jukolaan. Meidän seurassamme oli enemmän tunkua Venlojen viestiin kuin miesten kakkosjoukkueeseen, joten minä juoksen Jukolan viestin viidennen osuuden, koska olen näillä näytöillä luonnollisesti viimeinen valinta ihan jokaiseen joukkueeseen. Toivottavasti Hollolassa menee vähän paremmin kuin Velskolassa, ja pääsen yllättämään itseni lisäksi kaikki seurakaveritkin.

8h laatuaikaa

Tempparit haluaa kylpylään. Kun me haluamme viettää laatuaikaa, lähdemme yleensä yön yli kestävään suunnistuskisaan. Ja tätä tapahtuu jopa useammin, kuin Oona ja Juuso käyvät siellä kylpylässä.

Perinteinen lähtöselfie

Toki minä kyselin ensin mukaan Yö-Rogaan Vuorikiipeilijä M:ää ja Fröken H:ta. Kun kumpaisellekaan ei ajankohta sopinut, piti minunkin tyytyä rakkaan aviomieheni seuraan. Toisaalta ihan kivaa, kun ei itse tarvinnut vaivata päätä suunnistuksella, mutta toisaalta ihan mälsää, kun ei tarvinnut vaivata päätä suunnistuksella. En kuitenkaan ollut sentään ihan pelkkä jarru tai seurustelu-upseeri, vaan minun tärkeä roolini joukkueessa oli lukea rastimääreitä ja omistaa Android-kännykkä, jolla oli hyvä leimata rasteilla.

Supersuunnistaja kävi tsekkaamassa rastin numeron. Minä kännykkäleimasin.

Koska meillä molemmilla oli vasta viikko elämämme pisimmistä polkujuoksukisoista, lähdimme matkaan ihan höntsämeiningillä. Reittisuunnittelun kantava ajatus oli, että minä halusin ehdottomasti päästä pop up -kahvilaan syömään munkkia. Supersuunnistaja taas halusi pysyä poissa vaikeilta poluilta. Näillä eväillä suunnitelmasta tuli niin mainio, ettemme viitsineet edes mitata kokonaismatkaa - se näytti silmämääräisesti varsin sopivalta.

Tapasimme villieläinten lisäksi myös vähän kesympää faunaa.

Rastit löytyivät varsin vaivattomasti ja vain kerran taisimme ajaa rastin ohi. Rastien ja kauniiden järvimaisemien lisäksi näimme myös hurjasti Pirkanmaan villiä luontoa: kohtalaisen tavallisten lintubongausten lisäksi näimme kolme kania ja yhden jäniksen. Tämän lisäksi Supersuunnistaja ehti nähdä vilauksen mäyrästä. Minä valitettavasti missasin kohtaamisen Maltin kanssa.

Supersuunnistaja ratsastaa auringon laskuun.

Muutimme suunnitelmaa matkalla hyvin vähän. Jätimme alkupäässä hakematta muutamia pienten pisteiden rasteja, ja napsimme niitä sitten enemmän lopussa, kun liikuimme Valkeakosken taajamassa. Vaikka emme olleet mitanneet reittiä, osoittautui se varsin sopivaksi: kilometrejä kertyi 105, kun olimme automatkalla arvelleet satasen olevan sopiva matka.

Tie loppui järveen. Onneksi rasti tuli vastaan ennen sitä.

Emme tainneet olla kovin uniikkeja reittivalintamme kanssa, koska näimme samoja tiimejä moneen otteeseen. Pieniä eroja reittisuunnitelmissa sentään oli: eräs herranelikkö esimerkiksi ohitti meidät useamman kerran, kun he kävivät välillä hakemassa sellaisia pikkurasteja, mille me emme jaksaneet vaivautua.

Taidevalokuva ruosteenpunaisesta kuusta ja pyöräilijästä.

Yö-Rogan kesäversio on tavallaan kamalan paljon kivempi kuin talvinen kisa, koska missään vaiheessa ei tule kunnolla pimeä. Tämä auttaa myös jaksamisessa. Olin suorastaan yllättynyt, etten tarvinnut missään vaiheessa kofeiinigeeliä. Esimerkiksi viime marraskuun Synkässä  Syysunelmassa vedin melkein kofeiiniöverit, mutta meinasin silti nukahtaa satulaan. Muistaakseni Yö-Rogan talviversiossa on ollut vähän sama tunnelma. Lisäksi on ollut aina ihan perkeleen kylmä. Mutta nytpä ei ollut, vaikka minä poljin koko yön sortseissa.

Aurinko nousee Valkeakoskella

Vietettyämme alkuyön maaseudulla saavuimme joskus neljän ja viiden välillä Valkeakoski cityyn. Pakko sanoa, että Valkeakoski on ainakin tällaisena kuulaana kesäyönä aivan pirun nätti kaupunki. Varsinkin hyvin hoidettuja rintamamiestaloja sisältäneet asuinalueet ja rannat olivat hillittömän kaunista seutua.

Ihan lopussa saatiin vielä kirittäjän apua.

Maalissa olimme hyvissä ajoin, noin varttia ennen kello kuuden aikarajaa. Tämä oli mukavaa, koska ehdimme myös suihkuun ja osallistutumismaksuun kuuluneelle aamiaiselle ennen isompia ruuhkia. Pisteitä keräsimme 317, mikä oikeutti 31. sijaan. Ihan hyvin höntsääjille.

Muita tuloksia voi ihailla täällä.