perjantai 31. heinäkuuta 2015

Dinosaurus siirtyi some-aikaan

Mulla oli eilen päivällä vähän tylsää, kun odottelin MTB-kisaajia ja Supersuunnistajaa saapuviksi Leville. Innostuin jotenkin nyt Arctic Challengen yhteydessä sometuksesta ihan uudella tasolla. Ensin menin lataamaan puhelimeeni kollaasiapplikaation. Eikä siinä vielä kaikki! Eilen tylsyyksissäni menin ja tein kaksi asiaa, joita olen miettinyt jo jonkin aikaa, mutta en ole saanut aikaiseksi.

  1. Liityin Instagramiin. Tätä olen ajatellut tehdä jo kauan, koska pidän kuvista. En vaan ole jaksanut liittyä. Mutta eilen tosiaan oli tarpeeksi tylsää. Minua voi seurata siellä nimellä minttu.mustonen. Veikkaan, että Instaan tulee lähinnä kuvia urheilusta ja kissoista. Kuka on yllättynyt?
  2. Tein blogilleni Facebook-sivun. Tätäkin asiaa olen miettinyt jo kauan, mutta olen pelännyt, etten saa tarpeeksi tykkäyksiä. Ja lisäksi en ole saanut aikaiseksi. Käykää, pliis, tykkäämässä, niin minua ei ala itkettää. :)
Keskiviikkona maalissa jaksoi nauraa. Miten mahtaa
käydä sunnuntaina?

Tänään Supersuunnistaja osallistuu Levi Outdoor Festeillä Levi Upiin. Minä totesin, että kiipesin eturinnettä ihan tarpeeksi jo keskiviikkona. Käytän aikani ennemmin siihen, että asennoidun kiipeämään World Cup -mäen uudelleen sunnuntaina. Ja tällä kertaa se pitäisi jaksaa koko leikin lopuksi eli noin 7 tunnin jälkeen. Pohkeet saattavat tykätä.

Pitäisi päästä maaliin alle kahdeksassa tunnissa, koska pitkän matkan palkintojen jako on klo 18. Ja meitä kun on naisten kilpasarjassa kolme kisaajaa, niin luulen, että minuakin tarvitaan siihen tapahtumaan. :D

torstai 30. heinäkuuta 2015

Arctic Challenge

Levi Outdoor Fest potkaistiin eilen käyntiin Arctic Challengella, jonka pääyhteistyökumppani oli minun armas työnantajani. Piti sitten itsekin olla mukana edustamassa. Parina minulla oli meidän ihan oikea edustusurheilijamme Aura. Olimme siis todella edustavia. :)  Ja minä olin kovassa seurassa. Koko firmasta oli mukana 10 joukkuetta. Olimme koko lössillä päivän toisessa lähdössä, joten saimme oikein mainiot keskinäiset skabat, vaikka järjestäjän puolesta ei ajanottoa ollutkaan. Lähtöjä oli porrastettu 15 minuutin välein, jotta haasteisiin ei muodostuisi pahoja ruuhkia. Ehkä haasteiden ja odottelunkin takia ajanotto olisi ollut vähän hassua.

Edustusjoukkue

Ennen lähtöä Levi Wellness Clubin PT Peippo antoi ohjeita reitille ja veti meille alkuverkan. Minäkin pääsin vähän mikin varteen, kun Peippo haastatteli minua leffatrilogiastani ja raivoisasta somettamisesta tapahtuman tiimoilta.

Ja sitten lähdettiin! Reissu alkoi ensimmäisellä challengella, kun meidän piti uida eturinteen juurella olevan Paskalammikon (paikallisten antama nimi kyseiselle lammelle) poikki ja lähteä sitten kipuamaan eturinnettä ylös. Mukana kannettiin koko ajan puupölkkyä, joka oli kunkin parin kisanumero.

PT Peippo ohjeistaa meitä turvalliselle reissulle. Kuva: Arctic Media

Juoksu rytmittyi aina erillaisilla challengeilla, joita oli aina tämän tästä. Eturinteen päällä oli ensimmäinen haaste, missä kyykättiin, punnerrettiin ja puhallettiin nuolia puhallusputkella maalitauluun. Me olimme Auran kanssa tällä rastilla oman lähtömme kakkosina, niin emme joutuneet odottamaan. Tämä olikin ollut taktiikkamme. Seuraava challenge oli kaksi konttia, joista toisessa oli sahanpuruvettä ja toisessa mutavettä. Tässä vaiheessa muutama pari porhalsi meidän ohitsemme. Pitkille miehille oli ilmeisesti helpompaa köntytä kontista toiseen. Seuraavat challenget olivat suossa rämpimistä ja Levin WC-rinteen kipuaminen ylös. Kuittasimme vähän ennen suota ensimmäiset edellisen lähdön parit ja muutaman parin lisää WC-rinteessä.

Molskis vaan! Kuva: Arctic Media

Aura on ihan rautaisessa kunnossa ja kantoikin enemmän pölliämme minun läähättäessä perässä. Minä kannoin pölkkyä alamäet ja pahimmat kivikot, koska minun maastolenkkarini pitivät niissä paremmin kuin Auran tavalliset tossut. Ja minulla oli - kiitos suunnistuksen - muutenkin parempi alamäkitekniikka. Mutta Aura kantoi pölkyn esimerkiksi koko WC-rinteen ylös - ja meni silti kovempaa kuin minä. :)

Kontin vaihto. Tällä rastilla oli paljon meikäläisiä samaan aikaan. Kuva: Arctic Media

Ohitimme lisää pareja ennen seuraavaa challengea - muunmuassa Martina Aitolehden ja Rosanna Kuljun. Martina oli arvokas päänahka, koska hänhän on innokas triathloonaaja ja oikein hyvässä kunnossa.

Eespäin, vaikka ei siellä mitään näykään! Kuva: Arctic Media

Kahdessa seuraavassa haasteessa jouduimme vähän odottelemaan vuoroamme, kun yhtään suorituspistettä ei ollut vapaana. Ensimmäisessä niistä kannettiin kivenmurikoita lastauslavalta toiselle ja toisella liikuteltiin traktorinrenkaita lekalla hakaten ja nostellen. Rengashaaste oli minulle kaikkein rankin: olin Auraa parempi lekan heiluttaja, joten hoidin suurimman osan renkaan nuijimisesta. Olinkin sitten jo ihan puhki, kun aloimme pyöritellä toista rengasta, joten aikaa kului rastilla aika kauan. Mutta selvisimme kuitenkin siitäkin. Eikä kukaan mennyt sentään ohi!

Meidän tiimi suossa. Kuva: Arctic Media

Tässä vaiheessa kuitenkin jo neljäs oman firman joukkue saavutti meidät. Juoksimme sitten heidän kanssaan yhtä matkaa seuraavalle rastille. Seura olikin ihan kivaa, koska tunturin laella tarvittiin kaikki mahdolliset silmäparit, että saimme bongattua aina seuraavan rastimerkin. Huipulla oli nimittäin sumua. Minä naureskelin, että ihan kuin olisi taas Norjassa: kuljimme hernerokkasumussa märässä kivikossa. Seuraavasta haasteesta (tukin kantoa) herraseuramme suoriutui kuitenkin meitä nopeammin ja he katosivat sumuun.

Kuin Norjassa olisi. Kuva: Arctic Media

Lopussa päästiin juoksemaankin jo alamäkeä. Mitä nyt zik-zak challengessa piti vähän kiivetäkin, kun eturinteen yläpäässä tehtiin siksakkia rinnettä ylös ja alas. Rinteen puolivälissä heitettiin vielä suopunkia, minkä jälkeen päästiin uimaan taas Paskalammen halki maaliin. Suopungin heitto jäi harmittamaan minua vietävästi, koska heitin todella monta kertaa hyvin lähelle maalipölliä, mutta en kuitenkaan onnistunut lassoamaan sitä, vaan suopungin lenkki tipahti aina pöllin viereen, vaikka se osittain pöllin päällä kävikin. Jouduimme sitten Auran kanssa punnertamaan 30 sakkopunnerrusta ennen kuin saimme jatkaa matkaa.

Julkkikset pyörittävät rengasta. Kuva: Arctic Media

Matkaa kertyi Garminin mukaan 9,55 km ja meiltä meni reitin suorittamiseen 2 h 15 min. Viimeiset 20 minuuttia kuluivat omaa suopunkivuoroa odotellessa ja kymmenessä epäonnistuneessa yrityksessä. Tai toki loppu-uintiinkin meni aikaa, mutta ilman suopunkirastia olisimme varmaan päässeet alle kahden tunnin. Suopunkirasti oli ainoa, missä jouduimme odottamaan vuoroamme niin kauan, että minulle ehti tulla vähän kylmä.

Ei saatu mitaleita vaan kuksat. Kuva: Arctic Media

Vaikka Arctic Challenge ei ollutkaan varsinaisesti kilpailu, me Auran kanssa kilpailimme ihan kybällä. Minusta oli aivan ihanaa, että Auralla on vielä minuakin kehittyneempi kilpailuvietti. Minulla oli tavoitteena olla firman nopein naisjoukkue, mutta Aura sai minut innostumaan yrittämään pärjätä myös miehille. Olimme firman viidenneksi nopein joukkue ja nopeimmat naiset. Meillä oli mukana yhteensä kolme naisjoukkuetta. Sekajoukkueita ei meillä ollut (EDIT: eiku olipas yksi, mutta ne oli meitä hitaampia), vaikka olisihan se ollut ihan kätsyä, jos olisi ollut vahva mies kantamassa sitä perhanan pölkkyä. Muihin joukkueisiin on paha mennä itseämme vertaamaan, mutta HiQ dominoi ainakin meidän lähtöämme. Ja tosiaan otimme kiinni aika monta ekankin lähdön joukkuetta. Emme kuitenkaan kaikkia. :)

Firman kärkeä. Paitsi nopein pari on jo porealtaassa lämmittelemässä.

Hauskaa oli. Ja sehän tällaisessa tapahtumassa on kuitenkin tärkeintä.

Osa kuvista: Arctic Media.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Meillä asuu Kalle Blomkvist!

Hihii! Ammattigooglaajamme Supersuunnistaja harrasti eilen vähän esitutkintaa minun Levin kilpasiskoistani. Toinen sarjamme naisista treenailee Ironmania varten ja vetelee Levin kaltaisia pyrähdyksiä ihan treenimielessä. Moi vaan. :)

Sarjamme kolmas nainen oli taas ollut pari vuotta sitten Kiskossa uimassa hitaammin, mutta juoksemassa paremmin kuin minä tänä vuonna. Pyöräilyajat meillä olivat kuulemma aika tasaiset. Kakkossijasta voi siis ehkä tulla vääntöä. Ehkä ei, jos tämä salaperäinen ninja on kahden kisatuloksettoman vuoden aikana treenannut ihan elukkana ja tekee nyt usainboltmaisen paluun kisa-areenoille.

Miisu kävi viime viikolla mökillä PK-lenkillä yhteisen juoksuvalmentajamme kanssa.
Suomalaisittain minä lähden totta kai kisaan vain tekemään parhaani ja katsomaan, mihin se riittää!

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Stormin Teräsmies

Pyysin taannoin Supersuunnistajaa tekemään minulle juoksuohjelman, joka valmistaisi Levin kisaan. Ensin minä täyttelin muita treenejä viikko-ohjelmaani, ja sitten Supersuunnistaja lisäsi juoksutreenit ja tuunasi muutenkin kokonaisuutta. Yksi tuunaus oli, että tänä viikonloppuna piti osallistua johonkin tapahtumaan, koska kisoissa saa yleensä hyvän kovan treenin. Vaihtoehtoja olivat Tour de Mäntyharju, Kangasala Triathlon, Vuelta Vantaa ja Stormin Teräsmieskisa. Koska Tour de Mäntyharju alkoi liian aikaisin aamulla, Kangasalan kisa oli kallis ja Vuelta vasta sunnuntaina, päädyin valkkaamaan omaksi treenikseni teräsmieskisan Sastamalassa. Sinne ajoi mökiltä sopivasti pari tuntia.

Stormin Teräs ry. järkkäsi perinteikkäästi 26. teräsmieskisan, joka on aikojen saatossa siirtynyt Stormista Sastamalaan. Tapahtuma oli tosi söötti pikkukisa. Meitä naisia oli yleisessä sarjassa 17 ja miehiä oli 24. Kuusi parasta palkittiin. Lisäksi oli muutama osallistuja nuorissa ja ikäsarjoissa.

Minun ja Supersuunnistajan vaihtopaikat

Supersuunnistajakin osallistui - tosin melkein salanimellä. Kun ilmoitin meidät sähköpostilla mukaan, oli järkkärille käynyt pieni aivopieru, ja ilmottautuneiden listaan päätyi vähän väännelty nimi. No, nimi saatiin korjattua oikeaan muotoonsa numeroita haettaessa. Mutta ei siinä vielä kaikki. Minä olin ilmoittanut itselleni seuraksi tietenkin Helsinki Triathlonin, mutta jättänyt Supersuunnistajan seuratta. Mietin, että pitäisikö hänet laittaa ihan vaan äidin mieliksi edustamaan suunnistusseuraa, mutta ajattelin, että antaa olla, kun lajikin on eri. No, tuloslistalle hänet oli pakkoliitetty HelTriin. Pitäisiköhän maksaa jäsenmaksu? :)

Kisa koostui 300 m uinnista, 20 km pyöräilystä, minkä alussa ja lopussa oli pieni pätkä hiekkatietä sekä ilmoitusten mukaan 7,5 km juoksusta. Pyöräreitti oli oikeasti noin 18 km ja juoksukin vain kuutisen kilometria. Kompensaatioksi minä uin vähän epäoptimisti ja venytin uimareittiä pidemmäksi kuin se olikaan. Olin silti näemmä kolmanneksi nopein nainen uinnissa.

Loppukiri. Vähän on asento päässyt lysähtämään.
Mutta onneksi kulki silti.

Vaihdossa vietinkin sitten sen verran hartaasti aikaa, että tiputtelin sijoitustani muutaman naksun. Muistaakseni minut ohitti fillarilla vain yksi nainen, joka roikkui koko pyörälenkin minun peesissäni (kisa oli peesivapaa), ja porhalsi sitten viimeisellä kilometrilla ohi. Loput ohittajat olivat miehiä. Jokusen selän minäkin saavutin, mutta en nyt kuollaksenikaan muista niiden sukupuolia. Pyöräillessä iloinen asia oli, että painavilla treenikiekoillakin sain keskarikseni yli 30 km/h, vaikka alun ja lopun hiekkatiepätkät otinkin aika rauhallisesti, koska pelkäsin vähän irtosoraa.

Juoksu juostiin kolmena kierroksena ja se meni silleen minttumaisesti "kunhan nyt maaliin päästään". Pidin kuitenkin sijoitukseni naisissa ja kuittasin yhden miehen viimeisellä kiekalla. Olin kuitenkin oikein tyytyväinen myös juoksuun, koska se meni minun mittapuullani ihan vauhdikkaasti: 5:13 min/km. Olen tosiaan tainnut oppia jossain välissä vahingossa juoksemaan. Aiemmin keskivahtini on ollut ennemminkin 5:40 min/km luokkaa. Hyvä näin.

Palkintoa pokkaamassa. Tätä emme näe usein. :)

Lopputuoksissa olin viides eli pääsin kerrankin osallistumaan palkintojenjakoon, ja sain upean pinkin pystin. Tätä ei todellakaan tapahdu liian usein. Viimeksi voitin pari vuotta sitten ammuntakisat, joissa oli minun sarjassani yksi toinen nainen. Silloin en tajunnut jäädä palkintojenjakoon, koska minulla oli kiire kaupppaan ostamaan pesukoneen liitintä. Eli viimeksi olen osallistunut palkintoseremoniaan joskus viime vuosituhannella, kun korisjoukkueemme voitti junnujen SM-kultaa. Ja yksilösuoristuksesta olen saanut palkintoja joskus ihan penskana koulujen välisestä uintikisasta. Joten lauantai oli kaikin puolin historiallinen päivä. Onneksi en mennyt Kangasalalle. Siellä taisi olla paljon enemmän kilpailijoita, eikä sama olisi onnistunut. ;)

Pinkki pokaali. Wau!

Tästä onkin sitten ihan lempeän pörröinen ja turvallinen olo lähteä kohti Leviä ja kesän päätavoitetta. Tällä viikolla ilmoitettiin, että uintimatkoja on lyhennetty, koska Immeljärvessä voi muuten jäätyä varpaat. Kisaan on ilmottautunut pitkälle matkalle vain säälittävät 37 kilpailijaa tai joukkuetta. Ja noistakin kilpasarjassa on vain alle puolet. Voehan nössöt! Luonnollisesti oletan, että varsinkin kilpasarjassa kaikki muut ovat ihan kreisejä polkujuoksijoita ja muutenkin hurjia atleetteja. Siksi tavoitteenani on vain olla häviämättä: mieluiten en häviäisi edes (naisten) kilpasarjaa, mutta jos nyt en edes kaikista kisaajista tulisi viimeisenä maaliin, niin olisin ihan tyytyväinen. Jos pääsen maaliin, niin näillä näkymin olen tuloksella kuin tuloksella naisten kilpasarjan podiumilla: meitä on ilmottautunut mukaan vain 3. Tänään on viimeinen ilmottautumispäivä, joten voi olla, että sijoitusten eteen pitää sittenkin tehdä muutakin kuin päästä maaliin. Jäämme jännityksellä odottelemaan, kuinka ämmän käy. :)

Mutta ennen triathlonia pitää vielä kisata Arctic Challengekin.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Tour de Lammassaari



Meidän mökkimme sijaitsee Päijänteellä lahdenpohjukassa. Lahden suulla sijaitsee pieni saari nimeltä Lammassaari. Olen puhunut jo monta vuotta sen ympäri uimisesta. Aiemmin olisi pitänyt saada joku turvasoutelemaan rinnalle, kun uin, mutta viime vuonna minulla oli jo oma puhallettava uintipoijuni. Silloin en vain saanut aikaiseksi. Mutta nyt vihdoin sain!

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!

Hankin Supersuunnistajalle keväällä oman Safeswimmerin, joten hän saattoi osallistua, kun viimein tänä aamuna julistin uivani Lammassaaren ympäri. Ja koska tämä tapahtuma oli omalla tavallaan suuri niskavoitto saamattomuudesta, nimesin uintiretkemme juhlallisesti Tour de Lammassaareksi.

Spekuttelimme ennen lähtöä, mitä matkaksi mahtaisi tulla. Ensin minä veikkailin paria kilometria, mutta muutinkin veikkaustani lopussa 1450 metriksi. Supersuunnistaja veikkasi  matkaksi 1570 metriä, ja sovimme, että lähemmäksi osunut saa Pätkiksen.

Sinne mennään!
Uinti lähti kulkemaan kivasti. Kaikki talven uintitreenit ovat ilmeisesti tuottaneet tulosta, koska viime vuonna Tahkolla kanssani saman ajan uinut Ääsääs jäi minusta heti reippaasti. Minä en edes uinut mitenkään kovaa ja kuikuilin jatkuvasti, missä mies menee. Sovittakoon, että Supersuunnistaja ei ole ottanut uinnissa takapakkia, vaan minusta on tullut ihan sairaan nopee.

Lähtötunnelmia. Ääsääs nauttii vilpoisasta vedestä. :)

Odottelin Ääsääsiä ennen kuin lähdimme varsinaisesti kiertämään saarta ja taas sen toisella puolella. Saaren luoteisreunalla aukeaa kunnon ulappa, ja siellä olikin jo jonkin verran aallokkoa. Supersuunnistaja sanoi, että hänelle tuli siellä vähän huono olo, mutta hän kokikin vasta ekaa kertaa allokon vuoristoratavaikutuksen. Minua aallokko ei tällä kertaa juurikaan haitannut. Hengittelinkin vasemmalta eli sopivasti eri puolelta kuin mistä aallot loiskivat. Pysäytin kellon aina, kun harrastin odotelua roikkuen poijuni varassa. Siksi minun loppuaikani oli kymmenisen minuuttia nopeampi kuin Ääsääsillä. Minun Garminini näytti matkaksi 1,78 km, ja Supersuunnistajan Polar oli mitannut 1,86 km. Emme kyllä uineetkaan ihan samaa reittiä. Ääsääs siis kuitenkin voitti Pätkiksen.

ja sitten menoksi! 

Tämä oli kesän ehkä nautinnollisin uintireissu. Ei ollut kisojen alkuryysistä, aurinko paistoi ja sain kunnon flown päälle. Oli niin kivaa, että pitää ehdottomasti ottaa Tour de Lammassaari ihan tavaksi ja tehdä siitä mökkitraditio. Matkakin on ihan sopiva.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Maltti on valttia - eli vaellustarina osa 2

Ja sitten tarinaa loppureissusta, joka meni jo vähän paremmin kuin edellisen postauksen vaellusfarssi.

Bjørnhollian mökki oli todella symppis

Maailma tuhoutui ja vain jäkälä ja Supersuunnistaja selvisivät

Koska maanantain kokemus oli aika tyrmäävä, päädyimme muuttamaan tiistain suunnitelmiamme. Alkuperäinen ideamme oli huiputtaa kokonainen vuorijono eli kolme kaksitonnista, mutta päädyimmekin seuraamaan virallista vaelluspolkua, joka kulki vain enismmäisen huipun (Høgronden, 2118 m) kautta. Huippu oli taas ihan pilvessä, joten ylhäällä kävely kiinnosti muutenkin kuin kilo kiviä. Huipulle vei melkoisen hyvä polku, mutta alas joutui taas vähän taiteilemaan liukkailla kivillä ja nelivedolla.

Oh my god! Kenny pääsi huipulle!

Vesi tulee tunnelista!

Päivän paras osio koitti, kun pääsimme taas pilvien alapuolelle. Kuulimme jo sumuun kalkatusta, ja ihmettelimme, että onko näin korkealla lampaita. No, olihan siellä! Ja lisää tuli vastaan, kun pääsimme alemmas vihreämmille seuduille.

Tämä jengi odotteli vuoroaan, että pääsisi polulle. Me olimme tiellä.

Myös maisemat olivat tyrmäävän upeat! Veikeät vihreät kummut ja vaivaiskoivut olivat kivaa vaihtelua huippujen kivikoille. Vaikka on niissä kivissäkin kyllä oma viehätyksensä. Kaikkein päräyttävin näky tuli vain muutama kilometri ennen illan majapaikkaamme: reitti kulki jyrkälle rinteelle, jonka alla kiemurteli joki ja vastarannalla kohosi seuraavat tunturit. Näky oli päräyttävä!

Ensin näimme veikeitä kumpuja ja monttuja...

Ja sitten aukeni upein näky ikinä laaksoon. Tämä kuva ei tee oikeutta
maisemalle. Olisitte olleet paikalla!

Päräyttävä oli myös uroshirvi, johon törmäsimme vähän ennen Døråselterin mökille saapumistamme. Se taisi olla aika tottunut ihmisiin ja hengeilla mestoilla enemmänkin, koska mökillä oli siitä useampikin valokuva seinällä. Olimme taas perillä vasta virallisen päivällisajan jälkeen, mutta ehdimme kuitenkin syödä enemmän rauhassa kuin maanantaina. Lisäksi jaksoimme vähän venytellä ja lueskellakin vielä suihkun jälkeen ennen kuin uni taas voitti.


Herra hirvi oli hukannut yhden sarven ja kasvatteli uutta. Toivottavasti
sillä irtoaa piparia syksyllä.

Koska reissun teema tuntui olevan "suunnitelmat muuttuvat", havaitsimme aamulla, että alkuperäinen suunniteltu vikan päivän reittimme oli kielletty. Reitin varrella oli villiporoja, ja niillä oli juuri vasoja. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin alkuperäinen suunnitelma olikin ehkä vähän liian pitkä päiväetappi meille, joten reittimuutos ei oikeastaan harmittanut. Lisäksi olimme ihan kyllästyneitä pilvisiin huippuihin ja liukkaisiin kiviin. Kun luvassa oli vielä runsasta sadetta klo 16 aikaan, päätimme luopua viimeisestäkin mahdollisesta kaksitonnisen huiputtamisesta ja kävellä suorinta tietä takaisin Rondvassbun mökille. Itse olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että eräjormaaminen on kivempaa, kun näkee, minne on menossa. Sumu on aika tylsää katseltavaa, vaikka on sumuisessa kivikkomaisemassakin jotain taideleffamaista hienoutta. Keskiviikkona pilvet olivat aika matalalla, ja saimme kävellä aika pitkään pilvessä, vaikka kävimme korkeimmillaan vain reilussa 1600 metrissä. Maisema oli jännä, ja sanoinkin Supersuunnistajalle, että voisin kuvitella jollain vieraalla elinkelpoisella planeetalla olevan juuri sellaista. Ehkä vähän vähemmän jäkälää vaan.

Tämä joki oli virrannut tässä jo jonkin aikaa.


Tyyni Rondvattnet - ja meillä enää vähän matkaa jäljellä

Ekalta möksältä eli Rondvassbylta sai vuokrata maastopyöriä, joilla sai polkea 6 km päähän parkkipaikalle. Eli saman reitin, minkä sunnuntaina kävelimme. Koska olimme patikoineet jo ihan tarpeeksi, ajattelimme, että pyöräily voisi olla vaihteeksi kivaa. Lisäksi koetimme ehtiä sateen alta pois. Toki meidän tuurillamme pääsimme pyöräilemään juuri luvatun saderintaman läpi. Pyöräparkista oli vielä neljän kilometrin patikka hotellillemme Rondane Spalle. Alamäki alkoi tässä vaiheessa tuntua reisien lisäksi myös jalkapohjissa. Onneksi matkalla näkyi taas paljon söpöjä lampaita, niin ihan koko aikaa ei tarvinnut keskittyä kipeisiin koipiinsa.

Ihanaa, kun saa kohta istua 6 km!

Varokaa lampaita!

Hauska reissu oli! Sää olisi toki voinut olla vähän parempi, mutta Rondanessa taitaa sataa aina paljon, kun Atlantilta tulevat pilvet nousevat tunturien kohdalla ylös. Seuraavan kerran, kun lähden Norjaan, niin suunnittelen reitilleni kyllä vähän vähemmän huippuja ja enemmän vihreitä seutuja. Puurajan tietämillä on kivointa, koska siellä ei ole ötököitä, mutta maisemat ovat todella kauniita.

Koska lammaskuvia ei voi koskaan olla liikaa!

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Hulluja nuo norjalaiset - eli vaellustarina osa 1

Ei voi muuta sanoa, kuin  että kovat oli tytöllä luulot, kun vaellusreittiä suunnitteli. Rondanen vaelluksestamme tuli nimittäin kuin meidän perheen tyypillinen rogaining: ensin poiketaan suunnitelmasta ja ahnehditaan liikaa ja sitten on pakko karsia, kun ei ehditä kaikkea suunniteltua. Ei sitten saatu kasaan tavoiteltua seitsämää huippua. Mutta kai sekin on eräänlainen saavutus, että yhtenäkään päivänä ei toimittu suunnitelman mukaan (tai matkustuspäivinä kyllä, mutta niitä ei lasketa)? :D

Bää! Tervetuloa majoittumaan!

Sunnuntai oli lähinnä matkustuspäivä, joka tuli vietettyä lähinnä lentokoneessa ja bussissa. Pääsimme sentään iltapäivällä kävelemään reilut 6 km bussin päättäriltä ensimmäiselle vuoristomökille. Sää oli aivan ihanan aurinkoinen (ja tämä olikin sitten koko reissun ainoa aurinkoinen päivä). Kävimme vielä mökile päästyämme käppäilemässä vähän mökin ympäristössä katselemassa lampaita ja pientä vesiputousta. Päivällinen tarjoiltiin klo 19, minkä jälkeen katselimme vielä vähän karttaa. Supersuunnistaja lueskeli myös norjankielistä kirjaa reiteistä, ja alkoi himoita Storrondenin (2138 m) huiputtamista. Kirjan mukaan Storrondenilta pystyi laskeutumaan sen ja Rondslottetin väliseen satulaan. Mikään kartta, nettisivu tai lehtijuttu ei ollut asiasta samaa mieltä. Mutta hei, kyllähän ME nyt siihen pystyisimme!

Rondvassbun mökillä oli myös komea kisu!

Ensimmäinen yösijamme reitiltä kuvattuna

Maanantaiaamu valkeni vielä ihan nättinä. Alkuperäinen suunnitelmamme oli tosiaan ollut kävellä seuraavalle mökille virallista reittiä kahden huipun (Vinjeronden 2044 m ja Rondslottet 2178 m) kautta. Reittikuvauksissa tälle matkalle annettiin aika-arvioksi 10 tuntia, mikä meistä tuntui aika paljolta. Sovimme, että päätämme Storrondenin ja Vinjerondenin reittien risteyksessä, mitä teemme. Koska risteyksessä ei vielä satanut ja oli ihan kiva t-paitakeli, päätimme lähteä huiputtamaan Storrondenia. Eihän siinä nyt voi kauaa nokka tuhista. Eipä!

Lisää lampaita alkutaipaleella

Kaikki huiput olivat pilvien peitossa ja aika pian risteyksen jälkeen alkoi sataa. Vedimme siis sadetakkia päälle ja jatkoimme matkaa. Vähän ennen huippua sade muutti olomuotoaan vedestä rakeiksi. Sweet! Onneksi rakeet olivat pieniä, niin ne eivät juuri sattuneet. Raekuuro kesti onneksi vain hetken, ja huipulla tuli taas ihan vaan vettä.

Supersuunnistaja pilvessä. Tässä vaiheessa sää oli vielä hyvä.

Huiputtaminen oli hieman latteahko elämys, koska olimme kokonaan pilvessä, eikä maisemia näkynyt mihinkään suuntaan. Oli vain lunta ja märkiä kiviä. Ja ne märät kivet olivat muuten aika liukkaita, kun lähdimme könyämään alas kahden jyrkänteen välistä kaistaletta kohti Vinjerondenin ja Storrondenin välistä satulaa, Etenimme alaspäin noin tunnin kilometrivauhtia. Sade luonnollisesti loppui, kun rinne alkoi loiventua, ja takaisin viralliselle polulle päästessämme alkoivat kivetkin olla taas kuivia.

Pics or didn't happen!

Supersuunnistajan posessa tulee paremmin
esille huipulla vallinnut kiva kesäsää.

Pidimme satulassa pienen tauon, ja lähdimme sitten huiputtamaan Vinjerondenia. Nousu oli aika kova ja jyrkempi kuin edellinen: osaan matkasta tarvittiin nelivetoakin. Meno oli silti helpompaa kuin Storrondenin nousu, koska sää oli taas poutainen ja polkukin tavallaan selkeämpi. Meitä vastaan tuli norjalainen perhe, joka oli lähtenyt mökiltä meidän kanssamme samaan aikaan. He olivat ilmeisesti käyneet huiputtamassa Rondslottetin ja olivat palaamassa takaisin Rondvassbuhun. Perheen alakouluikäiset lapset tulivat rinnettä alas iloisesti rupatellen. Minä katselin heitä epäuskoisena huohottaessani rinnettä ylös viimeisilllä voimillani. Vinjerondenin huipulla meille kävi mäihä, ja pilviverho kaikkosi hetkeksi. Näimme siis jopa maisemia!

Sinne vaan! Kyllä siellä kohta taas jotain näkee!

Meikäläinen pullatauolla ja takana Storrondenin alastulorinne

Huipulla ei huvittanut taukoilla kauaa, koska pysähtyessä tuli nopeasti kylmä. Jatkoimme siis heti huiputuskuvien jälkeen matkaa seuraavaan satulaan ja kohti Rondslottetia. Laskua ei onneksi tullut kuin reilu sata metriä: reidet alkoivat olla jo todella hapoilla. Rondslottetin nousu meni taas osittain nelivedolla. Siinä puuskutellessa katselin, kun taas eräs kreisi norjalainen kersa liisi ohitsemme isänsä kanssa. Perustelin tahtia sillä, että vain isällä oli reppu ja sekin huomattavasti pienempi kuin meidän kantamuksemme. Olisi ehkä kannattanut olla hidas suomalainen, koska isän ja pojan jo lähdettyä huipulta takaisin alas, Rondslottetillakin kävi peikkomainen flaksi ja pilviverho repesi hetkeksi. Vau!

Päivän jos ei parhaat niin parhaiten näkyvät maisemat olivat Vinjerondenilla

Alas könyäminen oli taas erittäin rankkaa ja erittäin hidasta reitin ollessa pelkkää liukasta kiveä. Näimme edellämme muita retkeilijöitä ja huomasimme heidän poikkeavan polulta lumiselle kohdalle, mistä sulempaan aikaan virtaa varmaan joki. Kun pääsimme itse alemmas ja lumen reunaan, huomasimme, että ihmiset olivat laskeneet alas pyllymäkeä! Siis aivan sairaan hyvä idea! Housuthan siinä puuhassa kastuivat, mutta pääsimme hetkessä alas monta sataa metriä ja voitimme ajassa varmaan puoli tuntia. Tämä tuli tarpeeseen, koska Storrondenin huiputuksen takia päivä oli venymässä todella pitkäksi.

Huipulla ollaan! Onneksi tiedettiin ilman kylttiäkin, minne ollaan
menossa. Taustalla norjalainen superlapsi isineen.

Pyllymäen jälkeen meillä oli vielä patikoitavaa lähes kymmenen kilometriä. Olimme olleet vähän hölmöjä, emmekä olleet tehneet aamulla mökillä mukaamme eväsleipiä, koska luulimme selviävämme pähkinöillä ja suklaalla. Energiatasot alkoivat kuitenkin laskea, ja kun niskaamme tuli vielä rankkasade, lopahtivat fiilikset entisestään. Minä aloin lisäksi pelätä, että mökki olisi jo ihan täynnä emmekä ehtisi perille ennen respan sulkemista. Olimme kuitenkin perillä Bjørnhollian mökillä vihdoin kymmenen aikaan illalla (eli tunti ennen respan sulkemista) litimärkinä, nälkäisinä ja kuolemanväsyneinä. Söimme salamannopeasti ja juoksimme kuivaushuoneen ja suihkun kautta pikapikaa pehkuihin.

Rondslottet ja hetken kestänyt selkeä sääikkuna

Pakko todeta, että nostan kyllä hattua norjalaisille eräjormille ja varsinkin niille lapsille. Alakouluikäiset penskat painoivat tuntureilla oikealta ja vasemmalta ohi iloisesti lallatellen. Mutta ei kai se ole ihme, kun tuossa maassa mäkien kävely taitaa olla ihan normisettiä. Meidän seurueeseemme kuului kuitenkin lakeuksien kasvatti ja toinen vielä huonokuntoisempi mölli. ;)

Vasemmalla näkyy meidän pyllymäkemme loppu

Kerron loppureissusta toisessa postauksessa huomenna, koska ensimmäisen päivänkin tarinasta tuli jo ihan liian pitkä. En minäkään tätä jaksaisi lukea.

Loppuun vielä kuva ekan päivän reitin loppupuolelta, että saadaan postaukseen
vähän väriäkin.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Rykäsin ja kohta lähden Norjaan

Tänään aamulla Oittaan uimarannalla järjestettiin Rykäsy eli meidän triathlonseuran oma harjoituskilpailu. Rykäsy on suunnilleen sprintti, mutta esimerkiksi tänään pyöräily oli noin 21 km ja juoksukin oli vähän yli 5 km, että saatiin vielä yksi kiva ylämäki mukaan reitille. :)

Minä olin kisapaikalla aika vähän ennen starttia, koska kävin heittämässä Supersuunnistajan Pirttimäkeen polkujuoksemaan Bodom trailin reittiä. Yritin kyllä yllytää häntä mukaan rykäsyyn, mutta herra ei ole elämässään vielä siinä vaiheessa, että tajuaisi, että kyllä ennen juoksua kannattaa uida ja pyöräillä. Joskus hän tekee sitä vain puolivahingossa. Ehdin sentään pukea märkkärin rauhassa päälleni ja kuulla, että Bodomilla on kova aallokko. No, hienoa. En ollutkaan ennen uinut aallokossa, joten kai sitäkin on ihan hyvä joskus teenata. Lämmittely sen sijaan on ihan yliarvostettua.

Vaihtopaikalla oli suorat rivit kuin oikeissa kisoissa konsanaan.
(kuva. Henna Kuittinen)

Kun meille oli selitetty kisan kulku ja kaikki jo selitetyt asiat oli kyselty uudelleen, pääsimme vihdoin starttaamaan. Ja se aallokko oli kyllä aika jännä. Ei se hengittelyä mitenkään haitannut, mutta varsinkin vastatuuleen uidessa aallot heiluttelivat sen verran paljon, että meinasi tulla hassu olo. Suunnistuskin meni vähän miten sattuu, koska en nähnyt poijuja. Uintireittimme oli perinteisen kolmion sijaan edestakainen suora linja, ja minä meinasin vähän ennen kääntöpoijua uida päin vastaantulevaa uimaria, kun ajauduin vähän liikaa oikealle. Hupsista. Takaisin rantaan uiminen oli onneksi helpompaa, kun pystyi uimaan vähän niin kuin plaanissa ja rantakin oli helpommin havaittavissa kuin pieni poiju.

Lähtö paukahti ja kaikki säntäsivät veteen (kuva: Jarkko Koivunen)

Jos järvellä oli "mäkiä", niin oli niitä sitten pyöräreitilläkin. Tämä ei tosin tullut minulle yllätyksenä, koska pyöräreitti kulki minun tutuissa lenkkimaastoissani. Alkuviikon juoksentelut ja mäkitreenit vain painoivat jaloissa, enkä ollut mitenkään kovin vauhdikas. Ja sama meininki jatkui juoksussakin. Onneksi sain kuitenkin ihan oman tsempparin matkaan, koska Supersuunnistaja oli juossut jo polkulenkkinsä ja hölkötellyt Pirttimäetä Oittaalle. Hän tuli minua vastaan ihan juoksuosuuden alussa ja juoksi sitten seuranani tsempaten minua niin myötä- kuin vastamäessä - kuten kunnon kumppanin kuuluukin.

Sain myös vähän juoksuvalmennusta, kun Ääsääs tsekkaili juoksuasentoani. Kuulemma käteni heiluvat liikaa sivulta sivulle, kun niiden pitäisi liikkua edestä taakse. Eli ranteita ei saisi pitää vartalon edessä vaan käsiä pitäisi vähän avata. Silloin voima kohdistuu oikeaan suuntaan ja tulee juostua tosi lujaa. Pitänee jatkossa kiinnittää enemmän huomiota käsiin, kun olen saanut nyt lantion asennon ja askelluksenkin melkein kohdilleen, eikä niitä tarvitse ajatella koko ajan.

Seurakaveri C lähti ongelle, kun edessä näyttäisi olevan kalaparvi :)
(kuva: Jarkko Koivunen)

Vikalla kilometrilla minun kanssani samassa uimaryhmässä uiva E juoksi minut kiinni ja ohi. Meille kehkeytyikin varsin hieno loppusuorakamppailu. Valitettavasti minä hävisin sen, koska olin oikeasti vähän jumissa ja voimaton, eikä ihan tautista loppukiriä enää irronnut. Mutta tämä olikin vain treeni, niin ei sillä ole kamalasti väliä.

Pitäisi painella kohta puolin yöpuulle, koska meillä on huomenna aamulla aikainen nousu. Lähdemme Norjaan eräjormaamaan Rondanen kansallispuistoon neljäksi päiväksi. Eli ensi viikonloppuna luvassa on varmaan kuvatykitystä tuntureista. Siihen asti blogissa on hiljaista. Hyvää kesälomaa muillekin lomailijoille ja työn iloa lopuille!