Elokuun uusi laji: polkupyöräsuunnistus

Elokuun laji jäi vähän viimetinkaan, mutta täysin suunnitellusti. Pyöräsuunnistuksia ei ole kamalan usein. Täällä pk-seudulla niitä ei ole kuntorasteilla ollenkaan, mutta onneksi Sipoossa on. Edellinen kerta tuli vähän liian pian Someron rogailun jälkeen, joten pistin suosiolla kalenteriini torstain 25.8. Olisi saattanut tulla itku, jos torstaina olisikin satanut kaatamalla. Mutta onneksi oli nätti sää.

Pyöräsuunnistus eroaa tossusuunnistuksesta ja multisportista kartan verran. Karttaan on merkattu, miten ajettavia polut ovat. Ruskeat tiet ovat oikeita autoteitä, jatkuva viiva metsäautotietä tai vastaavaa yhtä poljettavaa, ja mitä kapeammaksi ja lyhytviivaisemmaksi katkoviiva muuttuu, sen haastavampaa ajettavaa polku on.

Pyöräsuunnistuskartta

Reittejä oli tarjolla kaksi: 14 ja 8 km. Kun mietin ääneen, kummallekohan kannattaisi aloittelijana lähteä, totesivat myyntitiskin tädit kuorossa, että ota lyhyempi. Selvä. Emitin rekisteröinnin jälkeen sain vielä vähän vinkkejä yhdeltä Sibo Vargarnan naiselta. Ja ei kun matkaan!

Minä päätin jättää suosiolla pienimmät katkoviivat muille, ja valitsin aina leveämpää baanaa. Silti polkeminen oli ihan tarpeeksi haastavaa, koska reitillä oli reippaasti korkeuseroja. Pari kertaa oli myös sen verran soista tai muuten märkää, että nössön piti jalkautua. Lisäksi pummasin aika paljon, koska varsinkin takaviistoon haarautuvia polkuja oli hankala havaita. Tuli tehtyä myös pari epäedullista reittivalintaa. Ja, joo, kaaduin myös pariin ootteeseen, kun vauhdin loppuessa irroitin ekana väärän puolen jalan. Eli kaikkea mahdollista kävi. :D

Meitä oli lyhyellä reitillä vain neljä suunnistajaa, joille otettiin aikaa. Ei varmaan ollut kauhea ylläri, että minä olin hitain. Mutta viimeisellä rastivälillä olen ollut tosi nopea. Se olikin leveää tietä, jolla sai posottaa niin kovaa kuin reisistä lähti. Maalissa taisin tavata itse ratamestarin, joka kyseli, oliko kivaa ja oliko hyvä reitti. Vastaukset olivat joo ja joo. Lyhyt rata oli juuri sopiva minulle: kun tunkkaaminen alkoi kyllästyttää, olikin enää yksi rasti hakematta.

Ketjuton pyörä. Tässä näkyy myös suunnistuksessa käytetty karttateline. Tänään
minulla oli mukana vanha suunnistuskartta ja Espoon kevyen liikenteen kartta.

Pyöräsuunnistus on myös hyvää treeniä multisport-kisoja varten. Jos aikatauluihin sopii, niin saatanpa mennä uudelleenkin. Mutta ensin pitää saada pyörä huollosta. Olin tänään polkemassa Keskuspuistossa ja pyörästä katkesi tiukassa kallionousussa ketjut. Supersuunnistaja joutui ajelemaan Latokaskeen hakemaan minua ja pyörää. Paluumatkalla ajoimme Kivenlahden pyörähuollon ohi, joten tipautimme pyöräpoloisen heti huollettavaksi. Siitä vinkuivat jo torstaina jarrutkin, joten olin muutenkin viemässä pyörää huoltoon ensi viikolla.

Tässä vielä kertauksena kaikki tämän vuoden lajikokeilut:

• Tammikuu: CXworks
• Helmikuu: CrossFit
• Maaliskuu: Luistelu hokkareilla
• Huhtikuu: ratsastus
• Toukokuu: MOBO
• Kesäkuu: Yksipyöräily
• Heinäkuu: SUP
• Elokuu: pyöräsuunnistus

Sa oled mu terasmees

Viime viikonloppuna Supersuunnistaja saavutti yhden pitkäaikaisista "vois joskus tehdä" -tavotteistaan, kun hän suoritti Tallinnan liepeillä Keilassa triathlonin täysmatkan. Kisan nimi oli Triathlon Estonia, ja se on Baltian ainoa täysmatkan kisa. Kisa on aika edukas, koska se maksoi ajoissa ilmottautuessa vain 58 euroa. Jos et kaipaa finisher-paitaa, uimalakkia ja hienoja vaihtokasseja, voi tämä olla ihan varteenotettava budjettivaihtoehto. Jos taas haluat paljon yleisöä ja suurta juhlahumua, niin kannattanee pistää pätäkkää tiskiin ja mennä Ironman-brandin kisoihin.

Valmiina taistoon!

Mutta kysytääs taas isännältä itseltään, että mis teoksil.

Olikos lystiä?

Aika tylsää se oli. Vähän pelkäsin, että olisi, ja olihan se. Melkein nukahdin uinnin aikana.

Head reisi!

Mitä mieltä olit kisajärjestelyistä?

Hinta-laatusuhde oli kohdallaan.

Ekalla poijulla

Kommenttisi uintiosuudesta?

Jaa. Eka kierros oli vähän laiskaa menoa. Pääosin sain uida yksin. Epäilin olevani viimeisenä, mutta toisella kierroksella pari muuta kisaajaa meni ohi. Uin tokan kierroksen heidän peesissään. Järvi oli aika matala. Piti kävellä välillä, kun vesi loppui kesken.

Pyöräily olis sit niinku siinä. Nyt alkaa lysti!

Miten pyöräily sujui?

Pyöräily oli ihan ok. Seitsämän kierrosta moottoritiellä edestakaisin. Toiseen suuntaan oli myötätuulta ja toiseen vastatuulta. Piti vähän varoa autoja, kun teitä ei oltu suljettu. Onneksi pientare oli leveä. Satula painoi jonkin verran peppua.

Juokseminen on parasta, kuten naamasta näkee. :)

Oliko maraton mukava?

Minulla oli nestehukkaa jo maratonin alussa, niin ei se kamalan mukavaa ollut. Alussa juoksin hieman liian kovaa. Juoksukin oli aika tylsää, kun piti kiertää sama lenkki kahdeksan kertaa.

Kieros kierrokselta maali kuitenkin läheni

Kannattiko lähteä?

Kai se nyt kannatti tehdä pois alta, niin ei tarvitse tehdä uudestaan.

Illan tullen koitti myös viimeisen juoksukierroksen viimeinen suora

Eli et meinaa tehdä enää ikinä täysmatkaa?

En ainakaan tällaista tylsää kisaa.

Ehkä Norseman? :)

Ei Norsemania. Sekin on liian tylsä. Celtman voisi kelvata.

Se olis sit niinku siinä! Terasmees!

Mikä on seuraava tavoite?

Helsinki Ultra Run  6 h sarja 17.9.

No, tsemppiä sinne! Onneksi sielläkin saa juosta samaa kierrosta jokusen kerran. :D

Tuli ainakin tarpeeksi liikuntaa.

Ylimenokauden kuulumisia ja maukuvaa asiaa aiheen vierestä

Treenailu on hiljalleen taas käynnistymässä. Viime viikolla en tehnyt mitään. Olimme viikonloppuna mökillä, ja minä harkitsin uimista. Vesi oli kuitenkin vain 14-asteista eikä minulla ollut neopreenilakkia mukana, joten jätin uiskentelun väliin.

Tällä viikolla on sentään tehty muutakin kuin maattu sohvalla, kun sekä triathlonuintikurssi että masters-uintivuorot starttasivat. Lisäksi kävin tiistaina pitkästä aikaa kuntorasteilla. Otin vain helpon C-radan, koska sateli ja minua vähän laiskotti. C-radoilla pääsee yleensä polkujuoksemaan rastilta toiselle ja niin nytkin. Juoksu kulki yllättävän kepeästi. Ehkä tässä on palauduttu ihan kivasti.

Eri värisiä varpaankynsiä, mutta kaikki tallella

Yhtään kynttä ei ole vielä varpaista lähtenyt, mutta muutama niistä on mustina. Yksi kynsi heilui rogan jälkeen "lupaavasti", mutta nyt sekin on vähän asettunut. Seuraan sitä vielä hetken, ennen kuin alan postitella patukoita Australiaan. Viimeksikin (eli maratonin jälkeen 2009) mulla kynsi katkesi kynsinauhan alta, ja kynsi irtosi sitten, kun katkennut kohta kasvoi esille.

Meinasin jo ilmottautua HelTrin puolimatkan treeniryhmään, mutta tulinkin toisiin ajatuksiin. Viime kaudella jouduin muokkaamaan joka ikistä treeniviikkoa suunnistuksiin ja muihin kotkotuksiini sopiviksi. Aloin tuumia, että kannattaisi ehkä maksaa jollekulle, joka tekee treeniohjelman just mulle ja ottaa mun triathlonin ulkopuolisen elämäni huomioon. Tapaan yhden valkkuehdokkaan ensi viikolla. Katsotaan, päästäänkö sopimukseen.

Tämä on lempparikuvani Miisusta. Sen on ottanut ystäväni Mari,
jonka hienoja kuvia voi seurata vaikka instassa.

Eli muutosten tuulia on ilmassa treenirintamalla. Myös urheilun ulkopuolisessa elämässä tuulee. Blogin toisella kuvituskissalla, Miisulla, löytyi heinäkuun puolivälissä vatsasta kasvain. Se diagnosoitiin pahanlaatuiseksi ja on niin iso, ettei sitä voi leikata. Ja syöpä on sellaista sorttia, että se leviää veren kautta. Eli tässä nyt sitten saattohoidellaan kissaa ja syötetään sille solusalpaajia. Elinajanodote on kuukausia. Tarkempaa arviota lääkäri ei osannut antaa. Toivotaan, että niitä kuukausia tulee monta. Vielä kissa voi ihan hyvin ja on pirteä.

Miisu viime viikonloppuna mökillä

Lääkäri ohjeisti, että sitten, kun kissa alkaa vetäyäytyä omiin oloihinsa, se luultavasti kärsii niin paljon, että se kannattaa lopettaa. Mutta onneksi sitä ei vielä ainakaan ole ilmassa. Ennen Miisu oli hieman epäluuloinen vieraiden ihmisten kanssa. Mutta esimerkiksi viikonloppuna mökillä kelpasi jokainen syli, mihin vain saattoi parkkeerata. Miisu on meidän kissoista kyllä aina ollut se sylikissa, mutta aiemmin se on ollut sylien ja sylittelyaikojen suhteen hyvin valikoiva. Viime aikoina siitä on tullut ihan ultimate sylipuuhka. Ehkä sekin tajuaa jollain tasolla, että tässä pitää nyt elää kuin viimeistä päivää ja tehdä mukavia asioita.

Mutta on mulla iloisiakin kissauutisia. Meille tulee uusi kissa! Olen lämmitellyt Supersuunnistajaa kolmannesta kissasta jo jonkin aikaa. Olin saanut läpi jo ajatuksen, että kun muutamme isompaan asuntoon, voimme ottaa sinne kolmannen karvahanurin. Mutta nyt kesän uutisten tultua sain aikaistaa kissanhankintaa jo syksyyn, ettei Unski jää missään välissä ihan yksin. Ragdollit ovat aika seurallisia tapauksia, joten on kivaa, että Unskilla on joku kaveri myös meidän ollessa töissä.

Meidän uusi kissa. Sen nimi on vielä Joona, mutta se tulee saamaan uuden
S-kirjaimella alkavan nimen, koska minä kirjoitan sukunimeäni kissojen nimillä. :)

Kävimme kesälomalla Vaasan kissatalossa ja tapasimme siellä hauskat kissaveljekset, jotka on loukutettu pentuna Laihialta. Niistä kinuskin värinen poika muuttaa meille lokakuussa, kun menemme taas käymään Pohjanmaalla. Halusin ottaa kissan Vaasasta, koska Pohjanmaalla on paljon isompi kodittomien kissojen ongelma kuin täällä pääkaupunkiseudulla. Näin koen tekeväni mahdollisimman suuren eläinsuojeluteon. Valkkasin meille myös jo aikuisen ja vähän aremman kissan siksi, koska niillä ei ole yhtä hyvä menekki kuin pennuilla ja "valmiilla sylikissoilla". Lisäksi sylit on meillä nyt vielä toistaiseksi varattu Miisulle, emmekä missään nimessä halua, että siltä viedään sen lempiharrastukset. Poikakissa meille valikoitui siksi, koska kissat ovat matriarkaalisia. Nyt Miisu saa jatkaa jengin pomona. Unski on niin lunki kaveri, että se sopeutuu varmasti.

SM-rogan pummikimara

Mitään en ole tehnyt, joten uutta kisarapsaa ei yllättäen ole tarjolla. Siksi märehditään vielä viime viikonlopun pummeja ja katsellaan insinööripornoa eli karttoja ja käppyröitä.

Ensimmäinen pummi oli rasti numero 84, joka oli tiheässä pusikossa. Sinne ei ollut vielä meidän tullessa muodostuut jukolahenkisiä polkujakaan, joten olimme omillamme. Tuo kartalla näkyvä pikkupolku oli kasvanut täysin umpeen, ja kiersimme siksi tien kautta. Taisimme päästä kiertämisen makuun, koska kiersimme sen jälkeen metsässä rastin erittäin onnistuneesti. Hyppäsimme tieltä skutan puolelle ihan liian aikaisin, ja rundailimme siellä hienot lenkit. Tien varressa oli laavu, jolla seisoskellessamme yritimme paikallistaa itseämme kartalle - onnistumatta. Mutta teimme laavulta vielä pienen kierroksen metsään rastin lounaispuolella. Tässä pummissa meni tunti.

Väsynyt aamuyön pummi rastilla 72 näytti taas tältä. Kävimme ensin pohjoisessa hakemassa pistona yhden kympin rastin, koska ajattelimme, että paluumatkalla olisi helpompi bongata oikea kohta hypätä metsään. Olemmekin painelleet metsään ihan oikeassa kohdassa, mutta olemme hengailleet liian lähellä tietä. Tähän syynä oli se, että emme tajunneet rastin olevan kuopassa mäen sijaan. Paskaa kartanlukua siis. Tähän rastiin uhrasimme vain puolisen tuntia, koska halusimme jo juomarastille.

Reissun isoin pummi tapahtui sunnuntaiaamuna, kun meidän piti osata suunnistaa polun päästä korkeuskäyriä pitkin (vaaleanpunainen viiva) toiselle polulle. Alue oli kauttaaaltaan avohakkuualuetta, ja kartalla näkyviä soita oli mahdoton havaita. Pyörimme luultavasti (mittarista oli tässä vaiheessa jo akku loppu) vihreällä viivalla rajatulla alueella vaikka kuinka kauan. Ensin pyrimme rastille 70 vievälle tielle ja kävelimme lounaaseen. Sitten päätimme kävellä itään, koska emme olleet yhtään varmoja, missä olisimme ja osuisimmeko tielle ollenkaan.

Kun pääsimme isommalle tielle (kartan punaruskea), luulimme olevamme rastin 70 eteläpuolella. Osuessamme rastille vievän mustan tien risteykseen, luulimme olevamme jo rastin 60 risteyksessä. Etsimme sitten rastia 60 jonkin aikaa vääriltä kukkuloilta. Kun tätäkään rastia ei löytynyt, päätimme luovuttaa ja lähteä kohti maalia. Käveltyämme jonkin aikaa etelään, tajusimme vihdoin, missä kohdassa punaista tietä olemme, ja lähdimme takaisin rastille 70. Kun vihdoin olimme kartalla, löytyivät sekä 70 että 60 heittämällä.

Näitä kohelluksia lukuunottamatta roga sujui varsin hyvin. Mutta on tässäkin ihan riittämiin mokailua. Alan olla jo sen verran palautunut, että olen alkanut miettiä, pitäisikö tällaista pitkää keikkaa koettaa uudelleen. Harkitsin myös juoksevani ultran. Mutta kaikki tämä on vasta harkinnan asteella. Odotellaan nyt ainakin ensin sitä tippuvien kynsien saldoa ennen suurempia päätöksiä.

Kun hullut pantiin numerojärjestykseen

Vitsistähän se lähti. Ehdotin joskus syystalvella ihan läpällä rogainingista innostuneelle Milkalle, että mitäs jos lähdettäisiin 24 tunnin kisaan ensi kesänä. Luulin hänen vastaavan, että ei todellakaan tai ainakin tajuavan, että vitsailen. Mutta Milkapa vastasi joo. Ja ei siinä sitten auttanut muuta kuin sitoutua itsekin mukaan. Varoitin Milkaa, että polkisin viikkoa aiemmin 500 km ja raihnaisten nivelieni takia emme varmaan voisi juosta paljoakaan. Sovimme, että olisimme kuitenkin koko ajan liikkeellä - oli se sitten kävelyä tai jotain muuta. Kun vielä pääsimme mukaan työnantajamme "sponsoriohjelmaan" eli HiQ Starsiin, oli HiQn äMMät todellisuutta.

Mihis meidän pitää lähteä? Tutkimme kisakeskuksessa isoa karttaa ennen starttia.

Arvoimme keväisen Yö-Rogainingin perusteella, että voisimme ehkä kyetä etenemään 24 tunnissa noin 80-90 km. Juoksu- ja kävelynopeuksien lisäksi laskimme mukaan vähän pummivaraa, mikä oli näin jälkikäteen ajateltuna varsin fiksua. Suunnistuksellisesti tämä viikonloppu nimittäin ei mennyt aivan vihkoon. :)

Silta suolla

Olimme sopineet juoksevamme ensimmäisen 12 tunnin aikana maltillisesti, jotta jaksaisimme varmasti edes kävellä loppuun asti. Lähdössä päätimme kuitenkin juosta, koska silloin paikalla oli edes muutama katsoja. Ja tärkeintä on näyttää hyvältä. Starttikäskyn jälkeen lähdimme jolkottamaan muun porukan perässä kohti lähintä rastia. Minä huomasin heti, etten taida olla ihan palautunut Maratonpyöräilystä. Juoksujalka oli heti alussa hieman raskas. Olimme suunnitelleet peesaavamme 8 tunnin sarjassa kisaavia Supersuunnistajaa ja ToistaNaista ekalle rastille, mutta he katosivat taivaanrantaan alta aikayksikön. Onneksi lähes kaikilla joukkueilla oli sama valinta ekaksi rastiksi, joten sinne löysi ihan hyvin suunnistamattakin. Eka rasti on meille molemmille yleensä vaikein, ja sinne on kiva mennä peesaamalla. Ekan leimauksen jälkeen homma alkaa yleensä rullata paremmin.

Tuonne huipulle pitäisi mennä. Avohakkuualueet ovat <3. NOT.

Suunnistus sujui ihan kivasti vielä kolmen ensimmäisen rastin ajan, mutta sitten tuli pummien pummi. Kiersimme karttaa eri suuntaan kuin suurin osa samalla alueella liikkuvista joukkueista, ja olimme etelän rasteilla ennen kuin niille ehti muodostua jukolahenkisiä polkuja. Olimme siis omillamme. Kartta ei ole rogainingissa yleensä suunnistuskartta, vaan tavallinen maastokartta. Siinä ei ilmoiteta mitenkään, kuvaako korkeuskäyrä mäkeä vai kuoppaa (suunnistuskartan käyrissä on pieniä väkäsiä, jotka kertovat "suunnan") ja yksityiskohtia on muutenkin vähemmän. Lisäksi mittakaava oli messevä 1:40 000, mikä toi suunnistuskarttaan tottuneelle omat haasteensa. Seli seli. Lopputulema oli, että kiersimme rastia numero 84 noin tunnin löytämättä sitä. Lopulta luovutimme, koska halusimme pysyä aikataulussa.

Vatut olivat hyviä, mutta vattupuskat raapivat
sortsireisiä aika ikävästi.

Pyörimme myös seuraavaa rastia etsiessämme pienellä niemellä suorastaan lahjakkaan kauan, mutta sen rastin sentään lopulta löysimme. Tässä vaiheessa suunnistusitsetuntomme alkoi kuitenkin olla lähellä nollaa. Seuraavaksi karisi muu urheiluitsetunto, kun etenimme paikallisella luontopolulla nimeltä Ilvespolku hurjaa 18 minuutin kilometrivauhtia. Epäilimme jo avaruusolentojen abduktiota tai muuta aikahyppyä, koska aika tuntui vain kadonneen jonnekin. Kaupan päälle saimme niskaamme sadekuuron, joka oli onneksi kesäisen lämmin. Onneksi seuraavan rastin otto meni kuin suoraan oppikirjasta, joten saimme fiilikset taas plussan puolelle.

Rasti joka oli polun varressa ja löytyi siksi heittämällä. "Meidän tasoisemme
rasti" kuten Milka totesi.

Seuraavat rastit menivät ihan hyvin, mutta jätimme yhden metsän keskellä olleen ysin hakematta. Emme enää alkupään pummien jälkeen uskoneet löytävämme sitä. Lisäksi halusimme ehtiä yhden pakollisen "metsäsuunnistuspätkän" ennen pimeän tuloa. Vähän harmitti jättää 9 pinnaa hakematta, mutta koska lauantaina (saati sitten sunnuntaina) suunnistuksen jumalat eivät olleet meidän puolellamme, oli ratkaisu varmasti oikea.

Ilvespolulla. Puissa olevat neliöt loistivat pimeässä, mikä auttoi yöllä, mutta
osa reitistä oli merkattu myös keltapäisillä kepeillä, jotka näkyivät huonosti
eivätkä loistaneet.

Kahdeksan tunnin paikkeilla alkoi jaloissa tuntua siltä, että niihin saattaisi tulla rakkoja. Paikkailin jalkoja kuitenkin vasta hämärän laskeuduttua, kun pysähdyimme muutenkin vaihtamaan pidempää vaatetta päälle. Siinä vaiheessa minulla oli jaloissa jo vesikellot, jotka tyhjensin "steriilisti" kisanumeroa paikallaan pitävän hakaneulan avulla. Harrastelimme molemmat tätä toimenpidettä vielä muutaman kerran yön aikana.

Tärkeät vehkeet

Pimeän laskeuduttua lähdimme taas kerran Ilvespolulle, mikä oli iso virhe. Polku ei ole kaikilta osin ihan timantissa kunnossa (joku paikallinen oli kuulemma varoittanut Supersuunnistajaa asiasta), ja me saimme oppia tämän kantapään kautta. Kuljimme polkua vajaan kilometrin avohakkuualueella, missä polku oli kasvanut täysin umpeen, eikä merkkikeppejä meinannut nähdä kasvillisuuden seassa. Lisäksi yöllä nousi hillitön sumu, mikä haittasi näkyvyyttä. Kun Ilvespolku ylitti metsäautotien, vaihdoimme tielle. Se vei rastille vähän pidempää reittiä kuin polku, mutta oli paremmin kuljettava. Totesimme, että luotto ilvespolkuun oli mennyttä, ja jatkossa suosisimme teitä.

Leimaus. Kaikilla joukkueen jäsenillä oli oma SI-tikku, ja leimata piti 90
sekunnin sisällä.

Seuraavalla rastivälillä käytiin kiivas keskustelu siitä, hakisimmeko kolme rastia, joista saisi yhteensä 22 pistettä, mutta jotka vaatisivat suunnistustaitoja ja metsässä rämpimistä. Pitkän ja syvällisen väittelyn jälkeen pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen siitä, että skippaisimme rastit,mutta hakisimme sitten pohjoisesta yhden optionaalisen kymmenen pisteen rastin.

Mitä myöhemmin kuulin maastosta, oli ratkaisu todennäköisesti oikea. Toiseen suuntaan kulkiessa rastit olisivat olleet vielä helppoja, mutta meidän olisi pitänyt löytää pimeässä metsässä polun pää, mikä on valoisassakin vaikeaa. Lisäksi maasto oli kuulemma meidän suunnittelemallamme reitillä ihan hanurista, joten ainakin reittiä olisi pitänyt osata tuunata.

Sininen hetki lauantain viimeisellä valoisalla rastilla

Yö meni yllättävän hyvin. Mitä nyt ainoa "suunnistusyritys" metsän läpi johti tietysti täysin amatöörimäiseen pummiin ja ainakin kilometrin lisälenkkiin. Pysyimme kuitenkin suunnilleen aikataulussa. Aamun sarastaessa meille tuli toinen isoista pummeistamme, kun harhailimme metsässä puolisen tuntia löytämättä rastia. Tällä kertaa suurin syyllinen oli varmaan vähäiset energiat. Olimme päättäneet syödä vasta rastin jälkeen tulevalla juomarastilla. Näin jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt pitää ruokatauko ja yrittää sen jälkeen uudelleen paremmilla voimilla. Toinen syy pummiin olivat korkeuskäyrät: luulimme etsivämme mäkeä, vaikka rasti olikin kuopan pohjalla. Katselin myöhemmin illalla Garminin käppyröistä, että olimme pörränneet koko ajan kuopan ja tien välissä olleella mäellä.

"Jalkahoito" kolmen aikaan yöllä tien varressa

Jätimme sunnununtain puolella vielä yhden rastin hakematta, koska suurin pelkomme oli, että meille tulisi lopussa kiire ja joutuisimme juoksemaan kilometrejä ehtiäksemme ajoissa maaliin. Sinänsä ihan hyvä veto, koska ryssimme aamusella parin kilometrin metsätaipaleella suunnistuksen aivan totaalisesti. Metsässä oli riemukas avohakkuualue, ja kartassa olleiden soiden reunojen havainnointi oli meille aivan mahdotonta. Lisäksi minä olin aivan tuskissani jalkojeni kanssa, koska tässä vaiheessa minulla oli myös lähes koko päkiän kattava iso rakko oikeassa jalassani,ja möykkyisellä avohakkuualueella loikkiminen oli tuskaista. Jos meillä olisi ollut vielä ajallisesti kiire, olisivat hanskat saattaneet lentää tiskiin.

Hämähäkkien verkot ovat yleensä hienoja. Nämä paraabelit olivat erityisen hienoja.

Olimme täysin hukassa keskellä talousmetsää ehkä tunnin. Lopulta päätimme kävellä itään, koska silloin osuisimme lopulta väistämättä isommalle tielle. Tielle päästyämme olimme vielä kauan epävarmoja sijainnistamme, ja meinasimme jättää kaksi viimeistä rastia hakematta. Meillä oli kuitenkin tässä vaiheessa vielä yli neljä tuntia aikaa. Jonkin aikaa eestaas palloiltuamme keksimmekin kompassin avulla, missä kohdassa tietä olimme, ja saimme kuin saimmekin haettua kaksi viimeistä rastia. Lopulta ne löytyivät varsin helposti. Se auttaa, kun tietää, missä kohdassa kartalla ollaan. :)

Via dolorosa. Nämä isot kivet tuntuivat väsyneissä, lionneissa ja rakkoisissa
jalkapohjissa todella pahalta.

Enää piti jaksaa kulkea maaliin. Meillä oli aikaa ruhtinaallisesti, joten sovimme, ettei enää tarvitse jaksaa juosta. Olen kyllä aika ylpeä siitä, että hölköttelimme vielä sunnuntaiaamunakin alamäkiä ja muita helppoja tiepätkiä. "Kotimatkalla" tie oli kuitenkin niin isoa murkulaa, että minun piti lähinnä keskittyä hengittämään. Vaihdoimme molemmat ajouraa sen mukaan, kumpi niistä sattuo olemaan tasaisempi, koska jokainen kivi tuntui jalkapohjissa tuskaiselta.

Olimme maalissa jo ennen kello yhtätoista, joten ihan jokaista skipattua rastia ei olisi tarvinnut jättää väliin. Rastit siis loppuivat kesken. Mutta eipähän tullut kiire. Saimme kokoon 139 pistettä, ja olimme sillä naisten sarjassa 6/13. Vaikka suunnistuksellisesti suoritus oli täyttä tuubaa, olen tyytyväinen sijoitukseemme paremmalla puoliskolla ja siihen, että olimme koko ajan liikkeessä. Kaikkia tuloksia voi tarkastella tuolla. Kilsoja kertyi kaikkiaan 80-90. Molempien urheilumittareiden akut kyykkäsivät ennen maalia, joten tarkka kilometrimäärä jää arvoitukseksi.

Hyvin liotetut muumiojalat

Tein muuten amatöörimäisen mokan ja unohdin leikata varpaankynnet ennen kisaa. Montakohan kynttä irtoaa? Ajattelin julistaa aiheesta pienen leikkimielisen kisan: lähimmäksi arvannut saa minulta rogassa syömättä jääneet suklaapatukat (Maxi Tupla ja ISO Pätkis), koska en itse niitä voi enää syödä. Minulla on alkanut taas perinteinen herkkulakko, joka kestää joulukuun alkuun. Vaikka patukat ovat nähneetkin maailmaa normikarkkeja enemmän, ovat ne ihan ehjiä ja hyvässä iskussa. Osallistua voi kommentoimalla tähän postukseen. Tasapelissä arpa ratkaisee. Ilmoitan voittajan joskus tässä kuussa, kunhan kynnet karisevat ja tulos selviää. :D

Kilpisjärvi-Tornio all day long

Nyt muutaman vuoden unelmoimani Maratonpyöräily on sitten koettu. Ja oli kyllä kivaa! Homma ei ollut juuri ollenkaan rankkaa. Pahiten väsyivät satulaa vasten olevat asiat sekä kämmenet. Kun housujen pehmuste ei enää auttanut, tuli käsille kasattua ehkä vähän liikaa painoa. Sitten pyöräilyhanskoista huolimatta kämmeniinkin alkoi sattua.

Kilpisjärvi ja sumuinen Saana

Mutta kyllä silti kannatti! Huolto oli niin hyvin hoidettu, että Tour de Härkätien kaltaisia energiapuutoksia ei tullut lainkaan. Meillä oli 5-6 taukoa päivässä eli lisää banskua, leipää ja suklaata sai aina 30-40 km välein. Vedin koko reissussa vain pari geeliä.

Lähtö Kilpisjärveltä

Retki alkoi torstaina, kun pakkasimme fillarit rekkaan, itsemme bussiin, ja ajelimme Torniosta Kilpisjärvelle. Bussikuskillamme oli aika raskas kaasujalka, ja parissa töyssyssä bussi suorastaan hyppäsi ja otti vähän pohjakosketusta. Joku takapenkin veikkonen totesi myöhemmin, että pelkäsi pariin otteeseen bussin katkeavan. Pääsimme kuitenkin ehjinä perille Kilpisjärvelle. Ilta meni majoittuessa ja syödessä, mutta ehdin minä käydä pulahtamassa Kilpisjärvessäkin ja napata taas uuden järven Suomen Ladun kesäuintihaasteeseen. Taitaa olla muuten pohjoisin uintini ikinä.

Taukopaikalla

Perjantaina päästiin vihdoin polkemaan. Meidän kolmeakymppiä keskarina polkeva ryhmämme lähti liikenteeseen klo 7:30. Koko reissun pahin mäki on melkein alussa, kun Kilpisjärven kyliltä noustaan Suomen maanteiden korkeimpaan kohtaan. Minä sain tietysti vetovuoron juuri ennen the mäkeä, enkä osannut oikein käyttää vaihteitani. Piiputin sitten mäessä aika pahasti. Onneksi sen jälkeen alkoi alamäki, ja loppupäivä kului varsin mukavasti - myös vetovuorot. Vaikka olin tuunannut fillarini asetuksia sitten Joroisten, istuin silti vähän väärin, ja selkäni kramppaili taas vähän. Mutta sen sai helposti heiluteltua auki, kun oli oma vuoro kruisailla peesissä aurinkokannella.

Tässä kuvassa näkyy sekä Suomea että Ruotsia

Pelkäsin jonkin verran alun mäen lisäksi ekan päivän lopun vapaataivalta. Viimeisen taukopaikan jälkeen sai polkea vapaata vauhtia yöpymispaikkaamme Äkäslompoloon. Me lähdimme polkemaan rauhassa pienessä porukassa, mihin keräsimme matkalta mukaan hyytyneitä yksittäisiä polkijoita. Viimeiset kilsat menivät ihan yllättävän kivuttomasti. Maisemat olivat todella hienoja, joten ei tarvinnut tuijotella pelkkää matkamittaria. Jaksoin vetääkin porukkaa muutamaan otteeseen, mistä tuli hyvä fiilis.

Porukkaa ansaitulla palautusjuomalla ekan päivän jälkeen

Me meinasimme ajaa harhaan vähän ennen Äkäslompoloa, koska Finntriathlon Levi oli merkannut jo seuraavan päivän pyöräreittinsä. Eräässä risteyksessä luki isolla "PYÖRÄILY" ja nuoli vasemmalle. Onneksi joku porukstamme tiesi risteyksen olevan väärä, ja me kävimme vain tekemässä pienet uukkarit väärällä tiellä. Muutama onnekas toisesta ryhmästä oli polkenut 30  km ekstraa, kun olivat kääntyneet väärin.

Vapaataipaleen alkaessa innokkaimmat lähtivät minun vielä syödessä.

Illalla saunottiin ja syötiin. Äläslompolon geokätköt olivat liian märkiä, joten ne jäivät hakematta. Kävely teki kuitenkin hyvää jaloille. Ja vaikka geokätköt jäivätkin nappaamatta, sain sentään uuden järven listalleni kesäuintihaasteeseen. Äkäslompolo oli kuin kylpyvettä verrattuna Kilpisjärveen. Mutta hyttysiäkin oli enemmän.

Tokan päivän lähtöön järjestäytymistä

Toinen pyöräilypäivä alkoi myös puoli kahdeksalta. Reitti oli vähemmän mäkinen kuin ekana päivänä, mutta jalatkin olivat väsyneemmät. Vetovuorot tuntuivat rankemmilta, joten minä välttelin niitä jonkin verran aurinkokannen puolella. Ihan perällä ei ollut kuitenkaan kiva ajaa, koska jojoliike korostui siellä. Lauantaina jojoiltiinkin huomattavasti enemmän kuin perjantaina, koska osalla porukasta oli enemmän menohaluja, ja osa alkoi jo väsähtää. Siksi jono katkesi useampaan otteeseen, ja sitä jouduttiin odottelemaan kasaan. Ja tämä tuntui tietysti jonon loppupäässä jojoiluna.

Maalissa ollaan!

Ennen viimeistä taukopaikkaa tapahtui retken ainoa kolari. Yhdeltä porukasta puhkesi rengas, ja häntä väistelleet muut pyöräilijät kolaroivat keskenään. Minä olin sen verran taempana, että ehdin pysähtyä ennen isoa kasaa, mutta takaa tullut mies kaatui minun jalkoihini, ja minäkin rojahdin sitten hänen päälleen. Onneksi ainakin selvisin tästä vain säikähdyksellä. Muilla ei käynyt ihan niin hyvä tuuri, koska parista aika hurjan näköisestä ilmalennosta seurasi aivotärähdys, naarmuja ja turvonnut polvi. Kaikki polkivat kuitenkin maaliin asti. Kolarin jälkeen porukka yleisesti vähän rauhoittui, ja loppumatka ajettiin ihan nätisti 30-31 km/h.

Kaikki naiset kukitettiin ja halattiin.

Tapahtuma oli tosi kiva ja ainakin naisten majoituksessa oli hyvä yhteishenki. Suoritus oli myös yllättävän helppo, ja jalat aukesivat lopullisesti, kun kävelimme sunnuntaina geokätköjen perässä ja maanantaina Seinäjoen asuntomarkkinoilla, Nyt on jo ihan hyvä fiilis lähteä ylihuomiseen Retki-rogainingiin.

Palkinnot: kaksi saatua ja yksi itse itselle hankittu :)