maanantai 29. syyskuuta 2014

Ja niin kaatui X

Taas lauantaina oli aika "kesäkauden" viimeisen kisan eli X-kaadon. Tämä kisa alkaa olla jo suorastaan perinne, koska tämä oli jo kolmas kerta, kun osallistuimme Supersuunnistajan kanssa kisaan. 2012 X-kaato oli se kisa, missä me aloitimme yhteisen multisporturamme.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä raivosi myrsky. Mutta kuten laulukin sanoo, on myrskyn jälkeen poutasää, ja kisa käytiinkin oikein mukavassa ja (auringon noustua) aurinkoisessa syyssäässä. Ei ollut edes kovin kylmä: edes silloin viideltä aamuyöllä, kun startti tapahtui. Hitusen väsytti, koska ehdimme nukkua karttojen piirtämisen ja päällystämisen jälkeen noin 3 tuntia.

Lähtöä odotellessa

Myrskyn takia melontaosuus kuitenkin peruttiin, joten reitti koostui tällä kertaa vain pyöräilystä ja juoksusta. Kisa alkoi pienellä yö- ja muistisuunnistuksella Leppävaaran urheilupuistossa: kartat olivat vain urheilukentällä, ja rastipaikat piti muistaa ulkoa. Ääsääs hoiti homman suvereenisti kotiin, ja vaihtopaikalla oli vielä monenmonta fillaria, kun me starttasimme omat munamankelimme kohti seikkailuja.

Reitti kulki Talin mäelle, missä pääsimme taas jalkautumaan ja hakemaan frisbeegolfradalle ripoteltuja rasteja. Tämä quest taisi olla monelle aika kinkkinen, koska rastipaikat piti katsoa golfradan kartasta eikä varsinaista suunnistuskarttaa ollut ollenkaan tarjolla. Jopa yleensä suvereenisti suunnistava Supersuunnistaja pummasi vähän. Itse juoksin nollat taulussa perässä ja koetin pysyä mukana, kuten tapanani on.

Sininen hetki Munkassa
Talista poljettiin Tarvon saaren kautta Munkan rantsuun, missä fillarit vaihdettiin apostilin kyytiin ja suunnaksi otettiin Seurasaari. Seurasaaressa oli (tosi söpön koiran lisäksi) hipsunhauska suunnistus-quest, missä kartta oli pilkottu palasiin ja palat sekoitettu. Rasteja oli vain kolme, mutta osa jengistä onnistui silti posottamaan ihan väärään suuntaan. Supersuunnistaja ei ainakaan sanonut pummanneensa, enkä minäkään huomannut moista tapahtuneen. Itsehän toki taas vain roikuin narun jatkona ja raportoin, mihin kohtaan rikkinäistä ruumistani kulloinkin koski.

Ujo leimaaja piilottelee puun katveessa Seurasaaressa
Seurasaaren rastien jälkeen olisi ollut se melonta, mutta nyt tosiaan saimme palata pari rastia kiertäen takaisin rantaan. Me tosin totesimme, että Seurasaaressahan on siistit sisävessat ja otimme tässä välissä ihan oman ns. paskarastin. Anteeksi, jos tässä tulee nyt vähän liikaa tietoa, mutta ette arvaakaan, miten mukavalta kakka voi tuntua 10 km juoksun päälle. Ainoastaan Ruotsin lapissa vaelluksen lomassa tunturin rinteessä väännetty sipa hienolla maisemalla on säilynyt muistoissani mukavampana kakkakokemuksena. Vessa oli suosittu muidenkin parien keskuudessa: eräs miespari oli kakkarastilla jo toistamiseen, koska toisella herroista oli vatsa löysänä. Ajoimme myöhemmin Pitäjänmäellä heidän ohitseen, kun samainen nuorimies könysi ylös ojasta. Voi parkaa. :)

Myrsky oli tehnyt temput pariinkin kohtaan reitillämme
Mutta takaisin sporttiin. Kun palasimme Munkan biitsille, pääsin minä hyppäämään kickbiken päälle. Seuraavana questina oli hakea rasti Ruukinrannasta siten, että toinen potkii ja toinen juoksee. Monet parit varmaan vuorottelivat kickbikella, mutta koska meistä toinen osaa juosta ja toinen oikeastaan ei, niin ainoa meidän vaihtomme oli se, kun meikä vaihtoi potkivaa jalkaa. Ja sitä sai muuten vaihtaa! Ristus, että voi olla rankka laji tuo kickbike. Eihän sillä menopelillä meinaa päästä ylämäkeen ollenkaan! Olen potkutellut pariin otteeseen ennenkin, mutta en tosiaan muistanut sen olevan näin rankkaa.

Mintun vihreä pyörä

Oli siis enemmän kuin kivaa päästä taas fillarin selkään ja polkaista Pitäjänmäen ja Lassilan kautta Malminkartanon jätemäelle. Pääkaupunkiseutulaiset varmaan tietävät kaikki, että Jättärillä on sellaiset kivat pikkuportaat. Wikipedian mukaan portaita on 426 ja ne ovat Helsingin pisimmät. Meille törkättiin mäen juurella kantoon kaksi reppua, joissa oli kummassakin harjoitustelamiina ja sanottiin, että kolmesti ylös, kiitos. Onneksi en ole mies - miesten sarjassa näet kiivettiin huipulle viidesti. Toisaalta, mitäs minä tässä ulisen: Supersuunnistaja leikki herrasmiestä ja kantoi meidän molempien reput, koska hän ajatteli, että minun pullistunut välilevyni ei tykkäisi telamiinasta. No, tällä tavalla minäkin uskalsin vähän hölkkäillä alamäen loivemmat kohdat, vaikka vähän mietinkin, mitä selkä ja polvet tykkäävät tärinästä. Kiipeäminen oli yllättävän kivaa, vaikka tokalla kiekalla saimmekin tehdä pienen kunniakierroksen, kun Supersuunnistaja muisti vasta parinkymmenen portaan jälkeen, että unohti leimata alhaalla...

Soittakaa Paranoid! Eiku Stairway to Heaven!

Kiipeilyiden jälkeen meidän piti vielä polkea samaisen mäen päälle, minkä jälkeen saimmekin pyöräillä takaisin Leppävaaraan. Siellä odotti 1,5 km ja neljän rastin loppujuoksentelu, joka toki sisälsi vielä kaikki urheilupuiston lähimmät mäet ja nyppylät. Mutta se on multisportissa ihan tavallista: jos rasti ei ole mäen päällä, se on luultavasti kuopassa.

Jee! Maali! (Kuva: Liisa Paakkanen)

Maaliin kirmattiin vikalta rastilta pitkin juoksurataa ja minäkin sain vielä itsestäni irti loppukirin. Ja olihan se taas vaan niin siistiä tulla maaliin! Eilen tulosten tullessa huomasimme vielä sellaisen iloisen asian, että emme olleet lähellekään viimeisiä: sijoituksemme oli 10 / 15 ja yksi sekapari oli vielä keskeyttänyt. Emmekä hävinneet viidennelle joukkueellekaan kuin vähän päälle puoli tuntia! Sarjassa oli 4 kovaa joukkuetta, joilla on tiukka taistelu ykköspaikasta ja sen jälkeen oli iso massa tasaisin välein tunnin sisällä. Ja kaksi sellaista joukkuetta, jotka olivat vähän niin kuin me kaksi vuotta sitten. Eli kai tässä on vähän kehitytty. Jee!

tiistai 23. syyskuuta 2014

Yksin pimeässä

Tänään olin pitkästä aikaa suunnistamassa - ja vielä yösuunnistamassa! Kokeilin sitä ekan kerran viime vuonna, mutta silloin Supersuunnistaja oli mukana pitämässä mua kädestä. Tänään Ääsääs meni harrastamaan kyldyyriä Rakkautta ja Anarkiaa -leffafestareille, joten jouduin menemään metsään ihan yksin!

Onneksi paikkana oli vanha tuttu Leppävaaran urheilupuisto. Toisaalta, mä olen aina pummannut juuri siellä pahasti, koska olen luullut tuntevani sen kuin omat taskuni. Ja tämä on tapahtunut aina ennen valoisassa.

Tarpeellista tavaraa: otsalamppu, sen akku, emit,
kompassi ja kartan suojamuoveja useammassa koossa

En siis lähtenyt tänään keulimaan, vaan otin helpon 2,9 km radan. Onnistuin silti lähtemään heti ekalta rastilta posottamaan pitkin väärää hiekkatietä. No, edes se eka rasti meni ihan hyvin... Kolmosrastille osuin ihan vahingossa ekalla yrittämällä (en siis oikeasti tiennyt, missä olen) ja nelosella pummailin taas väärälle polulle ja jouduin peesaamaan muita. Onneksi otsalamput näkyvät hyvin. Vitonen meni kuin suoraan oppikirjasta, mutta juoksinkin rastivälin hyvin hitaasti, etten ainakaan missannut poilkujen risteyksiä pimeässä. Samaa rauhallista linjaa jatkoin kutoselle, mutta pummasin silti vähän. Seiskarasti oli helppo hyvän mielen rasti ja kasille löysin kivasti, kun eräs nuori suunnistajasankari juosta roiskautti ohitseni rastille ja näytti juuri ratkaisevalla hetkellä oikean suunnan. Ysille hän karkasikin sitten näkymättömiin ja meikä valitsi tietysti taas väärän polun ja pummasi. Kympille osuin ihan vahingossa ja tuurilla, joten lopulta hommasta jäi ihan hyvä fiilis. Aikaa 4,5 km tarpomiseen ja raivoisaan pään heilutteluun meni 54 minuuttia ja rapiat päälle.

Koska lampun johto on aika lyhyt ja suunnistuspaidassa
ei ole taskujakaan, laitetaan akku selkään. Tässä on
Superuunnistajan äipän tekemä hieno liivi
akkua varten. Mun pitäisi hommata oma.

Yösuunnistus on hirmuisen vaikeaa mutta samalla kamalan hauskaa puuhaa. Ja metsä on ihan uskomattoman kaunis otsalampun valossa. Jos osaat yhtään suunnistaa valoisalla, niin suosittelen ehdottomasti kokeilemaan myös yösuunnistusta. Ainoa haittapuoli lajissa on, että koska urheilu ja endorfiinikännit tapahtuvat myöhään, niin illalla ei sitten ainakaan nukuta. :)

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Toiset juoksee, minä poljen

Vaikka olen ehtinyt puntata tässä jonkin aikaa vain kerran viikossa, niin leukatulos sen kun paranee. Perjantaina meni ekassa sarjassa jo 8 leukaa. Eli tässähän aletaan kolkutella kympin haamurajaa jo ihan kohta, jos tahti säilyy yhtään samana. Ja koska vanha viidakon sananlaskukin sanoo, että lahjattomat harjoittelee, niin voiko tästä päätellä, että mä olen suunnattoman lahjakas leuanvetäjä?

Asia, missä en ole lahjakas, taitaa olla maastopyöräily. Kävimme eilen Supersuunnistajan kanssa aamusella maastopyörälenkuralla ja poljeskelin matkalla myös parilla polulla. Ja voi morjens, että oli tuntuma taas hukassa, kun en ole kesäkuun jälkeen juurikaan poluilla polkenut. Pitänee koettaa ehtiä ensi viikolla vielä vähän treenaamaan, ettei lauantain X-kaato mene ihan itkupotkuraivareiksi.

Koetin Lauttasaaressa kuvata sorsalintuja, mutta olivat kaukana.

X-kaato vaikuttaa ihan veikeältä setiltä. Uutena lisämausteena on mukana 3-4 km kickbike-osuus. Sekasarjan kisa näyttää järjestäjän herutusvinkin mukaan tältä:

Juoksu
MTB
Juoksu
MTB
Juoksu
Melonta
Juoksu
Kickbike
MTB
Juoksu
MTB
Juoksu

Juoksua on aika monta osuutta. Toivottavasti se tarkoittaa, että osuudet ovat kaikki lyhyitä. :)


Kamerasta löytyi yllärinä näin söpö kuva, kun kaivelin siitä
videoita. Meillä ei ole kukkia parvekelaatikoissa, koska
edellisessä kämpässä ne tallottiin. Parveke on ihan kissalandia.

Tänään Supersuunnistaja lähti todella aikaisin aamulla Sipoonkorpeen 3 h polkujuoksulenkille. Minä käänsin siinä vaiheessa kylkeäni ja nousin vasta herran häivyttyä. Itse liikahdin vähän ennen kymppiä, kun lähdin polkemaan kohti Puotilaa, missä siskontyttö pelasi futisturnausta. Katsoin Puotilassa yhden huisin jännän 25 minuutin mimmifutismatsin ja polkaisin sitten takaisin kotiin. Minulla oli kaunis ajatus mennä tänään vielä salille, mutta laiskuus voitti. Sen sijaan menin katsomaan, kun tuo kreisi juoksija meni vielä loppuverryttelemään Aalto kympille. Katselin juoksijoiden kärkeä sekä Otsonlahdella n. 5 km kohdalla  että sitten melkein maalissa. Ja kuvasin myös. Nauhalle tallentui myös eräs julkkis, joten toivottavasti joku jaksaa katsoa loppuun asti.


maanantai 15. syyskuuta 2014

Tulokset paranee ja ruumis ränsistyy

Olin sunnuntaina taas salilla. Jotenkin edellisestä kerrasta pääsi taas kulumaan viikon verran, vaikka mulla onkin nyt kovat voimailutavoitteet enkä ole tuota aerobistakaan ihan kamalasti treenaillut.

Mutta tauko ei ole haitannut yhtään, koska tulokset sen kuin paranevat: elokuun lopussa leukoja meni 6, eilen jo viittä vaille 8. Ihan parista sentistä jäi kiinni, että se vika leuka olisi mennyt! Penasta nousi eilen 65 kg 4 kertaa. Voisin kuvitella, että ykkösellä voisi nousta ehkä 72,5 kg, joka ei ole enää kamalan kaukana mun tämän hetken elopainostani. Pitäisi koklata tässä joku päivä sitä ykköstä. Vaikka kysynkin ihan sujuvasti tuntemattomia penkkaajia varmistamaan, on ykkösissä kiva olla joku tuttu. Ajattelin, että voisin tunkea mukaan joskus, kun työkaverit menevät firman salille, niin joku heistä voisi varmistaa, koska Supersuunnistajan salikausi ei ole vielä alkanut.

Leuoista tuli muuten mieleeni eilen telkkarista tullut Terminator 2. Oli aivan tajunnanräjäyttävää tajuta, että podausidolini Linda Hamilton fuskaa siinä alun hullujenhuoneen leukakohtauksessa! Hän ei laskeudu ihan suorille käsille! Kyllä meitsikin vajaita vetelisi sen kymmenen vaikka heti! Näin sitä vaan lapsuuden idoleilta rapisee sädekehät. Oi voi.

Kuvituskuvana Tahkon miesten lähtö, koska triathlon on vaan niin upeeta!

Se ei olekaan sitten ainoa asia, mikä rapisee. Minulla on ollut piriformis kipeänä silloin tällöin jo noin, öö, vuoden verran? Ja nyt viimeisen kuukauden on selkäkin vihoitellut. Kokeilin hoidatella itseäni osteopaatilla, mutta tänään marssin sitten lääkäriin. Ja kappas vaan, minulla on selässä välilevyn rappeuma. Ja toisessa nikamassa ilmeisesti tulossa samanlainen. Mitä nyt tässä vähän tuota spondyloosia googlailin, niin se ei ilmeisesti ole ihan sama asia kuin välilevytyrä, mutta jotain samantapaista. Kai. Ja sillekään ei voi oikein tehdä mitään: leikata ei kannata ennen kuin jalka lakkaa toimimasta. se pitää vaan kuntouttaa muuten esimerkiksi valitsemalla työasennot ja hyvä sänky. Eli huonojen polvien lisäksi mulla on sitten myös ihan surkea selkä. Kiitti vaan, sisäsiittoiset itä-suomalaiset esi-isät ja pieni geenipooli. :)

Siellä ne polskii jo lähes kaikki!

Mitä tästä nyt sitten seuraa? No, ei kauheasti mitään. Liike on lääke, joten ajattelin liikkua jatkossakin. Koetan nyt kuitenkin välttää ihan yltiöpäistä pannuttelua maastopyörällä ja varsinkin sitä kuperkeikkaamista etutangon yli. Lääkäri motkotti mulle myös noista mun polvistani, ja alan hiljalleen ottaa saarnat tosissani. Olen aiemmin tuominnut triathlonin joukkueviestit ihme puuhasteluna, mutta nyt, kun olen enenevissä määrin juoksurajoitteinen, ovat ne alkaneet oikeasti kiinnostaa: mä voisin uida ja polkea ja joku muu (eli Supersuunnistaja) voi sitten hoitaa sen maratoonaamisen. Se juokseminen onkin ollut aina mulle vähän sellainen pakollinen paha ennen maaliinpääsyä kahden parhuuslajin jälkeen. Mutta lyhyitä matkoja ajattelin kyllä  yksilösuorittaa edelleen. Ainakin vähän.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Mutaa ja auringonpaistetta

Viime vuonna vein Supersuunnistajan synttärien kunniaksi Kaisaniemijuoksuun, jonka kuntosarjan hän voitti. Silloin tuli vähän noottia siitä, että kuntosarjaan ei kuulemma saisi ikinä ilmottautua. Ok, hän oli kyllä ihan kilpasarjan vauhdeissa - toisin kuin meitsi. :) Tästä oppineena ilmoittaessani meidät tänä vuonna Mutajuoksuun, olivat vaihtoehtoina vain HC ja kilpasarja (ja SS sai vaikuttaa valintaan). Tosin nytkin olisi ehkä pitänyt valita se HC - Supersuunnistaja nimittäin voitti taas.

Esteet olivat 5 km kilpasarjassa muuten samoja kuin HC-sarjassa, mutta HC veti mäen päällä jonkun n. 3 km lisälenkin mettässä. Siellä oli kuulemma yksi vähän rankempi este, jolle piti vähän ottaa vauhtiakin. Muuten meininki oli samaa pomppulinnaosastoa kuin meilläkin.

Ennen kisaa. Laitoin oikein valkoisen
paidan, että muta pääsisi oikeuksiinsa.

Esteet tosiaan olivat sellaisia söpöjä puhallettavia kiipeilyesteitä, ja sitä mutaa päästiin kokemaan vasta viiimeisessä laskettelurinteessä. No, oli meillä yksi säälittävä kahlaus Serenan lammessa, mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin multisportatessa on tullut rämmittyä paljon enemmän. Minä muuten johdin Supersuunnistajaa ihan hetken ekan esteen jälkeen, koska valitsin lyhyemmän jonon. ;)

Jos mudasta olikin puutetta, niin mäkiä sai sitten koko rahalla. Supersuunnistajan Polar sanoi nousua olleen 170 m ja minun Garminini mielestä sitä oli jopa 252 m. Joka tapauksessa Serenan nyppylän päälle kiivettiin kolmesti ja vikassa mäessä sahattiin vielä vähän edestakaisin ennen maaliin kurvaamista.

Kisan jälkeen. Eipä sitä likaa nyt tullut kuin
tossuihin. Aika surkeeta. Kuvassa myös
Supersuunnistajan pokaali.

Järkkäri ei valitettavasti vetänyt pisteitä ihan himaan: kun olin ilmoittamassa meitä heinäkuussa, oli Mutajuoksun omilla sivuilla ja MyNextRunissa eri päivämääräraja hinnanousulle. No, tämä asia selvisi ajoissa, ja sain tehtyä ilmon halvempaan hintaan. Viikolla tuli ohjeita sähköpostissa - ja meille mutajuoksijoille tuli ohjeet väriestejuoksuun. Oikeatkin ohjeet saatiin, kun kävin vähän avautumassa Mutajuoksun FB-sivulla. Mutta ei tässä vielä kaikki! Kun haimme eilen osallistumisroinaamme, unohdettiin meille antaa sellainen pikkujuttu kuin numerot. Onneksi ne sai vielä paikanpäältä aamulla, ja saimme ajat. Minulla ei olut enää kisan aikana ongelmia 8kuin korkeintaan kunnon kanssa), mutta tuo johtohahmo oli meinannut eksyä pariin otteeseen ja mennä esteitä väärin, koska hänen edellään ei ollut ketään näyttämässä mallia. Ja tosiaan sitä mutaa ei ollut ainakaan liikaa. :)

Mutta aurinko paistoi ja musa oli pääsääntöisesti ihan jees. Minä osallistuin hetkeksi jopa Fressin alkulämppätanssiin. Supersuunnistajaa ei siihen puuhaan saisi kirveelläkään. Mutta hän sai korvikkeeksi pokaalin. Eli kivaa oli! :)




torstai 11. syyskuuta 2014

Possujuna

Sellainen kulki tänään Mäkelänrinteen uimahallissa radalla 8, kun treeneissä uitiin 30 minuutin testiuintia. Meidän ratamme oli niin tasavauhtinen kuin olla ja voi. Jokainen kutitteli edellisen jalkapohjia peesatessaan, mutta edellä painaessaan ei sitten päässyt muita kovempaa.

Minun suuri suunnitelmani oli peesailla kaimaani, joka on yleensä himppasen minua kovempi uimari. Ajattelin, että hän vihdoinkin siivittäisi minut yli 1500 metrin haamurajan. Viime kerralla kaimani ja silloisen ryhmämme kolmas nainen H uivat minulta puolessa välissä karkuun. Nytkin kaima veteli suurimman osan matkasta keuililla. Itse menin kiltisti alussa jonon hännille, mutta pelkäsin niin kovasti kärjen karkaavan, että hivuttauduin hiljalleen jonossa kohti piikkipaikkaa - ja lopetinkin matkan keulilta, kun otin vikalla finstalla loppukirin ja menin jopa kaimani ohi,

Kotona odotti rakkauslahja: Supersuunnistaja oli
lukenut sieniveitsivertailun(!?!) ja ostanut mulle
sieniveitsien Ferrarin. Pitänee mennä sieneen.

Katselin Garminiani pariin otteeseen: sattumalta juuri 10 ja 20 minuutin kohdilla ja sitten sopivasti 29. minuutilla, että osasin ottaa sen loppukirin. Vähän liian myöhään kirini kuitenkin aloitin, koska kello oli 30, kun minä olin lippunauhan kohdalla: koko possujuna sai siten tulokseksi 1495 m.

Eli eipä mennyt vieläkään 1500 metriä rikki. Mutta tulos on sentään parantunut joka kerta (tammikuussa 1420 m ja toukokuussa 1475 m), ja onhan tuo nyt jo niin lähellä, että oli vain tuurista kiinni, että ei käpälä osunut ajoissa kaakeliin!

maanantai 8. syyskuuta 2014

Oho, ilmosin!

Kiitos ilmoittautumisesta X-Kaatoon. Tapahtumasta tulee lisätietoa näille sivuille ja facebookiin pitkin syksyä. Stay tuned!

Kumma juttu. En edes muista ilmottautuneeni. No, onneksi joku meillä muistaa. Minut vain ilmoitettiin joukkueen yhteyshenkilöksi, kun olen luontaisesti tällaista johtajatyyppiä. :) Joukkueen nimi on tuttua leffannimilinjaa ja tällä kertaa ajankohtaisesti Guardians of the Galaxy. Luulisi teeman menevän jakeluun jo tollommallakin.

Koska kaikkia kuitenkin kiinnostaa, niin Supersuunnistaja on galaksin vartijoista Groot (eli Vin Diesel puuna) ja minä olen kuulemma se puhuva pesukarhu. :)

Ei liity mitenkään multisporttaukseen, mutta mulla on hieno pipo!
Kun sen osti, niin Helsingin eläinsuojeluyhdistys sai rahaa.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Helposti tienattu tapahtumapaita

Minä olen viime aikoina kärsinyt kipeästä selästä ja ravannut osteopaatilla. Lisäksi kiireinen elämäkin pistää kapuloita rattaisiin treenaamisen suhteen, joten viikon teema onkin ollut aika pitkälti off season ja penkkiurheilu - onneksi Suomi onkin tarjonnut paljon jänniä hetkiä pallopelien saralla.

Mutta onneksi jotkut täällä edes urheilevat oikeasti itsekin: Supersuunnistaja oli eilen juoksemassa Nuuksio Classic Trail marathonin. Minun piti mennä katsomisen lomassa keräämään sieniä, mutta ilmottauduinkin perjantaina tuuraajaksi toimitsijaporukkaan. Pääsin juottamaan janoista juoksukansaa 11 km kohdalle laskettelumäen huipulle sekä 26 km kohdalle pienelle parkkipaikalle.

Nuuksio Classicin lähtö

Järkkäröinti on oikeastaan tosi kivaa puuhaa. Ajattelin, että voisin jatkossa Supersuunnistajan polkumaratoonatessa tai -ultratessa mennä aina mukaan viralliseen huolto-organisaatioon. Minusta on kuitenkin kivaa katsoa kisoja ja tavata ihmisiä. Ihan hyvin voin siinä samalla kaataa vettä kannusta juomaleileihin tai ohjata liikennettä.

Naisten voittaja Maija Oravamäki tankkaa ekalla juottopisteellä

Lisäksi järkkärit tekevät todella arvokasta työtä mahdollistaessaan toisten kivat urheiluhetket erilaisissa tapahtumissa. Minusta on ihan kohtuullista, että minä ahkerana tällaisten tapahtumien kuluttajana kannan oman korteni kekoon ja osallistun myös siihen järjestelypuoleen.

Ja mikä tärkeintä: järkkärit saavat kivoja t-paitoja ja värikkäitä Buffeja juoksematta metriäkään! :D

Näin hienoja Buffeja sieltä sai - tosin kukaan muu ei kyennyt
putkihuivin kanssa tämän tason tyylikkyyteen.

Ai miten Ääsäässillä meni? Pääsi hän maaliin, mutta ei ollut itse ihan tyytyväinen loppuaikaan. Kuulemma olisi pitänyt mennä noin vartti lujempaa. Aika parani kuitenkin huimasti viime vuoteen verrattuna, koska silloin juoksu meni ihan plörinäksi kramppaavien reisien takia. Sijoitus oli kuitenkin hieno ja herra oli upeasti 40 parhaan joukossa - jopa pienoisella marginaalilla.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Metsästä maantielle

Ottaen huomioon, että valittelin juuri huonoa treenimotivaatiotani, niin 7h urheilua ja vielä kestävyysurheilua on ihan kiva saavutus viikonlopulle.

Supersuunnistaja oli ilmottautunut lauantaiksi 2h rogainingiin, ja minä päätin ihan hetken mielijohteesta lähteä mukaan. Tällä kertaa en viitsinyt hidastaa häntä, vaan suunnistin ihan itsekseni. Supersuunnistajan tavoitteena oli tietysti voitto - onhan hän super. Minun tavoitteenani oli taas kerätä puolet Ääsääsin pisteistä. Otin varmuuden vuoksi mukaan myös muovipussin, jotta voisin alkaa sienestää, jos suunnistaminen alkaisi keljuttaa.

Etelä on ihan tylsä ilmansuunta. Sinne ei jaksa mennä.

Minä pummasinkin aika (lue: tosi) pahasti kolmannella rastilla, mutta myös tatintunnistuskykyni olivat kesän jäljiltä ihan pepusta: ei siis tulosta silläkään saralla. Onneksi törmäsin metsässä sattumalta yhteen pariskuntaan, jota saatoin peesata rastille. Kun pääsin takaisin kartalle, sain itseni myös uuteen nousuun. Loppureissu menikin ihan kivasti ainakin noin niin kuin minun omalla tasollani.

Vähän jalka painoi ja varsinkin loppukirini oli ihan nössö, joten sain lopussa 2 minuutin ajanylityksestä 2 pistettä sakkoja. En saavuttanut ihan tavoitettani (31 vs. 69), mutta eipä Supersuunnistajakaan voittanut: ykkönen ja kakkonen vetivät ihan mojovat kaulat, mutta pronssisija jäi kiinni vain ajasta pisteiden ollessa samat. Meikäläinen kipitteli kahdessa tunnissa 12,2 km Supersuunnistajan kirmatessa 20,55 km. Toiset osaavat juosta metsissä ja toiset osaavat sitä vähän vähemmän. :)

Tänä vuonna palautteluaika ennen kevyttä sunnuntailenkkiä nimeltä Tour de Helsinki oli suorastaan ruhtinaallinen, koska lauantain juoksut olivat ohi jo klo 13. Toissavuoden Midnight Run oli ehkä vähän liian lähellä TdH:n lähtöä - vaikka olihan kilsojakin vain 10. Lisäksi sain tänä vuonna rogauksen jälkeen oivaa palautusapua Tuusulan uimahallin kylmäaltaasta. Uskon myös vakaasti, että Espoo-päivän kunniaksi järkätyllä illallisella Tapiolan taivaan alla nautittu puoli pulloa punkkua oli pelkästään hyvää nestetankkausta sunnuntaille.

Team Elina Jouhkin edustus. Kuva: Baba Lybeck

Team Elina Jouhki kokoontui yhteiskuvaan klo 10, mistä valuimme hiljalleen lähtöpaikalle. Minulla oli kaunis ajatus startata mukavan takaa ja polkea lallatellen kiva pk-lenkki, mutta ryhmäpaineen alla löysinkin itseni vapaan vauhdin lähtöryhmästä ja vielä aika keulilta - paikasta, minne en missään nimessä kuulunut.

Lähdössä ja koko säädellyn vauhdin ajan olikin sitten mukavasti tilaa toisin kuin toissavuoden ahdistuksessa 30 km/h-lähtöryhmässä. Kun vapaa vauhti alkoi, alkoi myös porukkaa suhata mielipuolisella tahdilla ohitseni. Kumma juttu. Kolmenkympin vauhtiryhmä saavutti minut Velskolan mäissä ja lyöttäydyin sen peesiin. Pysyin vauhdissa melko kauan, kunnes jatkuva ja järkyttävä jojotus alkoi ottaa sekä reisille että varsinkin päästä. Olin poljeskellut HelTrin kevätleiriltä tutun Team Elina Jouhkilaisen T:n kanssa alusta asti puolittain yhdessä (mitä nyt jäin hänestä pariin otteeseen) ja sovimmekin jättäytyvämme yksissä tuumin kolmenkympin ryhmästä ja etenevämme vuorovedoin.

Tsiisus! Tästähän näkee noi kilpaurheilijat ja
johtoauton! Mitä mä täällä teen?

Homma sujuikin näin oikein mukavasti ja välissä otimme vauhtia myös pienen miesryhmän peesissä. Kun pysähdyimme taukopaikalle täyttämään juomapulloja, tuli 29 km/h-ryhmä myös tauolle. Jatkoimme matkaa sitten heidän kanssaan. 29-ryhmä jojotti paljon vähemmän kuin 30-ryhmä. Mietinkin siinä poljeskellessani, että johtuuko jojotus ohjaajan taidoista vai siitä, kuinka moni tippuu kyydistä: koska aina, jos joku ei enää pysy mukana, pitää hänen perässään polkevien kiriä hänestä ohi. Mutta kyllä vetäjänkin pitää osata hidastella aina hetki ylämäen ja mutkan jälkeen, että jonon häntäpääkin pääsee takaisin vauhtiin. Vaikea sanoa, mistä nämä täysin erilaiset ajokokemukset johtuivat.

29-ryhmä lähti viimeiseltä vaihtopaikalta niin vauhdikkaasti, että en ehtinyt huomata sitä ja päässyt peesiin. Lähdimme sitten T:n ja parin miehen kanssa polkemaan vuorovedoin omassa pikkuryhmässämme. T tippui kyydistä jossain vaiheessa, mutta minä poljin äijien kanssa ihan loppuun asti. Velolla kello pysähtyi aikaan 5:04, joten parannusta toissavuoteen tuli viitisen minuuttia. Ihan hyvin ottaen huomioon, että en valmistautunut yhtään. Tai no, oli mulla lauantai-iltana korista katsellessa Supersuunnistajan palauttavat kompressiosukat jalassa.

Jos nyt joku on vakuuttunut minun suorituksestani TdH:lla sen puolikkaan punkun jälkeen, niin osoittakaa se vaikka lahjoittamalla Alkon parhaan rieslingin eli Kung fu Girlin hinta Team Elina Jouhkin keräykseen.

Tänään oli suunnitelmissa palautella kotisohvalla, mutta olinkin lupautunut kiipeilemään Vuorikiipeilijä M:n kanssa. Mutta palauttelua se on aktiivinenkin palauttelu. Ja onneksi olen teknisesti niin huono kiipeilijä, että kiipeän aina käsilläni.