Uimarit kuivalla maalla

Kuten viime vuonnakin, Cetuksen masters-uimarit lähtivät 24 tunnin hiihtoon Vierumäelle. Ja kuten viime vuonnakin, meitsi niin oli mukana. Tänä vuonna meitä oli reissussa isompi poppoo, kun 8 hengen joukkueen lisäksi meillä oli myös tiimi 4 hengen kisassa. Ja minä olin toki tarpeeksi hullu lähtemään 4 hengen joukkueeseen. Sanoin, että kumpi vaan käy, eikä 4 hengen joukkue ilmeisesti sitten käynytkään kuin neljälle tyypille. Hupsista.

Meidän automme ei ollut paikalla mitenkään "hyvissä ajoin", vaan kaahasimme urheiluopiston pihaan 20 minuuttia ennen starttia. Onneksi uintivalkkuni Johanna oli saapunut paikalle ajoissa ja oli valmiina starttaamaan. Johannan lisäksi meidän joukkueessamme olivat kisakonkarit V&V, jotka olivat myös joukkueemme kovimmat hiihtäjät. Minä ja Johanna olemme molemmat sellaisia vasta luistelua opettelevia tätejä.

Startti: tästä se hauskuus alkaa!

Minä halusin kuitenkin kovasti päästä hiihtämään Vierumäellä myös vapaata. Panostinkin tammikuussa hurjasti vapaan hiihtotekniikan opiskeluun: kävin kuukauden aikana kaksi Suomen Ladun hiihtokurssia ja yhden Electrofitin kurssin, jonka joukkuekaverimme V Vierumäelle lähteville ystävällisesti järjesti. Ostin myös uudet sukset, koska sain Electrofitin kurssilla kuulla olevani liian painava vanhoille suksilleni (tosin kiltti ope muotoili asian siten, että sukseni ovat minulle liian löysät :D). Tämän lisäksi kävin joka viikko hiihtämässä omatoimisesti. Silti ei ollut mikään maailman luottavaisin olo, ja pakkasin myös pertsat mukaan. Mutta luisteluhiihdon teoria oli ainakin hallussa!

Alussa joukkueemme hiihteli vuorotellen yöhön asti. Minä pääsin liikkeelle kolmantena, ja lähdin reteesti matkaan luistellen - olihan edellisen päivän kurssilla ekaa kertaa ikinä mäenkin kuokkaus onnistunut ilman valtaisia maitohappoja, ja usko omaan tekemiseen oli kova. Ilmeisesti opit olivat kuitenkin kadonneet päästä yön aikana, koska hiihto meni hirveäksi räveltämiseksi: käytännössä hiihdin koko matkan käsilläni. Maalissa minulla oli veren maku suussa ja hartiat aivan hapoilla. Päätin hiihtää seuraavan vuoroni pertsaa.

Ja taas on jollakulla kierros plakkarissa. Eiku uutta putkeen!

Pertsakin meni hitaampaa kuin edellisenä vuonna. Tässä vaiheessa olin aivan maani myynyt, ja kauhuissani mietin, miten ikinä selviän koko vuorokaudesta. Mutta hieman ulistuani kiskoin urheasti seuraavalle kierrokselle taas vapaan tyylin monot jalkaan ja lähdin treenaamaan. Toinen kiekka vapaata menikin jo paljon ekaa paremmin. Ja kolmannella vapaan kierroksella hiihdin jo vapaata kovempaa kuin pertsaa!

Hiihdimme yöllä 2 tunnin vuoroissa, jotta muu joukkue sai nukkua. Minä ehdin hiihtää 4 kierrosta ennen yötaukoa, ja olin kahden tunnin vuoroissa viimeisenä starttaava. Olin jo kotona päättänyt hiihtäväni yöllä pertsaa, koska en uskonut jaksavani mitenkään kahta tuntia vapaalla tekniikalla. Tämä olikin varmasti fiksu päätös, koska pertsakin meni ekan kierroksen jälkeen aika pitkälti vuorohiihdoksi eikä ollut mitenkään vauhdilla pilattu.

Minä tokavikan ja nopeimman kierrokseni jälkeen.

Aaamun ensimmäinen vapaa yövuoron jälkeen oli taas hieman raskas, koska ehdin palautella kahden tunnin pertsailun jälkeen vain reilun tunnin. Olin suunnitellut hiihtäväni lauantaina joka toisen vuoroni vapaata ja joka toisen pertsaa, mutta vapaa kulki sen verran helposti jopa ylämäissä, että päätin yhden pertsakierroksen jälkeen hiihdellä loput rundit vapaata. Ja lopussa tapahtui jonkinlainen ihme, ja aloin vihdoin saada jalkaa aika kivasti vartalon alle jopa ylämäissä. Vielä on pitkä matka sulavaan vapaan tekniikkaan, mutta joitain palasia taisi Vierumäen lenkillä loksahtaa kohdalleen. Kaksi vikaa kierrostani olivatkin myös minun nopeimmat kierrokseni koko vuorokauden aikana. Tosin kelikin oli parempi lopussa.

Neljän hengen joukkue ei ollut kokemuksena kamalasti rankempi kuin 8 hengen joukkue. Kun kahdeksalla hengellä omien vuorojen välissä ehti lueskella ja hengailla, niin nyt kaikki tauot menivät aika pitkälti huoltotoimiin. Lepoa tuli kuitenkin ihan tarpeeksi, jotta homman jaksoi vetää kunnialla loppuun asti. Haluan ehdottomasti taas ensi vuonna hiihtämään - mutta vain 8 tai 4 hengen joukkueessa. Sen lupaan, että sooloissa tai duoissa minua ei ikinä noissa kinkereissä nähdä.

Veikkosia vaihtoalueella odottamassa viestintuojia.

Meidän porukkamme on aivan ihana. Olemme kaikki tukevasti keski-ikäisiä (minä olin koko jengin toiseksi nuorin!), mutta hiihto taitaakin olla aika keski-ikäinen laji ainakin kuntoilupuolella. Ehkä iän tuoma viisaus saa meidät ottamaan koko homman sopivasti hauskanpidon kannalta unohtamatta kuitenkaan kilpailuhenkeä. Parhaansa pitää tehdä ja siihen pyritään, että koko ajan on joku ladulla. Ja se on vaan kiva juttu,jos tällä taktiikalla ei hävitä.

Minä hihdin vuorokauden aikana 13 kierrosta, mistä kertyi 62,4 km. Joukkueemme hiihti yhteensä 283,2 km, mikä riitti sijaan 22/24. (Jee, ei hävitty!) 8 hengen joukkueemme oli hienosti sijalla 10/16 ja voitti Triathlon Suomen joukkueen - mikä oli heille kovin tärkeää. Kisa oli kyllä pitkään hyvin tasainen, mutta uimarit voittivat lopulta kierroksella. Tuloksia ja väliaikoja voi ihailla tuolta, jos tarkempi analyysi kiinnostaa.

Tänään on ollut väsynyt ja vähän niin kuin krapulainen olo. Onneksi telkkarista tuli hiihtoa, niin oli sohvalla lojuessa tekemistä.

Vaarojen Maraton

Supersuunnistajan UTTF 2018 huipentui viime viikonloppuna Vaarojen 130 km ultraan. Koska minullakin piti olla Kolilla jotain tekemistä, yllytin Vuorikiipeilijä M:n kanssani Vaarojen maratonille (42,5 km).

Kesärengaskeli

Jo matka Kolille oli aika jännä, koska Lieksan seudulla satoi perjantaina ensilumi. Ja meillä etelän ihmeillä oli toki Hondassa kesärenkaat. Mutta perille kuitenkin päästiin, vaikka vähän jänniä tilanteita lopussa kohdattiinkin.

130 km lähtö perjantaina illalla

Kun Supersuunnistaja starttasi liikkeelle perjantai-iltana, oli tunnelma vielä varsin talvinen. Yöllä metsässä oli kuulemma jäistä ja paikoitellen liukastakin. Minä kävin morjenstamassa aamulla huollossa, kun hän saapui sinne ensimmäisen 65 km lenkin jälkeen. Kuulemma ei tehnyt kamalasti mieli lähteä toiselle kierrokselle, mutta himo UTTF-liiviin oli sen verran suuri, että niin se herra vaan kirmasi keittoannoksen jälkeen kohti uusia seikkailuja ja toista kierrosta.

Meidän lähtö

Mekin pääsimme tositoimiin vihdoin lauantaina yhdeksän jälkeen. Maassa oli vielä lunta, mutta itse polku oli tallattu jo sulaksi ja mutaiseksi. Aamu oli valjennut sumuisena, mutta meidän startatessamme aurinko kurkisteli pilvien raosta ja ruska loisti aivan mielettömän kauniina.

Vuorikiipeilijä M oli ollut SM-rogan jälkeen kipeänä ja hän oli urheillut syyskuussa paljon vähemmän kuin minä. Se selkeästi kannatti, koska hänellä oli huomattavasti keveämpi jalka kuin minulla. Koetin alussa pysyä peesissä, mutta 5 km kohdalla annoin ämmän mennä menojaan.

Ihana syyssää toi alkuun hyvää fiilistä

Minä hölkyttelin menemään omaa vauhtiani jalkojen tuntuessa ihan yhtä väsyneiltä kuin koko ajan SM-rogan jälkeen. Vähän ennen kymppiä reppuni alkoi ikävästi painaa hartioita. 10 km kohdalla aloin harkita keskeytystä, koska fiilis oli niin paska. Päätin kuitenkin jatkaa ainakin Sikosalmeen, koska halusin kokea Vaarojen maratonin erikoisuuden eli venekyydin. Sikosalmesta oli enää pieni pyrähdys Kiviniemen huoltoon, minne keskeyttäessäkin olisi pitänyt jaksaa kävellä. Vaikka fiilikset huollossakin olivat sieltä ja syvältä ja minua alkoi nopeasti palella, päätin kuitenkin jatkaa matkaa. Minulla ei kuitenkaan ole tapana keskeyttää muuten kuin suunnistuskisoissa.

Ekat portaat ja Vuorikiipeilijä M:n paras puoli

Juoksu ei sujunut huollon jälkeenkään, ja jossain 20 km tienoilla alkoi särkeä jumalattomasti päätä. Hartioita painanut reppu esti verenkierron päähän niin pahasti, että veren ja energian puutteesta iski hillitön hedari. Kun pysähdyin kaivamaan särkylääkkeen repustani, huomasin, että ennen rintaremmin kiinnitystä reppu ei painanutkaan niin pahasti. Fiksuna tyttönä keksinkin löysätä repun remmejä, ja hiljalleen veri pääsi aivoihin asti, ja elämä alkoi taas voittaa.

Suot olivat taas kivoja ja pitkospuilla oli hyvä hölkätä, kun niillä ei ole juuria.

Olo koheni, mutta kompensaatioksi reitti rankkeni. Vaikka päänsärky menikin ohi, en tainnut näyttää Ryläyksen nousuissa mitenkään erinomaiselta: reitillä olleet järkkärit kysyivät pariinkin otteeseen, tarvitsenko lisäenergiaa ja onko kaikki ok. Vastasin, että minulla on mukana tarpeeksi energiaa eikä olokaan ole vielä liian huono.

Kansallismaisema

Vihdoin Ryläyksen alamäessä energiaa alkoi riittää päähänkin asti, ja mielialani alkoi nousta. Koska menoni oli ollut yli 10 km varsin rauhallista, oli minulla myös juoksujalkaa varsin hyvin jäljellä. 30 kilsasta maaliin meno olikin oikein mukavaa, ja otin jopa kiinni muutaman minut ohittaneen tyypin. Viimeisen huollon jälkeen taivalsin pitkän matkan kahden mukavan sauvakävelijäherran kanssa, mutta he taisivat jäädä vauhdistani joskus 5 km ennen maalia, kun ylitimme Kolin laskettelurinteitä.

Matkalla oli jonkin verran mutaa

Supersuunnistaja oli käskenyt minut ottamaan lampun mukaan, mutta pääsin maaliin viimeisillä auringon pilkahduksilla melkein 9 ja puolen tunnin taivalluksen jälkeen. Vaikka reissu oli aika pitkään erittäin perseestä, niin ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin:

1. Kivaa oli, että loppu meni hyvin, koska lopun fiiliksen muistaa parhaiten. Olin jo lauantaina illalla sitä mieltä, että voisin kokeilla Vaarojen maraa joskus uudelleenkin - vähän tuoreemmilla jaloilla ja vähän sopivammin viritetyllä repulla.
2. Tulipahan opittua, että aivoverenkierrolla on iso rooli niin energian imeytymisessä kuin yleisfiiliksessäkin urheilusuorituksen aikana. Sen toimivuudesta kannattaa siis pitää huolta.

Ehdin käydä suihkussa ja syömässä ennen kuin vihdoin Supersuunnistaja gps-pallukka alkoi kivuta Koiln satamasta rinnettä kohti hotellia ja maalia. Kello oli tässä vaiheessa yhdeksän illalla, ja Supersuunnistaja oli ollut reissussa 25 tuntia. Silminnähden väsynyt Ääsääs sauvoi määrätietoisesti maaliviivan yli - ja tuupertui siihen. Hänellä ei ollut toisella kierroksella imeytynyt kunnolla niin neste kuin energiatkaan, joten toinen kierros tuli vedettyä lähinnä sisulla ja periksiantamattomuudella. Maaliin pääsyn jälkeen seuraava tunteroinen tulikin vietettyä sitten tipassa. Ei syöty lauantaina pitsaa ja juotu kaljaa, niin kuin oli suunniteltu.

Silta jossain siellä, missä jo kulki ihan hyvin.

Pussillinen glukoosinestettä, kolme grillimakkaraa, mukillinen karkkia ja kunnon yöunet tekivät kuitenkin ihmeitä, ja aamulla Supersuunnistaja oli kuin uudestisyntynyt ankka. Aamiaisen jälkeen ennen kotimatkaa kiipesimme vielä Ukko-Kolille ottamaan kuvia Supersuunnistajasta UTTF finisher -liivi päällään. Se vaatekappale oli kyllä harvinaisen kovan työn takana. Pitänee muistaa tsekata pesulappu ennen pyykkäämistä. :D

Pic, cause it happend!

Tänään minäkin kävelen portaita alas mieluummin sivuttain ja nukahdin töiden jälkeen ripsihuoltoon. Muuten menee ihan kivasti. Supersuunnistaja on istunut koko päivän palaveripöydässä, niin kuulemma koivet ovat voineet ihan hyvin, kun ei tarvinnut seistä.

Minä ja supersankarini Ukko-Kolilla

Supersuunnistajalla on nyt tarpeeksi pisteitä, että hän voi osallistua UTMB-arvontaan. Ultra-Trail du Mont-Blanc on 171 km polkujuoksuklassikko, joka kiertää Mont-Blancin ympäri käyden Ranskan lisäksi Italiassa ja Sveitsissäkin. UTMB on niin suosittu juoksukinkeri, että siihen pääsee mukaan vain olemalla tarpeeksi kova tai voittamalla paikan arvonnassa. Ja ennen arvontaa pitää kerätä ITRA:n (kansainvälinen polkujuoksuliitto) hyväksymissä kisoissa vähintään 15 pistettä - eli pitää olla päässyt maaliin kolmessa tarpeeksi pitkässä kisassa. Ja nyt Supersuunnistaja on niin tehnyt. Minullakin on Karhunkierroksen sprintin ja Vaarojen maran jälkeen kasassa 4 ITRA-pistettä, ja se riittää OCC-arvontaan. OCC on UTMB:n kanssa samassa tapahtumassa järjestettävä 56 km kisa. Selkeästi jäi vielä paukkuja takataskuun Vaarojen maran jälkeen, koska arvontaan osallistuminen ei tunnu yhtään pöhköltä idealta. Onneksi se on vasta tammikuussa, niin tässä ehtii tulla vielä järkiinsä. 

Kaksi metsäkisaa

Nyt on taas kisailtu. Mutta meillä kisaillaan tämän tästä, koska kisailu on kivaa - useimmiten ainakin. Tällä viikolla kisattiin Espoo Trail Runin kolmannessa osakilpailussa sekä suunnistuksen keskimatkalla.

Torstaina oli polkujuoksun vuoro, kun Puolarmaariin kokoontuivat taas kasa tuttuja ja yhteensä noin kaksisataa juoksijaa. Meidän kisa-wagonissamme paikalle kurvasivat minun lisäkseni miesten 14 km cupia johtanut Supersuunnistaja sekä Vuorikiipeilijä M. Minä olin retkueestamme ainoa nössö, joka oli ilmoittautunut 7 km matkalle. Supersuunnistaja lähti puolustamaan kärkipaikkaansa ja Vuorikiipeilijä M oli muuten vaan reippaalla tuulella. Hän ottaa Vaarojen maralle treenaamisen ihan tosissaan. Pitäisi varmaan itsekin tehdä niin, jos haluan pysyä hänen perässään lokakuussa.

Espoo Trail run 14 km startti. Supersuunnistajalla on lippis.

Onneksi paikalla oli tuttuja Akilleksesta ja muutenkin, niin minun ei tarvinnut olla yksin, vaikka 14 km kisaajat starttasivat tuttuun tapaan 10 min ennen 7 km juoksijoita. Sain jopa välillä juoksuseuraa, vaikkakaan en pitkäksi aikaa. Oma juoksu ei mennyt mitenkään kamalan hyvin, vaan suunnilleen puolimatkassa alkoi olla hieman vähäenerginen olo. Tällöin kansaa alkoi posotella ohi tasaisena letkana. Jatkossa pitää pitää paremmin huolta, että syön tarpeeksi kisapäivinä. Loppuaikani oli 51:53, mikä oli parempi kuin toukokuussa mutta huonompi kuin maaliskuussa. Mutta maaliskuussa olikin ihan unelmasää, kun polut olivat lumen peitossa (eli sileitä) mutteivät yhtään liukkaita. Olisi ollut kivaa juosta taas alle 50 min. Mutta ehkä sitten joulukuussa.

Menijöitä polulla

Supersuunnistaja juoksi tällä kertaa kahdeksanneksi ja menetti siten kärkipaikkansa cupissa. Tiukka kiinnitys kakkospaikkaan hänellä on silti. Pakko osallistua siis vielä itsenäisyyspäivänä. :)

Vuorikiipeilijä M tuli kisaan suoraan töistä ja mietti, luovuttaisiko yhden kierroksen jälkeen. Hän kuitenkin juoksi reippaana myös toisen kierroksen eikä ollut edes 14 km kisan hitain, vaikka pitkälle matkalle osallistuu vähemmän puuhastelijoita - me olemme kaikki siellä seiskalla. Tuloksia voi ihailla tuolla.

Minä ja suunnistuskoulukaverini A

Tänään juostiin taas, mutta tällä kertaa reitti ei valitettavasti ollut merkitty, koska lajina oli suunnistuksen keskimatka. Olisin ehkä tarvinnut metsässä tuekseni rastireitin valkoista nauhaa, kun perinteisen ekan rastin pikkupummin jälkeen pummasin kakkosrastia puolisen tuntia. Se siitä hyvästä tiloksesta sitten. Vähän meinasi mennä naama mutrulle, mutta psyykkasin itseni kuitenkin juoksemaan kisan loppuun asti.

Suunnistuksesta ei ole valokuvia, joten katselkaa karttoja.
Tämä on minun reittini rastit.fi:stä napattuna.

Kakkosrastin katastrofin jälkeen pummasin isommin vielä nelosen, mutta muuten rastit löytyivät ilman suurempia kommelluksia. Pieniä pummeja toki tuli. Tulokset puhuvat silti puolestaan. Ilman kakkosen puolen tunnin pummia tulokseni olisi ollut ihan siedettävä. Nyt ei.

Lähikuva pummista. Tuohon sykkyrään meni tuumailutaukoineen se puolisen tuntia.

Totesin muuten kisan jälkeen, etten ole kertaakaan onnistunut suunnistuksessa Jukolasta ostamissani uusissa suunnistushousuissa. Koska minä en ole taikauskoinen, pitää minun varmaan mennä joillekin kuntorasteille suomaan pöksyille onnistunut suoritus C-radalla. Raatojuoksun aikaan pökät kun saattavat olla jo vähän liian viileät, koska ne ovat hyvin ilmaistoitua kesämallia.

Paluu maan kamaralle

Kun mietin perjantain blogitekstissä, lähtisinkö lauantaina soitellen sotaan, en tarkoittanut kyllä ihan tätä. Tuloskin oli sen mukaista.

Paukkasimme kisapaikalle lauantaina jo ennen klo 11, koska Supersuunnistajan lähtö oli klo 12:23. Minun lähtöni oli yli tuntia myöhemmin, joten jäin seuran teltalle neppailemaan ja kuluttamaan aikaa. Jossain vaiheessa mietin, että olisi voinut ottaa jotain syötävää mukaan, mutta päätin silti jättää ainoan evääni eli palkkarini kisan jälkeen nautittavaksi. Olin syönyt aamiaista joskus ysin maissa ja sen jälkeen juonut vain elektrolyyttijuomaa, jossa ei ole energiaa. Lähtöni oli klo 13:31.

Suunnistuksen "hyvin" sujunut osuus (kuvan voi klikata suuremmaksi)

Koska en jaksanut lukea loputtomiin Hesaria, vaihdoin kamani ajoissa ja olin ekan kerran lähdössä starttipaikalle (2300 m matkaa) ihan hyvissä ajoin yhden aikaan. Vähän matkaa jolkoteltuani huomasin unohtaneeni wet sleeveni teltalle. Juomavehje ei olisi ollut välttämätön (kuten vaikka emit), mutta totesin haluavani sen silti mukaan. Pingoin siis takaisin ja uudelleen kohti lähtöä. Sain juosta ihan rivakasti, ja silti myöhästyin jälleen kerran kuulutuksista. Lähteä sain kuitenkin omalla ajallani.

Kaikki loput aamiaisenergiat taisivat palaa "alkuverkkaan", koska metsässä en saanut enää oikein kunnon juoksua aikaiseksi. Suunnistus sujui kuitenkin aika hyvin. Ekan rastin tapani mukaan pummasin: olin vielä perjantain sprinttikartan mittakaavan tunnelmissa, ja pelkäsin menneeni rastista ohi. Mutta ihan oikealla suunnalla olin.

Koska en jaksanut juosta kunnolla, ehdin suunnistaa senkin edestä. Rastille 4 tuli minun mittakaavassani varsin pieni pummi, kun ajauduin pikän rastivälin lopussa liian lähelle lampea. Tajusin virheeni kuitenkin nopeasti ja löysin rastille sen jälkeen heittämällä.

Pummit, joiden jälkeen luovutin

Iso pummi iski rastilla numero 6. Koetin seurata kartassa näkyvää kuviorajaa, joka ei mielestäni metsässä ollut mitenkään selkeä. Kuvasta voimme nähdä, että olen kuitenkin käynyt ihan lähellä rastia, mutta lähtenyt sitten tekemään pientä kunniakierrosta. Tässä vaiheessa totesin, että koska en jaksa juosta kunnolla enkä osaa näemmä suunnistaakaan, ei minun ole mitään järkeä jatkaa.

Päästyäni takaisin polulle muutin mieltäni vielä kerran ja kävin hakemassa kutosen turvallisesti polun kautta. Koska loputkin rastit olivat tavallaan "matkan varrella", lupasin itselleni, että haen ne ja tuloksen, jos onnistun noukkimaan rastit pummaamatta. Kuljettuani kuitenkin seiskan ohi polulle, totesin, että eiköhän tämä ollut sitten tässä. Onneksi polkua pitkin oli helppo kävellä maaliin. Vähän nolotti, kun vastaan tuli pari iloista retkeikijäryhmää, enkä minä ollut mitenkään marikateinimäinen näky.

Kovat on kovia: Supersuunnistaja osasi ja suunnisti itsensä pronssille.

Maalissa ilmoitin, ettei mikään mahti maailmassa saisi minua osallistumaan sunnuntain viesteihin, mutta onneksi minua ei joukkueisiin tarvittukaan. Totesimme Supersuunnistajan kanssa, että ehkä pitkän matkan kisat eivät ole minun juttuni, koska niissä ehdin hävitä voittajille niin paljon. Jatkossa keskityn siis ensisijaisesti sprintteihin ja välillä voin käydä metsänkin puolella juoksemassa keskimatkan kisoja. Ja rogaamassa käyn varmasti, koska niissä on aina mukana joukkuekaveri, jonka kanssa saa pummata yhdessä.

Tänään Supersuunnistaja on saanut lohduteltua minua vielä lisää, koska hän nakuttelee parhaillaan Irmassa meidän ilmoittautumistamme  ensi viikonlopun keskimatkan kisaan Sipoossa. Mites se sananlasku omista ja muiden virheistä oppimisesta menikään? No, opin minä eilisestäkin, että pitää muistaa ottaa eväitä mukaan - ja lähteä todella ajoissa lähtöön.

Ihan yllättävän extreme Finntriathlon

Finntriathlon Levi on saanut lisänimen extreme kai aika pitkälti siksi, koska sen juoksuosuus on polkujuoksua. No, onhan pyöräilykin pidempi kuin normaalilla puolimatkalla. Ja tänä vuonna pyöräily piteni vielä entisestään, kun reitti muuttui.

Aamulla hotellilla lähdössä vaihtopaikalle. Kuva: Jaanaba

Minulle extremeintä olikin tällä kertaa yllättäen uinti. Oli aika ironista, että vielä aamupalalla tokaisin matkaseuralleni Jaanaballe, etten ole ikinä panikoinut uinnissa. Olisi varmaan pitänyt koputtaa puuta. En oikein tajua, miksi minulle iski paniikki. Koen olevani järki-ihminen, enkä ole ikinä pelännyt avovesiuintia - en edes triathlonia aloittaessani. En todellakaan kuulu siihen ihmisryhmään, joka pelkää järvissä lilluvia ruumiita. :D

Fillarit vaihtopaikalla. Edessä Jaanaban ihana pinkkimusta Spessu ja sen
takana mun vähän tylsempi Felt.

Luulen, että osasyynä paniikkiini oli märkkärini. Koska järvi oli lähes kiehumispisteessä (22,5 astetta), päätin käyttää hihatonta märkkäriäni. Olin käyttänyt sitä vain kerran aiemmin joskus muutama vuosi sitten. En tainnut myöskään saada sitä ihan hyvin ylleni, ja siten kaula-aukko kiristi. Vaikka alkuverkka meni ihan kivasti, alkoi lähtökäskyn jälkeen tuntua, etten saa henkeä. Tämän jälkeen kaikki lähellä uivat ihmiset alkoivat ahdistaa (vaikka heitä olikin vain 28) enkä halunnut laittaa enää päätäkään veteen.

PORO! Näitä näin pyöräillessä yhteensä viisi. Lappi <3

Uin pariin otteeseen rinulia ja kävin itseni kanssa vakavan keskustelun järjestä ja tunteista sekä siitä, etten todellakaan ajanut yöjunalla Lappiin asti keskeyttämään. Sainkin taottua päähäni vähän realistisia ajatuksia, ja toisella uintikierroksella homma alkoi sujua ja olla jopa ihan mukavaa.

Mutta uinnin jumalat eivät todellakaan olleet minun puolellani: kun olin saanut pääni järjestykseen, alkoivat pohkeeni krampata. Jouduin uimaan sitten loput 2,5 kierrosta hyvin vähillä potkuilla. 1,9 km uintiin meni siten ruhtinaalliset 48 minuuttia. Tulipahan nautittua Immeljärven kylpyvedestä koko rahalla.

130 km done. Sitten juoksemaan! Kuva: Jaanaba

T1 oli siirretty rannasta Sirkan keskustaan kylpylän eteen, ja sinne sai kipittää 600 m ylämäkeen. Tosi kivaa puuhaa kramppaavilla jaloilla. T1:llä varpaita kuivatessani huomasin ilokseni, etten ollutkaan Levin paskin uimari, vaan vaihtoon jolkotteli vielä minun jälkeeni kolme miestä ja yksi nainen. Miehet ohittivat minut kukin vuorollaan pyöräilyn alussa, mutta kilpasiskon hienoja lettejä en nähnyt enää kisan aikana.

Ja sitten töppöstä toisen eteen ja kännykkä pöksyjen taskusta repun taskuun.
Kuva: Jaanaba

Pyöräreitti oli todella upea. Olin ennen kisaa vähän pettynyt, että Tunturitien nousu Panorama-hotellille ei ollut enää reitillä. Mutta ovelat järkkärit olivatkin löytäneet reitille vieläkin paremman mäen eli Ylläksen maisematien. Sitä sai sitkuttaa ylös ihan sielunsa kyllyydestä. Tämän jälkeen nousu-urakan suorittanut pyöräilijä palkittiin sellaisella alamäellä, että heikompaa alkoi hirvittää. En todellakaan uskaltanut laskea mäkeä jarruttamatta - katselin ilmeisesti anoppilassa liikaa Tour de Francen ulosajoja. Mutta olen minä näemmä 58 km/h uskaltanut päästellä menemään.

Pitkospuita juoksureitiltä

Paluu Kittilään alkoi olla vähän tuskaista. Olen koettanut hieroa fillarissani ajoasentoa aika-ajotankojen kanssa koko kesän, mutta ei se edelleenkään ollut mitenkään optimi. Minulta väsyivät pyöräillessä sekä lonkankoukistajat että alaselkä. Onneksi sain kuitenkin motivoitua itseäni paluumatkalla lupaamalla itselleni geelikarkin aina, kun Garminini piippasi 5 km kohdalla. Huono ajoasento näkyi kuitenkin pyöräilyn keskareissa.

Kätkä-tunturilla

Vaikka sekä uinti että pyörä olivat menneet yli budjetoimani ajan, lähdin juoksemaan todella hyvällä fiiliksellä. Päässäni on tänä kesänä vinksahtanut jotain todella pahasti ja olen oikeastaan halunnut vain juosta (ja suunnistaa). Ennen juoksu oli mielestäni pakollinen paha ennen maaliin pääsyä, mutta nykyään treenaan sitä triathlonin lajeista kaikkein mieluiten.

Iloinen juoksija Kätkällä

Juoksureittikin oli muuttunut, ja Kätkätunturin yli juostiin pituussuuntaan, eikä huipulta käännytty alas Immeljärven toiselle laidalle kuten ennen. Reitin teknisyyteen muutos ei juurikaan vaikuttanut: kivikkoa ja tiukkaa nousua ja laskua oli samaan tapaan kuin vuonna 2015.  Juoksureitti kiersi Kätkän jälkeen vaihtopaikan ja maalin ohi, mikä oli ihan hauskaa - saipahan matkalla taas vähän kannustusta. Vaikka juoksu oli tosi kivaa, olivat koipeni pyöräilystä sen verran väsyksissä, että meno ei ollut kamalan lennokasta.

Kätkän huolto. Sieltä sai sipsiä ja iloista seuraa!

Juoksukin meni siten hitaammin kuin olin ajatellut, mutta ehdin kuitenkin toiselle rundille eli Levi Blackin kierrokselle ennen klo 19 cut offia. Garminin mielestä olin kuitenkin aivan liian hidas, koska sen akku loppui hieman ennen Levin huippua. Näin Levi Blackissa minua edellä menneen kilpasiskoni, mutta valitettavasti paukut eivät riittäneet niin infernaaliseen loppukiriin, että olisin saavuttanut hänet.

MAALIII! Olipas koettelemus. Kuva: Jaanaba

Maaliin saavuin kaikkien koettelemusten karaisemana ajassa 10:31:25 enkä edes hävinnyt (kuten viimeksi, kun meitä oli vain 3 naista kisassa). Pakko kyllä sanoa, että Levi on reitiltään ehdottomasti minun lempparitriathlonini. Harmi, että Levi on niin pirun kaukana täältä Espoosta katsottuna. Vaikka huvittaisi lähteä taas joskus yrittämään Levin triathlonia, niin enpä usko saavani motivoitua itseäni uudelle kisareissulle ihan lähivuosina. Ylläksen ja Levin seutu alkaa lisäksi olla jo niin tuttua, että Lapin lomatkin tulee varmaan jatkossa suunnattua jonnekin muualle.

Suunnistus on taitolaji

Juu, eipä mennyt ihan niin kuin elokuvissa meikäläisen eilinen suunnistuskisa. Innostuneena siitä, että en hetkellisesti ollut Suomen huonoin suunnistaja, lähdin Helsinki O-gameseihin kieli pitkällä jahtaamaan lisää rankipisteitä. Hommasta tulikin hieman hankalampaa, koska rata olikin yllättävän vaikea - siis aivan pirun vaikea.

Muisto siitä, etten aina ollut rankilistan viimeinen.

Minä olin sarjani ensimmäinen starttaaja. Ajatuksena tämä viehätti, koska ajattelin voivani peesailla muita tätejä sitten, kun he menevät metsässä ohi. No, keräsinkin heti kaksi kilpasiskoa kanssani ekalle rastille. Valitettavasti molemmat juoksivat kakkosrastille niin kovaa, etten pysynyt peesissä - ja pummasin seuraavan rastin paljon pahemmin kuin ykkösen.

Loppukisakin meni aika finnspringeissä tunnelmissa, eikä oman sarjan edustajia tarvinnut paljoa nähdä. Harkitsin vakavissani keskeyttämistä rastien 9-11 aikana, mutta koska olin aivan eri päässä karttaa kuin maali ja rasteja oli kaikenkaikkiaan 12, päätin jatkaa loppuun asti. Vähän kyllä itketti siinä vaiheessa, kun pummasin rastilta 10 rastille 11, vaikka välimatkaa rastien välillä oli hurjat 120 metriä.

Urhea suunnistaja köpsyttelee maalisuoraa nautittuaan Velskolan metsistä reilut 2 h.

Rasti 12 oli ihan maalin lähellä, ja sinne piti juosta pitkä matka rastilta 11. Onneksi osan matkaa sai juosta rastireittiä pitkin, niin tuli jokseenkin turvallinen olo. Osuinkin hoodeille kuin vahingossa ja ihan yllättävän nopeasti. Mutta luonnollisesti etsin rastia 12 varmuuden vuoksi ensin viereiseltä kumpareelta ja pummasin vielä muutaman minuutin - because I can.

Maalissa kuulin yllätyksekseni, etten suinkaan ollut viimeinen nainen metsässä. Siellä seikkaili vielä yksi täti, ja hän oli jopa minun sarjastani. Järkkäri tulikysymään, satuinko näkemään metsässä muita. Totesin hänelle, että en, mutta enpä kamalasti katsellutkaan, kun oli niin hyvä fiilis. Valitettavasti viimeinen täti ei ollut yhtä jääräpäinen kuin minä: hän oli jättänyt yhden rastin hakematta ja keskeytti. Toisaalta, onhan se rankipisteiden kannalta paljon fiksumpaa.

Voi, tätä liikunnan riemua! :D

Nyt sitten jäänityksellä odotellaan minun suhteellisia pisteitäni ja niiden vaikutusta rankilistaan. Voittajan aika oli noin 36 minuuttia, ja minä vietin metsässä aikaa yli kaksi tuntia. Voittaja on tällä hetkellä rankilistalla kolmantena ja minua edeltänytkin kilpasisko sijalla 83. Eli JOS olisin onnistunut eilen, olisin minäkin saanut hurjasti pisteitä. No, toisin kävi.

Seuraavaksi lähdetäänkin Jukolaan. Meidän seurassamme oli enemmän tunkua Venlojen viestiin kuin miesten kakkosjoukkueeseen, joten minä juoksen Jukolan viestin viidennen osuuden, koska olen näillä näytöillä luonnollisesti viimeinen valinta ihan jokaiseen joukkueeseen. Toivottavasti Hollolassa menee vähän paremmin kuin Velskolassa, ja pääsen yllättämään itseni lisäksi kaikki seurakaveritkin.

Meidän perhe kävi Karhunkierroksella

Nyt on nutsattu oikein koko perheen voimin. Supersuunnistaja metsästää tänä vuonna Ultra Trail Tourin liiviä, ja osallistui siksi Karhunkierroksen kuningasmatkalle (160 km). Koska minun piti lähteä joka tapuksessa mukaan kuskiksi, päätin itsekin urheilla aikani kuluksi. Koska en ole kaheli ultrajuoksija, valitsin matkakseni maltillisen 34 km (joka sattuu olemaan myös lyhyin matka). Tai virallisesti matka on kyllä 31 km, mutta 34 km siinä joutuu köpsöttelemään.

Supersuunnistaja valmiina viikonlopun pitkikselle.

Supersuunnistajan lähtö oli jo perjantaina puolilta päivin, jotta kaikki ultraajat ehtisivät myös maaliin. Minä olin perjantaina pelkkä kisaturre ja Suomen huonoin huoltojouko: koetin ehtiä morjenstamaan Supersuunnistajaa ensin Basecampin huoltoon ja sitten Oulangan luontokeskukselle - mutta ajoin harhaan ja myöhästyin molemmista. Tilannetta vaikeutti myös se, että Supersuunnistaja kirmasi molempiin huoltoihin aiottua nopeammin.

160 km lähtö

Koska halusin kuitenkin olla kannustava vaimo, katsoin kartasta vielä Savilammen, missä lähes Karhunkierroksen varteen pääsee autolla ja kaasuttelin sinne. Perillä jouduin jännittämään, mahdoinko sittenkään ehtiä mestoille ennen Supersuunnistajaa, koska kännykästä katosi signaali. Onneksi noin puolen tunnin päästä Supersuunnistaja hölkötteli minua vastaan polulla ja sain nähdä sankarijuoksijani muutenkin kuin pallona kännykän näytöllä.

Supersuunnistaja Savilammella

Hölkkäsin ja kävelin (ylämäet siis) Ääsääsin kanssa takaisin risteykseen, mistä minun piti lähteä takaisin autolle. Kuulemma minun yllärivisiitistäni oli saanut energiaa, jonka voimin oli hyvä posotella Hautajärven kääntöpaikalle. Hyvä niin.

Minä 31 km lähtöpaikalla

Erosimme joskus kympin maissa illalla, ja minä painelin nukkumaan. Minulla oli kuitenkin seuraavana päivänä edessä elämäni pisin polkujuoksu, ja oli ihan hyvä saada vähän unta palloon. Onneksi Supersuunnistajan kanssa hölkätessä jalat olivat tuntuneet mukavan kevyiltä. Ehkä lähes pelkkää lepoa sisältänyt viikko Giro d'Espoon jälkeen oli tehnyt ihan hyvää.

Eka silta ja alun ruuhkaa

Minä heräsin aamulla sopivasti katsomaan, kun 160 km voittaja saapui maaliin. Sen jälkeen ehdin hyvin käydä aamiaisella ja katsella parvekkeeltamme muutaman muun kärkipään Jonnen maaliintulon, ennen kuin minun piti itse siirtyä bussille, joka vei minut Juumaan lähtöpaikalle.

Maisemissa ei ollut mitään valittamista. Eikä säässä.

Supersuunnistaja ei ihan ehtinyt maaliin ennen minun lähtöäni, vaikka läheltä piti. Hänellä oli pieni mahdollisuus ottaa viimeisissä mäissä edellinen juoksija kiinni. Siksi minä viihdytin itseäni vielä lähtöpaikallakin tuijottamalla gps-seurannasta hänen sinistä palluraansa. Pari minuuttia ennen lähtöä panin kuitenkin kännykän reppuun ja otin GoPron käteen. :D

Portaita oli tarpeeksi. Tässä mentiin ensin alas ja sitten taas heti ylös.

Alussa reitillä oli jonkin verran ruuhkaa ja riippusilloille sai jonotella. Mutta mikäs siinä jonotellessa, kun oli niin päheät maisemat. Muutenkin koko matkan sai juosta itselleen sopivassa letkassa - yksin ei tosiaan tarvinnut olla. Ohittelemaan kuitenkin pääsi mainiosti, joten mitään stressiä tulppana olosta tai edessä töpeksivistä ihmisistä ei tullut.

Kolmas riippusilta. Sanoinko jo, että maisemat olivat päräyttävät?

Samojakin ihmisiä sai ohitella useamman kerran. Minä ohitin esimerkiksi erään iloisen naiskaksikon ainakin neljästi - ja he kuittasivat aina jossain vaiheessa ohittamalla vuorostaan minut. Viimeisellä ohituksella jossain Valtavaaran tienoilla he tarjosivat ystävällisesti kettukarkkejakin. Valitettavasti minun ei silloin tehnyt niitä mieli.

Tämä kuva ei tee oikeutta maisemille. Tuolla kaukana alhaalla pilkottaa koski.

Minä yritin tehdä tasiasen varman suorituksen ja pyrin hölkkäämään mukavalla pk-höntsällä. Mielessäni soi koko ajan Scooterin lisäksi vanha totuus siitä, että matka ei tapa vaan vauhti. Pyrin jättämään muiden vauhdit omaan arvoonsa ja tekemään ihan oman suorituksen, missä tärkeintä oli maaliin pääsy ehjin raajoin.

Lapissa parasta on porot, laulujoutsenet ja suot. Minä rakastan Lapin soita!

Toinen polvi kipeytyi jossain puolimatkan tienoilla. Vaikka napsin vähän särkylääkkeitä, aiheutti se pientä ylimääräistä varomista alamäissä. Lisäksi pelkäsin nilkkojeni puolesta, koska minulla on tapana muljauttaa nilkkani ainakin kerran kesässä polkujuoksun tiimellyksessä. Juurakoissa ja varsinkin juurakkoisissa alamäissä saikin olla kieli keskellä suuta, kun sovitteli askeliaan sopivasti.

Vaaroilta näki kauas

Täytin juomareppuani ja kädessäni ollutta Wet Sleeveä aina juomapisteillä, mutta kuumana päivänä tuli juotuakin paljon. Onnekseni huomasin juomieni loppuneen juuri, kun olin lähtemässä kiipeämään Konttaiselle, joka on hurjan korkea vaara noin 7 km ennen maalia. Kaiken kruunasi se, että huomasin juoman loppuneen ollessani suu täynnä suolapähkinöitä. Konttaisen nousu oli siis hieman janoinen, mutta siitäkin selvittiin. Selviämisessä auttoi tieto, että viimeinen huolto oli heti Konttaisen jälkeen.

Konttaisen portaat. Näitä muuten riitti.

Konttaisen huollossa tuli juopoteltua oikein urakalla. Vahingosta oppineena täytin myös juomaleilini täpötäyteen, vaikka matkaa maaliin oli enää vähän yli 5 km. Tiedossa kuitenkin oli, että loppumatka oli pelkkää mäkeä: viitisen vaaraa ja Rukatunturi. Näistä Valtavaara oli kaikkein korkein. Sen huipulla on pieni mökki, joka toimii retkeilijöiden taukotupana. Se oli myös suosittu selfie-paikka kilpailijoiden keskuudessa.

Valtavaaran huipulla

Olin ihan vähän unelmoinut kuuden tunnin alituksesta. Tällä kertaa se tavoite jäi saavuttamatta ja minä olin vain sellainen kuuluisa itsensä voittaja. Sinänsä olen tyytyväinen suoritukseeni, koska jalat kestivät reissun hyvin, energia imeytyi koko ajan ongelmitta ja pääsin hyvissä voimissa maaliin asti. Olo oli sellainen, että olisihan sitä enemmänkin voinut juosta, jos olisi ollut pakko. Siksi lähdenkin ihan turvallisin mielin treenailemaan kohti Vaarojen Maratonia, vaikka vielä jonkin aikaa sitten se tuntui urpoimmalta idealta ikinä.

Unohdin tuulettaa maalissa, koska halusin voittaa loppukirin.

Jos minä voitin itseni, niin Supersuunnistajapa voitti muutamia muitakin: hän oli hienosti omassa sarjassaan yhdeksäs, mikä on ihan huisia. Hänkin lähti vain pääsemään varmasti maaliin, joten top kympin suoritus on aivan käsittämättömän upeata. On se kova! 

160 km tuloksia voitte ihailla täällä ja 31 km tuloksia täällä. Löytyvät ne muidenkin matkojen tulokset Nuts Karhunkierroksen sivuilta, jos ne jotakuta kiinnostavat. Reitti oli aivan järjettömän upea! Suosittelen siis Nuts Karhunkierrosta ihan kaikille, koska se on todellinen polkujuoksukarnevaali, ja matkoja on tarjoilla melkein joka makuun. Go Nuts!