 |
| T2 odottelee valmiina lauantai-iltana |
Minä ja Supersuunnistaja osallistuimme molemmat pitkään matkaan. Supersuunnistaja pyöräili tavoilleen uskollisena maastopyörällä. Minulla oli enemmän oikeat vehkeet, ja siksi aioinkin ottaa uinnissa ja pyöräilyssä niin komeat keulat, että tulisin meidän perheestä ekana maaliin - vaikka suunnittelinkin juoksevani puolimaraa yli puoli tuntia kauemmin kuin Ääsääs (joka oli jo edellisenä päivänä juossut 25 km polkujuoksun ja otti tämänkin kisan vain pitkänä treeninä ja ajankuluna).
Meitä peloteltiin oikein olan takaa polkujuoksun reitistä ja vähän pyöräilyreitinkin routavaurioista, mutta silti lähdin yllättävän rauhallisin mielin liikkeelle. Pelkäsin kyllä ensin juoksuosuutta, mutta kun tajusin sen olevan "vain kaksi Arctic Challengea", totesin selviäväni hommasta. Hieman minua jännitti, miten polveni suhtautuisivat urakkaan, koska oikea polvi oli vihoitellut hieman jo Arctic Challengen kivipelloissa.
 |
| Vilvoittava aamu-uinti. Kuva: Finntriathlon |
Meitä oli naisten kilpasarjassa hurjat kolme kilpailijaa, joten pääsemällä maaliin olisin podiumilla. Se olikin tärkein tavoitteeni. Toinen tavoitteeni oli alittaa 8 tuntia ja kolmantena tavoitteena oli olla ainakin parempi kuin kuntosarjan naiset. Ihan vähän unelmoin kakkossijasta, mutta en uskaltanut ajatella sitä liikaa - tärkeintä oli kuitenkin tehdä oma suoritus ja päästä maaliin.
Lähdin uimaan oikeasta reunasta, missä oli paljon tilaa. Kaikki kilpailuhenkisimmät miehet tunkivat vasempaan reunaan, koska reitti kierrettiin vastapäivään. Siksi minulla oli koko matkan hyvin tilaa uida. Vaikka vesi olikin ihan järkyttävän kylmää, oli uinti rennompaa kuin yhdessäkään tämän kesän kisassa, ja voisin jopa väittää nauttineeni menosta. Ei kyllä silti haitannut yhtään, ettemme uineet täyttä 1900 metriä. Vaikka uinti kulkikin hyvin, olin aika yllättynyt, kun kuulin kuulutuksista nousseeni vedestä ensimmäisenä. Holy crap! Tässähän saatetaan oikeasti taistella sijoituksista! Kakkonen oli tosin alle minuutin takanani.
 |
| Jengiä lähdössä polkemaan. Kuva: Finntriathlon |
Saatuani takin niskaani (oli aika kylmä) ja kypärän ja muut "pakolliset" pyöräilyromut paikoilleen, lähdin polkemaan kohti Pallastunturin kansallispuistoa. Taktiikkani oli polkea kuin viimeistä päivää, koska juoksu ei kuitenkaan sujuisi. Ainoa keinoni kuroa minkäänlaista kaulaa kilpasiskoihini, olisi tehdä se pyöräillessä. Pelkäsin koko ajan koska ohitseni suhahtaa joku naiskilpailija, mutta koetin kuitenkin hokea itselleni, että tee oma suoritus ja pääse maaliin. Minut ohitti kuitenkin vain muutama mies, ja suurin osa niistäkin heti ekojen kilsojen aikana. Suurimman osan ajasta sain nauttia upeista maisemista ihan keskenäni. Näin myös poroja - ja vielä kahdesti!
Kaikkien idoli eli Lehtosen Kaisa mainitsi joskus, että hän on aina kisoissa aivan fiiliksissä ja uskomattomassa flowssa eikä meinaa muistaa edes kisasuunnitelmiaan. Nyt saatan tietää, mistä hän puhuu, koska minulla oli polkiessani päällä semmoinen flow, ettei mitään rajaa. Nautin ihan kybällä. Pienet sadekuurotkaan eivät haitanneet. Oli vain minä, fillari ja ihana Lapin luonto.
Olin niin pyöräilyhekumoissani, että edes lopun tapponousu ei masentanut minua: poljin senkin ylös hymy huulilla. Lisäksi olin aivan fiiliksissä siitä, että tulisin T2:lle joko ekana tai tokana. En siis ollut varma, oliko toisena vedestä noussut nainen ollut T1:llä minua nopeampi vai oliko hän jäänyt fillarissakin minun jälkeeni. T2.lla kuulin, että hän oli jo mennyt. Mutta ei se mitään! En ollut vieläkään viimeisenä! Tässä vaiheessa aloin jo pikkasen uskoa siihen, että voisin tulla toisena maaliin. Maailma oli nimittäin niin sekaisin, että minusta oli kivaa päästä juoksemaan. Ikinä ennen ei ole käynyt niin, vaan juoksu on vain pakollinen paha ennen maaliintuloa.
Juoksu alkoi pitkällä laskulla portaita pitkin alas tunturilta Levin keskustaan. Portaiden kipitys kulki vielä ihan kivasti, joten usko itseen kasvoi kasvamistaan. Mutta kun pääsin tasaiselle, alkoivat kaameat pohjekrampit. Köpöttelin jumisilla pohkeillani eteenpäin, vaikka reitin alku oli vielä helposti juostavaa katua ja latupohjaa. Jouduin kramppien takia kävelemään ihan loiviakin ylämäkiä. Tässä vaiheessa muistin, miten kamala viime vuoden Tahkon puolimatkan juoksuosuus oli, ja kuinka minusta ei silloin missään vaiheessa tuntunut hyvältä. Epätoivo alkoi hieman vallata mielialaani. Onneksi pohkeeni kuitenkin aukesivat noin 4 kilometrin paikkeilla, ja juoksu alkoi kulkea - siis oikeasti kulkea minun mittapuullani. Tulinkin ensimmäiselle huoltopisteelle taas iloisena ja täynnä taistelutahtoa.
Huoltopisteen jälkeen alkoi vaikeakulkuisempi polku ja kiipeäminen Kätkätunturin huipulle. Jossain vaiheessa mäkeä huomasin, että oikea polveni alkoi jäykistyä. Siihen ei varsinaisesti koskenut, mutta se turposi eikä toiminut enää kovin hyvin. Vaikka luonnollisesti kävelin ylämäet muutenkin, alkoi vauhtini hiipua myös tasaisilla pätkillä.
 |
| Tuonne pitäisi mennä! |
Kätkätunturilta laskeutuminen oli minulle polven takia hyvin hidasta, ja aloin taas pelätä, koska vielä perässä oleva kilpasiskoni posottelisi ohi. Kun pääsin toiselle huoltopisteelle ja poluilta latupohjille, pystyin etenemään taas hieman vauhdikkaammin etäisesti juoksua muistuttavalla linkutuksella. Toivoin kovasti, että olin polkenut tarpeeksi vauhdikkaasti ja hankkinut tarpeeksi etumatkaa. Koska vaikka pystyinkin edelleen etenemään, oli vauhtini hidastunut huomattavasti. Jos yritin juosta yhtään kovempaa, alkoi polveen koskea ihan liikaa.
Latupohja vaihtui tieksi ja minä toivoin, että ehtisin Levi Blackin nousuun ennen kuin kilpasisko saisi minut kiinni. Sen kävelisivät kuitenkin kaikki. Ajatukseni olivat enemmän polvitunnelmien tarkkailussa kuin reitin seurannassa, kun yht'äkkiä huomasin vasemmalla sillan alapuolella (olin siis itse sillalla) reittimerkintöjä. Mitä ihmettä, olinko pummannut? Palasin ehkä 100-200 metriä takaisin edelliselle reittimerkille, joka osoitti suoraan. Juoksin samaa reittiä takaisin ja jatkoin suoraan. Ja kas, sillan jälkeen käännyttiinkin vasemmalle ja sillata näkemälleni reitille. Harmitti ihan vietävästi, kun olin hukannut kallista aikaa muutaman sadan metrin harhailuun.
 |
| Ketä voisi haitata juosta näissä maisemissa? No ei mua ainakaan! |
Köpöttelin polkua ja pitkospuita kohti World Cup -rinnettä. Mäki näkyi jo edessä, kun kuulin askelia takaani. Toivoin, että takaa tulisi joku mies, mutta pettymyksekseni näin kolmannen kilpasarjan naisen. Varmistin häneltä ohituksessa, että hän tosiaan oli kilpasarjalaisia ja surin sitä, että häviäisin kisan. Hän lohdutti minua, että voisin vielä saavuttaa hänet, koska hänen selkänsä luultavasti kramppaisi Levi Blackin nousussa. Minä sanoin, että polveni ei ole mennyt enää pitkään aikaan kunnolla koukkuun, joten tuskin olen saavuttamassa ketään. Surullisena katselin, kun kilpasiskon selkä loittoni loittonemistaan ja könysin itse kohti tapponousua, jonka muistin vähän liiankin hyvin vielä keskiviikolta.
Ihmeiden aika ei ole ohi. Vaikka polveni oli tosiaan ihan tuusanuuskana, ei WC-rinne tuntunut yhtään niin pahalta kuin keskiviikkona. Joko 7,5 tunnin uurastuksen jälkeen mikään ei tunnu enää miltään tai ensipuraisu on pahin myös laskettelurinteitä ylös kiivettäessä. Jonkin matkaa kavuttuani kuulin, kun alhaalla kannustettiin seuraavaa kisaajaa kohti nousua. Käännyin kauhuissani katsomaan, ettei sieltä vaan ole tulossa koko naisten kahden hengen kuntosarja minun ohitseni. Ilokseni huomasin, että rinteen juurella olikin tuttu hahmo: Supersuunnistaja! Hihkaisin hänelle iloiset heit.
 |
| Se kuuluisa Levi Black. Kuv: Finntriathlon |
Koska olin väsynyt, ja minua vitutti jo valmiiksi se, että olin taas kerran häviämässä, ärsyynnyin hetkellisesti myös siitä, että jopa maastopyöräilevä puuhastelutriathlonisti eli Ääsääs sai minut kiinni. Kun miesparka vihdoin saavutti minut, ruikutin hänelle kaiken senhetkisen elämäni kurjuuden. Ääsääs oli jo ennen kisaa sanonut, että jos hän saa minut kiinni, kulkee hän loppumatkan minun kanssani, koska hänellä oli kuitenkin alla jo perjantain ja lauantain juoksukisat. Siksi en kokenut hänen seuraansa vittuiluksi, vaan pääsin ainakin jossain määrin pettymyksestäni yli. Aloinkin häviövalitukseni lomassa suunnitella, kuinka me kaksi luuseria juoksisimme käsi kädessä maaliin.
 |
| Sama ylhäältä katsottuna. Kuva: Finntriathlon |
Viimeinen pitkä alamäki kohti maalia meni "eikö tää ikinä lopu" -meiningeissä. En uskonut saavani kakkosta kiinni, enkä sitä enää ihan kamalasti yrittänytkään. Lähinnä yritin juosta. Kun olimme jo hotelli Panoraman pihalla ja kulman takana maalista, kuulin, kuinka kilpasiskoni kuulutettiin maaliin. Mitä? Nyt vasta? En loppujen lopuksi hävinnyt hänelle kuin puolitoista minuuttia. Tosin, jos olisin saavuttanut hänet oikeasti, olisi hän luultavasti voittanut loppukirin mennen tullen. Minun polvellani ei sunnuntaina paljoakaan kiritelty.
 |
| Lennokas askel oli kaukana, mutta maisemat olivat sentään hienot. |
Loppuaikani oli 8:24:24. Jos nyt halutaan jossitella (ja miksei haluttaisi), ilman polven turpoamista olisin saattanut päästä alle tavoittelemani 8 tunnin rajan. Jos pohkeeni eivät olisi krampanneet juoksun alussa, olisin saattanut ehtiä Levi Blackiin ja siten ehkä jopa maaliin ennen toiseksi tullutta kilpasiskoani. Ja jos en olisi osallistunut myös Arctic Challengeen keskiviikkona ja olisin kisannut ihan pränikälllä polvella, olisi polvi voinut toimia ihan kivasti. Mutta nyt kävi näin. Ja pääsin minä kuitenkin maaliin. Lisäksi nautin reissusta paljon enemmän kuin viime vuonna Tahkolla (jolloin sama polvi oli estänyt minua treenaamasta suurimman osan kesästä).
 |
| Naisten "voittajakolmikko" a.k.a. naisten kilpasarja :) |
Minä taidan yleensäkin pitää pienistä kisoista, ja pidin nyt tästäkin. Mutta vaikka mukana olisi ollut täydet 200 osallistujaa, olisin luultavasti silti pitänyt kisasta paljon. Tykkäsin nimittäin reitistä ihan sikana. Mutta minä olenkin pahemman luokan Lapin-hullu. Minusta sekä pyöräilyn että juoksun lopun nousut olivat vain hauskoja paikallisia erikoisuuksia. Jos haluatte kokeilla vähän erilaisempaa triathlonia, niin suosittelen tätä kisaa kyllä lämpimästi. Hyttysiäkään ei ollut mitenkään kamalasti.
Kiitos järkkäreille kivasta kisasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti