perjantai 27. helmikuuta 2015

Jaa, että kisaamaan?

Oho. Kisakausi alkaa huomenna. Supersuunnistaja on menossa Winter trail runiin juoksemaan kympin, ja ihan vahingossa menin lupautumaan mukaan vitoselle. Ja tänään kiipeilemässä sain yllytettyä Vuorikiipeilijä M:nkin mukaan. Joten huomenna meitä lähtee iloinen kolmikko kohti Tuusulaa.

Kisakynsistä tulikin kissakynnet. Vanha vitsi, mutta toimii yhä - ainakin täällä meillä. Ihan pirun rumathan näistä tuli, mutta eiköhän mulla ole huomenna hanskat kädessä.


Nyt vielä vähän venyttelyä ja sitten nukkumaan!

lauantai 21. helmikuuta 2015

Valitusvirsi

Tänään aion valittaa. Koska sitä ei kuitenkaan pitäisi tehdä kamalasti, niin koetan tehdä senkin kypsästi ja rakentavasti. Joku joskus opetti, että palaute pitää antaa hampurilaismallilla: ensin kerrotaan jotain hyvää, sitten annetaan negatiivisempi palaute ja lopuksi kerrotaan taas jotain positiivista. Siksi minäkin käärin valitusvirteni positiivisuuden sämpylöihin ja kerron alussa ja lopussa jotain kivaa.

Eli aloitetaanpas positiivisella. Tänään Esport Areenalla on käynnissä taas perinteinen 24 tunnin juoksu, jota on tosi kivaa seurata samalla, kun itsekin urheilee. Kävin jo viime vuonna polkemassa ja katsomassa juoksijoita ja bongailinkin tänään muutamia edellisvuodelta tuttuja naamoja - esimerkiksi viime vuoden voittajaherra Soikkelin. Urheilua on kiva katsoa, ja tätä kisaa mä tykkään seurata tosi paljon.

Juoksijoita Esportilla. Etualalla lippispäinen Saukkonen, joka on juossut maailman
toiseksi eniten maratoneja - ja menee tässäkin niin lujaa, ettei kännykkäkamera tarkentanut. :)

Mutta sitten päivän pihviin eli valittamiseen. Ja aiheitahan piisaa.
  1. Tää etelän talvi on ihan masentava. Mun piti mennä huomenna hiihtämän, ja jopa Supersuunnistaja suostui lähtemään mukaan tsemppaamaan mut infernaaliseen vapaahiihtosuoritukseen. Mutta eipä mennäkään! Lämpötilat ovat keikkuneet koko loppuviikon plussan puolella, tänään satoi taas vettä ja hanget ovat muisto vain! Mä niin kaipaan talvea 2012-2013, kun oli lunta ja latuja! Kantakaupunkilaiset valittelivat silloin, että lunta oli jo liikaa, mutta meillä Espoossa on lääniä sekä kolata että parkkeerata. Siksi minä vain nautin siitä.
  2. Eilinen urheilupäivä oli ihan kamala fiasko! Olen ollut nyt reilun viikon todella väsynyt, kun kehoni taisi taistella flunssaa vastaan. Onneksi taisin välttyä lentsulta, mutta eilinen aamuspinning oli kyllä vuosisadan paskin suoritus. Kamalan väsymyksen lisäksi huonompi polveni kipuili, enkä meinannut saada sykkeitä millään ylös. Kaiken kruunasi se, että varttia ennen spinun loppua mun pyörästäni hajosi vastus. Kaiken tämän lisäksi Kerttu-Liisa soitti Lambadaa ja Eppu Normaalia. Anna mun kaikki kestää! Aamuspinu oli niin latistava kokemus, että en saanut illalla enää mentyä jumppaan, vaan tein vain pitkän työpäivän.
  3. Oikea polveni ei tosiaan tainnut tykätä boulderoinnista, koska se oli torstaina ja perjantaina vähän kipeä. Mutta ei tässä vielä kaikki. Meikäläisen keski-ikäinen kroppa on niin romuna, että naurattaisi, jos ei melkein itkettäisi: mulla on nykyään polvien lisäksi rustovaurio myös varpaassa. Vasemman isovarpaani tyvinivel on ollut kipeä jo aika kauan, ja epäilin minulla olevan vaivaisenluun. Vaiva oli itseasiassa melkoisen hieno hybridi: siinä on orastavaa vaivaisenluuta, se jo mainitsemani rustovaurio ja loppu kivusta aiheutuu lättäjalkani aiheuttamasta virheasennosta. Sain lähetteen fyssarille hankkimaan uudet tukipohjalliset. Eli pääsen taas tuhlaamaan rahaa terveyteeni.
  4. Lääkäriin sain raahauduttua, koska se viimeinen susipaska niveleni eli pullistunut välilevyni on ärtynyt lisää, vaikka olenkin ollut jo puoli vuotta mavettamatta, sain töissä sähköpöydän ja hankimme uuden sängynkin. Työterveyslääkäri lähetti minut selkäspesialistille, jolle minun piti mennä maanantaina. Tosiaan piti: odottelin aulassa tunnin, että pääsisin vastaanotolle. Sitten luovutin ja menin kassalle varaamaan uuden ajan. Mä en oikeasti tajua, miksi erikoislääkäreillekin bookataan potilaita 20 minuutin välein. He kuitenkin usein lähettävät potilaitaan röntgeniin ja muihin tutkimuksiin ja ovat siten kroonisesti myöhässä. Tämä tunnin pelleily oli kyllä ihan omaa luokkaansa.
  5. Selkä tosiaan haittaa menoa nykyään enemmän kuin polveni. Nykyään juoksussa sattuu enemmän selkään kuin polviin (polviin ei ole oikeastaan sattunut), ja pyöräillessä menee ahteri jumiin. Olen myös kankeampi kuin ennen, mikä haittaa kiipeilyä, tasapainoharjoitteita, venyttelyä ja jopa sukkien jalkaan pukemista. Ja aika usein jopa uima-altaasta on vaikeaa päästä ylös. Tää on ihan kamalaa! Mä olen raihnaisempi kuin moni eläkeläinen!
  6. Jouduin ostamaan tänään tosi tylsän väriset jumppatossut! Päätin hankkia sen kipeän varpaani takia uudet jumppakengät, että varpailla on varmasti tilaa, eikä vaivaisenluu pahene. Tarvitsen kuitenkin jumppatossut, koska painonnostokengillä on paha treenata crossarilla ja jumpissa. Pettymys oli kaamea, kun missään kivanvärisissä kengissä ei ollut tarpeeksi isoja kokoja! Jouduin ostamaan tosi klassiset eli tylsät miesten Addut. Tai olisi Stokkalla ollut 55 euroa kalliimmalla iloisen värisiä tossuja, mutta en minä nyt viitsi väristä niin paljoa maksaa. Koetin katsella vielä useammasta kaupasta jotain tosi hävyttömän värisiä jumppatrikoita kompensoimaan tylsiä kenkiäni, mutta en löytänyt mitään kivoja. Pinkkiä mulla on jo ihan liikaa, ja sitä väriä olivat kaikki kaupat pullollaan.
Tylsän väriset totisten ihmisten tossut.

Mä luulin, että mulla olisi ihan kamalasti nillitettävää, mutta en mä taidakaan keksiä enää muuta. Se on ehkä ihan positiivista. Mutta lopetetaan juttu kuitenkin vielä ihan erilliseen positiiviseen asiaan. Ja se on toki kissat! Jaksan aina mouhuta siitä, kuinka lemmikit nostavat elämänlaatua. Mutta se on totta! Kissojen kanssa on aina kivaa touhuta. Ja silloin, kun ei jaksa touhuta, ne tulevat syliin hengaamaan tai viereen nukkumaan. Jaoin äsken jo Facebookissa tämän videon, joten osalle lukijoista tämä tulee varmaan kertauksena. Mutta tämän teko oli kuitenkin tämän päivän ehdottomasti hauskin puuha - vaikka treenit sujuivatkin hyvin, oli kivaa treenata Supersuunnistajan kanssa ja tein vielä hyvää ruokaakin. Miisu on vaan niin vekkuli ja tää palloilu on meidän lempparileikki.


Kohta lähdetään takaisin Esportiin katselemaan juoksijoita. Hyvää viikonloppua kaikille! 


keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Boulderointi on pelottavaa

Tästä tulikin vahingossa aika kiipeilypitoinen viikko. Maanantaina vein Siskontyttö V:n kiipeilemään ekaa kertaa elämässään ja tänään olin itse kiipeilemässä perinteistä kerta viikkoon -settiäni Vuorikiipeilijä M:n kanssa.

V oli varsin reipas aloittelija. Häntä ei pelottanut ollenkaan tulla köyden varaan, eikä ylhäälläkään sisu loppunut - ainoastaan voima ja taidot. Minua itseäni jänskätti ekaa kertaa itsevarmistavan laitteen käyttö, mutta V tuli niilläkin alas turhia jännittelemättä. Lupasin V.lle jätskin yhdestä 4+-seinästä, jos hän pääsee sen toiselle lipalle asti. Neiti roikkui seinällä varmaan viisi minuuttia ja yritti kovasti, mutta ei onnistunut. Kiipesin itse tänään saman seinän ja totesin, että se ei kyllä ollut mitenkään nelkkujen helpoimmasta päästä. Joten ei olisi ollut helppo jätski se.

Meitsi on seinällä ilman köyttä! Huisia!


Itse kokeilin tänään ekaa kertaa boulderointia. Minusta se on todella pelottavaa puuhaa. Tai ei se kiipeäminen ole pelottavaa - se näyttää lähinnä siistiltä ja onkin tosi hauskaa. Minua pelottaa hypätä sieltä seinältä alas - tippumisesta nyt puhumattakaan. Olen aivan varma, että rikon alas tullessani nilkkani tai vähintään nämä jo valmiiksi huonot polveni. Sinänsä tämä pelko on ihan hassua, koska en yleensä pelkää mitään. Minä en pelkää korkeita enkä ahtaita paikkoja, en hämähäkkejä ja uskallan kävellä Kaisaniemen puistossa ja Helsingin Rautatieasemalla mihin kellonaikaan tahansa. Mutta boulder-seinältä minun pitää tulla todella rauhalliseti ja todella alas, kunnes uskallan tiputtautua. Uskalsin kuitenkin kokeilla neljä helpoimman värin reittiä eli keltaista. Ja kerran jopa hyppäsin aika korkealta alas. Se oli kyllä ehkä rohkeinta, mitä olen ikinä tehnyt!

Jos tästä nyt tippuisin, niin varmaan kuolisin - 
luultavasti paskahalvaukseen.

Köyden jatkona on paljon mukavampaa olla. Tänään hauskinta oli projektoida eli yrittää uudelleen ja uudelleen yhtä 6a-tason seinää, missä oli otteina isoja mönttejä harvakseltaan. Vaikka en päässyt puusta pitkään, niin oivalsin monta asiaa. Seinä oli sen verran vaikea, että jokaisella askeleella piti käyttää jotain kikka kolmosta, eikä pelkkä voimalla punkeminen riittänyt, kuten helpommilla seinillä. Minulla tuli tosin notkeus vastaan viimeisellä yrittämällä: en vaan saanut jalkaa tarpeeksi ylös, että olisin saanut sen seuraavalle otteelle. Syytän asiasta pullistunutta välilevyäni ja sen takia kiristynyttä kankkuosastoani. Olen kuitenkin venytellyt kesästä asti kohtalaisen kiltisti. Pitänee venytellä lisää.

Lähtiessämme ilmottauduimme vielä Vuorikiipeilijä M:n kanssa liidauskurssille ensi kuulle. Sillä kurssilla opimme viemään köyden mukanamme seinälle, ja meille aukenee hurjasti uusia, kivoja reittejä. Ainoa pulma tässä on enää se, että missä hiton välissä ehdin niille kaikille kivoille reiteille, kun pitäisi myös ehtiä uida, pyöräillä, juosta, suunnistaa ja käydä salilla! Ja kai tässä vähän töitäkin pitäisi tehdä, että pystyy rahoittamaan kaikki kivat harrastukset. :D

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Retkellä

Olimme muutama viikko sitten kaveriporukalla ulkoilemassa Nuuksiossa Karjakaivolla (se on järvi). Vuorikiipeilijä M oli bongannut kuviamme Facebookista ja huokaili, että hän haluaa myös Nuuksioon. Vaikka eilen ei ollutkaan ihanaa uutta puuterilunta tai edes aurinkoa, niin emme antaneet sen häiritä, vaan toteutimme M:n toiveen ja lähdimme hänen ja Heppatyttö I:n kanssa uudelle metsäretkelle. Tarpeeksi surkealla säällä saa olla Nuuksiossakin rauhassa. Kauniina päivänä voi käydä niin, ettei saa edes autoa parkkiin.

Vuorikiipeilijä M oli pakannut kiviä reppuun
saadakseen edes vähän treeniä Nepalia varten.

Supersuunnistaja bongasi Nuuksion kartasta Sorlammen luontopolun, joka oli meille kaikille ihan uusi tuttavuus. Lenksukka oli 5,5 km pitkä, joten se sopi mainiosti retkikohteeksi, kun kaikkien piti vielä illalla ehtiä laittautua näteiksi ja lähteä hippaamaan ja humppaamaan kukin taholleen.

Karttaa ei tarvittu, kun oli niin hyvät opasteet.
Hiidenpesä oli merkitty karttaankin, mutta "luola"
oli vähän pettymys

Reitti kiersi kaksi pientä lampea: Sorlammen ja Lajalammen. Sorlammen rannalla on grillikatos ja uimaranta. Siellä saisi myös leiriytyä. Minä jo mietiskelin sitä kesäisen telttaretken kohteeksi, mutta koska Sorlammelle pääsee Pirttimäestä hiekkatietä pikin (nyt siellä oli latu), voi grillikatos olla kesäviikonloppuina nuorison kansoittama.

Supersuunnistaja duunaili pilkkeitä joulupukin tuomalla retkikirveellä
Nyt saimme kuitenkin grillailla maggaramme ihan rauhassa: Meidän lisäksemme ulkoilemassa oli (muistaakseni) kahdeksan koiraa palvelusväkineen, mutta yksikään niistä ei malttanut jäädä tauolle. Mutta ihan hyvä niin: meillä oli niin paljon evästä mukana, että valtasimme niiden kanssa koko pöydän.

Retki taisi jäädä "plussan puolelle", koska eväitä oli "tarpeeksi"
(tässä ei ollut edes kaikki). Pitää syödä hyvin, että jaksaa. :)

Minä olen tässä koko ajan toivonut kunnon talvea, että jäälle uskaltaisi lähteä kävelemään. Olisi niin kivaa retkeillä nyt talvisaikaan jalan jollekin saarelle. Eilen en uskaltanut edes Sorlammen jäälle, vaikka oli siellä jäljistä päätellen joku käynyt hiihtämässä - tuskin kuitenkaan justiinsa eilen.


perjantai 13. helmikuuta 2015

Icebug Winter Run - eli miksi meillä ei tapella kotitöistä

Tänään juostiin Stadikan ympäristössä ihka eka Icebug Winter Run, jonka ilmottautumismaksuista puolet meni Team Elina Jouhkin keräykseen. Minä olin ilmoittanut kisaan Supersuunnistajan, koska hän oli tehnyt kiltisti kotitöitä.

Lähtö ja maali olivat tornin juurella

Meillä on käytössä hieno palkitsemissysteemi: kun toinen on tehnyt kotityön (esimerkiksi vienyt roskat), saa hän tähden. Ja kun tähtiä on koossa sata, saa aina palkinnon. Isommista kotitöistä kuten esimerkiksi kissan vessojen pesusta ja hiekkojen vaihdosta saa kaksi tähteä. Ja palkinnot ovat aina vähän mitä sattuu uimapuvuista teatterikäynteihin. Ja nyt Supersuunnistaja sai siis tehdä hyvää juoksemalla. Tämä systeemi on ihan loistava, koska kukaan ei valita: jos teet vähemmän kotitöitä, joudut palkitsemaan enemmän. Meillä ei ikinä riidellä siitä, kenen vuoro on tyhjentää tiskikone, vaan me kilpailuviettiset ahneet paskiaiset lähinnä kilpailemme, kumpi on tienannut enemmän tähtiä.

Taikatulten tulishow

Harkitsin itsekin ilmottautumista mukaan juoksuun, mutta päädyin sittenkin olemaan kannatusjouko ja harjoittelemaan valokuvaamista hämärissä olosuhteissa. Ja ilta olikin sopivasti hämärtynyt, kun kisa alkoi klo 18. Ja ei oo muuten helppoa tuo kuvaaminen. Supersuunnistajan ehtiminen meni aika tiukille, mutta hän ehti kuin ehtikin lähtöviivalle. Lämmittely kyllä jäi väliin.

Lähtö oli upean näköistä menoa. Ja tästä kuvasta tykkään!

Ennen lähtöä saimme nauttia tulishowsta ja lähtöhetkellä poltettujen hätäsoihtujen ansiosta pääsimme seuraamaan myös paloauton saapumista paikalle. Soihdut käynnistivät stadikan palohälytyksen ja kun juoksijat olivat ekalla kierroksella, tuli palokunta tarkistamaan tilanteen.

Supersuunnistaja tulee ekalta kiekalta
Reitti oli 10 km pitkä ja se juostiin kolmena n. 3,3 km lenksukkana Stadikan lähimaastossa. Reitti oli kuulemma paikoin jäinen, joten nastat jutut kengissä tulivat tarpeeseen. Ääsääs luotti toki Icebugeihin, haha.

Askel on kevyt ja rouskuva

Supersuunnistaja ei lähtenyt vetämään mitään hurjaa raastoa, vaan hölkytteli koko matkan ilman maitohappoja. Silläkin suorituksella selvisi melkein kymmenen parhaan joukkoon. Perus perjantailenksukka siis. :)

Myös yksi hauveli oli lähtenyt lenkille

Reitillä oli myös tarpeeksi mäkiä (noin viisi mäkeä per kierros, 150 m nousua), joten se oli meidän perheen asiantuntijan mielestä polkujuoksijoita ja suunnistajia suosiva. No, niitä siellä kärkipäässä näkyikin: voittaja oli suunnistusmaajoukkueesta ja hänen jälkeensä maaliin tuli monta Buff Trail Tourilta tuttua naamaa. Tuloksia voi ihailla täältä.

Viimeinen kierros lähtee

Maalissa odotellaan juoksijoita

Maalissa kilpailijoille oli tarjolla soppaa, mutta me lähdimme loppuverkan jälkeen kotiin tekemään omaa ruokaa. Onneksi, koska osasto katsomolla oli jo varpaat ja sormet jäässä. Kisa oli Supersuunnistajan mielestä ihan kiva, ja voisi sille osallistua kuulemma joskus uudelleenkin.


Ääsääs saapuu hienosti maaliin


sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Uintileirillä

Tällä viikolla tuli uitua vähintäänkin tarpeeksi: ensin torstaina kävin HelTrin uintiharkoissa ja perjantaina suuntasin auton nokan kohti Pajulahtea ja Speedo Mastersin uintileiriä. Supersuunnistaja bongasi leirin joskus viime vuoden loppupuolella Triathlonforumin Facebook-ryhmästä ja minä hoidin oman osuuteni ilmottautumalla mukaan. Mitäs muuta tekemistä sitä ihmisellä voisi helmikuisena viikonloppuna olla kuin uida?

Leiri ei ollut pelkästään masters-uimareille (miksipä sitä muuten olisikaan triathlonforumilla mainostettu?), vaan meille triathlonisteille oli oma ryhmä, jossa keskityttiin kroolaamaan. Meidän ryhmämme lisäksi leirillä oli mastersien oma ryhmä ja pienempi tekniikkaryhmä.

Olin 2013 Nastolassa triathloonaamassa. Tältä uinnin
lähtöpaikka näytti eilen. Ei tarkenisi edes märkkärillä.

Uintitreenejä oli yhteensä neljät: yhdet perjantaina, kahdet lauantaina ja vielä yhdet sunnuntaiaamuna. Kukin vuoro kesti puolitoista tuntia, joten altaassa tuli oltua kaiken kaikkiaan kuusi tuntia. Tämän lisäksi lauantai-iltana oli ohjattu kehonhuoltotunti, joka tuli kieltämättä tarpeeseen. Mietin vielä torstaina, että pitäisiköhän ottaa salikamat mukaan, kun lauantaipäivällä oli pitkä tauko, mutta tulin sentään järkiini torstain hiihto-uinti-yhdistelmän jälkeen: torstain treeneissä oli ihan tarpeeksi jalkakramppeja, joten totesin, että ehkä pelkkä uinti riittää viikonlopun liikunnaksi. Ja riittihän se: en muista, että olisin ikinä ennen saanut lihaksia jumiin pelkällä uinnilla, mutta jo eilen illalla mulla oli epäkkäät ja pohkeet jumissa, eikä tänään vielä ole helpotusta näkynyt.

Uinti on ainoa laji, josta saan tällä hetkellä valmennusta. Mutta toisaalta se on myös triathlonin kaikkein teknisin laji. Siksi uintivalmennusta ei minun mielestäni voi koskaan saada liikaa. Lisäksi on kivaa, kun kommentteja saa välillä eri valkuilta. Jos lasken Cetuksen uimatekniikkakurssit, Tri4funin triathonkoulun ja HelTrin treenit ja kevätleirin mukaan, niin minua on valmentanut vapaauinnissa yhteensä kahdeksan eri valmentajaa, ja aina kaikki ovat kommentoineet eri asioita tai ainakin samoja juttuja erilailla. Tämä on mun mielestä hurjan antoisaa: on kivaa, että he kiinnittävät huomiota eri ominaisuuksiin, joita pitää kehittää (niitä varmasti riittää heille kaikille) ja käyttävät eri kielikuvia: näin aina välillä tulee saatua uusia ahaa-elämyksiä, kun vihdoin tajuaa jonkin asian.

Tämän viikonlopun parasta antia olivat kommentit potkuistani ja tänään treenin lopussa käyty vauhtikännöskoulutus: taas muutama palanen loksahti paikalleen, ja jotain edistystä on havaittavissa. Potkussa nyt on vielä työstettävää varmaan koko vuosikymmenelle, mutta vauhtikäännös saattaisi pian olla jo siinä kuosissa, että sitä voisi tehdä enemmän tapana kuin poikkeuksena. Ja olihan jo pelkästään se hurjan siistiä, että uintikilsoja kertyi leirillä yli kymmenen - eli minun normiviikkooni verrattuna ihan sikana.

Myös vaihtoalueella eli urheilukentällä oli hieman
eri olosuhteet kuin viimeksi täällä käydessä.

Osa harjoituksista oli tuttuja jo aikaisemmasta elämästä, mutta sain minä myös hieman uusia ideoita sovellettavaksi yksin treenatessani. On vaan kivaa, että sarjavalikoima on laaja, koska silloin aamujen ruuhkavuoroilla voi valita ohjelmaansa sarjoja, joita voi väenpaljoudestakin huolimatta suorittaa - ja silti treeneissä on mukavasti vaihtuvuutta.

Leirillä tuli myös venyteltyä ihan epätavallisen paljon. Vaikka venyttelyhaasteen myötä venyttely onkin jäänyt minulle pysyväksi elämäntavaksi, niin viikonlopun 2 h 15 min kehonhuoltoa on minulle ihan ennenkuulumaton lukema. Meillä oli ohjelmassa aina ennen treenejä vartin venyttelytuokio - välillä ohjattuna ja välillä omatoimisena. Ja sen lisäksi lauantaina oli se jo mainitsemani tunnin sessio, jossa ensin rullailtiin lihakset lämpimiksi ja vedet silmiin putkirullalla ja sitten venyteltiin koko keho läpi niskasta nilkkoihin. Ja tapahtupa vielä sellainenkin ihme, että minä venyttelin lauantaina treenien välillä ihan vapaaehtoisesti ja omasta halustani kokonaisen vartin. Opin muuten leirillä senkin, että nilkkani ovat jäykät, ja jos ne eivät sitä olisi, potkisin paremmin. Arvatkaa, kuka aikoo jatkossa venytellä nilkkojakin?

perjantai 6. helmikuuta 2015

Kolmas kerta toden sanoo

Olin eilen kolmatta kertaa vapaan hiihtotyylin opissa, kun pääsin töiden kautta kahden tunnin hiihtokouluun. Ensimmäisen kerran olin kurssilla muistaakseni vuonna 2012, kun pääkaupunkiseudullakin oli vielä lumisia talvia ja toisen kerran sitten vuotta myöhemmin. Kurssien jälkeen olisi varmaan pitänyt heti alkaa hiihtää vaparia kuin oman elämänsä Mogren konsanaan. Mutta koska vaparin hiihtäminen on niin pirun rankkaa, niin se jäi aina pertsan jalkoihin - ja jäi oppimatta.


Supersuunnistajalla oli hieno teoria siitä, että vapaa hiihtotyyli on vähän niin kuin vapaauinti: ensin sitä osaa tehdä vain hetken kovaa, mutta kun sinnikkäästi hinkkaa, niin oppii uimaan matkaa - tai hiihtämään lenkkiä. Hiihtäessä vaan ei valitettavasti voi vaihtaa vapaasta pertsaan kuten uinnissa voi vuorotella vaparia ja rinulia, kun välineurheilua luonne ei sitä oikein salli. Pitää vaan pitää taukoja.

Joka tapauksessa aikomuksenani on nyt vihdoin oppia vaparia kunnolla, koska siinä saa ihan erilaista vauhdin hurmaa kuin pertsassa. Ja suojasäällä myös voiteluvapaa suksi on ystävä. Pitää siis vaan urheasti lähteä lenkille.

Tänä viikonloppuna en tosin vielä hiihtämään ehdi, koska olen Pajulahdessa uintileirillä. Olisihan täälläkin toki latuja, mutta jo eilen tuli treeneissä niin kamalasti kramppeja, että ei kyllä huvita yhdistää enää hiihtoa ja uintia.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Repsahdin kutoselle

Tänään oli vuorossa taas korttelirastit, kuten eilen uhkailin. Etelän lunta eli räntää tuli kai koko yön, ja aamulla maassa olikin iloinen kerros loskaa. Arvoin koko aamiaisen ajan, että juostako vai polkeako rastit läpi. Tänään luvassa ei ollut sprinttisuunnistusta, joten pyöräily olisi luultavasti ihan kivaa. Samalla saisin pidemmän radan ja enemmän treeniä itse suunnistuksen tekniikkaan. Toisaalta maassa oli sitä loskaa, eikä siinä polkeminen tuntunut missään määrin hyvältä idealta.

Päädyin sitten vaihtamaan maastopyörääni dual-polkimet ja lähtemään liikenteeseen pyöräilykenkien sijaan nastalenkkareilla. Ajattelin, että kokeilen matkalla Matinkylään, miltä polkeminen tuntuu, ja päätän sitten karttoja katseltuani, että juoksenko lyhyen reitin vai poljenko pitkän.


Joskus kuntorasteilla on haastavinta
löytää lähtöön. Tänään ei ollut.

Auratuilla teillä oli ihan kivaa polkea, mutta muuten renkaat eivät pitäneet ollenkaan. Totesin, että jos lähden polkemaan 12 kilsan rataa, minua kaduttaa luultavasti viimeistään rastilla numero kolme. Päädyin siis juoksumieheksi. Kolmen kilsan rata oli kuitenkin harmittavasti alle 3 km pitkä (2,8 km) ja mietin, että viitsiikö sellaiselle nyt edes vaivautua. Lisäksi kolmoselle lähti vain lapsiperheitä ja yksittäisiä mini-ihmisiä, ja totesin itsekseni, että minä en kehtaa. Mitä nyt se karttamyyjäkin minusta ajattelisi, jos ostaisin "lasten kartan". Huomasin sitten ihan puolivahingossa sanovani "kutonen" samalla, kun ojensin myyjälle liikuntaseteliä ja euroa. Hupsista.

Jalat olivat ihan jumissa eilisestä jalkapuntista ja spinningistä, enkä edennyt mitenkään vauhdikkaasti. Mutta se oli ehkä ihan hyvä asia, koska ehdin myös lukea karttaa, enkä vaihteeksi pummannut juuri ollenkaan. Paria harha-askelta väärään suuntaan ei lasketa. Supersuunnistaja oli lähtenyt kotoa (juosten) noin vartin ennen minua, ja törmäsin häneen sopivasti viimeisellä rastilla. Herra juoksi tuplaten minun matkani, mutta käytti silti aikaa 10 minuuttia enemmän! Mutta hänkin oli kuulemma vähän jumissa. Ja pummasi kerran vähän pahemmin.

Lähdön ja maalin vieressä oli paljon yleisöä.

Ulkona oli sen verran kylmä, että läski jäätyi. Joten minä halusin saunaan. Koska meidän asuntoomme ei mokomaa yleellisyyttä kuulu, oli minun "pakko" lähteä vielä uimahallille vesijuoksemaan ja uiskentelemaan. Tapiolan uimahallilla oli käynnissä uintikouluja, ja halli oli siten ihan täyteen ammuttu. Vesijuoksu onneksi toimii kohtalaisesti myös ruuhkassa, joten päädyin tekemään sitä kauemmin. Uin loppuun vain 700 m ihan vaan fiiliksen vuoksi. Ja sitten pääsin sinne saunaan!

Kuvat: Korttelirastit