keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Suunnistus on kesälaji

Eipä olekaan koskaan ennen mennyt tuntia sprintillä.

Näin talviaikaan on täällä pääkaupunkiseudulla joka keskiviikko suunnistustapahtuma nimeltä Helsinki Night Challenge. Yleensä HNC kisataan varsin urbaanissa ympäristössä, ja tapahtuman sivuilla onkin lamppuohje, joka menee näin:

Tapahtumissa on suositeltavaa käyttää otsavalaisinta tai muuta valonlähdetttä. Tapahtumaympäristössä on paljon valaistuja osuuksia, joten lamppua tarvitaan enimmäkseen kartanlukuun. Emme suosittele todella tehokkaita valaisimia, sillä tapahtuma on kaupunkiympäristössä ja tehokas valaisin häiritsee muita kaupungissa liikkuvia tahoja. Pieni kartanlukuvalo on suositeltavin ratkaisu.

Vähän vähemmän urbaani sprinttirata


Tänään kisattiin kartalla nimeltä "Keilalahti", ja minä oletin suunnistuksen suuntautuvan Keilaniemeen päin ja puikkelehtivan toimistotalojen välissä. Otin siis suositusten mukaan matkaani pienen ja lussun Pezlin otsalamppuni oikean suunnistuslampun sijaan. Riemu olikin suorastaan rajaton, kun karttaa katsellessani huomasin 16 rastista 14 olevan hyvin vähän katuvalaistun ja sitäkin metsäisemmän Karhusaaren puolella.

Tuli sitten juostua muutaman kerran metsässä rastin jos toisenkin ohi. En nyt väitä, että reittivalintani olisivat olleet mitenkään optimaaliset, mutta olisi se hyvä valaistus saattanut auttaa niidenkin kanssa.

Kelikuva keittiömme ikkunasta. En olisi lähtenyt ellen olisi jo maksanut
osallistumismaksua.

Kaiken kruunasi mukava keli. Lunta satoi vaakasuoraan. Välillä pyrytti niin pahasti päin naamaa, että piti juosta silmät kiinni. Tämäkin saattoi vähän vaikeuttaa kartanlukua. Tosin siellä metsän siimeksessä ei tuullut niin kovaa. Oli vaan pimeämpää.

Meni sitten tunti. Sprinttimatkaan. Mutta en sentään hävinnyt. Joku yksilö nautiskeli reitistä vielä minuakin kauemmin, ja pari nössä keskeytti. Ehkä heillä oli vain kartanlukulamput mukana. Voi raukkoja.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Minttu masters-uimariksi 2018 -projekti on avattu!

Tänään ei ole uintitreenejä, koska treenit ovat hiihtolomalla. Mutta ei se mitään! Sain lauantaina ihan henkilökohtaista opetusta, joten nyt osaan uida ehkä hetken itseksenikin.

Lupasin joskus heikkona hetkenäni, että lähden mukaan masters-uintikisoihin, kun vaihdan ikäluokkaa. Ja sehän tapahtuu ensi vuonna, kun täytän 40. On pitänyt jo jonkin aikaa (ehkä vuosi?) pyytää uintivalkultani J:ltä yksityistunteja. Nyt vihdoin viime maanantain menestyksekkään 30 minuutin uintitestini jälkeen sain jopa aikaiseksi. Eka tekniikkatreeni oli lauantaina.

Koska nyt ei ole uintikuvia, kuvituksena on uintiasentoja jäljitteleviä
kissoja. Tässä lähes esimerkillinen liukuasento.

Ajatuksenani on ottaa nyt yksityistunteja kerran kuussa ja jalkauttaa oppeja siinä välissä. Keväällä hiotaan lähinnä vaparia, koska kesällä pitää triathloonata. Mutta kokeilemme varmaan muitakin lajeja. Niihin haluan panostaa kuitenkin enemmän syksyllä. Silloin ajattelin opetella myös startin ja kaikki säännöt.

Hioimme vapariani melkein koko tunnin (koska hiottavaa löytyi), minkä jälkeen kävimme läpi vielä vauhtikäännöstä. Pari palastakin loksahti kohdilleen, ja voin nyt rauhassa märehtiä olkapääni asentoa ja keskittyä käännöksessä kääntymään oikealle kyljelleni kokonaisen kuperkeikan sijaan - huomattavasti vauhdikkaampaa. Vielä en voi keskittyä pahemmin esimerkiksi potkuun, koska silloin menee pakka ihan sekaisin.

Svantella on esimerkillinen pito keskivartalossa hiihtoa katsellessa.

Ei meinaa välimuisti riittää, kun pitäisi tehdä vedessä olevasta kädestä hillitön mela, mutta samalla palauttaa toista kättä mahdollisimman rentona. Lopputyönnössä peukalon pitää olla ihan reiden vieressä, etei käsi ole vinossa, mutta edessä olevan käden pitää kulkea samaan aikaan nätisti omaa latuaan, eikä sillä saa vispata sivulle. Samalla pitäisi vetää häntäluuta alas ja jännittää vatsaa, jotta torso liikkuu upeasti plaanissa, mutta ei saa unohtaa potkia lantiosta asti niin, että jalan liike on kuin ruoskan isku. Ja katsoa pitäisi ehdottomasti pohjaan, paitsi hengittäessä. Silloin pohjaan osoittaa korva, ja suu on vain puoliksi pinnalla. Niin ja liukua pitää, ettei energiaa kulu turhaan. Piece of cake.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Romanttinen racketball-revanssi

Tiistaina oli se semmoinen ystävänpäivä. Emme meinanneet oikein keksiä Supersuunnistajan kanssa, miten lirkuttelisimme. Keskellä viikkoa ei kiinnostanut lähteä ravinteliin romantilliselle illalliselle, ja leffa on aika mälsä treffi-idea. Siellä ei voi jutella, ja me käymme muutenkin aika paljon leffassa. Lopulta keksin, että voisimme ottaa revanssin sulkapallossa tai racketballissa.



Itse olisin halunnut sulkapalloilla, koska Supersuunnistaja voitti viimeksi. Racketballissa olin jo perheemme hallitseva mestari, joten se tilanne ei kaivannut muutosta. Valitettavasti sulkapallokentät olivat kaikki jo varattuja, kun soittelin Esportiin maanantaina, joten varasin sitten tunnin kössikenttää.



Tiistaina oli todella väsynyt päivä, ja pelkäsin jo olevani tulossa kipeäksi. Mutta oli silti hauskaa lähteä pelaamaan. Lämmittelimme ensin noin vartin, ja aloimme pelata. Ilmeiseti minun olisi pitänyt lämmitellä vähän enemmän herätäkseni kunnolla, koska hävisin ekan pelin suoraan erin 2-0. Ärsyttävää. Toisessa pelissä voitin sentään yhden erän, mutta hävisin lopulta 2-1. Vääntö oli kuitenkin jo selkeästi parempaa, ja saimme aikaan pitkiäkin palloralleja.



En voittanut enää toisessa pelissä kaikkia pallojani vahingossa, vaan välillä minusta kuoriutui esille ihan oikea racketball-taktikko. Ensimmäinen taktiikkani toimi paremmin teoriassa kuin käytännössä: saatuani Supersuunnistajan hiljaisella lyönnillä lähelle seinää, koetin useamman kerran lyödä seuraavaksi kovan lyönnin, joka lentäisi viuhuen hänen ohitseen. Valitettavasti en kovin usein osunut palloon, kun koetin lyödä lujaa, tai paukautin pallon ulos kentältä. :D



Toinen taktiikkani toimi paljon paremmin. Kun Supersuunnistaja erehtyi lyömään pallon koko kentän toiselle puolelle ollessaan sen reunalla, löin pallon uudelleen samalle reunalle. Yleensä Supersuunnistajalla ei ollut mitään jakoa ehtiä palloon -kunhan löin tarpeeksi napakasti.



Ilmeisesti Supersuunnistajakin on oppinut jotain, koska tosiaan hävisin huimista taktiikoistani huolimatta. Vähän sentään lohdutti, kun voitin viimeisen pelin tyngän, jota pelasimme toisen pelin jälkeen, kunnes vuoromme loppui. Mutta vaikka tämäkin peli olisi laskettu, hävisin silti pelit 2-1. Mutta ei se haittaa (ihan kamalasti). Oli kivat treffit! Ja nyt minä ehdottomasti tarvitsen revanssin sekä racketballissa että sulkapallossa.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Vitsi, mikä vesipeto!

Jippii! Tänään meni ekaa kertaa ikinä 30 minuutin uintitestissä yli 1600 m. Uiskentelin tarkalleen 1605 m. Olen pyörinyt 1500 ja 1600 metrin välillä jo pienen ikuisuuden, ja aloin olla jo vähän epätoivoinen kehityksen - tai sen puutteen - vuoksi. Mutta tulihan se uusi satanen sieltä!

Meitä kuvattiin muutama viikko sitten treeneissä. Tässä uin lättäreillä ja pullarilla.

Uinnin alku meni kivasti, kun sain uida ekat 400 metriä peesissä. Sitten edelläni uinut K päästi minut ohitseen, ja minä jouduin vetelemään seuraavat 400 m ratamme kovimman jätkän mentyä jo menojaan. Edelä uiminen ei ollutkaan ihan niin rattoisaa kuin peesaaminen. Puolivälissä päästin K:n taas edelleni, mutten pysynytkään enää hänen peesissään. Tässä vaiheessa alkoi pienoinen synkkyys hiipiä mieleen, mutta onneksi vauhti pysyi kuitenkin sopivana, ja pääsin tavoitteeseeni.

Tässä uin ihan luomuna.

Tämä saavutus on siinäkin mielessä merkittävä, että tein sen täysin karvalakkimenetelmillä. Forerunnerini on ollut rikki jo useamman viikon, joten olin täysin päässälaskutaidon varassa. Valkkumme näytti lättärillä merkkiä, kun aikaa oli kulunut 15 min ja 25 min. Tämän lisäksi vilkaisin kerran seinäkelloa 11. finstalla. Joka kerta olin ihan aikataulussa. Viimeksi vauhtini hyytyi merkittävästi toisella puolikkaalla. Tänään oli selkeästi parempi päivä.

Sen verran oli rankka suoritus, että unta voi joutua hetkosen odottelemaan. Ruudun tuijottelu ei varsinaisesti auta nukahtamisessa, joten taidanpa tästä siirtyä punkan puolelle odottelemaan Nukku-Mattia. Piti vaan tuoreeltaan päästä hihkumaan enkasta myös tänne blogin puolelle.


lauantai 11. helmikuuta 2017

Kalliolle kukkulalle

Winter trail Run Cup on pieni ja herttainen kolmen polkujuoksukisan sarja Tuusulassa ja Keravalla. Matkoja on tarjolla kaksi: 5 ja 10 km. Tänään juostiin toinen osakilpailu Keravan Keinukalliolla ja osallistujia oli kuuluttajan mukaan 40. Sinänsä jännää, että joku Bodom Trail myy heti loppuun ja sinne osallistuu tänäkin vuonna 1500 juoksijaa, mutta Keravalle riittää osallistujia vain muutama hassu kymmenen. Itse pidän näistäkin kisoista, koska niissä saa tehtyä vähän kovempia treenejä. Ja homma toimii siinäkin mielessä kivasti, että Supersuunnistaja voi juosta kympin ja minä vitosen. En ole ikinä joutunut odottamaan maalissa kovin montaa minuuttia. :)

Jono on melkein Keinukallion huipulla

Minä jätin ekan cupin osakilpailun  suosiolla väliin, koska se oli loppiaisrogasta seuraavana päivänä. Viimeisen kisan missaan myös sen ollessa kevätrogan kanssa päällekkäin. Onneksi pääsin mukaan juuri Keinukallion osakilpailuun, koska siellä on tarjolla ehdottomasti eniten korkeuskäyrää. Reitillä kiivetään kaksi kertaa Keinukallion päälle, mikä on oivaa mäkitreeniä mm. Levin Arctic Challengea varten.

Meikämanne mäessä

Tänä vuonna otin vähän opiksi viime vuodesta ja lähdin vähän maltillisemmin ekaan nousuun. Hölkkäilin Keinukallion jälkeen mukavalla jeejee-tahdilla, kunnes keuhkoni toipuivat kauhistuttavasta noususta. Sen jälkeen juoksu kulki vähän toista kilsaa niin hyvin, että saavutin kaksi edessäni juossutta naista. He tosin ohittivat minut myöhemmin uudelleen, kun polku muuttui paluumatkalla vähän teknisemmäksi, ja minäkin taisin hieman väsähtää.

Helposti juostavaa polkua

En kuitenkaan hävinnyt omaa sarjaani. Kympin voittaja ja kakkonen saivat harmittavasti minut kiinni viimeisessä alamäessä. Viime vuonna niin nolosti ei käynyt, vaikka aikani olikin parisen minuuttia huonompi. Muistaakseni kelikin oli silloin kehnompi ja maassa enemmän irtolunta. Tänään polut olivat suurimmaksi osaksi hyvin tampattuja, ja metsä oli huurteisine puineen hurjan nätti.

Huurteisia mäntyjä

Kisan jälkeen suuntasimme Supersuunnistajan kanssa Klaukkalaan, missä pääsimme ihastelemaan Unskin toista pentuetta. Miniatyyrikisut olivat tajuttoman söpöjä. Kaikki viisi mahtuivat kerralla syliin, mutta kameralla niitä oli vähän vaikeampaa metsästää.

Kukkuu! Ootko söpö vai syötävän söpö?

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Reeniä, horo, reeniä!

Tämä viikonloppu on mennyt varsin perinteisissä merkeissä, kun on taas treenailtu pitkiä treenejä. Viikolla on vaikeaa ehtiä ja jaksaa samaan aikaan, joten mun treenini painottuvat selkeästi viikonlopuille. Jotkut käsittääkseni jumppaavat ahkerasti viikolla ja lepäilevät (tai bailaavat?) sitten viikonloppuisin. Minulle lepopäivä osuu aina viikolle. Ei viitsi tuhlata hyvää vapaapäivää lepäilyyn.

Eilen kävimme Supersuunnistajan kanssa 60 km pyörälenkillä, joka kulki ensin itäisen naapurikaupungin Keskuspuistoon, sieltä Haltialan tilalle katselemaan lehmiä, sieltä lentokentälle katselemaan lentsikoita ja sieltä sitten suunnilleen suorinta tietä takaisin kotiin. Vaikka sää ei ollutkaan mikään ihanan kirkas pakkaspäivä, oli retki oikein rattoisa. Mutta illalla olin kyllä ihan naatti. Valvoin sentään ainakin yhteentoista, kun katsoin Melodifestivalenia.

Pyörälenkille lähdössä

Tänään olimme aika pian kympin jälkeen Korttelirasteilla. Sitä herääkin aika aikaisin, kun simahtaa illalla ajoissa. Supersuunnistaja juoksi 12 km radan ja minä kutosen. Minulta kului aikaa reissuun 1:03. Ilman rastin 11 pummia olisi varmaan mennyt alle tuntiin, vaikka juoksujalka ei ollutkaan kaikkein kepein. Mutta harvemminpa se sunnuntaisin on, kun lauantaisin on aina hyvää aikaa treenata - eli laittaa jalat jumiin.

Lehmie (eli lehmä-selfie) Haltialassa. Tää kaveri tuli oikein vastaan.

Olen tainnut joskus aikaisemminkin kehua Korttelirasteja ja suositella niitä ihmisten ensimmäiseksi suunnistuskokemukseksi. Olen edelleen samaa mieltä. Korttelirastit ovat urbaanissa ympäristössä, aika helppoa suunnistamista ja sopivat siten kaikille. Satunnaiset sunnuntaikävelijät voivat ottaa lyhyemmän reitin ja oikeat suunnistajat voivat juosta ihan sika kovaa pidemmillä radoilla. Ja ihan kaikenlaista jengiä onkin mukana - joten sekaan sopii varmasti. Tänäänkin näin rasteilla kaikkea koirasta lastenvaunuihin. Joten jos suunnistus kiinnostaa, niin eiku kokeilemaan! Aikataulu on tuolla ja lysti maksaa vitosen per kartta. Tämä oli ihan ilmainen mainos. Rakkaudesta lajiin niinku.

Luminen pyörätie jossain Vantaan perukoilla

Tajusin eilen illalla, että minulla taitaa olla vielä noin viikko talvilomaa käyttämättä eikä mitään suunnitelmia. Minä olen ihan ruokottoman huono reissaaja. Kotona kissojen kanssa on aivan liian kivaa, eikä minua oikein tuo Suomen talvisääkään ahista. Joten keksin, että voisin pitää itselleni treenileirejä ihan vaan täällä kotona. Ajattelin ottaa pari pitkää viikonloppua ja treenata joka päivä kaksi kertaa päivässä. Treenien väissä makaan kissojen kanssa sohvalla tai vihdoinkin ompelen jotain, kun on kerrankin aikaa. Leiriviikonloppujen välissä voi sitten mennä taas töihin lepäämään. Pitääkin heti huomenna alkaa suunnitella, koska olisi sopiva aika pitää lomia.

lauantai 4. helmikuuta 2017

m&m is back!

Eilen perjantaina kisattiin kahden tunnin Midwinter Night Roga. Se on sukua viime syksyn Adventure Night Rogalle. Ideakin oli sama: 2 h aikaa, ei suunnitteluaikaa ja metsässä on pisterastien lisäksi sakkorasteja. Olin matkassa pitkästä aikaa Vuorikiipeilijä M:n kanssa, ja Supersuunnistaja supersuunnisteli itsekseen. Ihan kivaa joutua vaihteeksi itsekin suunnistamaan.

Kisa käytiin Sipoonkorvessa, ja lähtö tapahtui illan pimennyttyä klo 18:30. Saimme katsoa karttoja kolme minuuttia ennen lähtöä, ja ehdimmekin sopia, minne päin lähdemme ja mitä rasteja koetamme ehtiä hakea.

Suunnitelmamme noin niinku suunnilleen. Loppua ei oikeasti sovittu, vaan
päätimme "katsoa rastilla 59, paljonko kello on"

Toteutus ei mennytkään ihan suunnitelmien mukaan. Arvoimme heti ekalla rastilla, onko se sakkorasti vai ei (oli). Emme lopulta uskaltaneet leimata sitä, koska jyrkänne tuntui liian pitkältä eikä maasto muutenkaan ihan täsmännyt. Emme kuitenkaan osanneet sijoittaa itseämme kartallekaan, joten varsinainenkin rasti jäi löytämättä. Lähdimme sitten iloisesti kohti toista rastia, jonka senkin pummasimme mojovasti. Onneksi osuimme hirvitornille, niin pääsimme takaisin kartalle.

Hiljalleen suunnistuskin alkoi sujua. Mitä nyt missasimme vähän ojanylityspaikkoja ja sellaista pientä. Kun katselin myöhemmin sakkorastien sijaintia, on meillä ollut aivan peikkomainen flaksi. Emme oikeasti tienneet läheskään aina tarkkaa sijaintiamme, ja olemme ihan tuurilla leimanneet oikean rastin sakkorastin sijaan.

Piirsin reittimme kartalle ilman GPS-jäljen tuijottelua. Näin minä luulen meidän juosseen.

Sakkorastin kirous iski lopulta meillekin. Koska olimme viettäneet parin ekan rastin kanssa niin mukavasti aikaa, jouduimme lyhentämään reittisuunnitelmaamme aika mojovasti. Ehdotin, että kävisimme vielä lopuksi hakemassa ekan rastin (78), ettei se jäisi harmittamaan. Vuorikiipeilijä M:kin veikkasi, että se voisi löytyä paremmin toisesta suunnasta.

Da eka rasti ja kohtalokas sakkorasti lähikuvassa. Kuvassa näkyy myös meidät
alussa kartalle pelastanut hirvitorni.

Tällä kertaa olimme ihan varmoja, että löytämämme rasti oli sittenkin oikea. Mutta eipäs ollutkaan! Niin kilahti pistesaldo 38 pisteestä 28:aan ja sijoitus laski 7 sijaa. Hupsista. Ilman sakkoa olisimme olleet samoissa pisteissä Supersuunnistajan kanssa, joka taisi eilen oikein erikoistua sakkorasteihin. No, illan ennätys oli kuitenkin -18 pistettä. Me olimme sentään kaikki tukevasti plussan puolella. Ja niin olivat fiiliksetkin. Hauskaa oli, kunhan alkukankeudesta päästiin.

Tarkempia tuloksia ja väliaikoja löytyy tapahtuman sivuilta.