keskiviikko 30. elokuuta 2017

Tää on niin mun laji!

Maailman hauskimpia kisoja järjestävä urheiluseura Peräkylän Ponnistus sai vuoden tauon jälkeen taas aikaan minun suosikkilajini kisan eli kaljamailin. Ja meikäkanttura oli toki tikkana viivalla. (Saattaa myös olla, että kävin ihan aktiivisesti huhuilemassa PePon FB-sivulla, että järjestättehän te kaljamailin pliide pliis. Mutta ei puhuta siitä nyt sen enempää.) Onhan kyseessä kuitenkin juoksulaji, mihin olen osoittanut jonkinlaista lahjakkuutta.

Pelivälineitä

Tällä kertaa sain huijatuksi mukaan naisten sarjaan myös toisen osallistujan eli luottopakkini Vuorikiipeilijä M:n. Hän ei ole ihan yhtä suuri oluen ystävä kuin minä, joten hänellä on vielä terve epäilys k.o. lajia kohtaan. Mutta onneksi hänkin on sen verran yllytyshullu, että jos hänet ilmoittaa mukaan kisaan yllättäen ja pyytämättä, niin hän kyllä tulee kiltisti paikalle.

Valmiina taistoon

Vaikka ennakkosuosikki ja hallitseva mestari joutuikin jättämään kisan väliin, oli tänä vuonna ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua: saimme ihan juoksunumerot! Minä olin pelannut myös tankkauksessa varman päälle, ja bookannut meille hääkakun maistelun pari tuntia ennen starttia. Tämä osoittautui tosin hieman huonoksi taktiikaksi, koska olin kisan alkaessa aika kylläinen. Onneksi kalja valuu aina väleihin, joten sakkokierroksen riski oli aika pieni.

Juoma-alueen asetelma

Entinen teekkari otti kakkuähkystä huolimatta areenan haltuun konkarin ottein, ja kumosi ensimmäisen Brooklyn Lagerin 15 sekunnissa. Viimeksi en startannut juoksuun ekana, ja minut ohitti heti ekassa kaarteessa useampi tyyppi useampi tyyppi. Mutta tänään mukana oli ilmeisesti vain puuhastelijoita ja minä sain porhaltaa kärjessä koko kierroksen.

Toinen olut upposi huomattavasti hitaammin, koska olin niin hengästynyt, mutta upposi se silti. Hiljensin vauhtia (ihan jo maitohappojenkin takia) lopuille kierroksille, mutta kakkua täynnä olevan vatsan takia ei olut uponnut enää niin vauhdikkaasti. Upposi se silti nopeampaa kuin muilla, ja sain pidettyä kärkisijan loppuun asti.

Urheilusankarit podiumilla

Olin ottanut tavoitteekseni päästä naisten TOP 100 -listalle, minne olisi päässyt ajalla 8:44. Kakun tai äärimmäisten vähäisten 400 m vetojen ja muun valmistavan juoksutreenin  takia tavoite jäi kuitenkin puolen minuutin päähän (noin 9:14, tuomari tarkistaa ajat videolta). Olin kuitenkin kirkkaasti tämän vuoden mestari. 2017 tilastoissakin olen kirkkaasti sadan parhaan joukossa, joten taputtelen tässä pienen pöhinän voimin itseäni olalle. Aika huononi kuitenkin muutaman sekunnin parin vuoden takaisesta, niin ei tässä nyt ihan poskettoman tyytyväinen voi olla. Tosin en ole ollut pariin vuoteen näin huonossa kunnossa (tai näin täynnä kakkua). Pieni nälkä siis jäi (ei tosin makeannälkä) tuleville vuosille.

Koska olin päivän suvereeni mestari, sain palkinnoksi tunnin urheiluhieronnan! Tämä oli todella kiva ylläri. Kiitos järjestäjille kivasta kisasta. Tää on niin huippulaji! Ja sopii ainakin minun mielestäni todella mainiosti PePon repertuaariin (johon oikeasti kannattaa tutustua - siellä on jokaiselle hullulle jotakin).

Jotta voisin todistella itselleni, etten ole pelkkä vanha juoppo, ilmottauduin tässä seitinohuen päihtymystilan uhoissani myös Aaltokympille. Kai sitä pitää välillä selvinkin päin juosta.

Ps. Kisan jälkeen Vuorikiipeilijä M:kin oli muuten sitä mieltä, että ehdottomasti ensi vuonna uudestaan. Kumma juttu. ;)

maanantai 28. elokuuta 2017

Päivälenkki Porvooseen eli Helsinki Velotour

Kävin jo kurkkimassa Suunnistusliiton Irma-palvelusta, joko olisin rankilistalla. Mutta valitettavasti viikonlopun kisan tulokset eivät ole vielä Irmassa. Siispä pitää kuluttaa aikaa turinoimalla muista tapahtumista.

Minä ja Fröken H valmiina matkaan

Olen käynyt nyt kesällä pyöräilemässä tässä lähellä asuvan Fröken H:n kanssa. Fröken H on alunperin Vuorikiipeilijä M:n kaveri, mutta nykyään mekin olemme frendejä. Olen vitsaillut, että sain Fröken H:n vaihtarina, kun Vuorikiipeilijä M, Outdoorsy E ja hänen miehensä Eräjorma K tapasivat minun kauttani - ja lähtivät yhdessä Nepaliin vuorelle. Mutta tokihan kivat kaverit ovat ihmisen paras cv, ja samanhenkisten ihmisten samanhenkiset tututkin viihtyvät todennäköisesti yhdessä.

Vielä toinen lähtöpousaus

Olimme sopineet Fröken H:n kanssa menevämme nyt loppukuusta satasen lenkille. H kuitenkin keksi ehdottaa, että lähtisimmekin Helsinki Velotourille. Kyllähän  nyt 150 km menee siinä missä satanenkin, joten sanoin joo. Koska ajo oli Fröken H:n ensimmäinen ryhmäajo, hän ei uskaltanut lähteä 28 km/h -ryhmään. Menimme sitten ryhmään, joka polki 26 km/h -keskarilla. Se on ihan hyvä vauhti aloittaa: minäkin poljin ensimmäisen ryhmäajoni 2012 Giro d'Espoon kakskutosen ryhmässä. Pakko myöntää, että ei varsinaisesti haitannut, että luvassa oli lauantain pummikimaran jälkeen vain leppoisaa poljeskelua.

Meidän Felteistäkin on tullut tosi hyviä kaveruksia ja ne alkoivat kaulailla

Ajoryhmämme oli varsin maltillisen kokoinen 27 polkijallaan. Tosin kyllä tämänkin kokoisessa porukassa sai aikaan melkoista jojoilua. Minä pääsin onneksi ajamaan suurimman osan matkasta aika edessä, joten säästyin pahemmalta tempoilulta. Valitettavasti en saanut nauttia koko kuutta tuntia Fröken H:n seurasta, kun minun jonostani tiputtautui pariin otteeseen jengiä taaemmas, ja ajauduin H:ta edemmäs. Mutta tulipahan juteltua muidenkin kanssa. Meilllä oli varsin rattoisaa erään 40 vuotta pyöräilleen sedän kanssa: haukuimme kilpaa Tour de Helsingin alun ruuhkia ja vaaratilanteita. Velotourin lähtö toimi paljon paremmin, ja koko reissun sai ajella nätisti ilman ruuhkia.

6:12:20 eikä yleisö jaksanut edes odottaa?!?

Päästiin Porvooseen ja sieltä poiskin. Hampaatkaan eivät tippuneet suusta Porvoon mukulakivikaduilla. Ei satanut, eikä tullut haavereita. Pari autoilijaa kyllä yritti parhaansa ohittamalla keltaisen viivan alueella ja toisten autojen tullessa vastaan. Aikaa kului 6:12:20 ja saimme kilsojakin mittariin melkein kuusi yli luvatun. Hyvä keikka siis.

lauantai 26. elokuuta 2017

Ei taidolla, vaan vittuperkelesaatanalla

Kämppä on muuton jäljiltä edelleen vähän vaiheessa: kaikkea pientä säätämistä riittää. Nyt olen sentään ehtinyt jo vähän urheilla. En ole vain ehtinyt blogata siitä. Mutta kisarapsat ovat toki aina sellaisia, että niille on ihan pakko löytää aikaa. Joten ruoanlaitto saa nyt odottaa.

Kisa lähtee hyvin liikkeelle, kun ekan rastin ottaa varmasti.
Tai sitten voi tehdä jotain ihan muuta.

Tänään kisattiin minun ja Supersuunnistajan kauden toinen suunnistuskisa. Kun se lisenssi nyt kerran tuli maksettua, niin kai sitä on pakko käyttää. Lupaukseni kuuitenkin pitää: viittasin D35-sarjalle kintaalla ja käskin Supersuunnistajan ilmoittaa minut D21C-sarjaan. Pientä aivopesua oli havaittavissa, kun hän ilmotessaan kertoi minun olevan ainoa osallistuja. Ei auttanut.

Lopulta en ollut lähellekään ainoa, vaan minun lisäkseni jopa yhdellä toisella naisella ei ollut asiaa podiumille. Tosin sarjassa jaettiin vain ensimmäinen palkinto, joten ihan sama. Muut sarjassani olivat suunnistaneet myös perjantain sprintin, johon meidän perheemme ei osallistunut. Joten jos vaikka jollain ihmeen tuurilla olisin päässyt tänään kärkeen, en olisi voittanut. Palkinnot kun jaettiin yhteistuloksen mukaan.

Tässä on minun suvereenin voitokas rastivälini.

Mutta onneksi en ollut lähelläkään kärkeä, niin ei tullut paha mieli. Pummasin heti ekan rastin niin mojovasti, että olisi itkettänyt, ellei olisi naurattanut. Mutta koska sarja oli D21C, olin rastilla silti toisena. LOL. Tosin yksi sarjastamme ei startannut tänään ja toinen keskeytti, joten meitä oli tuloksissa tänään vain kolme.

Vaikka pummeja tuli pari tosi isoa ja lukemattomia pieniä, voin silti taputtaa itseäni olalle: voitin yhden rastivälin, enkä hävinnyt läheskään kaikkia. Tietysti sillä kertaa, kun minä osallistun helppoon sarjaan, on rata ihan ylipitkä ja ylivaikea ollakseen D21C. Aiemmin kun olen kyseisen sarjan karttoja katsellut, ovat ne olleet ihan polkujuoksua. Nyt rata muistutti enemmänkin kuntorastien B-rataa. Kiitti vaan.

Tällaisilla suorituksilla revitään eroa kärkeen, vaikka joku rastiväli
menisikin vahingossa hyvin.

Mutta maaliin päästiin, en itkenyt kertaakaan metsässä ja hävisin voittajallekin alle 34 minuuttia. Olin toisena vielä kolmannen rastin jälkeen, mutta sitten tipahdin kolmossijalle. Me tässä spekuttelimme, että jos en olisi vetänyt alussa niin hirveää pummia, en olisi varmaan väsähtänyt lopussa niin pahasti. Ja silloin vika iso pummi olisi voinut jäädä tulematta.

Tällä kertaa saavuin iloisena maaliin, enkä paiskonut mitään.

Joten tässä on, kuulkaas, menestyksen ainekset ihan näpeissä. Marraskuussa alkaa Espoon Akilleksen suunnistuskoulu ja mulla on koko talvi aikaa treenata juoksukuntoa. Vaikka ensi kesän pitikin olla taas vaihteeksi triathlonkesä, niin suunnistuslisenssin hankkimista pitää vähintään harkita.

Tuloksia voi ihailla tuolla.
Väliaikoja voi pällistellä tuolla.
Reittihärveleitä voi analysoida tuolla (tähdellä merkityillä henkilöillä on gpx-käyrä - muunmuassa minulla).


tiistai 8. elokuuta 2017

Perinteinen polkupyörien muuttopäivä

Hyvää kansainvälistä kissapäivää! Sen kunniaksi lopetamme myös rempasta ja muutosta johtuneen blogihiljaisuuden.

Päivänsankarit kuvittavat

Keksin jo vuonna 2013 muuttoautoa hauskemman tavan muuttaa polkupyöriä. Se menee näin:

  1. Polje pyörä vanhalta asunnolta uudelle.
  2. Juokse takaisin.
  3. Toista kunnes polkupyörät tai kunto loppuu.
Mitäs halvattua tiellä tapahtuu?

Koska meillä oli muuttomatkaa vain kolmisen kilometria, kävi minulle niin onnellisesti, että fillarit loppuivat ennen kuntoa. Siltikin, vaikka muutin myös Supersuunnistajan pyörät enkä ole remppailun takia taaskaan oikein ehtinyt urheilla. Kierroksia tuli tosin vain neljä, koska olin kuskannut oman maantiepyöräni uudelle kämpälle jo edellisen päivän maantiepyörälenkin jälkeen. Olin mennyt espoolaisittain autolla Bembölen kahvituvalle liikennevaloja karkuun, joten saatoin kotimatkalla tipauttaa fillarin uudelle kämpälle.

Patrtsilla on molemmille kateille oma kiipeilypuu. Niistä näkee kauas.

Muutettavaa jäi siis oma maasturi, oma hybridi, supersuunnistajan maasturi sekä maantiepyörä. Potkupyörän muutin samaan tyyliin myöhemmin varsinaisen muuttopäivän aamuna.

Muuton jälkeen meno on ollut enemmän hyötyliikuntaa, kun olen kantanut tavaraa pitkin taloa ja koonnut kaappeja. Tällä hetkellä niskat ovat aivan jumissa poravasaran ja akkuporakoneen pitelystä sekä epäergonomisista työasennoista. Mutta nyt täällä alkaa vihdoin näyttää kodilta. Josko tässä taas kerkiäisi myös jumpalle.