tiistai 12. kesäkuuta 2018

K-18

Tänään kisattiin kovien poikien mukaan "kauden pääkisa" eli Beerway to Hell, josta on viime vuodeltakin ratkiriemukas raportti. Jo viime vuonna minuun iski pakottava tarve osallistua, vaikka tiesin jo silloin, että Fasaaninousun tunkkaaminen ei missään nimessä ole minun vahvin lajini.

Pelivälineet.

Olinkin ovela kuin näätä: koska naisten sarjassa olisin vain huonon tuloksen saava nainen, päätin pelata vahvuuksillani ja tehdä historiaa: olin ensimmäinen nainen ikinä, joka osallistui puolen litran sarjaan - eli miesten sarjaan.

Startti ja ensimmäinen juoma. Kilpakumppanit
on sensuroitu siltä varalta, että joku havittelisi
joskus vaikka poliittista uraa.

Beerway to Hell on siis ratkiriemukas kestävyysurheilukisailu, missä yhdistetään Kaljamaili ja Stairway to Hell^2. Kaljamailissahan juostaan maili radalla kaljaa juoden, ja Stairway to Hell on 10 km kisa, missä juostaan kuusi kertaa Malminkartanon jättärin päälle ja sen jälkeen vielä kerran portaat.

Ensimmäinen nousu. Tässä vaiheessa olin vielä hyvillä sijoituksilla.

Beerway to Hell yhdistää ultrajuoksijoiden perustreenin eli "verttitonnin" mallasjuomien nautiskeluun: siinä juodaan viisi olutta ja kiivetään 15 kertaa Jättärille. Tästä seuraa 1,65-2,5 l olutta ja 1 km vertikaalinousua. Tahti on seuraava:

  1. Juo olut (miehet 0,5 l ja naiset 0,33 l).
  2. Kiipeä 3 kertaa Fasaaninousu, joka on Jättärin jyrkin polku (ja tule samaa reittiä alas)
  3. Toista kohdat 1.-2. vielä neljä kertaa
  4. ???
  5. Profit.
Alastuloihin tuli kierros kierrokselta lisää vauhtia.

Suoritus meni suunnilleen odotetusti. Viimeistelin ensimmäisen oluen vanhan teekkarin kokemuksella tehokkaasti kolmantena, mutta olin mäessä odotetusti todella hidas. Toisessa nousussa meinasi jo usko loppua, kun hapotti niin pahasti. 

Tästä kuvasta joku voisi luulla, että johdan suomen polkujuoksuhuippua.
Onneksi häntä ei tunnista kuvasta. Ja en johda. :D

Kolme nousua oli kuitenkin sopiva setti, jonka pystyi joka kerta suorittamaan, ja juomatauon jälkeen jaksoin kuin jaksoinkin lähteä aina uudelle rundille.

Vuorikiipeilijä M oli mukana vain seuraneitinä, eikä nautiskellut tippaakaan
urheilujuomia. Seura teki kyllä pirun hyvää.

Alamäki helpottui huomattavasti, kun mäkeen tottui. Jotkut väittivät sen johtuvan kännistä - minä taas uskon vakaasti, että vain opin, miten mäki on helpointa juosta alas. Lopussa ei edes humala auttanut siihen, että välillä oli ihan pakko hidastaa myös alamäessä, koska reisiä hapotti niin pahasti.

Vaikka alamäet helpottuivat, ylämäille ei valitettavasti käynyt samoin.

Tavoitteena minulla oli alittaa 2h ja olla olematta huonoin ikinä. Nimi historiankirjoissa oli kuitenkin taattu, koska olin edelleen se ainoa tarpeeksi juoppo ämmä, joka uskalsi lähteä puolen litran sarjaan. 

Kolmanneksi viimeinen huiputus.

Riippuu toki, missä asioissa on enemmän harrastuspohjaa, mutta väittäisin silti, että Beerway to Hell on enemmän mäkitunkkaajien kuin oluenjuojien laji. Pelkällä heevaamisella ei voi pärjätä, koska valitettavasti tunkkaamiseen tulee käytettyä huomattavasti enemmän aikaa kuin juomiseen. Oluen määrä ei kuitenkaan missään välissä ollut ainakaan minulle kynnyskysymys, koska sitä nautittiin kuitenkin aika harvakseltaan. Kaikkein pahinta oli tunkata kierrokset 7-9. Seuraavat kolme kierrosta menivät kiukulla ja viimeiset kolme sisulla.

MAALII!!!!

Beerway to Hell on kyllä mahottoman hauska tapahtuma. Sen lisäksi, että se haalii Jättärille lähes koko PK-seudun polkujuoksukerman, se on muutenkin todella viihdyttävä tapahtuma. Nyt, kun se on tullut nautiskeltua sekä toimitsijana että kilpailijana, niin vaikeata tulee olemaan väliin jättäminen jatkossakaan. Kilpaillahan en siis lupaa. Mutta ainahan kaikki on mahdollista.

Lapset, älkää kokeilko tätä kotona. Älkääkä edes Jättärillä.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Suunnistus on taitolaji

Juu, eipä mennyt ihan niin kuin elokuvissa meikäläisen eilinen suunnistuskisa. Innostuneena siitä, että en hetkellisesti ollut Suomen huonoin suunnistaja, lähdin Helsinki O-gameseihin kieli pitkällä jahtaamaan lisää rankipisteitä. Hommasta tulikin hieman hankalampaa, koska rata olikin yllättävän vaikea - siis aivan pirun vaikea.

Muisto siitä, etten aina ollut rankilistan viimeinen.

Minä olin sarjani ensimmäinen starttaaja. Ajatuksena tämä viehätti, koska ajattelin voivani peesailla muita tätejä sitten, kun he menevät metsässä ohi. No, keräsinkin heti kaksi kilpasiskoa kanssani ekalle rastille. Valitettavasti molemmat juoksivat kakkosrastille niin kovaa, etten pysynyt peesissä - ja pummasin seuraavan rastin paljon pahemmin kuin ykkösen.

Loppukisakin meni aika finnspringeissä tunnelmissa, eikä oman sarjan edustajia tarvinnut paljoa nähdä. Harkitsin vakavissani keskeyttämistä rastien 9-11 aikana, mutta koska olin aivan eri päässä karttaa kuin maali ja rasteja oli kaikenkaikkiaan 12, päätin jatkaa loppuun asti. Vähän kyllä itketti siinä vaiheessa, kun pummasin rastilta 10 rastille 11, vaikka välimatkaa rastien välillä oli hurjat 120 metriä.

Urhea suunnistaja köpsyttelee maalisuoraa nautittuaan Velskolan metsistä reilut 2 h.

Rasti 12 oli ihan maalin lähellä, ja sinne piti juosta pitkä matka rastilta 11. Onneksi osan matkaa sai juosta rastireittiä pitkin, niin tuli jokseenkin turvallinen olo. Osuinkin hoodeille kuin vahingossa ja ihan yllättävän nopeasti. Mutta luonnollisesti etsin rastia 12 varmuuden vuoksi ensin viereiseltä kumpareelta ja pummasin vielä muutaman minuutin - because I can.

Maalissa kuulin yllätyksekseni, etten suinkaan ollut viimeinen nainen metsässä. Siellä seikkaili vielä yksi täti, ja hän oli jopa minun sarjastani. Järkkäri tulikysymään, satuinko näkemään metsässä muita. Totesin hänelle, että en, mutta enpä kamalasti katsellutkaan, kun oli niin hyvä fiilis. Valitettavasti viimeinen täti ei ollut yhtä jääräpäinen kuin minä: hän oli jättänyt yhden rastin hakematta ja keskeytti. Toisaalta, onhan se rankipisteiden kannalta paljon fiksumpaa.

Voi, tätä liikunnan riemua! :D

Nyt sitten jäänityksellä odotellaan minun suhteellisia pisteitäni ja niiden vaikutusta rankilistaan. Voittajan aika oli noin 36 minuuttia, ja minä vietin metsässä aikaa yli kaksi tuntia. Voittaja on tällä hetkellä rankilistalla kolmantena ja minua edeltänytkin kilpasisko sijalla 83. Eli JOS olisin onnistunut eilen, olisin minäkin saanut hurjasti pisteitä. No, toisin kävi.

Seuraavaksi lähdetäänkin Jukolaan. Meidän seurassamme oli enemmän tunkua Venlojen viestiin kuin miesten kakkosjoukkueeseen, joten minä juoksen Jukolan viestin viidennen osuuden, koska olen näillä näytöillä luonnollisesti viimeinen valinta ihan jokaiseen joukkueeseen. Toivottavasti Hollolassa menee vähän paremmin kuin Velskolassa, ja pääsen yllättämään itseni lisäksi kaikki seurakaveritkin.

maanantai 4. kesäkuuta 2018

8h laatuaikaa

Tempparit haluaa kylpylään. Kun me haluamme viettää laatuaikaa, lähdemme yleensä yön yli kestävään suunnistuskisaan. Ja tätä tapahtuu jopa useammin, kuin Oona ja Juuso käyvät siellä kylpylässä.

Perinteinen lähtöselfie
Toki minä kyselin ensin mukaan Yö-Rogaan Vuorikiipeilijä M:ää ja Fröken H:ta. Kun kumpaisellekaan ei ajankohta sopinut, piti minunkin tyytyä rakkaan aviomieheni seuraan. Toisaalta ihan kivaa, kun ei itse tarvinnut vaivata päätä suunnistuksella, mutta toisaalta ihan mälsää, kun ei tarvinnut vaivata päätä suunnistuksella. En kuitenkaan ollut sentään ihan pelkkä jarru tai seurustelu-upseeri, vaan minun tärkeä roolini joukkueessa oli lukea rastimääreitä ja omistaa Android-kännykkä, jolla oli hyvä leimata rasteilla.

Supersuunnistaja kävi tsekkaamassa rastin numeron. Minä kännykkäleimasin.
Koska meillä molemmilla oli vasta viikko elämämme pisimmistä polkujuoksukisoista, lähdimme matkaan ihan höntsämeiningillä. Reittisuunnittelun kantava ajatus oli, että minä halusin ehdottomasti päästä pop up -kahvilaan syömään munkkia. Supersuunnistaja taas halusi pysyä poissa vaikeilta poluilta. Näillä eväillä suunnitelmasta tuli niin mainio, ettemme viitsineet edes mitata kokonaismatkaa - se näytti silmämääräisesti varsin sopivalta.

Tapasimme villieläinten lisäksi myös vähän kesympää faunaa.
Rastit löytyivät varsin vaivattomasti ja vain kerran taisimme ajaa rastin ohi. Rastien ja kauniiden järvimaisemien lisäksi näimme myös hurjasti Pirkanmaan villiä luontoa: kohtalaisen tavallisten lintubongausten lisäksi näimme kolme kania ja yhden jäniksen. Tämän lisäksi Supersuunnistaja ehti nähdä vilauksen mäyrästä. Minä valitettavasti missasin kohtaamisen Maltin kanssa.

Supersuunnistaja ratsastaa auringon laskuun.
Muutimme suunnitelmaa matkalla hyvin vähän. Jätimme alkupäässä hakematta muutamia pienten pisteiden rasteja, ja napsimme niitä sitten enemmän lopussa, kun liikuimme Valkeakosken taajamassa. Vaikka emme olleet mitanneet reittiä, osoittautui se varsin sopivaksi: kilometrejä kertyi 105, kun olimme automatkalla arvelleet satasen olevan sopiva matka.

Tie loppui järveen. Onneksi rasti tuli vastaan ennen sitä.
Emme tainneet olla kovin uniikkeja reittivalintamme kanssa, koska näimme samoja tiimejä moneen otteeseen. Pieniä eroja reittisuunnitelmissa sentään oli: eräs herranelikkö esimerkiksi ohitti meidät useamman kerran, kun he kävivät välillä hakemassa sellaisia pikkurasteja, mille me emme jaksaneet vaivautua.

Taidevalokuva ruosteenpunaisesta kuusta ja pyöräilijästä.
Yö-Rogan kesäversio on tavallaan kamalan paljon kivempi kuin talvinen kisa, koska missään vaiheessa ei tule kunnolla pimeä. Tämä auttaa myös jaksamisessa. Olin suorastaan yllättynyt, etten tarvinnut missään vaiheessa kofeiinigeeliä. Esimerkiksi viime marraskuun Synkässä  Syysunelmassa vedin melkein kofeiiniöverit, mutta meinasin silti nukahtaa satulaan. Muistaakseni Yö-Rogan talviversiossa on ollut vähän sama tunnelma. Lisäksi on ollut aina ihan perkeleen kylmä. Mutta nytpä ei ollut, vaikka minä poljin koko yön sortseissa.

Aurinko nousee Valkeakoskella
Vietettyämme alkuyön maaseudulla saavuimme joskus neljän ja viiden välillä Valkeakoski cityyn. Pakko sanoa, että Valkeakoski on ainakin tällaisena kuulaana kesäyönä aivan pirun nätti kaupunki. Varsinkin hyvin hoidettuja rintamamiestaloja sisältäneet asuinalueet ja rannat olivat hillittömän kaunista seutua.

Ihan lopussa saatiin vielä kirittäjän apua.
Maalissa olimme hyvissä ajoin, noin varttia ennen kello kuuden aikarajaa. Tämä oli mukavaa, koska ehdimme myös suihkuun ja osallistutumismaksuun kuuluneelle aamiaiselle ennen isompia ruuhkia. Pisteitä keräsimme 317, mikä oikeutti 31. sijaan. Ihan hyvin höntsääjille.

Muita tuloksia voi ihailla täällä.

torstai 31. toukokuuta 2018

Meidän perhe kävi Karhunkierroksella

Nyt on nutsattu oikein koko perheen voimin. Supersuunnistaja metsästää tänä vuonna Ultra Trail Tourin liiviä, ja osallistui siksi Karhunkierroksen kuningasmatkalle (160 km). Koska minun piti lähteä joka tapuksessa mukaan kuskiksi, päätin itsekin urheilla aikani kuluksi. Koska en ole kaheli ultrajuoksija, valitsin matkakseni maltillisen 34 km (joka sattuu olemaan myös lyhyin matka). Tai virallisesti matka on kyllä 31 km, mutta 34 km siinä joutuu köpsöttelemään.

Supersuunnistaja valmiina viikonlopun pitkikselle.

Supersuunnistajan lähtö oli jo perjantaina puolilta päivin, jotta kaikki ultraajat ehtisivät myös maaliin. Minä olin perjantaina pelkkä kisaturre ja Suomen huonoin huoltojouko: koetin ehtiä morjenstamaan Supersuunnistajaa ensin Basecampin huoltoon ja sitten Oulangan luontokeskukselle - mutta ajoin harhaan ja myöhästyin molemmista. Tilannetta vaikeutti myös se, että Supersuunnistaja kirmasi molempiin huoltoihin aiottua nopeammin.

160 km lähtö

Koska halusin kuitenkin olla kannustava vaimo, katsoin kartasta vielä Savilammen, missä lähes Karhunkierroksen varteen pääsee autolla ja kaasuttelin sinne. Perillä jouduin jännittämään, mahdoinko sittenkään ehtiä mestoille ennen Supersuunnistajaa, koska kännykästä katosi signaali. Onneksi noin puolen tunnin päästä Supersuunnistaja hölkötteli minua vastaan polulla ja sain nähdä sankarijuoksijani muutenkin kuin pallona kännykän näytöllä.

Supersuunnistaja Savilammella
Hölkkäsin ja kävelin (ylämäet siis) Ääsääsin kanssa takaisin risteykseen, mistä minun piti lähteä takaisin autolle. Kuulemma minun yllärivisiitistäni oli saanut energiaa, jonka voimin oli hyvä posotella Hautajärven kääntöpaikalle. Hyvä niin.

Minä 31 km lähtöpaikalla
Erosimme joskus kympin maissa illalla, ja minä painelin nukkumaan. Minulla oli kuitenkin seuraavana päivänä edessä elämäni pisin polkujuoksu, ja oli ihan hyvä saada vähän unta palloon. Onneksi Supersuunnistajan kanssa hölkätessä jalat olivat tuntuneet mukavan kevyiltä. Ehkä lähes pelkkää lepoa sisältänyt viikko Giro d'Espoon jälkeen oli tehnyt ihan hyvää.

Eka silta ja alun ruuhkaa
Minä heräsin aamulla sopivasti katsomaan, kun 160 km voittaja saapui maaliin. Sen jälkeen ehdin hyvin käydä aamiaisella ja katsella parvekkeeltamme muutaman muun kärkipään Jonnen maaliintulon, ennen kuin minun piti itse siirtyä bussille, joka vei minut Juumaan lähtöpaikalle.

Maisemissa ei ollut mitään valittamista. Eikä säässä.
Supersuunnistaja ei ihan ehtinyt maaliin ennen minun lähtöäni, vaikka läheltä piti. Hänellä oli pieni mahdollisuus ottaa viimeisissä mäissä edellinen juoksija kiinni. Siksi minä viihdytin itseäni vielä lähtöpaikallakin tuijottamalla gps-seurannasta hänen sinistä palluraansa. Pari minuuttia ennen lähtöä panin kuitenkin kännykän reppuun ja otin GoPron käteen. :D

Portaita oli tarpeeksi. Tässä mentiin ensin alas ja sitten taas heti ylös.
Alussa reitillä oli jonkin verran ruuhkaa ja riippusilloille sai jonotella. Mutta mikäs siinä jonotellessa, kun oli niin päheät maisemat. Muutenkin koko matkan sai juosta itselleen sopivassa letkassa - yksin ei tosiaan tarvinnut olla. Ohittelemaan kuitenkin pääsi mainiosti, joten mitään stressiä tulppana olosta tai edessä töpeksivistä ihmisistä ei tullut.

Kolmas riippusilta. Sanoinko jo, että maisemat olivat päräyttävät?
Samojakin ihmisiä sai ohitella useamman kerran. Minä ohitin esimerkiksi erään iloisen naiskaksikon ainakin neljästi - ja he kuittasivat aina jossain vaiheessa ohittamalla vuorostaan minut. Viimeisellä ohituksella jossain Valtavaaran tienoilla he tarjosivat ystävällisesti kettukarkkejakin. Valitettavasti minun ei silloin tehnyt niitä mieli.

Tämä kuva ei tee oikeutta maisemille. Tuolla kaukana alhaalla pilkottaa koski.
Minä yritin tehdä tasiasen varman suorituksen ja pyrin hölkkäämään mukavalla pk-höntsällä. Mielessäni soi koko ajan Scooterin lisäksi vanha totuus siitä, että matka ei tapa vaan vauhti. Pyrin jättämään muiden vauhdit omaan arvoonsa ja tekemään ihan oman suorituksen, missä tärkeintä oli maaliin pääsy ehjin raajoin.

Lapissa parasta on porot, laulujoutsenet ja suot. Minä rakastan Lapin soita!
Toinen polvi kipeytyi jossain puolimatkan tienoilla. Vaikka napsin vähän särkylääkkeitä, aiheutti se pientä ylimääräistä varomista alamäissä. Lisäksi pelkäsin nilkkojeni puolesta, koska minulla on tapana muljauttaa nilkkani ainakin kerran kesässä polkujuoksun tiimellyksessä. Juurakoissa ja varsinkin juurakkoisissa alamäissä saikin olla kieli keskellä suuta, kun sovitteli askeliaan sopivasti.


Vaaroilta näki kauas
Täytin juomareppuani ja kädessäni ollutta Wet Sleeveä aina juomapisteillä, mutta kuumana päivänä tuli juotuakin paljon. Onnekseni huomasin juomieni loppuneen juuri, kun olin lähtemässä kiipeämään Konttaiselle, joka on hurjan korkea vaara noin 7 km ennen maalia. Kaiken kruunasi se, että huomasin juoman loppuneen ollessani suu täynnä suolapähkinöitä. Konttaisen nousu oli siis hieman janoinen, mutta siitäkin selvittiin. Selviämisessä auttoi tieto, että viimeinen huolto oli heti Konttaisen jälkeen.

Konttaisen portaat. Näitä muuten riitti.
Konttaisen huollossa tuli juopoteltua oikein urakalla. Vahingosta oppineena täytin myös juomaleilini täpötäyteen, vaikka matkaa maaliin oli enää vähän yli 5 km. Tiedossa kuitenkin oli, että loppumatka oli pelkkää mäkeä: viitisen vaaraa ja Rukatunturi. Näistä Valtavaara oli kaikkein korkein. Sen huipulla on pieni mökki, joka toimii retkeilijöiden taukotupana. Se oli myös suosittu selfie-paikka kilpailijoiden keskuudessa.

Valtavaaran huipulla
Olin ihan vähän unelmoinut kuuden tunnin alituksesta. Tällä kertaa se tavoite jäi saavuttamatta ja minä olin vain sellainen kuuluisa itsensä voittaja. Sinänsä olen tyytyväinen suoritukseeni, koska jalat kestivät reissun hyvin, energia imeytyi koko ajan ongelmitta ja pääsin hyvissä voimissa maaliin asti. Olo oli sellainen, että olisihan sitä enemmänkin voinut juosta, jos olisi ollut pakko. Siksi lähdenkin ihan turvallisin mielin treenailemaan kohti Vaarojen Maratonia, vaikka vielä jonkin aikaa sitten se tuntui urpoimmalta idealta ikinä.

Unohdin tuulettaa maalissa, koska halusin voittaa loppukirin.
Jos minä voitin itseni, niin Supersuunnistajapa voitti muutamia muitakin: hän oli hienosti omassa sarjassaan yhdeksäs, mikä on ihan huisia. Hänkin lähti vain pääsemään varmasti maaliin, joten top kympin suoritus on aivan käsittämättömän upeata. On se kova! 

160 km tuloksia voitte ihailla täällä ja 31 km tuloksia täällä. Löytyvät ne muidenkin matkojen tulokset Nuts Karhunkierroksen sivuilta, jos ne jotakuta kiinnostavat. Reitti oli aivan järjettömän upea! Suosittelen siis Nuts Karhunkierrosta ihan kaikille, koska se on todellinen polkujuoksukarnevaali, ja matkoja on tarjoilla melkein joka makuun. Go Nuts! 

lauantai 26. toukokuuta 2018

Giro d'Espoo

Minä olen nyt juoksemassa Pienellä Karhunkierroksella, mutta te voitte lukea siitä, kuinka perinteinen firman fillaristien kevätretki poljettiin taas viime viikonloppuna.

Meiltä on lähtenyt Girolle tyyppejä muistaakseni joka vuosi aina vuodesta 2012 lähtien. Alussa poljeskelimme järjestäjän tarjoamissa vauhtiryhmissä, mutta nyt muutaman vuoden ajan olemme polkeneet ihan omalla porukalla. Omassa pikkuryhmässä on kivempaa ajella kuin osana isoa vauhtiryhmää. Silloin vauhtiakin voi säädellä aina niin, ettei kukaan tipu kyydistä.

Lähdön hetkellä.

Tänä vuonna minä sain kunnian olla se, joka pyyteli hidastamaan vauhtia. Tämä oli aika masentavaa, koska poljimme hitaampaa kuin viime vuonna, jolloin minulla ei ollut mitään ongelmia. Tämän lisäksi firman edustusasukin tuntui kovin napakalta. Kamalaa, kun kledjut tuolleen menevät kutistumaan talven aikana...

Reitillä. Olen näköjään polkenut suurimman osan matkasta Fröken H:n peesissä.

Naureskelin ennen kisaa, että minulla on oikea valituspäivä ("Miksi meidän piti tulla tänne näin aikaisin?" "Mulla on liian pienet housut" "Mulla on perse jumissa pihatöistä"), mutta oikeasti fiilis oli mitä mainioin. Pieni keljutus alkoi vasta joskus Kirkkonummella, kun jouduin ilmoittamaan vetäjillemme, että en muuten jaksa näin kovaa koko matkaa. Onneksi yksi kollega komppasi, niin ei tarvinnut olla ainoa mukana raahattava säkki.

Vielä yksi lähikuva Fröken H:n pyllystä, koska se on niin hyvä. Jos olet hyvillä
wateilla varusteltu sinkkumies ja kanssani samaa mieltä, niin pistäs vaikka kommenttia! ;)

Meillä on ollut tapana, että kimpassa ajetaan aina Jorvin mäelle asti, mistä halukkaat saavat painaa urku auki maaliin. Vantaan kestävyyskierrokselle tänä vuonna osallistuva T teki ensimmäisen irtioton, mihin ystäväiseni Fröken H ei mitenkään voinut olla vastaamatta. Joukkueemme masters-pyöräilijä S oli kuulemma polkenut tämän kreisiä tempoa vetäneen kaksikon perässä mukavasti pk-sykkeillä ja naureskellut.

Minä jäin mäessä viimeiseksi, mutta poljin sentään yhden työkaverin kiinni myöhemmin Mankkaalla. Koetin sada vielä 28 km/h -vauhtiryhmän jämät kiinni ennen maalia, mutta reitti loppui kesken. No, tärkeintä on, etten ollut sentään firman hitain.

Maali häämöttää. Tällä kertaa ilman Fröken H:ta, koska hän oli kovana
polkijana jo maalissa.

Illalla suoritin palauttelevan kahlailun Lauttasaaren rannassa, kun juhlimme kummityttöni synttäreitä Vattuniemen biitsillä. Toivottavasti yllättävän nössöstä kylmähoidosta oli hyötyä ja tänään jalat ovat enemmän iskussa kuin kertaakaan sitten vapun jälkeen. Nyt kevyille jaloille olisi kerrankin tarvetta.

perjantai 25. toukokuuta 2018

Polkujuoksentelua

Istuskelen juuri hotelli Rukahovin sängyllä ja odottelen, että tuo vieressä latautuva Supersuunnistaja pääsisi lähtemään ratkiriemukkaalle retkelle eli Nuts Karhunkierroksen "perusmatkalle" (Karhunkierros edestakaisin = 160 km). Koska hänellä menee siinä puuhassa pitkälti huomiseen, keksin itse käydä aikani kuluksi osallistumassa tapahtuman "sprinttiin" eli pienelle Karhunkierrokselle (31 km). Minun lähtöni on vasta huomenna. Tänään olen kisaturisti.

14 km startti


Siksi tässä onkin aikaa palata parin viikon taakse ja muistella Espoo Trail Runin toista osakilpailua, joka juostiin lauantaina12.5. ihanassa kevätsäässä. Minä juoksin tuttuun tapaan seiskan ja Supersuunnistaja vetäisi kaksi kierrosta eli 14 km.

Arvasin jo ennen kisaa, ettei juoksuni tulisi olemaan mitenkään lennokasta, koska minulla ei ollut palautunut ja vauhdikas olo helatorstain suunnistuskisoissakaan. Tavoitteenani oli lähteä tarpeeksi hiljaa liikkeelle ja vetää iloinen vk-lenkki.

Iloiset polkujuoksijat, minä ja suunnitstuskaverini A

Minähän en siis ikinä osaa lähteä niin hiljaa liikkeelle, että onnistuisin kiristämään lopussa, mutta tällä kertaa vauhtini ovat olleet aika tasaisia. Kovaa en kuitenkaan mennyt, ja aikani huononi maaliskuusta kolmisen minuuttia - mikä on aika paljon, koska maaliskuussa oli vielä lunta maassa.

Lähdin lenkille yhdessä uintivalkkuni J:n kanssa, mutta hän tipahti jossain vaiheessa matkasta. Saavutimme parin kilsan jälkeen suunnistuskaverini A:n, joka oli lähtenyt toisen suunnistuskaverimme peesissä vähän liian kovaa liikkeelle. A pysyi peesissäni melkein loppuun asti. Samanlaista possujunaa ei kuitenkaan tullut kuin viimeksi.

Polkua

Tällä kertaa minun ohitseni ehti ennen maalia juosta kaksi 14 km nopeinta juoksijaa. Onneksi kolmonen ei ehtinyt, koska se oli Supersuunnistaja. Tavoitteeni Espoo Trail Runeissa on päästä maaliin ennen 14 km miesten voittajaa, mutta toistaiseksi ykkönen on aina pyyhältänyt ohitseni viimeistään viimeisessä alamäessä.

Uintivalkku J tulee maaliin

Kokemus oli yllättävän rankka, vaikka matka oli lyhyt. Minulla oli olo, etten ollut palautunut vielä vapun Salpaus-Rogasta. Jotta palautuminen lähtisi käyntiin (ja saisin ilmaisen osallistumisen), suoritin loppuverkan keräämällä reittimerkkejä pois reitin alkupäästä. Supersuunnistaja tuli kilttinä aviomiehenä seuraksi, vaikkei ollutkaan lupautunut talkooporukkaan. Ehdimme talkoilusta katsomaan vielä siskontytön futismatsin toisen erän, joten lauantaista tuli oikein monipuolinen urheilupäivä.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Suomen huonoimman suunnistajan paluu!

Ja niin sitä tuli taas urheasti suunnistettua ihan oikeissa suunnistuskisoissa. Prisma-rasteilla ei ollut 21C-sarjaa, joten tulipahan sitten tehtyä debyytti D40-sarjassa. Homma meni ihan odotetusti, ja hävisin voittajalle tunnin. Tavallaan en kuitenkaan hävinnyt, koska yksi tätiparka oli ilmeisesti leimannut väärän rastin ja sai hylsyn.

Minä vaihdan kisakeskuksessa kenkiä. Vieressä keskittyy H35-sarjan kolmonen.
Hyvin keskitytty.

Homma ei ollut kuitenkaan ihan toivotonta. En itkenyt kertaakaan vaan fiilis pysyi koko kisan suorastaan hyvänä. Tämä johtui luonnollisesti siitä, että vaikka jalkani painoivat kuin 40 kg betonia, meni homma suunnistuksellisesti aika hyvin. Meillä oli rasteja yhteensä 12, joista minä pummasin vain kolme.

Seurojen leirejä kisakeskuksessa


Ensimmäinen pummattu rasti oli rasti numero kolme. Katselin väliajoista, että siihen asti en ollut kisassa edes viimeinen, mutta kolmosrastin jälkeen otin haltuuni vikan sijan, enkä siitä sittemmin enää luopunut.

Seuraavat pummatut rastit olivat rastit numero 7 ja 8. Kasi oli pummeista pahin, ja sen seurauksena jouduin tunkkaamaan ylös hyvin jyrkkää supan reunaa. Hapotin nousussa sen verran kunnolla, ettei juoksujalkaa ollut lopuille rasteille jaossa enää senkään vertaa kuin alussa. Ei passaa siis Jukolassa pummata supan pohjalle.

Minä matkalla lähtöön.

Vaikka minulle tuliki aika isoja pummeja, olin suunnistukseeni hyvin tyytyväinen. Pääsin jokaisen pummin jälkeen suhteellisen nopeasti kartalle, ja onnistuin lukemaan käyriä vallan sujuvasti. Olen kokenut tänä keväänä jonkinlaisen ahaa-elämyksen käyräsuunnistuksen kanssa, ja nykyään se sujuu yleensä jo ihan kivasti. Siksi minä torstainakin juoksin maaliviivan yli täysin puhkipoikki nääntyneenä mutta muuten ihan tyytyväisenä.

Nyt odottelen enää jännityksellä, että Irman rankilistat päivittyvät. Mahdankohan olla Suomen huonoin D40-suunnistaja, vai löytyykö tästä maasta joku minuakin enemmän pummaava täti-ihminen?