tiistai 13. helmikuuta 2018

Uintitesti uimarin käännöksillä

Meillä uidaan triathlonuintiryhmässä pari kertaa vuodessa 30 minuutin uintitesti. Tällä kertaa testipäivät osuivat minulle hyvin hassusti: sain valita, uinko testin heti 24 tunnin hiihdon vai fillariergotestin jälkeen. Valitsin hiihdon.

Olo ei ollut testipäivänä järin energinen, ja lähdinkin testiin ihan takki auki. Mietiskelin alkuverkan jälkeen ääneen, uskaltaisikohan sitä tehdä ihan oikeita volttikäännöksiä, vai menisinkö tutuilla ja turvallisilla "triathlonkäännöksillä" (= valkkuni J:n keksimä nimitys käännökselle, jossa läppäistään kädellä seinää ja höngitään pari kertaa pää pinnalla ennen kuin potkaistaan seinästä uusi liuku). J tietysti yllytti minua tekemään volttikäännöksiä, koska osaan ne kuulemma jo niin hyvin. Lupasin ainakin aloittaa niillä ja tehdä voltteja ainakin ensimmäiset 200 metriä.

Lauantain parhaat: tulevaisuuden sylikissa, anopin neulomat sukat ja Melodifestivalen.

Ja sitten mentiin! Volttikäännökset sujuivat yllättävän kivuttomasti, ja jaksoin tehdä niitä koko puolituntisen. Ainoastaan silloin, kun vilkuilin kellostani kulunutta aikaa ja matkaa, nostin pääni pinnalle. Minä vedin kahden naisen possujunaa, ja pakotin kuulemma peesaajanikin ylittämään itsensä ja tekemään volttikäännöksiä. Muuten hän ei olisi pysynyt peesissä.

Tulos parani viimekertaisesta pohjanoteerauksesta, mutta 1600 m jäi tällä kertaa saavuttamatta. Oli kuitenkin hienoa uida koko testi sujuvasti volttikäännöksillä ja saada ihan ok tulos. Lisäksi peesaajani teki oman uuden enkkansa, mikä sai minutkin hyvälle tuulelle. Uskon vakaasti, että vähemmän väsyneenä päivänä saisin taas 1600 m rikki kohtuullisen helposti, kun volttikäännökset nopeuttavat toimintaa päädyssä aina jokusen sekunnin.

Sellainen päivä ei ollut kuitenkaan eilen. Leikin ajatuksella, että olisi hauskaa uida uintitesti uudelleen, ja kokeilla ihan käytännössä, kumpi huonoista päivistä olisi se oikeasti huonompi. Ergotestissä meni kuitenkin sen verran myöhään, että en jaksanut kiirehtiä kotiin hakemaan uimakamoja, ja skippasin suosiolla uintitreenit. Nyt tietenkin jo harmittaa.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Testattu täti

Olen testannut itseäni viime aikoina oikein urakalla. Ensimmäinen testi tapahtui jo tammikuussa, kun kävin juoksemassa Esport Areenalla laktaattitestin. Laktaatti on se juttu, mitä yleensä kutsutaan maitohapoksi, vaikka se onkin maitohapon hajoamistuote. Eli se on se lihaksia "hapottava" aine.

Testi tehtiin niinsanottuna kenttätestinä, missä juoksin aina pari kierrosta radalla, minkä jälkeen minulta mitattiin laktaatit. Ja sitten juoksin vähän kovempaa, kunnes lopussa juostiin täysiä. Kaikenkaikkiaan sain juosta 6 x 800 m ja laktaatit mitattiin kahdeksan kertaa (ennen juoksua, jokaisen kerran jälkeen ja 10 minuutin palauttelun jälkeen).

Kuvituskuvina on palauttelun ammattilaisia eli pötkötteleviä kissoja

Kynnykseni olivat hyvin tasapainossa toisiinsa nähden, ja eniten minulle iloa toi se tieto, että laktaatinpoistoarvoni oli juuri hyvän ja erinomaisen rajalla. Laktaatinpoistokykykin on kai jonkinlainen kuntomittari. Lisäksi aina on kivaa olla hyvä edes jossain - edes palautumisessa.

Tänään jatkoin laktaattitestailuja ja kävin tekemässä pyöräergotestin, missä mitattiin laktaattien lisäksi hengitysilmaa. Laktaatit olivat levossa ihan samassa lukemassa kuin tammikuussakin. Muutenkin laktaattiarvoni käyttäytyivät ihastuttavan samanlaisesti kuin juoksutestissä.

Tässä Svanten hapenottokyky saattaa kuitenkin olla hieman heikentynyt.

Sykerajat sen sijaan yllättivät. Olen ilmeisesti polkenut suurimman osan fillaritreeneistäni VK-alueella. Hupsista. Pyöräilyn peruskestävyysalueeni onkin huomattavasti kapoisempi kuin VK-alueeni. Jaksoin myös painella Maksimikestävyysalueella kohtalaisen pitkään, mikä kertoo kai kovista treeneistä. Laktaatinpoistoarvoni oli parempi kuin tammikuussa. Tosin en tiedä, voiko se johtua siitä, että istuin satulassa. Myös sykkeeni laski nopeasti testin jälkeen. Olenkin ollut jo pitkään sitä mieltä, että olisin aika hyvä sellaisessa kilpailussa, missä syke pitäisi ensin nostaa korkealle ja sitten puolittaa mahdollisimman nopeasti. Kyseistä kisaa on harrastettu muunmuassa loistavassa tosi-tv-sarjassa nimeltä Mestarien Mestari. Tekisi mieli kokeilla, pärjäisinkö sykekikkailussa ihan mestareillekin.

Pyöräergotestiin kuului myös InBody-mittaus. Minä en ole kovinkaan suuri InBody-fani, koska en usko yksittäisen mittauksen kertovan ihan kamalasti. Varsinkaan, jos mittaus tehdään alkuillasta päivän aterioiden jälkeen, kuten minulle tänään kävi. Useamman säännöllisen mittauksen trendi saattaakin kertoa jotain. Testaaja-Miksu tosin sanoi, ettei hänellä ole lounas heittänyt tuloksia kuin muutaman kymmenyksen. Itse muistan joskus saaneeni paremman lihasprosentin puristamalla kahvoja vähän kovempaa, kun sain testata mittaria kaksi kertaa peräperään. Se oli kyllä vanhempi malli kuin tämänpäiväinen mittari.

Unski palauttelee saatuaan saaliiksi BB8:n.

Mutta ei se mitään. Saa minulle kertoa kivoja asioita, vaikka ne olisivatkin ehkä vain vähän sinne päin. Oli ihanaa kuulla, että lihasmassani on edelleen reippaasti yli normaalin, vaikka olenkin käynyt säälittävän vähän salilla. Muutenkin kaikki oli oikein fantsusti ja kehoni oli terve ja tasapainossa. Jopa perusaineenvaihduntani oli noussut jostain 2000-luvun alusta, mikä tarkoittaa kahta asiaa:

  1. Olen saanut jostain lisää lihasta, vaikka käynkin nykyään vähemmän salilla
  2. Saan syödä huoletta paljon, koska energia palaa kohisten ihan jo sohvalla lojumalla
Ergotestin jälkeen olisin voinut mennä vielä uusimaan viime viikon 30 minuutin uintitestin. Minulle olisi kuitenkin tullut kamala kiire, eikä olokaan ollut varsinaisesti huippuenerginen, joten päätin skipata. Uintitestistä voin kertoa kuitenkin lisää heti huomenna.



sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Päiväni murmelina

Olipas kerrankin oikein teemaohjelmaa Groundhog daylle - sen verran toisintoa oli ilmassa, kun osallistuin Vierumäellä 24 tunnin hiihtoon. Pääsin kiertämään samaa 4,7 km latua sieluni kyllyydestä.

Minä tulossa vaihtoon

Tammikuun puolivälissä masters-uintiseurani Cetuksen sähköpostilistalla huhuiltiin täydennystä 8 hengen hiihtojoukkueeseen. Olin ihastunut jo viime vuonna joukkueen nimeen "Cetuskin hiihtää". Tämän lisäksi olin muutenkin unelmoinut osallistuvani joskus kyseiseen kisaan, joten en voinut ohittaa tilaisuutta. Nopeimpana yhteydenottajana minä pääsin mukaan tiimiin.

8 hengen joukkueella kisa ei ole mitenkään rankka, vaan oman vuoron jälkeen tulee ihan kivasti lepoa. Kisa alkoi klo 18 perjantai-iltana, ja me hiihdimme ensin 2 kertaa koko joukkueen läpi. Tämän jälkeen alkoivat "yövuorot", joissa jakona oli 3, 3 ja 2 henkeä ja saman verran tunteja. Loput saivat nukkua. Minä olin ensimmäisessä yövuorossa, ja me päätimme jatkaa tuttua tyyliä hiihtäen kukin vuorollamme aina yhden kierroksen. Tämä oli kiva rytmi, koska silloin saattoi aina hiihtää "täysiä", koska kiekan jälkeen pääsi huilaamaan edes hetkeksi. Viimeinen yöntaukoni oli vain noin 20 minuuttia, mutta sekin riitti ihan hyvin vessassakäyntiin ja pieneen evästelyyn. Lisäksi se oli ainoa tauko, jonka aikana minulle ei ehtinyt tulla kylmä.

Lepotauko

Meidän yövuoromme loppui kolmelta, minkä jälkeen pääsimme nukkumaan. Majoitus oli lattiamajoitus Vierumäen urheiluhallin juoksuradalla ja neukkareissa, ja minulle tuli siitä aika nostalginen olo: lapsena on tullut vietettyä aika monta yötä luokkahuoneiden lattialla erilaisissa koristurnauksissa. Kävin ennen nukkumaan menoa myös suihkussa, koska pelkäsin, etten saisi unta, jos minulla olisi hien kuivuttua vilu.

Minun seuraava hiihtovuoroni oli vasta yhdeksältä, mutta heräsin jo ennen kahdeksaa. Aivot olisivat ehkä tarvinneet hieman enemmän unta, koska olin ensin menossa ulos melkein puoli tuntia liian aikaisin, minkä jälkeen hukkasin sukseni telineeseen. Onneksi hiihtimet kuitenkin tuli paikannettua ajoissa, ja ehdin ladulle ennen edellisen viestinviejän saapumista vaihtoalueelle.

Iloinen hiihtelijä

Aamun ensimmäinen kierros oli koko kisan nihkein, koska kankean ruumiin lisäksi lumisade haittasi luistoa. Muuten hiihto oli oikein kivaa kisan loppuun asti. Ladun oppi todella hyvin ulkoa. Tiesin aina tasan tarkkaan, missä kohdassa Garmin piippaisi kilometrin merkiksi, ja osasin odottaa jokaista mäkeä ja mutkaa. Toinen ja kolmas kilometri olivat ehdottomasti tylsimmät, koska ne olivat lähinnä pitkää suoraa golfkentän laidalla. Lisäksi "takasuoralla" oli aina vastatuuli. Kivoin osuus oli neljäs kilometri, koska siinä reitti kävi vähän kumpuilevammaksi.

Jee! Tää on niin hauskaa!

Minä hiihdin kisassa pertsaa, koska olen vaparini kanssa vielä tukevasti harjoitteluvaiheessa. Vähän harmitti, etten ottanut myös vapaan kamoja mukaan, koska tasainen kisalatu olisi ollut oikein sopiva vaparin treenailuun. Kilpailuhenkisenä päädyin kuitenkin pertsaan, koska etenen sillä tyylillä nopeammin. Kierrokseni olivat ihastuttavan tasavauhtisia aamun vähiten luistavaa kierrosta lukuunottamatta:

  • klo 18:46: 24:47
  • klo 21:42: 24:23
  • klo 0:38: 24:39
  • klo 1:52: 25:52
  • klo 2:37: 24:59
  • klo 8:58: 27:59
  • klo 12:00: 26:00 (tämä on mun lemppari - on niin kauniita tasalukuja)
  • klo 14:54: 24:04 (tämä jäi harmittamaan - koetin niin kovasti koko kisan ajan päästä alle 24 minuutin)

Viimeisiä vaihtoja viedään!

Kilsoja kahdeksasta kierroksesta kertyi 37,6 km eli ei mitenkään kamalasti. Meidän viimeinen täsysi kierroksemme päättyi kahta minuuttia vaille viisi, minkä jälkeen meidän kolme kovinta hiihtäjäämme kävivät heittämässä vielä yhdet kiekat. Koska vain kokonaiset kierrokset laskettiin, oli meidän joukkueemme valmis klo 17:50. Kilometreja koko joukkueelle tuli 316,8 km , mikä oikeutti 8 hengen sarjassa sijaan 13/17. Minä taisin olla joukkueestamme ainoa, jota sijoitus kiinnosti. Onneksi minulla riitti kilpailuviettiä koko joukkueen tarpeisiin.

Tuloksia voi ihastella tuolla. Jos katselette meidän joukkueemme kierrosaikoja, niin älkää ihmetelkö minun aamuista vajaan 19 minuutin aikaani. Joukkuekaveri kävi unenpöpperöissään ulkoiluttamassa minun chippiäni.

24 tunnin hiihdon ehdottomasti paras untijoukkue!

24 tunnin hiihto oli just niin kiva tapahtuma kuin epäilinkin. Minun on ihan pakko päästä mukaan ensi vuonnakin. Ja ennen sitä minun on ihan pakko opetella hiihtämään vapaata, koska vapaalla mennään lujempaa - ja kaikki tiellä olevat turret olivat pertsaladulla. Ihan varmasti olisin alittanut 24 minuuttia, jos ei olisi tarvinnut ohittaa lomahiihtäjiä.

Kuvat ovat kaikki uintivalkkuni Johannan ottamia - olivat vaan niin paljon parempia kuin omat otokseni (joista parhaat ovat jo instassa).

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Synttärityttö

Minä täytin eilen 40 vuotta. Tätä pyöreää tapahtumaa juhlittiin kahden tunnin spinningin parissa.

Idean juhlaani sain jo lähes kolme vuotta sitten, kun Pia kertoi olleensa kaverinsa synttäri-Shape-tunnilla. Minä olin ideasta välittömästi aivan liekeissä ja tajusin

a) haluavani spinnata nelikymppisilläni
b) ohjata itse

Siitä se lähtee: meikäläinen aloittelee ohjusuraa.

Siitä se idea sitten lähti. Olen jo monta vuotta polkenut itsekseni spinningiä luurit korvilla, jos en ole ehtinyt oikeille ohjatuille tunneille. Minä ja Supersuunnistaja kokoamme jatkuvasti erilaisia spinning-soittolistoja Spotifyhin. Synttäri-idean saatuani aloin koota kaikkien aikojen tajunnan räjäyttävintä spinning-listaa. Suunnitelma jalostui kahden tunnin sessioksi, jolla ekan tunnin vetäisi joku suosikkiohjaajistani ja toisella tunnilla minä kokeilisin ohjaamista ensimmäisen kerran elämässäni.

Muistan, kun työkaveri kysyi syntymäpäivänäni 2016, että miltäs nyt tuntuu. Vastasin: "Oispa jo 40", mikä oli ehkä vähän odottamaton vastaus. Mutta olen oikeasti odottanut 40-vuotispäivääni kuin kuuta nousevaa, koska juhlaideani oli mielestäni niin tautisen hieno. Ikäkriisit jääkööt muille.

Vieraita valmiina lähtöön

Otin asian ekaa kertaa puheeksi lempiohjaajani Kerttu-Liisan kanssa viime keväänä, kun huomasin hänen olevan raskaana. Kysyin, mahtaako hän olla takaisin ohjaamassa jo tammikuussa 2018 ja kiinnostaisiko häntä vetää minun synttärituntini. Hän kertoi ohjanneensa useasti yksityistunteja ja palaavansa äitiyslomalta ohjailemaan hyvissä ajoin vuoden 2017 puolella. Kerttu-Liisa neuvoi minua olemaan yhteydessä Esportiin joskus marraskuun tienoilla, jotta varmasti saan salivarauksen oikealle päivälle.

Niinpä minä aloitin järkkäilyt toden teolla viime marraskuussa. Sain salin varattua sopivasti lauantaille osuneelle syntymäpäivälleni, ja ajankohta sopi myös Kerttu-Liisalle. Kutsuin mukaan 200 läheisintä FB-kaveriani ja vielä kourallisen FB-vammaisia mutta muuten mukavia ihmisiä. Toivoin saavani paikalle edes 30 henkeä, mutta tupa tulikin lähes täyteen! Lopullinen osallistujamäärä taisi huidella jossain 50 hengen tienoilla. Suurin osa polki reippaana kaksi tuntia, mutta osa pääsi paikalle vasta minun tunnilleni.

Bileet käynnissä

Ohjaaminen jännitti yllättävän vähän. Aamulla minua hermostutti hieman, mutta jännitys unohtui viimeistään Kerttu-Liisan tunnilla. Olin suunnitellut ottavani ekan tunnin sen verran rauhallisesti, että jaksaisin varmasi olla toisella tunnilla esimerkillinen pyörittäjä. Mutta Kerttu-Liisan tunneilla on sellainen hassu piirre, että niillä tekeminen tuppaa lipsahtamaan vähän kuntoilun puolelle.

Jaksoin kuitenkin kunnialla myös oman tuntini. Ja osasinkin! Toisessa ja kolmannessa biisisssä homma ei mennyt ihan suunnitelman mukaan, mutta kuulemma kukaan ei olisi huomannut, jos en olisi asiasta maininnut. Niiden jälkeen muistin kaikki loput suunnitelmani ja hipsunhauskat juontoni prikulleen oikein. Ja vieraillakin oli kivaa. Moni kiitti ideaa ihanan pöhköksi ja kysyi, koska on seuraava tunti (vastaus: heti, kun joku järkkää tunnin ja kutsuu minut ohjaamaan).

Minä ja vieraat tunnin jälkeen

Kävimme vielä jälkipelit saunan lauteilla, missä kauhistelimme salin kosteaa ilmaa sekä muistelimme (ja vähän keksimmekin) muita kivoja urheilusynttäreitä. Sisukkaalla on esimerkiksi ollut synttäreillään korttelisuunnistusta - mikä oli vähintään yhtä tajunnanräjäyttävä ja inspiroiva idea kuin synttäri-Shapekin. Oispa jo 45...

Nautin vielä muutaman kaverin kanssa palauttavan mallasjuoman Esportin kahvilassa, minkä jälkeen siirryimme kotiin valmistautumaan iltaan. Minut "puoliyllätettiin" illallisella Espoon uudessa panimoravintolassa Fat Lizardissa, missä sain tankata niin herkullisilla pienpanimo-oluilla, heinäsirkoilla kuin synttärikakullakin.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Seurapiiritapahtumassa

Ilmeisesti jokainen, joka on joskus ollut jotain polkujuoksupiireissä, tekee loppiaisena täsmälleen samaa asiaa: rogaa. Sen verran tuttuja naamoja tuli eilen nähtyä sekä loppiaisrogainingin kisakeskuksessa että myöhemmin metsässä. Sen lisäksi, että paikalle oli raahautunut suunnilleen puolet Nuuksio Classicin sekä Bodom Trailin järkkäriporukasta, oli matkassa mukana myös muunmuassa minun suunnistuskouluni valmentajat sekä Supersuunnistajan rogainingtyttöystävä ToinenNainen. Etteivät piirit mitenkään tuntuisi liian suurilta, toimi ratamestarina työkaverini S. Eräs kaveri totesikin, että Facebook oli muistuttanut aamulla hänen osallistuvan tapahtumaan 32 kaverinsa kanssa. Tuttu tunne.

Perinteinen lähtöselfie

Loppiaisrogaining kisattiin tänä vuonna Siuntion talousmetsissä, ja tällä kertaa reitillä joutui jopa suunnistamaan. Totesin ratamestarille kisan jälkeen, että onneksi olin reissussa Supersuunnistajan enkä Vuorikiipeilijä M:n kanssa. Tyttöjen kesken olisi varmasti alkanut itkettää viimeistään pimeän tullessa. Kartalla oli muutama helppo rasti, mutta ne olivat luonnollisesti kaikki kartan eri reunoilla.

Alussa juostiin jonossa kuten aina. Tällä kertaa oli kuitenkin paljon
vaihtoehtoja ekaksi rastiksi.

Totesin Supersuunnistajalle aamulla Siuntioon ajaessamme, että minua laiskotti ja väsytti harvinaisen vähän. Yleensä olen aina hyvin väsynyt ja epämotivoitunut ennen pidempiä kisoja, mutta fiilis paranee, kun pääsen liikkeelle. Sanoin pelkääväni, että nyt käy juuri toisin päin.

Leimatessa muun joukkueen pitää olla 5 m päässä rastista. Kai yläpuolellakin saa olla?

Mitäs jinksasin. En minä nyt varsinaisesti motivaatiokuoppaan valahtanut kisan alettua, mutta huomasin jalkojeni ja oikeastaan koko akan olevan hyvin väsynyt. Meillä oli keskiviikkona juoksuklubissa aika kova treeni, ja reiteni olivat sen jäljiltä aivan betonia. Sen lisäksi minulla oli kokonaisvaltaisen rasittunut ja huonokuntoinen olo lähes koko kisan ajan. Koetin kiinnittää erityisen paljon huomiota riittävään energiansaantiin, ja se pelastikin minut pahimmilta mielialan muutoksilta. Jossain vaiheessa mietin kyllä keskeyttämistä aika vakavissani, mutta onneksi ylpeys ei antanut periksi puhua asiasta edes ääneen.

Tämä oli meidän reittimme helpoin rasti - ja se oli toki myös
meidän reittimme kaukaisin piste.

Mutta ei elämä niin perseestä ollut, ettei jotain hyvääkin olisi mahtunut mukaan. Reittisuunnitelma oli kerrankin hyvin tehty, ja pysyimme hienosti aikataulussa. Koska heti alussa oli selvää, että maasto vaatisi suunnistamista, emme suunnitelleet normaalia 40 km reittiä, vaan tyydyimme reiluun kolmeenkymppiin. Alkupuoliskolla olimme hieman aikataulusta edellä, mutta loppupuoliskolla maasto oli sen verran vaikeakulkuista ja narun jatkeena möyrinyt täti ihan loppu, että puolen tunnin aikaetu suli pois.

Huhut pitävät paikkansa. Metsät ovat oikeasti täynnä suppiksia.

Pummeja tuli jokunen, mutta nekin olivat hyvin pieniä. Pimeän tultua pörräsimme aika huolella rastilla numero 21, mutta niin teki moni muukin. Olimme jättäneet loppuun optioksi kolme lähirastia. Meillä olisi ollut aikaa hakea niistä ainakin yksi, mutta minä halusin mennä suoraan maaliin. Harrastin kyllä syvää itsetutkiskelua matkalla maaliin, mutta en mitenkään saanut motivoitua kipeitä jalkojani enää hurjalle 1,5 km lisälenkille. Tänään kun katselin tuloksia, kaduin päätöstäni. Mutta tulipahan opittua, että aina pitää antaa kaikkensa. Ja mieluummin juostaan maaliin kamalalla kiireellä kuin nössöillään sinne 20 min ennen määräaikaa.

Tämän rastin löysin minä! Ihan vahingossa, mutta löysin kuitenkin.


Pitää muistaa ensi kerralla ennen viikonlopun kisaa (tai harjoitushan loppiaisroga on) ottaa juoksuklubissa vähän iisimmin. Supersuunnistaja kehui, että tsemppasin hienosti. Omasta mielestäni kitisin kamalasti, mutta kai kaikki on suhteellista. En vetänyt sentään mitään lohduttomia energianpuutositkuja, kuten joskus on ehkä saattanut käydä. Ihan kamalasti en jaksanut metsässä jutella, mutta Supersuunnistaja on ihminen, jonka kanssa olen mieluiten hiljaa, jos jonkun kanssa pitää hiljaa olla. Se on kai sitä meidän laatuaikaamme.

Loistava suunnistaja löysi rastille myös pimeässä.

Kiitos järjestäjille! Tapahtuma oli taas kerran pelkkää timanttia. Vain pakkanen puuttui! Ja tilastonarkkarit voivat katsella tuloksia täällä ja rastiväliaikoja täällä.

maanantai 25. joulukuuta 2017

Joululahjoja itselle eli oho, ilmosin!

Joulukuussa tuli naksuteltua kaksi ilmoitautumista lisää ensi keväälle ja kesälle. Ensimmäisenä lunastin järkkärin ilmaispaikkani Bodom Nightille: sekä Bodom Trailissa että Nuuksio Classicissa järkkärit saavat halutessaan paikan seuraavan vuoden kisaan. Minä olin jo viime vuonna järkkäröimässä molemmat päiväkisat (eli Boodom Team sekä Bodom Trail) ja juoksemassa iltavuorossa. Tämä oli niin toimiva konsepti, että päätin toistaa kuvion. Yön kymppi on muutenkin sopiva matka kauden aloitteluun: Bodom Night kisataan heti vapun jälkeen 4.5.

Kuvituksena kuvia jouluaaton pyörälenkiltä

Toinen kisahankintani tapahtui vähän veronpalautusten tultua: sain vihdoinkin aikaiseksi ilmoittauduttua Finntriathlon Leville, kun Jaanaba julisti itse ilmoittautuneensa. Olemme sopineet hankkivamme majoituksen yhdessö, niin pitihän minunkin saada vihdoin aikaiseksi ja hankkia itse kisa, mitä varten Levillä majoittuisin.

Tämä Kivenlahden kallio on yksi lempipaikoistani Espoon Rantaraitilla.

Kävin Levillä kisaamassa jo 2015, mutta silloin uintimatkaa lyhennettiin kylmän veden takia ja minulta turposi polvi jossain Kätkätunturilla. Toivottavasti ensi kesänä saan täyden uinnin ja eheämmän juoksun. Ihan hirveästi en mitään aikatavoitteita ole vielä miettinyt. Olisihan se ihan kivaa alittaa 8 h, mutta en nyt ainakaan vielä usko siihen. Katsotaan sitten keväällä. Hommahan riippuu aika pitkälti minun pyöräkunnostani. Mun 2015 ajalla olisi päässyt kolmanneksi myös vuosina 2016 ja 2017. Uijui. Pitäisikö alkaa himoita podiumpaikkaa? :)

Pyöräily oli kivaa niin kauan kun pysyimme rannan läheisyydessä, missä oli sulaa.

Viimeisimmän hankinnan naksutteli eilen Supersuunnistaja. Minä osallistuin toimitukseen päättämällä joukkueemme nimen. Tammikuussa hurha rogainingjoukkue Muumien Taikatalvi lähtee taas kerran loppiaisrogainingin 8 h sarjaan. Pientä antikliimaksia aiheuttaa tämänhetkinen säätiedotus: loppiaisrogaa on perinteisesti kisattu infernaalisessa pakkasessa. Tällä hetkellä ei ole luvassa edes miinusasteita!

Rantaraittiin on saatu tänä vuonna muutama hieno lisäpätkä.

Joulu on kulunut kotosalla kissojen kanssa. Kävimme eilen Supersuunnistajan kanssa maastopyörillä 3 h lenkillä. Lenkin oli tarkoitus olla vain parituntinen, mutta yllättävän liukas sää ja minun nastattomat renkaani pidensivät lenkkiä tunnilla. Rannassa oli vielä mukavan sulaa, mutta paluu pohjoisen kautta aiheutti vähän liikaa liukkaita vaaratilanteita. Supersuunnistaja kyllä pelkäsi liukkaita enemmän kuin minä - ja minä olin sitten se, joka pannutti kolmesti. Varsinkin viimeisen pyllähdyksen sattuessa saattoi joulurauha olla hetken aikaa tuntematon käsite. Mutta kai sitä vähän saa ärähtää, jos sattuu? Tänään perhesopu on pysynyt yllä koko päivän, koska Supersuunnistaja suuntasi Esportiin polkemaan mukavasti sisätiloissa (hän totesi eilen, ettei hänen kertakaikkiaan pitäisi polkea talvella ulkona) ja minä menin ulos juoksemaan - eilisestä viisastuneena nastojen kanssa. Siihen fillariinkin pitäisi vaihtaa gummit ennen seuraavaa lenkkiä.


perjantai 8. joulukuuta 2017

Itsarihölkät

Tämä viikko oli hauska: ei ne kaksi maanantaita, mutta ne kaksi perjantaita! Keskiviikkona oli myös viikon ensimmäinen sunnuntai ja Espoo Trail Run -päivä.

Espoolainen tuulipukupariskunta iskee jälleen! Ja tsiigatkaa, mikä numerotuuri!

Espoo Trail Run on polkujuoksusarja, joka juostaan kerran kvartaalissa Espoon keskuspuistossa. Suomen täyttäessä sata vuotta oli talvikisan vuoro. Minä olin mukana ensimmäistä kertaa, mutta Supersuuunnistaja on kisassa jo vanha konkari. Minä olin tällä kertaa mukana, koska osallistuminen kuului minun Jukola-kouluuni, joka on Espoo Trail Runiakin järjestävän Akilleksen järkkäämä. Saatanpa mennä toistekin.

14 km kisa starttasi 10 min ennen meitä. Ääsääs on tuo oranssi toisessa laidassa.

Kisa juostaan 7 km lenkkinä ja sen voi kiertää joko kerran tai kahdesti. Meillä on yleensä tapana, että Supersuunnistaja valitsee pidemmät matkat ja minä lyhyemmät. Niin kävi tälläkin kertaa. Tämä on yleensä aika toimiva setti, koska silloin kenenkään ei tarvitse odotella maalissa kauaa.

Meidän startti

Säähän oli mitä mainioin: lunta sateli sopivasti juuri juhlapäiväksi ja aurinko pilkisteli kivasti oksien raosta. Olisi ollut synti jäädä kotiin. Sen verran oli pakkasta ja mustaa jäätä, että nastat tulivat tarpeeseen. Mutta ei ollut kuitenkaan liian kylmä, että kaikki kivat mutalätäköt olisivat jäätyneet. Espoon villi luonto näytti siis kaikki parhaat ja haastavimmat puolensa.

Alussa oli vähän nousua, jotta tuli kunnolla lämmin.

Kisa itse sujui ihan kivasti. Taisin kerrankin onnistua vauhdinjaossa aika hyvin, enkä juossut itseäni hapoille kahden ensimmäisen kilometrin aikana. Olin jälleen kerran alamäkispesialisti ja tein suurimman osan ohituksistani kallioilta laskeutuessa. Paino on voimaa ja ylipaino on ylivoimaa. Tai sitten vaan nastojen puute aiheutti kanssakisaajissa akuuttia nössöilyä.

Metsä oli lumisine puineen suorastaan satumainen. Valitettavasti katse pysyi
aika pitkälti polussa. Onneksi otin kuvia. :D

Minä olin naisten seiskalla 20. ja Supersuunnistaja hölkkäsi hienosti miesten 14 kilometrillä seitsämänneksi. Minun päätavoitteeni oli ehtiä maaliin ennen Supersuunnistajaa, missä onnistuin hienosti, vaikka seiska starttasikin 10 min pidemmän reitin juoksijoiden perään. Tuloksia voi ihailla tarkemmin Akilleksen sivuilla.

Polkuselfie: minun perässäni tuli jengiä ja osa sinne jopa jäikin.

Nykyään bloggaaminen on muuten hurjan haastavaa, koska perheemme uusin kuvituskissa on kovempi näppikselläkävelijä kuin kukaan edeltäjänsä. Nyt neiti onneksi viihdyttää itseään AA-paristolla näytön takana, joten taisin saada tämänkin jutun loppuun ilman suurempaa häiriötä. Esittelen jossain välissä rasavillin kakaramme paremmin blogissakin, kuten aiemmatkin kisut. Aiempia kissapostauksia voi pahimpaan karvahanuripuutteeseen etsiä uuden tunnisteen kuvituskissa alta.