Tapahtumissa on kivaa, kun on kuvaajia paikalla. Ja Levillähän oli. Minäkin osuin pari kertaa linssiin. Keräsin tähän postaukseen vielä vähän fiiliskuvia ennen kuin alan analysoida pöllikokoelmaani (Kyllä! Ajattelin tehdä sen! :D).
Pahinta AC:ssa on PT Peipon alkuverkat ja burbeet! Kuva: Jonathan Von Kreamer
Sitten päästiin itse asiaan! Kuva: Jonathan Von Kreamer
Virpi Mäkilä sai ikuistettua minun parhaan puoleni.
Miau! Me ollaan pieniä kisuja, kun meillä on viikset. Kuva: Virpi Mäkilä
Oli niin helppoa, että meinasin nukahtaa. Kuva: Laura Lukkari
Fakin jee! Maaliin enää viisi metriä! Kuva Jonathan Von Kreamer
Hyvä me! Kuva: Jonathan Von Kreamer
Ja pysyttiin kavereina koko reissu! Kuva: Jonthan Von Kreamer
Niin, kiitosta vaan järkkäreille. On ollut ilo seurata, kuinka kisa on kehittynyt monen sadan osaanottajan tapahtumaksi sitten vuoden 2015. Ja on ilo olla mukana - edes tälleen työnantajan välityksellä.
Viime viikonloppuna kisattiin kaikkien aikojen viides ja minun kolmas Arctic Challengeni. Olen ollut mukana ihan ekassa AC:ssa 2015 sekä viime vuonna järkätyssä ekassa talviversiossa.
Not Me But We! Peipponen ja meidän tiimi nostattamassa fiilistä.
Arctic Challenge on PT Peipon maailman paras idea: se ei ole mikään tavallinen estejuoksukisa, vaan parrun verran parempi. Mukana matkassa kannettava pölli tuo tapahtumaan ihan oman karvalakkitunnelmansa. Lisäksi Levillä parrun saamisesta voi heittää loputtomasti läppää. Ja vaikka ekana vuonna petyinkin siihen, että Arctic Challenge ei olekaan oikea kisa vaan sellainen mukava #NotMeButWe-henkinen tapahtuma, olen sittemmin tottunut ajatukseen ja ottanut homman enemmän itseni haastamisen kannalta.
Fröken H painaa menemään, ja minä koetan pysyä perässä.
Sain viime vuonna sattumalta ihan saman numeroisen pöllin kuin ekalla kerralla. Koska en halunnut katkaista hyvää putkea, päätin oikein pyytää tällä kertaa saman numeron. Tämä saattoi olla virhe, koska minulle ja tämän vuoden blondille (fillarikaveini Fröken H) siunaantuikin yksi firman suurimmista pölkyistä. Muut tiimit saivat kannella jotain oksanpalasia.
Ei taida tyttö tietää, että takana on puolialaston mies (tiesin mä - ja käskin ottaa mukaan kuvaan)
Onneksi sponsorilähtö oli tänä vuonna vasta neljäs, ja meille oli raivattu tunturiin jo ihan mukava nelostie. Silti minulle tuotti tämän tästä yllättäviä vaikeuksia pysyä pystyssä. Ehdottomasti vaikeinta oli mennä rinteen poikki: ylämäessä meno oli turvallisen hidasta, ja alas tunnetusti pääsee aina. Nyt talvella alamäkijuoksu tuntui jopa helpommalta kuin kesällä, koska osan mäestä saattoi suorittaa liukuen. Lisäksi lumi tasoittaa rinteen epätasaisuutta, ja köpöttely on siinä mielessä helpompaa.
Vaikka oli vaikeaa, niin maisemat olivat aivan ihanat.
Vaikka olinkin tänä vuonna huonommassa kunnossa kuin koskaan aiemmin Levillä, niin pääsin kantamaan pölliä enemmän kuin koskaan ennen. Mutta koska perinteet velvoittavat, olin kuitenkin tapani mukaan joukkueen heikoin lenkki. Toisaalta Fröken H on mäenlaskun puoliammattilainen, joka palasi juuri Japanin valmistelevalta leiriltä. Hänelle lumessa tarpominen on siis lähes jokapäiväinen juttu. Ja minulle ei todellakaan ole. Hieman ehkä silti masentaa, että hän sanoi olleensa juuri 5 viikkoa kipeänä (minä olin vain kolme) ja "tosi huonossa kunnossa". Aha. No, missä kunnossa minä sitten olen?
Pölli painoi loppumatkasta varmaan kilon enemmän kuin lähdössä, kun siitä tuli lumipallo.
Maaliin kuitenkin taas päästiin, ja sielun sekä ruumiin voimatkin olivat jonkinlaiset joskaan eivät ihan täydet. Viimeinen esteseinä meinasi aiheuttaa vähän epätoivoa, mutta onneksi paikalle kirmasi pelastava sekajoukkue, jonka kiltti herrasmies pukkasi seinän yli oman daamin lisäksi pari etelän vetelää.
Iloiset tytöt maalissa
Se hyvä puoli hitaassa suorittamisessa on, että nopeammat työkaverit olivat ehtineet lämmittää saunan. Ilta kuluikin perinteisesti ruoan ja palautusjuomien merkeissä. Koska minä olen aika täti, lähdin jatkoilta ennen kuin Pete Parkkonen edes ehti aloittaa keikkaansa. Mutta ei se kuulemma ottanut edes paitaa pois, joten 7 tunnin yöunet olivat todennäköisesti ihan hyvä valinta.
Viikko sitten olin Levillä. Työnantajani on sponssaillut alusta asti vekkulia tapahtumaa nimeltä Arctic Challenge. Ja siitä kisattiin nyt ekaa kertaa talviversio. Tai ei kisattu, koska AC ei ole kisa. Se on sellainen haasta itsesi -tapahtuma, missä hullut saavat olla vapaasti hulluja ilman mitään numerojärjestystä. Paitsi kisanumerot eli pöllit on tietty. Minä sain olla taas numero 33, kuten viimeksikin. Jopas sattui!
Sää oli kisan nimeen sopiva - oli aika arktinen haaste
AY-liike yritti panna kapuloita meidän joukkueemme kisarattaisiin. Kiltti järkkärimme Viikinki P oli säästänyt työnantajan rahoja ja ostanut kalliiden Kittilän lentojen sijaan lennot Kemiin ja sieltä bussikyydin Leville. Kappas vaan, niin tietysti Kemin lento peruttiin lentokettälakon takia (mutta Kittilän lento lennettiin). Me sitten totesimme, että junalla on hauska matkustaa, ja hyppäsimme perjantaiaamuna klo 6:27 Rovaniemelle vievään junaan. Perille siis päästiin, ja osa teki kuulemma ihan tuottoisan työpäivänkin junassa. Minä koetin keskittyä lukemaan duuneihin liittyvää paperia, mutta homma meinasi mennä välillä vähän ikkunasta ulos tuijotteluksi.
Numero on sama - vain blodi parina on vaihtunut (ja sää ehkä hieman)
Perjantai-ilta kului majoittuessa ja ilmoittautuessa. Kokeneimmat alppimatkaajat menivät vielä illalla katsomaan Michel Monroeta Hullu Poro Areenalle, mutta minä painelin kilttinä tyttönä punkkaan. Vastoin odotuksiani myös Miken fanit olivat lauantaina pirteinä lähtöviivalla - vaikka ovatkin ihan keski-ikäisiä setiä. Ilmeisesti treenaaminen auttaa myös turnauskestävyydessä...
Ja eiku matkaan!
Aamulla sää valkeni sumuisena, mutta pilvien ja lumisateen ansiosta ei ollut mitenkään kylmä. Tapasin lähtöalueella kisan äidin PT Peipon. Totesimme, että minä en ehkä käy usein Levillä, mutta aina kun käyn, siellä sataa. Nääs 2015 oli koko Levi Outdoor Festin ajan surkea ja sateinen sää, mutta kuulemma viime kesänä Arctic Challengea kisattiin hillittömässä hellesäässä. Notta olkaa hyvä vaan - saittepahan taas kertakaikkiaan arktisen challengen!
Ensimmäinen tehtävärasti. Suurin osa tehtävistä oli jonkinlaisia ylityksiä tai alituksia.
Verryttely tehtiin tuttuun tapaan hypellen ja pölkkyä heilutellen. Jumpan jälkeen päästiin vihdoin matkaan. Minä en tällä kertaa sännännyt liikkeelle ihan tuulispäänä, koska muistin viime kerrasta, että eka nousu tuntui yllättävän pahalta. Niin se tuntui tälläkin kertaa. Tosin tällä kertaa pahalta tuntui melkein koko ajan. Lumessa tarpominen toi puuhaan oman kivan lisänsä.
Pics or didn't happen: minäkin koskin pölliin!
Homma sujui ihan samaan tyyliin kuin viime kerralla: minulla oli parina itseäni noin puolet pienempi blondi, joka paukutti menemään ihan kaamella temmolla, vaikka kantoikin pölliä melkein koko matkan. Minä koetin lähinnä pysyä kyydissä. Ei auttanut, vaikka vaihdoin blondiakin.
Toinen este oli parimetrinen seinä, joka piti ylittää.
Minulle tuotti aivan suunnattomia vaikeuksia pysyä hangessa pystyssä. Olen tietoinen siitä, että tasapinoni on aivan surkea, mutta olin kuitenkin vähän toivonut, että koko syksyn ja talven kestäneestä yhden jalan seisoskelutreeneistä olisi ollut edes jotain hyötyä. Parinani ollut Ilopilleri R on entinen suunnistaja, ja tarpoi hangessa suojuoksentelun tuomalla kokemuksella. Oi, miksi tuhlasin nuoruuteni parketeilla pallon perässä juosten? No, oli sekin tosi hauskaa.
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa: ilmeistä päätellen portaista voi olla montaa mieltä.
Ihan kamalinta oli kiivetä Levin Panorama-hotellille vievät portaat. 2015 triathlonissa pääsin juoksemaan ne alas puolimaran aluksi. Taisin olla silloin paremmassa kunnossakin, mutta voi kikkeli, kuinka piiputinkaan tähän suuntaan. En kuitenkaan kehdannut kieltäytyä, kun Ilopilleri R pyysi minua ottamaan pöllin hetkeksi kantoon. Hän kantoi sitä kuitenkin lähes koko ajan, joten pakkohan hänelle oli pieni lepotauko suoda.
Tunnelmia ylämäestä
Panorama-hotellilla ylitimme jääseinän, minkä jälkeen jatkoimme kiipeämistä. Emme käyneet ihan Levin korkeimmalla huipulla, mutta sielläkin, missä kävimme, tuiskutti lunta sillai kivasti vaakasuoraan.
Pölkystä tuli matkan varrella lumipallo, josta oli ikävää pitää kiinni. R oli kuitenkin tosi sissi. Minä olin fotoja ottava turisti. ;)
Esteet olivat suurimmaksi osaksi ylityksiä tai alituksia. Ryömimme vielä ainaki verkon ja lumikissan ali ja kiipesimme verkon ja merikontin yli. Ihan lopussa oli pari erilaista rastia. Ennen viimeistä nousua täytettiin saavia hakemalla vuorotellen lapiolla lunta lähellä olevasta kasasta. Juuri ennen maalia pääsimme kiskomaan moottorikelkkaa ja kantamaan palomiesten letkuja auton ympäri.
Taisteluilme verkonalitusrastilla
Viimeinen nousu oli half pipe, joka oli ihan yllättävän perseestä, vaikka ei nousumetreinä ollutkaan kummoinen. Tossut eivät meinanneet millään pitää jyrkimmissä kohdissa. Jouduin vielä kantamaan pölliä yhden jyrkän kohdan, kun Ilopilleri R:ltä jäätyivät sormet. Lainasin hänelle vaihtohanskani, ja kantelin pölliä hanskojen vaihdon ajan. Lopun matkaa työnsin häntä selästä, koska en uskaltanut ottaa riskiä, ettei hänkään enää jaksaisi kivuta pöllin kanssa. Totesin, että työntäminen on vähemmän rankkaa kuin pöllin kantaminen. Alamäkeen minä jouduin vielä kantohommiin, mutta alamäessä päteekin vanha luonnonlaki: paino on voimaa ja ylipaino on ylivoimaa!
Vaikka tämä kuva onkin tasaiselta pätkältä, välittyy tästä jotenkin kivasti lumessa tarpomisen tunnelma.
Talvinen Arctic Challenge oli vähän lyhyempi kuin kesäversio. Matkaa kertyi noin kuutisen kilometria ja nousuja tuli muistaakseni kolme. Aikaa kului maassa lojuneen valkoisen jutun takia suunnilleen saman verran kuin kesäkisassa 2015. Tai silloin taisi mennä rasteilla odottelun takia vähän yli 2h. Nyt pysäytin kelloni maalissa aikaan 1:57.
Jalkaa toisen eteen, ettei edellinen selkä katoa tuiskun sekaan!
Kisan jälkeen kävimme lillumassa paljussa, ja saatoimme juoda muutaman olusenkin. Iltabileet vietettiin osalle jo tutuksi tulleella Hullu Poro Areenalla, missä julkistettiin myös kisavideo. Se on aika tunnelmallinen. Ja sääkin selviää videolta paremmin kuin kuvista. :)
Hieno kisa oli. Kiitoksia taas kerran järkkäreille! Ja kiitoksia myös työnantajalle, kun kustansi meidät taas kerran toiselle puolelle Suomea edustamaan. Ja kiitos Ilopilleri R:lle, kun kannoit pölliä. Kiitos myös muille työkavereille hauskasta reissusta. Ja kiitos sinulle, kun jaksoit lukea loppuun asti.
Huomenna lähdetään Leville! Lakon takia junalla on hauska matkustaa. Onneksi on, koska siitä lystistä pääsee nauttimaan kokonaiset 8 tuntia aina Rovaniemelle asti. Sen jälkeen otamme vielä bussin Leville. Juna lähtee jo klo 6:27, joten minun pitäisi olla jo ehkä pakkaamassa tai nukkumassa eikä bloggaamassa...
Lauantaina kisataan itse Arctic Challenge Winter Edition. Tai AC ei ole oikeastaan kisa. Siinä kisataan vain itseä vastaan, ja teemana on ennemminkin #NotMeButWe. Mutta tunturissa juostaan kuitenkin 10 km ja temppuillaan 10 esteellä. Sama juttu kuin vuonna 2015, mutta nyt ensi kertaa talvella.
Te lukijat voitte valmistautua tunnelmaan katselemalla kahta viimeisintä tuottamaani AC-videota. Pyysimme järkkäreitä lähettämään meille yhden "viestikapulapöllin" treenivälineeksi. Pöllin matkasta etelään saikin molemmille tahoille ihan hauskaa some-materiaalia. Yksi tuotos oli tämä video:
Toinen taideteoksemme oli treenien lomassa kuvattu tunnelmakuvaus pääkaupunkiseudun tunturikorvikkeesta. Se on meidän sisäistä tuotantoamme. Value for life! ;)
Sanovat joskus, että George Lucasin olisi pitänyt lopettaa Star Warsien kanssa alkuperäiseen trilogiaan, koska osat 1-3 ovat niin kamalaa kuraa. Itse en ole mielipiteineni ihan noin tyly, koska Star Wars on kuin pitsa: joko se on hyvä, tai sitten se on tosi hyvä.
Minä leikin kesällä 2015 oman elämäni George Lucasia ja tein kolme videota, kun firmamme alkoi sponssata Arctic Challengea Levillä. Homma näytti jäävän niihin kolmeen videoon, koska viime kesänä Arctic Challenge ei sopinut minun aikatauluihini - enkä siten ollut tekemässä leffojakaan.
Mutta arvatkaas mitä! Nyt ne ovat keksineet AC:sta winter editionin - ja meitsi on taas menossa! Ja tietäähän sen, mitä siitä seuraa: joku alkaa taas kantaa kameraa mukana treeneissä. Olimme keskiviikkona työkaverini Viikinki P:n (hän harrastaa Tough Viking -kisoja ja vastaavia) kanssa Malminkartanon jätemäellä tunkkaamassa. Ja mulla oli tietysti kamera mukana.
Kannattaa laittaa äänet päälle, kun katsotte "teaseria" (seuraava on sitten ehkä jo traileri). Se on tehty hyvin ääniraitalähtöisesti.
