keskiviikko 29. elokuuta 2012

Kissan kokoisia kesäkurpitsoita

Minun piti mennä tänään kuntonyrkkeilyyn, mutta löysinkin itseni lojumasta koko illan sohvalla kissa vatsan päällä. Ajattelin, että ei ole niin paha, jos nyt otan lepiä, kun viikonloppuna yhdistelmä Midnight Run + Tour de Helsinki taannee sen, että liikun tälläkin viikolla tarpeeksi. Tosin liikunta on kyllä aika alakroppapainotteista. Kun pääsin himaan, oli tuntiin aikaa niin vähän ja minulla niin kiljuva nälkä, että laiskuus voitti.

Menin tänään kuitenkin fillarilla töihin ja poljin kotiin jopa kiertotietä palstan kautta. Minun hipsterimäisin piirteeni tosiaan on, että olen supertrendikäs kaupunkiviljelijä. Tämä oli ensimmäinen kesäni viherpeukalona, ja aika paljon onkin mennyt treenailuksi: porkkanat itivät huonosti ja herneistä tuli mauttomia. Mutta kesäkurpitsat ovat menestyneet. Niitä on tullut niin paljon, että perhanat ehtivät lähes aina venähtää jättimäisiksi, ennen kuin ehdin poimia ne. Pienempinä ne olisivat käsittääkseni paremman makuisia. Kun kuvasin tämän päivän sadonkorjuun saaliin, otin kuvaan (tai ne tulivat) mukaan kaksi kisua kokovertailua varten. Katit eivät ole enää mitään ihan tirriäisiä: Miisu (takana) on ihan keskiverto kisu ja painaa yli 4 kg. Nuori herra Unskikin (häntä kamerassa) painaa melkein kolme kiloa. Eli melkoisia jötkäleitä nuo kesäkurpitsat. Toivottavasti maistuvat miltään...

Katit ja sadonkorjuun juhlaa
Salaattisatokin on ollut mitä mainioin, mikä on kivaa, koska ruukkusalaatti maksaa aika paljon. Nyt voin puputtaa salaattia sieluni kyllyydestä, ja silti osa siitä mätänee maahan. Pitää viedä kavereille kanssa. Viimeksi pakkosyötin salaattia mökillä rapujuhlissa.

Salaatin, herneiden ja kesäkurpitsojen lisäksi olen saanut kasvamaan myös muutaman porkkanan (joista suurin osa vilahtaa kuvassa), punajuuria, perunoita ja retiisejä. Perunoita en kyllä enää jatkossa kasvata, koska ne ovat kaupassakin niin halpoja. Nyt piti vain kokeilla. Ensi vuonna ajattelin tehdä erilaisia kurpitsoita, salaattia ja joitain sellaisia harvinaisempia kasveja, joita ei saa kaupasta kuten esimerkiksi lavakurkkua. Munakoisokin voisi olla aika magee juttu.

Hohhoi. Miisua ei kiinnosta, koska tarjolla ei ole LIHAA!
Sain tungettua tuon kaiken kuvassa olevan (paitsi kissat) reppuuni (ne menevät sinne ihan itse, kun se on tyhjänä lattialla) kotimatkalle, mikä on aika saavutus. Repun korkeus riitti just eikä melkein noille pötkylöille. Kotimatkalla pysähdyin vielä fillarikaupassa ja ostin TDH:lle pränikän pyöräilykypärän. Se on tosi kevyt, musta ja huippustylee. Otatan varmaan itsestäni kuvan ennen lähtöä, niin koetan muistaa panna kypärän silloin päähäni.

Huomenna harrastanen vielä tätä ihkua hyötyliikuntaa eli työmatkapyöräilyä ja perjantaina en tee YHTÄÄN MITÄÄN. Sitten ehkä jaksan juosta lauantaina kympin ja fillaroida sunnuntaina 140 km. Pitäkää peukkuja. Vähän itseäkin hirvittää...

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Uho ja tuho

Kesän viimeinen triathlon on nyt sitten suoritettu. Kisana oli se sama, mistä kaikki vuosi sitten alkoi eli Helsinki City Triathlon. Matkat olivat mallia tirriäinen eli 300m / 10 km / 3 km. Sää oli hyvä ja paikalla ja vielä samassa lähdössä oli paljon tuttuja, joiden kanssa oli kiva kisata. Siinä ne hyvät puolet sitten olivatkin.

Minä olin Kuopion jäljiltä täynnä uhoa ja itsevarmuutta: kun on varttimatka selvitetty, ei tällainen tirriäismatka tunnu missään. Eihän se ehdi edes alkaa vituttaa ennen kuin se on ohi. Muuten ehtii. Kas kun se on ihan hiton jännä juttu, että kestävyys ja vauhtikestävyys ovat ihan eri asioita. Ja vaikka jaksankin uida pari kilsaa tai enemmänkin putkeen, niin kovaa en näemmä jaksa uida kuin 50 m.

Perinteiset kisakynnet
Triathlonkoulusta tutulla Elinalla oli mennyt edellinen kisa todella huonosti, ja hän olikin kovin huolissaan ennen lähtöä. Muutkin kaverit perussuomalaiseen tapaan joko epäilivät hukkuvansa, valittivat kylmyyttä tai olivat hiljaa. Minä sitten kompensoin uhoamalla, kuinka 300m menee heittämällä. Lisäksi syynä saattoi olla se, että uimme altaassa. Minulla on taipumusta tykitellä altaassa kovempaa, kun päissä voi vähän levätä, kun kääntyy ja ponnistaa päädystä vauhtia. Nyt ei kuitenkaan käännytty päädyssä, vaan altaassa oli pylväät, jotka piti kiertää. Joten minä lähdin liian lujaa ja hyydähdin uinnissa.

Kun katsoin olympialaisten triathlonia, selostaja sanoi, ettei triathlonia voi voittaa uimalla, mutta sen voi hävitä sillä. Minä luulen, että minulle kävi eilen juuri niin. Koska uintihapottelu pilasi kyllä minun vahvimman lajini eli pyöräilynkin ja juoksusta vähintään fiilikset.

Tässä on vertailu viime vuotiseen tulokseen. Minulla on nykyään parempi pyörä, mutta osaan myös uida ja juosta paremmin. Väitän, että näin lyhyellä matkalla pyörällä ei voita niin paljoa kuin oikeasti kyvyllä sietää maitohappoja: fillarireitillä oli kuitenkin niin monta tiukkaa mutkaa, että fillarin maantieominaisuuksista ei ehkä saanut niin paljoa irti. Mutta toki sen jokusen minuutin auttoi. Enemmän olisi vaan auttanut, jos olisin käynyt juoksemassa ja pyöräilemässä mäkivetoja.


Tavoiteaikani oli "jotain välillä 40-45 min", mikä nyt sitten jäi harmittavasti 38 sekunnin päähän. Ihan kamalan pettynyt en kuitenkaan voi olla, koska aika kuitenkin parani ja se teki sitä jokaisella osuudella. Uinnin olisi vain pitänyt mennä alle kuuden ja fillaroinnistakin olisi pitänyt voida nipistää vielä vähän - kun kerran on paremman kunnon lisäksi se parempi pyöräkin.

Että päästäisiin kunnolla selittelyn makuun, niin kerronpa vielä, että minusta tuntuu, että minulle sopivat paremmin aamulähdöt. Nyt lähtö oli alunperin ajoitettu klo 17.25, ja se myöhästyi vielä 30 min aiemmin tapahtuneen sairaskohtauksen takia. Joku setä siis sai jonkun kohtauksen kesken uinnin, ja uimavalvoja (joka muuten oli kestokirittäjäni Riikan miehen serkku eli siis melkein tuttuni) loikkasi vaatteet päällä altaaseen, haki sedän altaasta ja elvytti häntä kunnes ambulanssi saapui. Mutta tässä puuhassa siis meni se puolisen tuntia. Kiva niille, jotka olivat seuraavassa lähdössä ja saivat värjötellä spandexeissaan sen ajan. Olivat kuulemma menneet jo veteenkin valmiiksi, niin varmana tuli kylmä.

Mutta tosiaan, kun lähtö oli vasta kuuden maissa, meni koko päivä vähän pilalle, kun vain odotin lähtöäni. Klo 11 lähdöissä on se kiva, ettei ennen kisaa ehdi muuta kuin herätä, syödä aamupalaa, pakata ja lähteä kisaamaan. Kuopion klo 9 ei sekään ollut paha: minulle kun ei ole mitenkään vaikeaa herätä aikaisin aamulla edes viikonloppuna.

Toinen asia, minkä totesin taas kerran - sen tosiaan olen todennut jo aiemmin - oli, että minua ei ole luotu menemään lujaa: jaksan kyllä juosta sellaista vähän päälle 6 min / km -vauhtia vaikka kuinka kauan, mutta minulle tuottaa suunnatonta tuskaa kiristää vauhtia sellaiseen perinteiseen cooperin testi -vauhtiin. Eli kun juoksin nyt 3 km aikaan 15 min eli noin 5 min / kilsa, oli koko 3 km minulle yhtä helvettiä. Teki mieli tempaista kuonoon kannustajaa, joka hapotusmäen yläpäässä kannusti (siis ihan kivaa, kun kannusti), että hyvin menee, kevyeltä näyttää. No, eipä tuntunut. :D Ja niille parille tädille, kenet ohitin, ei tosiaan tarvinnut huutaa, että väistä: pihisevä, lähes hyperventiloiva huohotukseni kuului varmaan kauas.

Ja mitä tästä kaikesta sitten seuraa? No, olen alkanut harkita ihan vakavissani ensi kesää ja Joroisten puolimatkaa. Olen ollut jo vaikka kuinka kauan sitä mieltä, että meikäläisen polvi ei kestä enää edes puolimaratonia ja että tuo perusmatkan kymppi on ihan ehdoton maksimi. Joroinen alkoi kuitenkin houkuttaa jo reilu viikko sitten, ja koska kesän triathloneista parhaiten on mennyt se pisin matka, niin nyt houkuttaa yhä enemmän. Tällä hetkellä suunnittelen meneväni Vantaan maratonille lokakuussa kokeilemaan puolikkaalle, kestääkö polveni sen 21 km. En siis ole menossa tekemään mitään hyvää aikaa. En minä edes pysty juoksemaan mitään lähellekään hyvää aikaa. Mutta jos polvet pysyisivät mukana, voisin alkaa harkita sitä Joroisten kisaa vähän vakavammin. Mutta nyt olen vasta siinä vaiheessa, että harkitsen sitä Vantaata. Eli älkää pidätelkö hengitystänne.

Saatoin myös ottaa opikseni uhoamisessa ja siinä, että vauhti tappaa eikä matka.

torstai 23. elokuuta 2012

Ei sukelluskello vaan uintikello

Kuten lupailin, niin testailin lisää Poolmatea. Olen saanut omassa ranteessani killuvan yksilöni kaveriltani Ingalta, jolla kello ei toiminut. Vaikka Inga hakkasi altaan päätyä kuin raivopää, jätti kello välillä altaanmitan laskematta ja välillä niitä tulikin sitten yllättäen pari lisää.

Inga ui yleensä rinulia, ja epäilimmekin, että unintityylillä olisi osasyynsä asiaan. Minä taas uiskentelen nykyään lähinnä vaparia, koska triathlon, joten pyysin saada kokeilla Poolmatea. Ja gadgetithan ovat aina kivoja. Olenkin nyt muistanut ottaa Poolmaten mukaan uimahalliin noin neljästi. Ja tänään ekan kerran kokeilin tietoisesti eri tyylejä ja vahtasin Poolmaten laskuria kuin haukka. Koska en ole jaksanut lukea vieläkään Poolmaten manuaalia, en tajunnut naksuttaa kullekin eri tyylille väliaikoja, mutta muuten kyllä olin aika systemaattinen.

Eri stylee insinööri ui hilut molemmissa käsissään
Tiivistetysti voisi sanoa, että meikäläisen kokemuksella Poolmate toimii vaparilla ja selkäuinnilla, mutta rinulin kanssa se oireilee juuri niin kuin Inga kuvaili. Tämä on sinänsä urpoa, koska Poolmatea nimenomaan mainostetaan toimivan "with all major strokes straight out of the box, no calibration required". 2/3 ei ole kaikki. Perhosta en testannut, koska en oikeasti osaa sitä. Ainakaan niin paljoa, että ilkeäisin sitä uida.

En ole vielä opetellut katselemaan Poolmatesta muita treenin tietoja, joten tarkempia statseja ette tällä kertaa saa. Poolmaten mukaan uiskentelin 46 altaanväliä. Luku on kai suunnilleen oikea (sekosin laskuissa rinulissa), mutta se ei ole tullut lasketuksi oikein, koska välillä Poolmate oli minua yhden altaanvälin jäljessä. Eli 1,15 km sitä kai tuli uiskenneltua: 450m vaparia, 350m selkää ja loput rintaa.

Pitänee jatkaa testejä ja ottaa ensi kerralla väliaikoja.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Urheilu vs. liikunta

On pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta jo jonkin aikaa, mutta on ollut muka liian kiire. Mutta nyt, kun Tiiti suitsutti mua niin nätisti, niin pakkohan sitä on kirjoittaa (ja urheilla) lisää. Syvä kiitos kauniista sanoista. Menin niin epänormaalin iloiseen tilaan, että typotin. Monta kertaa:

Tämä on irkki. Ei mikään galtsu, vaan oikea irkki. Nih.
Mutta sitten asiaan. Olen monta kertaa miettinyt liikunnan ja urheilun eroja. Minähän olen siis urheilija. ja olen vielä sellainen urheilija, joka vihaa hyötyliikuntaa. Mä kyllä pyöräilen välillä töihin, mutta oikeasti tulisin mieluummin autolla (ja teenkin sen, kun keksin hyvän tekosyyn kuten viimeksi tänään). Jo ennen suuria tihkusateita Mäkelänrinteen urheilulukiossa piti aamun 1,5h koristreenien jälkeen käydä salamana suihkussa ja maalata naama, että varmasti ehti ajoissa koululle, että sai auton mahdollisimman lähelle ulko-ovea. Ja kyllä keljutti, jos joutui parkkeeraamaan sinne alakentälle, missä nykyään seisoo se uimakeskus: koulun ovelle saati luokkaan oli useampi sata metriä matkaa!

Nyt tästä asiasta motivoi mouhuamaan se kaikkein hauskoin (Tiitinkin mielestä) jumppaplogi eli Liikkis, missä Nelliina kertoi siitä, kuinka iivil lääkäri vihjaisi, että kandeisko rajottaa. Itselle palasi mieleen elävästi tammikuu 2010, kun oma (kylläkin tosi mukava) iivil lääkärini sanoi, että sun kyllä kannattaisi lopettaa toi koris, jos haluat kävellä vanhana. Ja kyseessä kun oli vielä oikeesti hyvä ortopedi eikä mikään urpo yleislääkäri, niin kai se oli sitten pakko uskoa. Minä muuten itkin siellä vastaanotolla sen lääkärin edessä ja kyselin kyyneleet poskella laji kerrallaan, mitä saisin vielä harrastaa. Eli on se vaan ihan hemmetin iso asia, uskokaa pois!

Weheartitin fitspirationia
Ei Nelliinan kirjoitus vielä mitään patoja avannut, vaan jutun saamat kommentit. Kommentoijissa muutama tyyppi päivitteli, ettei tajua, miksi pitää harrastaa kilpaurheilua, kun siinä rikkoo paikat.Osa hiffasi, että on ja ehdotteli hyviä fyssareita ja kiropraktikkoja. Ja tässä se otsikon nimeämä ero onkin: liikuntaa harrastavat ne, jotka haluavat pysyä niin hyvässä kunnossa, että ovat vanhoinakin vireitä. Urheilua harrastavat ne, jotka rakastavat urheilua. Usein nämäkin haluaisivat olla vanhana hyvässä kunnossa (jotta voisivat urheilla), mutta eivät ole valmiita luopumaan mistään (urheilulajista siis, polven eturistisiteistä esim. ei aina haittaa luopua, jos sen jälkeen voi urheilla lisää) sen vuoksi.

Liikkujien on kai välillä kamalan vaikeaa tajuta urheilijoita: liikkujilla ei kai yleensä ole juurikaan kilpailuviettiä, ja osa heistä ei edes sinänsä diggaa endorfiinikänneistä. Toki niitäkin on, jotka diggaavat, ja he sitten liikkuvat / kuntourheilevat lujaa. Koska itse olen tällainen ällösti kaikkia suvaitseva ja urheileva ihminen, väitän pokkana, että me urheilijat tajuamme liikkujia. Ehkä se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska itse muistan ainakin joskus epäilleeni onko kilpailuvietitön kaveri vain laiska, kun ei treenaa raivoissaan ollakseen paras. Mutta ehkä kaikkia ei oikeasti vain kiinnosta.

Mutta koska olen sittemmin oppinut suvaitsemaan nautiskelijaliikkujia, niin odotan samaa myös heiltä. Siksi vedin Nelliinan puolesta (aiheesta tai ei - sillä ei ole merkitystä) kaameat hernarit nenäontelooni, kun luin niitä muutamia kommentteja, jotka komppasivat lääkäritätiä ja ihmettelivät, mitä järkeä on urheilla niin, että paikat hajoaa. Mutta kerrotaan se nyt vielä kerran, jos vaikka tyypit eivät oikeasti tiedä uskomisen sijaan: siinä on sellaista järkeä, että jos ei urheile täysiä, niin pää hajoaa. Kun on kilpailuhenkinen ja rakastaa jotain lajia, niin on pakko olla jos ei nyt ihan paras, niin mahdollisimman hyvä. Ja se pään hajoaminen on vielä paljon todennäköisempää kuin paikkojen hajoaminen. Siis kyllähän kaikki urheilijat ovat rikki joskus, mutta niin isoja vammoja, ettei enää pystyisi ikinä treenaamaan, tapahtuu kuitenkin aika harvoille. Siksi me jotkut laitamme vaan sormet ristiin ja tossut tai luistimet jalkaan - ja annamme palaa.

Weheartit puhuu asiaa
 Minä olen kategroisoinut urheilijat ja liikkujat tiivistetysti tällä tapaa:
  • Liikkujan tavoite on abstrakti "parempi olo" ja "hyvinvointi". Urheilijan tavoite on konkreettisempi: menestys säbäsarjassa tai ajan parantaminen maratonilla esimerkiksi.
  • Liikkujalle liikunta on ennen kaikkea hyvää oloa ja hyvää mieltä. Urheilijalle urheilu on monesti myös pahaa oloa, mutta myös hitosti sitä hyvää mieltä. Toki urheilija kokee myös sitä pahaa mieltä, kun ei pääse tavoitteeseensa - mutta toisaalta epäonnistumiset motivoivat yrittämään lisää. Jos liikkujalle tulee paha mieli esimerkiksi liian koreografisella jumppatunnilla, hän ei opettele koordinaatiota vaan vaihtaa jumpan toiseen.
  • Liikkuja on itselleen armollisempi (asia, mitä allekirjoittanut opettelee jatkuvasti) ja urheilija ei ole. Siksi urheilijat ovatkin niin usein pää kainalossa: spiritus, altius, fortius, saatana!
Koska maailma ei ole mustavalkoinen, niin suurin osa meistä on jostain näiden esimerkkien välimaastosta. Ja tunnustan minäkin, että vaikka minulla on erittäin (siis ERITTÄIN) kehittynyt kilpailuvietti, niin se ilmenee voimakkaammin toisissa lajeissa kuin toisissa. Ja vastaavasti ei tuntuisi yhtään niin pahalta luopua niistä lajeista, joissa kilpailuvietti ei iske niin täysillä. Mutta pahalta se tuntuisi, koska kyllä se nyt AINA vähän iskee.

Joten älkää tulko meille, et onks järkee. On. Ihan sikana. Ja ähäkutti, te ette ikinä tule tajuamaan, miltä tuntui tuuli Petäjästä Lontoossa. Tai kuinka Satu Mäkelä-Nummelaa mahtoi vituttaa. Minä väitän, että minä tajuan. Koska minä olen joskus kokenut jotain samantapaista.

maanantai 20. elokuuta 2012

Palauttelu(alku)viikko

Kauheeta, kun en taaskaan ole ehtinyt nakutella mitään. On ollut olevinaan kiireitä.

Kuopion jälkeen pidin 2 päivää lepoa ja sitten palasin taas ruotuun. Käväisin tiistaina tekemässä aamusella salilla lämpän ja lihashuoltoa: ensin tein vähän tasapainotreenejä ja sitten venyttelin kunnolla. Sainkin siten jumit hyvin auki ja jaskoin illalla käydä polkemassa 45 km. Fillarointi kulki ihan kivasti, joten kaipa sitä sitten oli jo tullut palauduttua tarpeeksi.

Keskiviikkona menin aamulla puntille. Olen salitreenin kanssa vielä peruskuntokaudella, mutten ole vähään aikaan noudattanut ohjelmaani. Mutta treenin teen kiertoharjoitteluna pienillä tauoilla ja toistoja on kussakin sarjassa kymmenestä ylöspäin. Suunnitelmissa olisi, että TDH:n jälkeen vaihdan ohjelmaa tähän.Tällä viikolla alkaa myös Fressin syyslukkari, ja ohjelmassa on kaikkia kivoja uusia jumppia kuten ABS 30 min ja paluun tekevä kuntonyrkkeily. Eli syitä käydä Fressillä riittää. Kunhan aikakin vain riittäisi...

Torstaina kävin aamu-uimassa 1,25 km. Minulla on ollut jo jonkin aikaa lainassa Ingan Poolmate, koska Inga totesi, että se laskee päin honkia, eikä hän halua käyttää sitä. Kyse saattaa olla siitä, että Inga ui rintaa ja meitsi vetelee vaparia: minulla kun mittari on toiminut moitteettomasti. Pitänee testata Poolmatea myös selkää uimalla ja sillä rinulilla. Rinulin käsiveto on enemmän eestaas kuin nämä rattaan lailla myllyttävät vapari ja selkä: siinä mittari saattaakin hyvin luulla, että nyt käännyttiin. Palaan asiaan, kun olen kokeillut lisää. On muuten harvinaisen urpon näköistä, kun minulla on molemmissa ranteissa kello: sykemittari vasurissa ja Poolmate oikeassa.

Perjantaina ja lauantaina lenkkeilin. Juoksen edelleen todella hitaasti, mutta nykyään juoksu on lähes aina todella hyvin rullaavaa. Pitäisi juosta vaan vetoja, että saisi vauhtikestävyyttä ja pääsisi Midnight runilla kovempaa. Kai tässä vielä ehtii? Lisäksi lauantaina kävin uimassa 1,5 km, kun kerrankin olin ihanan kirkkaan Päijänteen rannalla. Pohja on paljon kivempaa katseltavaa kuin kaakelit. Ja Päijänteessä sinne pohjaan jopa näkee.

Eilen minulla oli niin kaamea kanuuna, etten tehnyt mitään. :)

Kesä on mennyt aika pitkälti aerobisten lajien parissa. Vaikka en olekaan mikään kreisi muotibloggari, joka haluaa syksyn tulevan, että voi laittaa niskaan ihania pörröneuleita ja sitten käpertyä sohvannurkkaan teekupin kanssa, niin minullakin alkaa olla pienoinen syyshinku: minulla on tahtotila bodata enemmän. Ja siihen puuhaan talvi nyt vaan on hiton hyvää aikaa: kesällä on pakottava sisäinen tarve liikkua ulkona, koska on niin hyvä sää. Syksyllä ja talvella pimeään aikaan taas salin loisteputket toimivat kuin kirkasvalohoitona. Talvella ulkoliikuntaa tekee mieli harrastaa oikeastaan vain viikonloppuisin valoisaan aikaan ihanilla keväthangilla. Mutta onneksi niihin on sentään vielä aikaa...

tiistai 14. elokuuta 2012

Kuopio triathlon

Ja nyt onkin sitten vuorossa lauantain kisan syväanalyysi. Suoritin siis lauantaina kesän päätavoitteeni eli triathlonin olympiamatkan (1500m / 40 km 10 km) Kuopion vilpakassa kesäaamussa aikaan 3.03.43,4. Kallavesi oli 17-asteista ja lähdön aikaan (eli klo 9) asteita ei ollut ilmassakaan kovin montaa yli kymmenen.

Lähtö tapahtui juosten rannalta, ja se oli miesten ja naisten kuntosarjan sekä SM-ikämiessarjojen yhteislähtö. Mukana oli ihan ministeritason kisaajaa, kun Alex Stubb starttasi 40-vuotiaiden miesten SM-sarjassa. Minä jättäydyin kiltisti lähdössä vähän taaemmaksi, koska en uskonut olevani ihan samalla tasolla uinnissa kuin 35-40-vuotiaat SM-äijät.

Jo perinteeksi muodostuneet fillarin väriset kisakynnet
Uinti suoritettiin kahtena 750 metrin lenkkinä, joiden välissä noustiin rannalle. Uinti kulki muuten ihan mukavasti, mutta rillit menivät huuruun. Siksi reittini ei ollut ekalla kiekalla ihan optimi. Tokalla kiekalla sitten käytin muutaman sekunnin siihen, että huljuttelin lasejani vedessä, jotta näin niillä jotain. Luulen, että se kannatti. Uintiaikani meni hieman yli budjetoidun (30 min) ollen 00:34:54. Olin uinnissa 28. 59 naisten kuntosarjan kisaajasta.

Sitten lähdettiin fillaroimaan. Märkkäri lähti hyvin päältä, mutta kenkien saamisessa jalkaan oli haasteita: uinnin jälkeen huippasi niin, että oli melko vaikeaa seistä yhdellä jalalla. Tuo huippaaminen on käsittääkseni ihan normaalia, kun nousee pitkän vaakatasossa tapahtuneen reippailun jälkeen pystyyn. Pitäisi varmaan opetella se huippujen suosima kengät kiinni fillarissa -taktiikka, ettei tarttisi temppuilla yhdellä jalalla. Sitten tarttisi tosin temppuilla pyörän päällä. :) Kenkiä pukiessa reidet vähän kramppailivat, ja nuijin niitä vähän nyrkeillä. Syytän kylmää vettä. Koska ilma oli aika holotna, puin triathlontoppini päälle pinkeron juoksutakkini - joka sopi timanttisesti väriterapauttisiiin kinesioteippeihini (ks. kuvat alla) Nappasin naamaan pari fruktoositablettia ennen kuin poimin fillarin telineestä ja lähdin köpöttämään ulos vaihdosta.

Fillarointi sujui tosi kivasti. Se tehtiin neljässä kympin lenkissä, ja jo ekan lenkin aikana sain hyvän flown päälle ilman sen kummempia maitohappoja. Kisa oli peesauskieltokisa, eli kenenkään perässä ei saanut ajaa 10 metriä lähempänä ja ohittaessa piti jättää 3m väliä. Metrit olivat välillä aika lyhyitä, koska varsinkin kapeissa mutkissa tuli vähän ruuhkaa. Minä ohittelin varmaan viisi kertaa saman naisen kanssa, ja aloinkin muutaman ohituksen jälkeen heittää hänen kanssaan herjaa: "Mä meen nyt taas ohi. Tuu sä kohta." "Mä meen nyt, mut hyydyn varmaan tohon mäkeen, niin ohita sit." jne. Ehdimme ohitellessa jopa keskustella siitä, kuinka lenksun pisin mäki alkoi kahdella vikalla kiekalla painaa jaloissa. Hän ohitti minut vielä vikalla fillarilenkillä kaksi kertaa, minkä jälkeen itse aloin hieman himmailla juoksua varten ja ajattelin, etten enää saisikaan häntä kiinni (koska olen paska juoksemaan). Mutta hoin vain itselleni, että tee oma suoritus, ettet hyydy. Ja niin teinkin. Luulin selkeästi pyöräileväni paaaaaljon hitaammin (budjetoitu 1:45) kuin oikeasti poljinkaan. Fillariaika oli 1:29:49 ja olin fillaroinnissa 24. nopein. Fillarointi onkin minun vahvin lajini näistä kolmesta.

Päätöntä menoa maaliviivalla
Sitten juoksuun. Olin kitannut polkiessa yhden pullollisen urheilujuomaa, ja nappasin vaihdossa mukaani yhden geelin. Energiatasot olivat siis hyvät, kun lähdin jolkottelemaan. Vantaan kisojen kaameista hapoista oppineena säästelin tosiaan paukkuja pyöräilyn viimeisillä kilometreillä. Sen lisäksi olin treenannut eritoten pyöräilystä juoksuun vaihtoa käymällä aina juoksemassa muutaman kilsan fillarilenkin päälle. Ja tämä auttoi: en hapotellut oikeastaan ollenkaan. En minä millään mittarilla mitattuna kovaa juossut, mutta juoksin ja vieläpä ihan kepeästi. Juoksun aikana pilvetkin kaikkosivat, ja sää alkoi olla kesäinen. Jos olisin ollut fiksu, olisin jättänyt takin vaihtopaikalle. Nyt se oli aika lämmin. Mutta ei Suomen kesässä sentään mitään lämpöhalvauksen uhkaa ollut.

Juoksu suoritettiin neljässä 2,5 km lenkissä ja maasto oli kohtalaisen tasaista. Koetin pitää yllä tasaista vauhtia ja jokainen kiekka taisikin mennä ihan hitusen alle 15 min. Juostessa oli hauskaa, kun vastaantulevat ja ohittelevat tutut kannustivat toisiaan. Heitin minäkin vikalla kiekalla olleelle Riikalle femmat, kun tulimme vastaan (Riikka oli minua 13 min nopeampi). Juoksu meni hienosti budjetin (1h) mukaan ja loppuaika oli 00:59:02. Olin juoksussa vasta 37., mutta en olettanutkaan parantavani sijoitustani juoksussa vaan korkeintaan pitäväni sen. Tosin onnistuin ottamaan loppukirin - minkä aikana ohitin sen samaisen naishenkilön, jonka kanssa olimme kirittäneet toisiamme koko fillaroinnin ajan. Eli voitin! Eroa meille tuli maalissa 5 sekuntia. Kiitos vaan kiristä, Sanna!

Virallinen maalipousaus
(vaikkakin pöljällä ilmeellä)
 Uinti hieman harmittaa, ja vaikka alitinkin tavoiteaikani (3:15) reippaasti, niin harmittaa se, etten päässyt maaliin alle kolmessa tunnissa - se kun jäi niin lähelle. Ja eihän sitä nyt periaatteesta koskaan voi liian tyytyväinen itseensä olla.

Olympiamatka oli tosi kiva, ja polvetkin kestivät sen mainiosti. Pitää nyt miettiä, että lähdenkö ensi vuonna Kuopioon alittamaan sen 3h vai lähemmäs esimerkiksi Pajulahteen. Eri kisat kun eivät ole ihan vertailukelpoisia, koska maasto ja matkatkin vaihtelevat. Pajulahdessa taidetaan polkea "vain" 38 km.

Portaiden kävely sattui polviin lauantai-iltana ja sunnuntaina. Reidetkin olivat kipeät sunnuntain ja maanantain. Tänään aamulla harrastin vähän lihashuoltoa, ja nyt on jo ihan palautunut olo.

torstai 9. elokuuta 2012

Triathlon on uusi juoksu

Ei tästä mun triathlon-hypetyksestä tule loppua ollenkaan. Mutta minkäs sille voi, kun on niin kiva laji. Pitää jakaa teidänkin kanssa pari kivaa asiaan liittyvää "uutista":

Ekanakin Kuopion triathlonin sivuilla kerrotaan, että tapahtuma on loppuunmyyty. Kasvua edellisvuodesta on siis hilpeät 56%. Melko hyvin. :)

Sitten FB:stä bongasin meidän kilahtaneiden omasta ryhmästä tämmösen tiedonjyväsen:


Aika reipas jäsenmäärän kasvu. Taitaa triathlon olla nyt kuuminta hottia muuallakin kuin vaan mun päässäni.

Ja tosiaan, meitsi harkitsee liittyvänsä. Tai oikeastaan olen jo päättänyt liittyä, mutta en ole saanut aikaiseksi. HelTrillä on kuitenkin uimatekniikkaa pari kertaa viikossa, yhteisiä lenkkejä, kuntopiirejä ja spinning kerran viikossa. Lisäksi jäsenet pääsevät Töölö Gymille 7€ / kerta. Mä nyt olen Fressin jäsen ja saan siellä puntata ja spinnata sieluni kyllyydestä, mutta voisin mä noista uimatekniikoista ja kuntopiireistä sen 40€ vuodessa maksaa. Mä voisin maksaa sen jopa ihan vaan rakkaudesta lajiin.

Tuo mainittu rykäsy on kesäisin Vantaan kuusijärvellä järjestettävä leikkikisasarja. HelTri treenaa kesätiistaisin Kuusijärvellä ja kerran kuussa treenien paikalla onkin "kisat". Mulla on tiistaisin aina practical-treenit, mutta kai sinne Kuusijärvellekin voisi edes joskus ehtiä. Ainakin sitten ensi kesänä.

Tässä on videota tämän viikon rykäsystä:


Lauantaita ootellessa, jäitä poltellessa

Taas on ollut blogissa hiljaisempaa. Ja tämä johtuu toki vain ja ainoastaan siitä, että olen lauantaita verukkeena käyttäen laiskotellut minkä ehdin. Olen mä käynyt järvessä ja altaassa uimassa ja fillaroinut parina päivänä töihin, mutta siinäpä se. Niin ja säbää oli maanantaina. Ei siis mitään ihmeellistä.

Kun ajelin äsken uimahallilta töihin, tuli Ylex:ltä uutiset. Ja uutisissa oli aika typerä uutinen kinesioteipeistä. Niistä on kuulemma tullut muoti-ilmiö Lontoossa. Joo, se on nimenomaan urheilijahipsteriyttä liimata itseensä iloisen värisiä teippejä. Se on ihan sivuseikka auttaako se mihinkään. Kunhan on hip ja ennen kaikkea cool.

Joo, se on faktaa, että kinesioteipin vaikutusten syytä ei ole tutkittu paljoa, ja sen toimivuudesta ei ole tieteellistä näyttöä. Mua aina sapettaa ihan tuelta kaikki länsimaisen lääketieteen uskovaiset. Ihan kuin kinesioteippi ei voisi auttaa, jos sitä ei ole tutkittu.

Mulle henkilökohtaisesti on ihan yksi paskanhailee, onko kyse placebosta tai jostain oikeasti fysiologisesta korjausvaikutuksesta, jos mä pystyn seikkailu-urheilemaan ja juoksemaan asvaltilla kympin, vaikka mulla ei ole enää rustoa polvessa. Tietääkö muuten joku, voiko placebo-efekti poistaa muitakin fyysisiä oireita kuin kivun? Mun polvi nimittäin kuumenee (tai, no, lämpenee) silloin, kun se rasittuu väärin. Se johtuu kai kudosärsytyksestä tms. kun luut hinkkaavat yhteen. Jos se rasittuu tosi pahasti väärin, se turpoaa, kun keho erittää sinne nesteitä, etteivät ne luut hinkkaisi yhteen. Turvonnut se ei ole sitten tammikuun lumilautailun, mutta kuumennut se on - ja silloin mulla ei ole ollut polvi teipattuna. Esim. Rokualla mulla oli tuossa huonommassa eli oikeassa polvessa teipit ja vasemmassa ei. Ja vasen polvi kipuili ihan vähän pyöräilyn loppuvaiheessa. Oikea ei vaivannut ollenkaan. Eikä kumpikaan polvi kuumotellut. Voisiko toi olla vain placeboa?

Uutisessa haastateltiin kahta "asiantuntijaa" (eli lääkäriä), joista toisen rooli oli ulista, että ei ole tutkittu, ja toinen totesi sellaisen iloisen itsestäänselvyyden, että urheilijoilla on tapana kokeilla kaikkea, mikä on sallittua ja mikä voi auttaa suorituksessa. Ihme juttu, jos on mahdollisuus tehdä sitä, mitä rakastaa, ilman kipua, niin tyyppi menee ja kokeilee!

Kinesioteippi kun ei edes tee mitään pahaa. Jos se oikeasti toimii, niin sehän poistaa kivun syyn eikä vain kipua kuten särkylääkkeet. Pahinta, mitä se tosiaan tekee, on , että se aiheuttaa idiootteja uutisointeja ja mulle verenpaineen nousua heti aamusta.

Mä ostin juuri muuten kolme uutta rullaa kinesioteippiä: pinkin, mustan ja vihreän. Turkoosi oli loppu. Ja en jotenkin raaskinut törsätä vielä siniseen ja punaiseen (vaikka punainen sopisi kyllä mun fillariin). Nyt voin tehdä polveeni hienoja monivärisiä teippauksia. Lauantaina taitaa lähteä kokeiluun pinkkimusta yhdistelmä. Sit oon kyllä ensteks muodikkain!

maanantai 6. elokuuta 2012

Haastelua

Nelliina haastoi minut tänään sellaiseen blogeissa kiertävään faktahaasteeseen. Siistii. Mua ei olekaan ennen haastettu. Kiitos paljon.

1. The person nominated must share 11 facts about themselves.
2. The person nominated must answer the questions the tagger
( the person who nominated them) set for them.
3. The person nominated must choose 11 people to tag (nominate)
and create 11 questions for them to answer. 
Then they must go to their pages and let them know they were nominated! 
There are no tag backs!
 
11 faktaa:
 
  1.  Aloitin koripallon 10-vuotiaana ja lopetin 32-vuotiaana. Pidin kaksi välivuotta, joten taisin pelata sitten 21 vuotta.
  2. Lempivärini on ruskea, paitsi treenivaatteissa se on pinkki.
  3. Jos minun pitäisi olla satuolento, haluaisin muuten olla jedi, mutta koska heidän pitää elää selibaatissa, haluaisin olla Xena-tyyppinen soturiprinsessa.
  4. Olen niin valosaasteen turmelema kaupunkilainen, että näin ensimmäisen tähdenlentoni vasta aikuisena.
  5. Lempiliikkeeni salilla on yhden jalan kyykky taaemman jalan ollessa penkillä.
  6. Tykkään porkkanoista, mutta syön niitä harvoin, koska olen laiska kuorimaan niitä.
  7. Kauheinta, mitä minulle voisi tapahtua, olisi että vammautuisin niin, että olisin riippuvainen muiden huolenpidosta. Tämä ei kuitenkaan estä minua tekemästä mitään (mm. hyppimään korkealta, ajelemasta maastopyörällä jne.), joten sitä ei kai voi luokitella peloksi.
  8. Lempihedelmäni on päärynä.
  9. Tykkään tehdä listoja ja asettaa asioita paremmuusjärjestykseen.
  10. Minusta miesuimarit ovat parhaanmuotoisia urheilijoita.
  11. Minun tekisi ihan kamalasti mieli tapetoida kämpästäni seinä tai kaksi.
Kysyttyä:

1. oletko tavoitteellinen ihminen?
Ai olenko? No totaalisen. Minusta on tehty ihan luonneanalyysi, että minä motivoidun tuloksista.
2. mitä kivaa sinulle on sattunut tänään?
Minut haastettiin ekaa kertaa blogihaasteeseen. Jee. Tarkottaako tämä, että olen skenessä? :D Lisäksi kaksi työkaveria palasi töihin ja näki työpisteilleen tehdyt office pranksit.
3. salkkarit vai kaunarit?
Olen joskus katsonut kumpaakin, enää en kumpaakaan. Salkkareita katsoin viimeksi, joten valitaan se.
4. jos sinulla olisi juuri nyt kädessäsi tennispallo, mitä tekisit sillä?
Heittäisin sen kissalle.
5. tiedätkö mikä rotvalli on?
No, daa, tietty. Se on katukivetys.
6. lapsuutesi suurin idoli?
En ole ikinä isosti fanittanut ketään. McGyver ja oikeista ihmisistä Olli-Pekka Laitila (ToPon sentteri joskus 90-luvulla).
7. kuvaile itseäsi yhdellä ainoalla sanalla, joka kertoo sinusta eniten?
Äänekäs.
8. kuinka angstinen teini olit/olet?
Olin urheileva hikke, joten en hankkiutunut hankaluuksiin tai mitään vastaavaa, mutta kotona huusin aivan kamalasti. Kun äitini kuulusteli minua kokeisiin, tappelimme aina. Isä lähti aina kävelylle, kun minulla oli seuraavana päivänä kokeet.
9. missä olet tällä hetkellä?
Kotona sohvalla.
10. tärkein tekninen laitteesi?
Läppäri.
11. mitä haluaisit että kysyn sinulta?
Sen pitäisi olla jotain, mihin osaan vastata (mieleen tuli ekana vain vaikeita kysymyksiä). Mitä tarvitsen ja haluan juuri nyt? Ja vastaan, että tarvitsen venyttelyä ja haluan rakkautta.

Mitä minä haluan tietää?
Koska tämä on tällainen jumppablogi, niin kysyn aika jumpahtavia kyssäreitä.
  1. Lempiurheilulajisi?  
  2. Tykkäätkö Star Warsista?
  3. Jos sinun pitäisi tehdä vaikutus, mitä kokkaisit?
  4. Paras urheilumuistosi?
  5. Mitä lajia haluaisit kokeilla?
  6. Michael Phelps vai Usain Bolt?
  7. Pitikö sinun googlata jompikumpi edellisistä?
  8. Paras treenibiisi?
  9. Paljonko nousee penkistä vai onko sinulla hajuakaan?
  10. Mitä syöt yleensä aamiaiseksi?
  11. Monetko kengät sinulla on?
11 haastettavaa on aika paljon. Katsotaas, montako kekkaan lennosta. Hastetaan siis: Tiiti, Jenni, Viivi, Hanna, Little M, A. Sinivaara ja Luru. Johan siinä on kuin poikia Jukolassa. Saavat riittää.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Maailman paras hieroja

Minulla on aivan ihana hieroja. Elämäni ensimmäinen hierontakokemus oli urheiluhieronta, ja olenkin aina tykännyt kovista otteista. Spa-hierojat ja muut öljynlevittelijät jätän mielelläni muille. Minua pitää rusikoida. Ja Mikahan rusikoi. Hänellä on myös todella isot kämmenet, niin se rusikointi tuntuu vieläkin paremmalta.

Sen lisäksi, että Mika hieroo hyvin ja kyselee aina ennen hierontaa, mitä kaikkea olen jumpannut (että osaa hieroa oikein), hän on mitä loistavin asiakaspalvelussa. Esimerkkinä eilinen käyntini. Kun soittelin viime viikolla aikaa, oli hänellä jo kovin täyttä sille ja tälle viikolle. Hän ehdotti ensin päiväaikaa tälle viikolle, mutta koska työt taas alkoivat, en päässyt. Hän sitten lupasi ottaa minut vastaan tiistaina klo 20, vaikka virallisesti pulju menee silloin kiinni. Tai siis hän itse ehdotti sitä.

Kun tulin paikalle, keskustelu meni kutakuinkin näin:

Mika: "Mitäs saisi olla?"
Minä:"Jos selkä otettaisiin."
Mika: "Mitä sä olet tehnyt?"
Minä: "Mä olin toissaviikolla 24 tunnin seikkailu-urheilutapahtumassa."
Mika: "Sun jalat on varmaan aika jumissa."
Minä: "Joo, mutta toi selkä on vielä enemmän jumissa, niin jos otettaisiin kuitenkin se."
Mika: "No, jos mä hieron sekä selän, että jalat?"
Minä: (katson kelloa) "No, jos sä vaan jaksat."
Mika: "Joo. Ja ei tänne enää tänään ketään tule."
Minä: "Paljonko se maksaa? Mulla on vain kuuskymppiä mukana?" (mestassa käy vaan käteinen)
Mika: "No, viiskymppiä."
Minä: "Selvä."

Sain sitten 45 minuutin sijaan 1,5 h hierontaa. Ja kun katsoin tänään heidän webbisivunsa, niin sain näemmä vielä kympin alennusta. Siis aivan mieletöntä palvelua! Mika hieroi etu- ja takareiteni, lonkankoukistajani, pakarani, selkäni ja niskani. Ja minua suorastaan huippasi, kun nousin hierontapöydältä. Selkeästi jokin jumi niskassa aukesi.

Eikä tässä vielä kaikki. Mika itse pelaa futista ja hieroo vaikka kuinka montaa eri urheilijaa. Hänen kanssaan on aina hauska jutella, ja hänellä on paljon kivoja tarinoita asiakkaistaan. Toki hän ei nimiä mainitse, koska vaikenemisvelvollisuus. Eli hän on sekä hyvä että viihdyttävä hieroja. Olen käynyt hiljaisillakin hierojilla, ja niissä keskittyy liikaa siihen, että sattuu. Paljon parempi, kun voi jutella. Hierojalla kun ei edes voi lukea kuten vaikka kampaajalla (vaikka minä kyllä juttelen aina kampaajallakin).

Löysin luottohierojani viime vuoden lopulla parjatun Grouponin tarjouksen kautta. Eli vaikka diileistä kuulemma suuri osa on täyttä kuraa, niin helmiäkin löytyy. Mika sanoikin, että 70% diililäisistä on tullut uudelleen. Eli hyvä diili siis hänellekin. Kannattaa olla hyvä ja varsinkin hyvä asiakaspalvelija.

Ja mikä tämä maailman paras mesta on? No, se on se aiemminkin blogissa hehkuttamani Hieronta Kellari (joo, ehkä yhtä ärsyttävä nimi kuin mies on hyvä! :D)