Urheilu vs. liikunta

On pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta jo jonkin aikaa, mutta on ollut muka liian kiire. Mutta nyt, kun Tiiti suitsutti mua niin nätisti, niin pakkohan sitä on kirjoittaa (ja urheilla) lisää. Syvä kiitos kauniista sanoista. Menin niin epänormaalin iloiseen tilaan, että typotin. Monta kertaa:

Tämä on irkki. Ei mikään galtsu, vaan oikea irkki. Nih.

Mutta sitten asiaan. Olen monta kertaa miettinyt liikunnan ja urheilun eroja. Minähän olen siis urheilija. ja olen vielä sellainen urheilija, joka vihaa hyötyliikuntaa. Mä kyllä pyöräilen välillä töihin, mutta oikeasti tulisin mieluummin autolla (ja teenkin sen, kun keksin hyvän tekosyyn kuten viimeksi tänään). Jo ennen suuria tihkusateita Mäkelänrinteen urheilulukiossa piti aamun 1,5h koristreenien jälkeen käydä salamana suihkussa ja maalata naama, että varmasti ehti ajoissa koululle, että sai auton mahdollisimman lähelle ulko-ovea. Ja kyllä keljutti, jos joutui parkkeeraamaan sinne alakentälle, missä nykyään seisoo se uimakeskus: koulun ovelle saati luokkaan oli useampi sata metriä matkaa!

Nyt tästä asiasta motivoi mouhuamaan se kaikkein hauskoin (Tiitinkin mielestä) jumppaplogi eli Liikkis, missä Nelliina kertoi siitä, kuinka iivil lääkäri vihjaisi, että kandeisko rajottaa. Itselle palasi mieleen elävästi tammikuu 2010, kun oma (kylläkin tosi mukava) iivil lääkärini sanoi, että sun kyllä kannattaisi lopettaa toi koris, jos haluat kävellä vanhana. Ja kyseessä kun oli vielä oikeesti hyvä ortopedi eikä mikään urpo yleislääkäri, niin kai se oli sitten pakko uskoa. Minä muuten itkin siellä vastaanotolla sen lääkärin edessä ja kyselin kyyneleet poskella laji kerrallaan, mitä saisin vielä harrastaa. Eli on se vaan ihan hemmetin iso asia, uskokaa pois!

Weheartitin fitspirationia

Ei Nelliinan kirjoitus vielä mitään patoja avannut, vaan jutun saamat kommentit. Kommentoijissa muutama tyyppi päivitteli, ettei tajua, miksi pitää harrastaa kilpaurheilua, kun siinä rikkoo paikat.Osa hiffasi, että on ja ehdotteli hyviä fyssareita ja kiropraktikkoja. Ja tässä se otsikon nimeämä ero onkin: liikuntaa harrastavat ne, jotka haluavat pysyä niin hyvässä kunnossa, että ovat vanhoinakin vireitä. Urheilua harrastavat ne, jotka rakastavat urheilua. Usein nämäkin haluaisivat olla vanhana hyvässä kunnossa (jotta voisivat urheilla), mutta eivät ole valmiita luopumaan mistään (urheilulajista siis, polven eturistisiteistä esim. ei aina haittaa luopua, jos sen jälkeen voi urheilla lisää) sen vuoksi.

Liikkujien on kai välillä kamalan vaikeaa tajuta urheilijoita: liikkujilla ei kai yleensä ole juurikaan kilpailuviettiä, ja osa heistä ei edes sinänsä diggaa endorfiinikänneistä. Toki niitäkin on, jotka diggaavat, ja he sitten liikkuvat / kuntourheilevat lujaa. Koska itse olen tällainen ällösti kaikkia suvaitseva ja urheileva ihminen, väitän pokkana, että me urheilijat tajuamme liikkujia. Ehkä se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska itse muistan ainakin joskus epäilleeni onko kilpailuvietitön kaveri vain laiska, kun ei treenaa raivoissaan ollakseen paras. Mutta ehkä kaikkia ei oikeasti vain kiinnosta.

Mutta koska olen sittemmin oppinut suvaitsemaan nautiskelijaliikkujia, niin odotan samaa myös heiltä. Siksi vedin Nelliinan puolesta (aiheesta tai ei - sillä ei ole merkitystä) kaameat hernarit nenäontelooni, kun luin niitä muutamia kommentteja, jotka komppasivat lääkäritätiä ja ihmettelivät, mitä järkeä on urheilla niin, että paikat hajoaa. Mutta kerrotaan se nyt vielä kerran, jos vaikka tyypit eivät oikeasti tiedä uskomisen sijaan: siinä on sellaista järkeä, että jos ei urheile täysiä, niin pää hajoaa. Kun on kilpailuhenkinen ja rakastaa jotain lajia, niin on pakko olla jos ei nyt ihan paras, niin mahdollisimman hyvä. Ja se pään hajoaminen on vielä paljon todennäköisempää kuin paikkojen hajoaminen. Siis kyllähän kaikki urheilijat ovat rikki joskus, mutta niin isoja vammoja, ettei enää pystyisi ikinä treenaamaan, tapahtuu kuitenkin aika harvoille. Siksi me jotkut laitamme vaan sormet ristiin ja tossut tai luistimet jalkaan - ja annamme palaa.

Weheartit puhuu asiaa

 Minä olen kategroisoinut urheilijat ja liikkujat tiivistetysti tällä tapaa:

• Liikkujan tavoite on abstrakti "parempi olo" ja "hyvinvointi". Urheilijan tavoite on konkreettisempi: menestys säbäsarjassa tai ajan parantaminen maratonilla esimerkiksi.
• Liikkujalle liikunta on ennen kaikkea hyvää oloa ja hyvää mieltä. Urheilijalle urheilu on monesti myös pahaa oloa, mutta myös hitosti sitä hyvää mieltä. Toki urheilija kokee myös sitä pahaa mieltä, kun ei pääse tavoitteeseensa - mutta toisaalta epäonnistumiset motivoivat yrittämään lisää. Jos liikkujalle tulee paha mieli esimerkiksi liian koreografisella jumppatunnilla, hän ei opettele koordinaatiota vaan vaihtaa jumpan toiseen.
• Liikkuja on itselleen armollisempi (asia, mitä allekirjoittanut opettelee jatkuvasti) ja urheilija ei ole. Siksi urheilijat ovatkin niin usein pää kainalossa: spiritus, altius, fortius, saatana!

Koska maailma ei ole mustavalkoinen, niin suurin osa meistä on jostain näiden esimerkkien välimaastosta. Ja tunnustan minäkin, että vaikka minulla on erittäin (siis ERITTÄIN) kehittynyt kilpailuvietti, niin se ilmenee voimakkaammin toisissa lajeissa kuin toisissa. Ja vastaavasti ei tuntuisi yhtään niin pahalta luopua niistä lajeista, joissa kilpailuvietti ei iske niin täysillä. Mutta pahalta se tuntuisi, koska kyllä se nyt AINA vähän iskee.

Joten älkää tulko meille, et onks järkee. On. Ihan sikana. Ja ähäkutti, te ette ikinä tule tajuamaan, miltä tuntui tuuli Petäjästä Lontoossa. Tai kuinka Satu Mäkelä-Nummelaa mahtoi vituttaa. Minä väitän, että minä tajuan. Koska minä olen joskus kokenut jotain samantapaista.