maanantai 31. elokuuta 2015

Meidän perheen ekat MM-kisat

Supersuunnistaja nosti meidän perheen kisat niinsanotusti nextille levelille, kun hän meni ja osallistui viikko sitten rogainingin MM-kisoihin. Minä en todellakaan juoksentele pitkin tuntureita vuorokautta ympäri, joten Ääsääs joutui käymään vieraissa ja ottamaan parikseen ToisenNaisen, jonka seuraa hän oli testannut jo loppiaisena. Kun ultrajuoksija kohtaa toisen, niin eihän siitä voi seurata kuin hyvää: Supersuunnistaja ja ToinenNainen sijoittuivat yleisessä sekasarjassa hienosti sijalle 11 ja olivat toiseksi paras suomalainen pari. Mutta annetaas taas herran itse kertoa, että mitä ihmettä.

Kisassa ei käytetty Emitiä vaan SI-järjestelmää. Molemmilla pareista oli
omansa kiinni ranteessa ja leimaukset piti tehdä 2 minuutin sisällä.

Oliko kivaa?

Totta Mooses!

Onko naisissa eroja kuten viineissä ja virkistikö vaihtelu?

Joo, vaihteeksi sain olla se joukkueen heikompi osapuoli. ToinenNainen halusi välillä lisätä vauhtia, mutta en suostunut.

Kilpailijat siirtyvät lähtöalueelle


Oliko MM-kisoissa suuren urheilujuhlan tuntua?

No joo. Olihan lähdössä paljon porukkaa, mutta on Jukolan lähtö isompi. Ja kisan aikana saimme olla kyllä ihan keskenämme. Kisa olisi mennyt kyllä SM-kisastakin. Ulkomaalaisia oli toki paikalla.

Valmiina lähtöön! Vielä naurattaa (kun nätisti pyytää)

Oliko suunnitelman teko vaikeaa? Mitä tekisit nyt toisin?

Ei se kovin vaikeaa ollut: lähdimme siitä, että käymme avotuntureilla heti päivällä, että hyödymme siitä, että valoisan aikaan näkee pitkälle. Sunnuntain puolella oli tarkoitus mennä selkeitä polkuja, koska ajattelimme olevamme väsyneitä. Siksi suo jäi yölle. Ajattelimme, että liikkuisimme siellä muutenkin hitaammin, niin suolla voisi olla vaikka yöaikaan. Jos nyt tekisin suunnitelman, en menisi suolle. Tai ainakin kääntyisin aiemmin sieltä pois.

Ja ei kun menoksi! Hauskaa vuorokautta teille kaikille!

Millaista oli yöllä? Kuinka kauan kesti pimeää?

Lamppua tarvittiin noin viisi tuntia, josta tunti oli vain kartan takia. Koska olimme suolla, ei suunnistus ollut kovin vaikeaa. Teimme kyllä yhden todella ison pummin ja jätimme 90 pisteen rastin hakematta. Sitä pummia ei varmasti olisi päiväsaikaan tullut.

Väsyttikö jossain vaiheessa?

Pari kertaa energiat pääsivät vähän loppumaan, mutta sain asian korjattua alle tunnissa syömällä leipää ja energiapatukkaa. Aivot olivat kuitenkin ihan toimintakunnossa koko ajan.

Vielä viimeiset metrit ja sitten se on ohi! Ja vielä vartti aikaakin!

Millainen maasto Saariselkä oli suunnistaa?

Tunturit ovat maisemina hienoja. Samoin itäreunan jokilaakso. Suo oli aika ikävä, kun siellä sai rämpiä polvea myöten. Rogainingissa rastipisteet ovat aina aika helppoja, joten suunnistuksellisesti suuria haasteita emme kohdanneet. Alussa kartan mittakaava (1:40 000) tuntui vähän hassulta, mutta siihenkin tottui.

Oletko itse tyytyväinen suoritukseenne?

No, joo. Ensikertailaiselle suoritus oli ihan hyvä. Paremmalla suunnitelmalla olisi voinut saada samalla juoksumäärällä 200-300 pistettä lisää. Mutta itse suunnistus sujui yön isoa pummia lukuunottamatta hyvin.

Ainakin osasta kisaajista oli kivaa päästä maaliin.

Menetkö uudestaan ja vielä ToisenNaisen kanssa?

Joo. Kokemus oli oikein kiva. Ei tullut rakkoja, ja palautuminenkin on lähtenyt hyvin käyntiin. Minä lähden mielelläni ToisenNaisen kanssa uudelleen, jos hänelle vaan seura kelpaa ja kisa sopii molempien kalenteriin.

Mitäs seuraavaksi?

Palaan tuttuun ja turvalliseen pariin ja lähden tämän blogin päähenkilön kanssa pyöräilemään Mammuttimarssille.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Kierrettiin Helsinki

Tulin puolivahingossa töissä luvanneeksi lähteä mukaan firman joukkueeseen Tour de Helsinkiin. Vaikka olenkin ollut viime aikoina melkoisessa motivaatiomontussa, sain kuin sainkin kammettua sieltä itseni ylös ja tänään kello yhdeksitoista Mäkelänkadulle. Eiku 140 km sunnuntailenkille!

Ennen kisan alkua koin kuitenkin kauhun hetkiä, kun tajusin, että olin unohtanut tehdä kisakynnet! Miten voinkaan unohtaa ehkä tärkeimmän kisavalmisteluriittini? Universumi koetti vielä aamulla muistuttaa minua asiasta, koska olin laittanut herätyskellon soimaan tuntia liian aikaisin. En kuitenkaan tajunnut vihjettä, vaan jatkoin kissat ruokittuani unia vielä tunteroisen. Päätin kuitenkin startata, koska en ainakaan tunnusta olevani taikauskoinen. :D

Numero on, mutta jotain puuttuu.

Muutama kovemmin menevä työkaveri oli vapaan vauhdin ryhmässä, mutta meidän viiden hengen ryhmämme starttasi 30 km/h ja 29 km/h vauhtiryhmien välistä. Mukana oli kolme kolleegaa, joista yksi oli ottanut vaimonsakin mukaan. Kivaa. Nyt minulla ei ollut enää edes tyttökorttia pelattavaksi, jos en pysyisi mukana. Oikeasti oli ihan kivaa, ettei yksin tarvinnut olla kiintiönaisena.

Olen osallistunut TDH:lle kaksi kertaa aikaisemmin: 2012, kun olin juossut alle Midnight runin edellisenä iltana ja viime vuonna, kun alla oli lauantain 2h rogaining. Tämä oli siis ensimmäinen kerta, kun lähdin polkemaan levänneillä jaloilla. Suunnitelmanani oli siis koettaa roikkua rautareitisten työkavereiden peesissä ja vihdoinkin alittaa 5 tunnin raja.

Minä ja laadukas peesiapu

Saattoauton jätettyä keulan oltiin taas tukevasti Espoossa. Ja vaikka ajoimmekin omana pikkuryhmänämme, oli edessä 30 km/h vauhtiryhmästä tippunutta jengiä, jota jouduimme ohittelemaan. Tämän takia liikkeestä tuli vähän jojoa. Se on aika kuluttava tapa edetä, ja olinkin vähän helisemässä jo 52 km kohdalla. Onneksi geeli auttoi akuuteimpaan ongelmaan, ja 67 km kohdalla pidettiin tauko, missä sai vähän oikoa selkää ja syödä banskua.

Sen jälkeen menosta tuli ihan mukavaa. 29 km/h vauhtiryhmä ajoi meidät kiinni vähän taukopaikan jälkeen, vaikka olimmekin yrittäneet ajaa siltä karkuun. Liityimme sen hännille ja ajelimme mukana. Välillä piti ohitella kyydistä putoavia tyyppejä, mutta muuten ajo oli mukavan tasaista. Edes kaksi uukkoskuuroa eivät latistaneet tunnelmaani, koska jaksaminen oli niin hyvää. Ja päivä oli kuitenkin sen verran lämmin, ettei sateessa tullut edes kylmä. Varpaat kyllä kastuivat.

Akrobaatti H:n nappaama kuva minusta Turuntiellä. Minä vilkutan kameralle.

Jossain 29 km/h ryhmän mukana roikkuessamme eilen Midnight runin juossut T tippui vauhdista, mutta emme huomanneet sitä, koska välillä muukin porukka oli vähän missä sattui pitkin vauhtiryhmää. Midnight run alle on kyllä vähän raastava setti, koska palautumisaikaa jää hyvin vähän.

Saimme kuitenkin loput joukot kasaan hyvin, kun vauhtiryhmän pääjoukko kurvasi viimeiselle taukopaikalle, ja me jatkoimme suoraan. Pääsimme ajamaan omassa porukassa viimeiset 35 km kohti maalia. Meidän junamme kulki niin hyvin, että saimme mukaan muitakin peesailijoita.

Minun reiteni olivat vähän uhkailleet krampeilla jo ennen sadan kilsan täyttymistä, ja olin mussutelut matkan varrella kaikki kolme mukaan ottamaani suolatablettia. Viimeisillä kymmenellä kilometrilla minun oli pakko polkea jatkuvasti, koska jos yritinkin rullailla jalka suorana, alkoi etureisi heti krampata. Sinnittelin viimeiselle kilsalle asti joukkomme mukana, minkä jälkeen putosin kelkasta, koska en jaksanut ja uskaltanut ajaa mutkiin ihan raivopäänä. Mutta aika sama - oltiinhan jo melkein maalissa.

Taivas repesi viimeisen kerran, kun tulin maaliin. Siksi minun oma kosketusnäyttöni
ei toiminut, ja sain hyvin märän maalikuvan vasta Velon ulkopuolella minua
hakemaan tulleen Supersuunnistajan toimesta.

Kisakynsien puute kostaantui vielä Mäkelänkadun ylityksessä (koska pakkohan sen oli kostautua): takakumini tyhjeni ratikkakiskoille. Onneksi enää tarvitsi polkea vain Velodromin ympäri, niin se nyt meni vanteillakin. Lisäksi edessäni polkenut miesjoukko kai luuli maalin olleen Velolle saavuttaessa eikä vasta etusuoralla: he alkoivat rullailla jo Velolla eivätkä edes ajaneet maaliin asti, vaan taluttelivat osan kierroksesta. Tämä vähän ärsytti minua, koska olisin mielelläni polkaissut vähän kovempaa maaliin. Velodromi oli kyllä todella liukas sateen takia, eikä olisi ollut kovin turvallistakaan ajella siellä lujaa.

Loppuaikani oli 4:55:36 (brutto, netto oli 4:49:56) ja se oli minun ensimmäinen viiden tunnin alitukseni. Aika parani viime vuodesta vähän päälle 9 min. Mutta tosiaan nyt olin useamman päivän ennen TDH:ta urheilematta, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. Ja mikäs siinä peesissä polkiessa, kun herrat tekivät kaiken työn junaa vetäessään. Kiitos vaan pojille peesistä! Ja järkkäreille iso kiitos kivasta tapahtumasta.


keskiviikko 26. elokuuta 2015

Kaikki ovat hyviä jossain

Raportti Supersuunnistajan maailman 11. parhaasta rogaussuorituksesta saa vielä odottaa, koska nyt on paljon tärkeämpää raportoitavaa. Meikäläinen tehtaili tänään ennätyksiä!

Otsikko on lause, jota hoen aika usein. Ja tänään taisin löytää sen urheilulajin, missä minä osoitan jonkinasteista lahjakkuutta. Jos sihteerini tarkisti oikein beermile.comin tilastot, niin minä tein tänään kaljamailin naisten Pohjoismaiden (ja siinä sivussa toki Suomen) ennätyksen.

Virallinen ennen-kuva. Kisaamassa oli viimevuotisia konkareita ja mie.
Kaljamailissa juodaan neljä jenkkimittaista (0,355 l ja > 5 %) olutta ja juostaan 4 kierrosta radalla + 9 m. Laji on hitusen raastava, koska juoksemisen lisäksi (tai sijaan kuten yours truly) pitää osata juoda olutta ja röyhtäillä. Joskus teekkaritaustasta on siis käytännön hyötyäkin. :)

Herkkua on siinä monenlaista
Minä kokeilin lajia jo viime vuonna, kun juoksentelimme Vuorikiipeilijä M:n kanssa ihan oman kaljamailin. Olisin muuten mennyt PePon viralliseen kisaan, mutta se pääsi tietoisuuteeni vasta itse tapahtuman jälkeen, kun Supersuunnistaja esitteli minulle kisavideon. Tänä vuonna olinkin ajoissa liikenteessä, ja kyselin jo Stairway to Hellissä (missä olin valokuvailemassa, kun Ääsääs juoksi), että kai tänä vuonnakin on kisa. Ja olihan se.



Ennen lähtöä jänskätti!
Minua stressasi koko viikon, ehdinkö kisaan ajoissa, koska olin koko päivän Espoon käräjäoikeudessa. En ole rötöstelijä, vaan lautamies kolmatta kautta. Pyysin tuomarilta nätisti, josko vain mitenkään olisi mahdollista, että voisimme lopetella ennen viittä. Mutta koska päivän aikataulu ei ollut minun käsissäni, niin kyllä jännitti. Mutta onneksi istunto loppui jo neljän jälkeen, ja ehdin käydä jopa kotona kääntymässä ja pistää oluet vartiksi pakastimeen jäähtymään.

Ensimmäinen olunen upposi vauhdikkaasti
Koska kyseessä oli Levin jälkeen ehkä kauden tärkein kilpailu, oli minulla mukana Pirkkolassa asianmukaiset kannustusjoukot: nappasin Vuorikiipeilijä M:n (joka on paastolla eikä siksi voinut itse osallistua) matkalta mukaan, ja Supersuunnistaja saapui mestoille suoraan töistä. Jännitti ihan pirusti, mutta luotin vakaasti, että alittaisin tänään 10 min. Viime vuonna otin vähän liikaa varman päälle ja juoksin ihan liian hiljaa. Tänään poikkesin viime vuodesta myös siinä, että verryttelin ennen suoritusta.

Kisassa piti olla mukana toinenkin nainen, mutta hän ei valitettavasti ilmaantunut paikalle. Olin siis joka tapauksessa voittamassa oman sarjani. Lähtöviivalle asettui minun kanssani kuusi miestä, joista yksi joi alkoholitonta olutta ja loput tekivät minun kanssani virallisia suorituksia.

Väliin juoksukuva, koska tulihan sitäkin tehtyä - suurin osa ajasta :)
Lähtö sujui minulta vahvasti, ja osoitinkin lahjakkuuteni suoriutumalla ensimmäisestä oluesta kolmantena (n. 20 s). Valitettavasti PePon miehet osaavat juosta, joten yhtä herraa lukuunottamatta kaikki hitaammat heevaajat ohittivat minut viimeistään toisessa kaaressa. Toinen olut meni jo huomattavasti hitaammin, koska olin jo selvästi hengästynyt. Olin kuitenkin 10 minuutin tavoitevauhtiani huomattavasti edellä. Juokseminen oli toisellakin kierroksella ihan helppoa: ensimmäisessä kaarteessa piti vähän röyhtäillä, mutta sitten homma kulki ihan kivasti. Sama meno jatkui seuraavillakin kierroksilla.

Ei se juominenkaan kuulkaa helppoa ole, kun hengästyttää!

Meitä oli ohjeistettu siirtymään juomapenkin vierestä vähän sivummalle, jotta kaikilla on vapaa väylä, mutta muistin asian vasta viimeisellä kierroksella. Tämän voinee panna kännin piikkiin? Toisaalta minun patsasteluni ei haitannut ketään, koska olin aina juoma-alueelle tultaessa toiseksi viimeinen, ja vikan kisaajan putelit olivat lähempänä lähtöä kuin omani.

Mutta kyllä se rutiinilla menee!
Maalissa ei tuntunut kovinkaan pahalta. Taas pelkäsin oksentelua ihan liikaa ja juoksin liian maltilla. Sen lisäksi, että osaan juoda, osaan näemmä myös röyhtäillä erittäin lahjakkaasti. Näin jälkikäteen videota katsellessa tuli todettua, että hengittelin myös kahden viimeisen oluen aikana ihan liikaa. Siitäkin voisi tingata vielä useampia sekunteja pois.

Loppukiri. Tämähän siis ON ihan urheilua eikä tähän kykenisi ilman
jonkinlaista juoksukuntoa.

Loppuaika oli jenkkilajille erittäin sopiva 9:11. Tämä on tosiaan mitä luultavimmin  naisten Suomen ja Pohjoismaiden ennätys (ellei joku ole tehnyt aikaa 9:10 ja ole tilastoissa piilossa). Euroopan ennätys on saksalaisen Becky Becksin 8:32, joka on ehdottomasti lyötävissä. Kahden sekunnin parannuksella pääsisin myös maailman 100 parhaan naisen joukkoon. Joten arvatkaa vaan huviksenne, löydetäänkö minut ensi vuonna lähtöviivalta, jos kisa vaan mitenkään sopii kalenteriini.

Maalissa on helppo hymyillä eikä vähiten siksi, että ajokunto on jo historiaa.
Pahoittelen, että kekkulini kovin kärki ehti jo vähän laantua, kun heitimme Vuorikiipeilijä M:n kisan jälkeen Mikalle hierontaan. Minulla olisi ollut aika, mutta ajattelin, että ei ole ehkä ihan hyvä mennä hierottavaksi alkoholin vaikutuksen alaisena. Onneksi sain sijaisen eikä tarvinnut perua aikaa. Mutta tosiaan tästä rapsasta tuli jopa melkein asiallinen, koska olen jo tukevasti laskuhumalassa.

Tässä vielä Vuorikiipeilijä M:n kuvaama video suorituksestani. Jos ette jaksa katsoa kokonaan, niin katsokaa edes alku, koska Supersuunnistaja on tosi komee puvussa! :)



Ps. Jotta en olisi ihan pelkkä epäurheilullinen juoppo, niin ilmottauduin tänään myös maastotriathlonin SM-kisoihin.








sunnuntai 23. elokuuta 2015

Sekalaisia kuulumisia

Istun tässä hotellin sängyllä Saariselällä ja katselen telkkarista yleisurheilun MM-kisoja. Tosi kivoja nämä lähetysajat. Supersuunnistaja on vielä viitisen tuntia metsässä ToisenNaisen kanssa.

Täällä oltiin joo

Parhaillaan on nimittäin käynnissä useammatkin MM-kisat: täällä Saariselälllä rogataan maailmanmestaruudesta. Ja minä olen mukana autokuskina. Ei noita kumpaakaan voi tänään rattiin päästää, kun ovat juosseet metsässä 24 tuntia. Palataan kisaan kuitenkin myöhemmin, kunhan saan Supersuunnistajan haastateltua.

Veikkaan, että tämä lintu on naaraskiiruna, mutta en ole varma

Minä olin eilen vähän patikoimassa täällä UKK:n kansallispuistossa. Kun joukkueet suunnittelivat reittejään, kävin Kiilopään huipulla. Rogainingin lähdön jälkeen kävelin vielä reilun kympin, kun käväisin Rumakurulla. Vastaan tuli paljon rogaajia, ja minulla oli varsin hyvä kisakatsomo kurun reunalla: minä söin eväitä ylhäällä ja rogaajat kipittivät alhaalla solassa. Kuvat ovat näiltä patikoilta.

Kiilopään huipulla

Mietin kävellessäni, että olisi pitänyt ottaa mukaan maastopyörä tai ulkonayöpymisvälineet. Silloin olisin ehtinyt nähdä vähän enemmän. Toki emme voineet tietää hotellia varatessamme, millainen sää nyt on, mutta eilen olisi ihan mielellään nukkunut ulkona: Lapissakin paukkuvat vihdoin hellerajat. Kansallispuistossa ei tosin saa pyöräillä, mutta täällä on netin mukaan todella upeita maastopyöräilyreittejä. Eikä maasto vaikuttanut kamalan vaikealta: minäkin voisin kyetä.

Poro! Aika yllättävää. Näitä oli kaikkialla - varsinkin tiellä.

Kolmas vaihtoehto olisi tietenkin ollut juosta, mutta ei se nyt oikeasti ollut minulle vaihtoehto. Kävin maanantaina fillarilenkillä työkavereiden kanssa, ja herrojen tempotahti vei jaloistani kyllä kaikki viikon paukut. Lisäksi tiistain suunnistus tuntui hieman siinä Levillä turvonneessa polvessa, joten nyt ei tee kamalasti mieli juosta. Voisikohan olla, että en ole vielä ihan palautunut Levistä? Kai se on mahdollista. Sanovat, että täydestä matkasta palautuu 1-6 kk, ja minulla on tuosta reilusta puolikkaasta nyt vasta kolmisen viikkoa. Enkä usko olevani se nopeiten palautuva atleetti.

Vähän isompi tunturipuro

Ensi viikonloppuna pitäisi silti jaksaa pyöräillä Tour de Helsinki ja vielä niiden työkaverien peesissä. Vähän kyllä hirvittää herrojen vauhti. Pitänee vielä varmistaa, että he oikeasti viitsivät polkea tarpeeksi hiljaa ja roikuttaa minua mukana. Huomenna olisi taas kimppalenkki. Olisi kyllä mukavampaa (ja turvallisempaakin) polkea omalla, pienemmällä porukalla kuin isossa ajoryhmässä.

Rumakuru. Tämäkään ei pääse oikeuksiinsa kuvissa. Olisitte olleet paikalla!

Viime viikolla olin tosiaan kokeilemassa airjoogaa. Esportissa alkoivat tällä viikolla kyseiset tunnit, ja viime viikolla oli muutama näytetynti. Viime viikkoinen taisi olla elämäni kolmas tai neljäs joogatunti. Yleensä jooga on mielestäni tylsää ja sattuu joka paikkaan. Airjooga kuitenkin yllätti minut positiivisesti. Edes se helvetin esikartanoiden koira-asana ei sattunut kamalasti rätistä roikkuessa, eikä homma muutenkaan ollut tylsää enää siinä vaiheessa, kun päästiin roikkumaan pää alaspäin. Lisäksi loppurentoutus silkin sisällä oli kiva. Piti mennä uudelleen tällä viikolla, mutta en ehtinyt. Ajattelin kuitenkin yrittää ehtiä jogailemaan jatkossa ainakin joskus lepopäivinä.

Musta poro! Tämä yksilö oli tosi nätti ja selvästi tummempi kuin muut.

Sitten loppuun vielä pikkujuttu, joka sai minut kamalan iloiseksi. Levin Arctic Challengen parini Aurakin mainitsi blogissaan käyneensä Levillä, ja kutsui pariaan triathlonistiksi. Hihii! Itse miellän itseni lähinnä puuhastelijaksi, ja oikeita triathlonisteja ovat sitten Darby Thomasin kaltaiset kovat jätkät. Lisäksi minä en oikein osaa identifioitua triathlonistiksi, kun puuhastelen triathlonin lisäksi suunnistusta, multisportia ja vaikka sun mitä ikinä keksinkään. Mutta kivalta tuo "titteli" silti tuntui. Varsinkin soudun Suomen mestarin kirjoittamana. :)

Prospektorin kaivos, joka maksoi ihan sikana eikä sieltä ikinä oikein löytynyt kultaa.
Ai niin: alan päästä vihdoin motivaatiokuopastani ylös. Tekisi siis mieli alkaa jo treenata kunnolla, mutta tosiaan nuo jalat eivät vielä ole olleet ihan samaa mieltä. Tällä hetkellä alkaa kuitenkin uhkaavasti vaikuttaa siltä, että lähden kuin lähdenkin vielä yhteen triathloniin tänä kesänä. Pitäisi vaan treenata hurjasti maastopyörällä kovaa ajamista. Olen ollut vähän nössö viime vuoden Hollolan jälkeen.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Tosi hauska sunnuntai!

Viime sunnuntai oli yksi kesän kivoimmista päivistä. Ensinnäkin sää helli - toisin kuin esimerkiksi kesälomallani, joka koostui lähinnä matalapaineesta toiseen siirtymisestä. Sen lisäksi sain ensimmäisen "Rakas, minusta on tullut pullukka" -palkinnoistani, kun Supersuunnistaja vei minut Lohjalle melomaan. Melonnan jälkeen kävimme vielä Somerolla katsomassa, mistä ruoka tulee, ja kirsikaksi kakulle minä pyöräilin Somerolta Pusulaan todella kivaa pientä maantietä. Huippupäivä siis!

Palkinnon antajan tyylinäyte
Supersuunnistaja oli varannut meille melontapäivän Aqua Pron kautta. Aqua Prolla on vesillelaskupaikkoja useampiakin, mutta me lähdimme melomaan ihan lähellä Lohjanjärveä Hiidensalmella, mikä on puljun pääkallopaikka. Sen lisäksi vesille pääsee ainakin Kisakalliolla ja Mustion linnalla.

Moi, mitä mimmi! Motarin kyljessä istui kivellä merenneitopatsas

Koska oli tuulinen päivä, emme lähteneet järvenselälle, vaan meloskelimme jokea ylös kohti Kisakalliota. Kävimme kääntymässä Lohjantien pohjoispuolella, minkä jälkeen rantauduimme syömään eväitä ja nauttimaan ihanasta kesäpäivästä.

Tää paikka oli ihana, koska joessa oli söpöjä saaria

Paluumatkalla huomasimme, että joela on nopeusrajoituksena 7 km/h. Tämä tarkoitti, että jopa melomalla saattoi mennä ylinopeutta. Ja sehän tietysti tarkoitti, että niin oli pakko tehdä. Siitä se idea sitten lähti ja päädyimme tekemään kuusi erimittaista kiihdytystä. Supersuunnistaja kutsui niitä kilpailuiksi ja minä vedoiksi. Minä olin kaikissa vedoissa nopeampi (eli voitin), paitsi viimeisessä, jossa annoin Ääsääsille kahden kajakin mitan etumatkaa. Kovaa melominen oli älyttömän siistiä! Pakko kokeilla jatkossakin.

Lähtisitkö silloin kanssani järvelle?

Koska Lohja ja Somero ovat ainakin Espoosta katsottuna "karkeasti samalla suunnalla", kilautimme jo lounastauolta sikamme perhepäivähoitajalle ja kysyimme, saisimmeko tulla katsomaan Griseknoenia. Munataksi-Mikko oli silloin juuri lastensa kanssa Muumimaailmassa, mutta ehti hyvin kotiin ennen kuin me lopettelimme meloskelun. Joten me otimme pienen pit stopin Lohjan ABC:lla, minkä jälkeen hurautimme Somerolle katsomaan elukoita.

Röh röh! Joku on ollut ahkerana: tämä aitaus oli kuulemma vielä viime kuussa vihreä.

Paikan päällä ihastelimme possujen isoa aitausta ja töpselinenien tohinaa. Jos ei tultu uteliaina ihmettelemään vieraita, niin tongittiin maasta juuria ja muuta jännää. Siinä Mikon kanssa jutustellessa selvisi, että sikoja ei ollut vielä jaettu,joten saimme ihan itse valita oman joulukinkkumme! Valitsimme nätin tähtiotsaisen possun, joka näytti terhakalta tonkijalta, ja jolla oli komeat kulmakarvat.

Meidän tähtiotsainen Griseknoenimme eli possu numero 46.

Possujen jälkeen menimme katsomaan vielä munantuottajiamme eli free range -kanoja Friidoja. Ulkoaitauksessa ei ollut montakaan kanaa, koska Mikon appari oli unohtanut avata aamulla pari luukkua. Hupsista. Yksi seikkailijasielu oli kuitenkin lähtenyt ihan koko aitauksesta suureen maailmaan, ja törmäsimme kanarouvaan, kun se etsi aidan vieressä reittiä takaisin kotiin ruokapatojen äärelle. Mikko nappasi tätsykän hellään huomaansa ja päästi takaisin aidan oikealle puolelle. Tämän jälkeen pääsimme vielä seuraamaan toisenkin karkulaisen palauttamista takaisin kotiin. Hyvinvoivia ja eloisia elukoita olivat, sekä siat että kanat!

Karkurin kotiinpaluu

Menomatkalla Somerolle olin ihastellut maantietä, jota ajoimme. Minun oli alunperin tarkoitus hypätä kyydistä jossain lähellä Espoota ja polkea kotiin (fillari oli siis mukana), mutta Supersuunnistaja ehdotti, että polkisinkin vaihtelun vuoksi Somerolta Pusulaan. Hän sanoi ihan hyvin voivansa notkua sen aikaa autossa ja lukea Hesaria.



Oli hieman nostalgista hypätä Someron ABC:lla fillarin selkään. Tällä kertaa en kuitenkaan lähtenyt kohti Turun enkä edes Hämeen linnaa, vaan suuntasin Härkätien sijaan tielle numero 280. Hieno tie oli - ja aika paljon loivaa ylämäkeä. Lenksukasta ei tullut mikään pitkä (se oli vaivaiset 32 km), mutta koetin polkea sen sitten tosi lujaa. Vauhti ei ollut ehkä hurja, mutta jaloissa se kyllä tuntui. Joka tapauksessa se oli hieno lopetus kivalle päivälle.

tiistai 18. elokuuta 2015

Ja voittaja on...

... Vuorikiipeilijä M! Vaikka kaikki tietysti nyt epäilevätkin, että arvonta on vähintään puolueellinen, niin vakuutan käsi sydämellä, ettei asia ole niin. Arvonnan suoritti nimittäin random.org. Ei kyllä haittaa yhtään, ettei mun tarvitse postittaa geelejä esimerkiksi Australiaan, vaan voin ihan vaan ojentaa ne ohimennen.
Eka kommentti voitti! Nii!

Uusia ja mullistavia juttuideoita ei juurikaan tullut (minulle ei esim. ehdotettu aikuisbalettiin tutustumista), joten taidan jatkaa hyväksi havaitulla linjalla. Kisaraporteista pidettiin, joten ehkä mun on nyt ihan pakko lähteä maastotriathlonin SM-kisoihin, jotta kansa saa himoitsemiaan rapsoja ja tokavika kilpasisko tulee onnelliseksi. Onneksi on vielä viikko aikaa miettiä. En nimittäin jaksa nyt ilmottautua, koska se vaatisi pankkitunnusten hakemista, ja lompakko on niinkin kaukana kuin eteisessä.

Kuvituskissa kesälomalla

Kissajuttujakin toivottiin, mutta niitä lupaan vain, jos telon taas jonkun osan kehostani niin pahasti, että joudun pidemmäksi aikaa telakalle. Mutta kuvituskuvina karvahanurit kyllä näkyvät jatkossakin. Kuten vaikka nyt.

Viime viikko meni niin tohina päällä, että mulla on paljon kerrottavia juttuja rästissä. Koetan tykittää postausta tulemaan pitkin viikkoa. Vaikka on tälläkin viikolla vaikka mitä, kun viikonloppu menee taas Lapissa jossain ihmeen kisoissa (minä en kisaa).

tiistai 11. elokuuta 2015

Uusi bitti blogille!

Aloitin tämän blogin pitämisen vuonna 2011, kun olin hankkinut personal trainerin ja saanut jokaisen salipirkon joskus kokeman superfoodsmoothieherätyksen. Sittemmin olen kyllästynyt viherpirtelöihin ja  innostunut kestävyysurheilusta. Blogikin on muotoutunut enemmänkin treeni- kuin fatness-blogiksi.

2012 en tiennyt, että blogien vuosipäiviä kuuluu juhlia. Lisäksi taisin unohtaa silloin koko vuosipäivän. 2013 päätinkin, että on tällaiselle true nörtille paljon sopivampaa juhlia aina, kun blogi saa uuden bitin. Ja tänään blogini täyttää taas kahden potensseja, mikä tarkoittaa uutta bittiä! Armas blogini on siis binääreissä jo pyöreät 100 vuotta!


Juhlan kunniaksi blogissa järjestetään historian ensimmäinen arvonta. Sain Levin triathlonista palkinnoksi laatikollisen Power Barin geelejä maussa tropical fruit. Itse en ole mikään Power Barin ylin ystävä, ja muutenkin olen geelien kanssa aika ronkeli: pidän vain kolasta ja sitruksista. Siksi voittaja saa koko lootan eli pikaisella laskemisella noin 23 geeliä. Osallistut kommentoimalla tähän postaukseen ja kertomalla, mitkä postaukset ovat olleet mielestäsi tämän blogin parhaimmistoa, ja mistä jutuista luet eniten mielelläsi jatkossakin. kaikenlaisia juttuideoita saa heittää. Aikaa osallistumiseen on viikko, eli 17.8.2015 klo 24:00 asti.

Kannattaa osallistua, koska seuraavan kerran juhlitaan vasta vuonna 2019!

maanantai 10. elokuuta 2015

Itsekurin kasvatusta jo vuodesta 2010

Tänään polkaistiin taas käyntiin sarjassaan jo kuudes perinteikäs herkkulakko elokuun alusta joulukuun alkuun. 2010 Homma lähti käyntiin ihan vaan karkki- ja jätskilakkona, mutta se on myöhemmin alkanut kattaa myös jälkkärit ja leivonnaiset. Tänä vuonna aloitin vähän myöhässä, koska viime viikolla oli vielä kesälomaa. Ja anoppilassa on kovat sosiaaliset paineet syödä herkkuja. ;)

Koska absolutismi ei ole mun juttuni, kuuluu tähän lakkoonkin aina cheattaus-päiviä. Aiemmin lakossa oli ns. bilepykälä, eli jos oli esim. kaverin synttärit, sain syödä kakkua. Myöhemmin olen ennalta määritellyt jo tiedossa olevat bilekset, jolloin herkuttelen.



Tänä vuonna cheatti-päiviä on aika paljon, koska minulla on käynnissä koko vuoden kestävä liputuspäivän pulla -projekti. Syön siis jokaisena liputuspäivänä jonkun teemaan sopivan baakkelsin. Ennen joulukuuta liputetaan vielä 10.10. Aleksis Kiveä, 24.10. YK:ta, 6.11. ruotsalaisuutta ja heti perään 8.11. isiä.

Eikä tässä vielä kaikki. Menin myös tammikuussa keksimään työpaikallemme kakkupiirin, missä joka kuussa joku piiristä leipoo kakun reseptillä, jota ei ole aiemmin kokeillut, tuo sen töihin ja tarjoaa muille piiriläisille. Minun oma vuoroni on marraskuussa. Ja muutenkin idean äidin "on vähän pakko" maistella kaikkia kakkuja.

Mutta noiden lisäksi koetan pystytellä tiukkana. Minulla on tiedossa kyllä vielä kaksi illallista, joihin kuulunee myös jälkkäri. En ainakaan vielä kiellä niitä itseltäni, mutta jos siltä tuntuu, niin saatanpa jättää jälkkärit syömättä. Kun onhan noita mässyttelyjä tuossa listalla jo vino pino. Vähän pitää hommassa olla haastettakin.



Liikunnallisesti viime viikko meni polvea parannellessa ja Leviltä toipuessa. Tällä viikolla koetan vähän miettiä, että mikäs liikunta mahtaisi huvittaa. Sen lisäksi menen huomenna kokeilemaan airjoogaa eli sitä joogamuotoa, missä roikutaan katosta rätin varassa. Viimeksi joogatunnilla ollessani (ehkä vuosi sitten?) katsoin kolme kertaa kelloa. Luotan siihen, että rätti tuo hommaan vähän mielenkiintoa. Ensi viikolla ajattelin alkaa tehdä vähän suunnitelmallisempaakin treeniä, koska loppukesästä olisi ohjelmassa vielä vähän suunnistusta, TDH ja ehkä jopa triathloniakin. Mutta kisa-asiat lyön lukkoon vasta, kun pääsen motivaatiokuopastani ylös.

Kuvat tämänpäiväisistä Tapiot Gameseista, jota olimme Supersuunnistajan kanssa katsomassa.

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Veni, Cucurrit, Vici

Minä taisin olla se, joka ensin ehdotti Supersuunnistajalle Levi Outdoor Festin lauantain kisaa eli Levi Trail Runia. En silloin todellakaan ajatellut, että hän osallistuisi myös sunnuntain triathloniin. Mutta ilmeisesti "kerää koko sarjan" voi toteuttaa muuallakin kuin Finntriathloneissa: Ääsääs teki mokomat Levi Outdoor Festissä paukuttamalla peräkkäisinä päivinä Levi Upin, Levi Trail Runin ja Finntriathlon Levin (joka ei muuten kuulunut siihen toiseen kerää koko sarjaan, niin onhan se nyt sopivaa, että se kuului tähän). Arctic Challengessa ei mitattu aikoja, joten se ei kuulu tosimiesten kilpasarjaan. Mutta haastatellaan taas sankariamme ja kysellään, että mitäs ihmettä.

Lähtölaukauksen pamahdettua Ääsääs otti keulapaikan, kuten kuuluukin


Oliko kivaa?

Oli.

Oliko mitään järkeä kisata kolmena päivänä peräkkäin?

Oli siinä paljon järkeä. Ihan suunniteltu treeni se oli.

Tarkentaisitko, että mitä? :)

Pitkä kestävyystreeni on saavutettu ilman että yksittäinen päivän kokonaisrasitus kasvaa liian suureksi.

Näin johdetaan joukkoja tunturin huipulla. (Kuva: Levi Outdoor Fest)

Mikäs oli tavoitteesti lähtiessäsi kisaan?

Aikatavoite oli kaksi tuntia. Tarkoitus oli juosta tasaisella rasituksella.

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Ihan ok. Harjoituksellisesti homma meni ihan tavoitteen mukaan.

Toinen kärjen tyylinäyte (Kuva: Levi Outdoor Fest)

Kai sitä voittajalta pitää kysyä, että miltäs nyt tuntuu. Eli miltäs nyt tuntuu? Ja miltä tuntui lauantaina voittaessa?

Nyt ei oikein tunnu miltään. Vähän häiritsee lehden lukua nuo kysymykset. Ihan jees oli voittaa. En ollut edes mitenkään kovin väsynyt.

Millainen reitti oli?

Sen pystyi juoksemaan kokonaisuudessaan. Alkuosuus oli nopea. Paluumatkalla oli pari nousua.

Ja voittohan sieltä napsahti!

Lähtisitkö uudestaan?

Jos olisi enemmän ihmisiä mukana. En ehkä tuolla osanottajamäärällä.

Koskas tulee seuraavan kerran tarve päästä vähän kilpailemaan?

Taitaa olla kahden ja puolen viikon päästä Saariselällä rogainingin MM-kisoissa.

tiistai 4. elokuuta 2015

Kesän äärimmäisin triathlon

Sunnuntaina kisattiin ihka ensimmäinen Finntriathlon Levi, jonka erikoisuutena oli, että juoksu oli polkujuoksua. Siksi triathlonilla olikin lisänimi "extreme". Matkoina oli sprintti (400m, 20 km, 5 km) ja pitkä matka (1200 m, 120 km, 21 km). Uinnin piti olla ensin molemmissa matkoissa pidempi, mutta matkaa lyhennettiin, koska Immeljärvi oli niin mukavan vilpakka: lämpötila taisi huidella kisa-aamuna jossain 13 tai 14 asteen tienoilla.

T2 odottelee valmiina lauantai-iltana

Minä ja Supersuunnistaja osallistuimme molemmat pitkään matkaan. Supersuunnistaja pyöräili tavoilleen uskollisena maastopyörällä. Minulla oli enemmän oikeat vehkeet, ja siksi aioinkin ottaa uinnissa ja pyöräilyssä niin komeat keulat, että tulisin meidän perheestä ekana maaliin - vaikka suunnittelinkin juoksevani puolimaraa yli puoli tuntia kauemmin kuin Ääsääs (joka oli jo edellisenä päivänä juossut 25 km polkujuoksun ja otti tämänkin kisan vain pitkänä treeninä ja ajankuluna).

Meitä peloteltiin oikein olan takaa polkujuoksun reitistä ja vähän pyöräilyreitinkin routavaurioista, mutta silti lähdin yllättävän rauhallisin mielin liikkeelle. Pelkäsin kyllä ensin juoksuosuutta, mutta kun tajusin sen olevan "vain kaksi Arctic Challengea", totesin selviäväni hommasta. Hieman minua jännitti, miten polveni suhtautuisivat urakkaan, koska oikea polvi oli vihoitellut hieman jo Arctic Challengen kivipelloissa.

Vilvoittava aamu-uinti. Kuva: Finntriathlon

Meitä oli naisten kilpasarjassa hurjat kolme kilpailijaa, joten pääsemällä maaliin olisin podiumilla. Se olikin tärkein tavoitteeni. Toinen tavoitteeni oli alittaa 8 tuntia ja kolmantena tavoitteena oli olla ainakin parempi kuin kuntosarjan naiset. Ihan vähän unelmoin kakkossijasta, mutta en uskaltanut ajatella sitä liikaa - tärkeintä oli kuitenkin tehdä oma suoritus ja päästä maaliin.

Lähdin uimaan oikeasta reunasta, missä oli paljon tilaa. Kaikki kilpailuhenkisimmät miehet tunkivat vasempaan reunaan, koska reitti kierrettiin vastapäivään. Siksi minulla oli koko matkan hyvin tilaa uida. Vaikka vesi olikin ihan järkyttävän kylmää, oli uinti rennompaa kuin yhdessäkään tämän kesän kisassa, ja voisin jopa väittää nauttineeni menosta. Ei kyllä silti haitannut yhtään, ettemme uineet täyttä 1900 metriä. Vaikka uinti kulkikin hyvin, olin aika yllättynyt, kun kuulin kuulutuksista nousseeni vedestä ensimmäisenä. Holy crap! Tässähän saatetaan oikeasti taistella sijoituksista! Kakkonen oli tosin alle minuutin takanani.

Jengiä lähdössä polkemaan. Kuva: Finntriathlon

Saatuani takin niskaani (oli aika kylmä) ja kypärän ja muut "pakolliset" pyöräilyromut paikoilleen, lähdin polkemaan kohti Pallastunturin kansallispuistoa. Taktiikkani oli polkea kuin viimeistä päivää, koska juoksu ei kuitenkaan sujuisi. Ainoa keinoni kuroa minkäänlaista kaulaa kilpasiskoihini, olisi tehdä se pyöräillessä. Pelkäsin koko ajan koska ohitseni suhahtaa joku naiskilpailija, mutta koetin kuitenkin hokea itselleni, että tee oma suoritus ja pääse maaliin. Minut ohitti kuitenkin vain muutama mies, ja suurin osa niistäkin heti ekojen kilsojen aikana. Suurimman osan ajasta sain nauttia upeista maisemista ihan keskenäni. Näin myös poroja - ja vielä kahdesti!

Kaikkien idoli eli Lehtosen Kaisa mainitsi joskus, että hän on aina kisoissa aivan fiiliksissä ja uskomattomassa flowssa eikä meinaa muistaa edes kisasuunnitelmiaan. Nyt saatan tietää, mistä hän puhuu, koska minulla oli polkiessani päällä semmoinen flow, ettei mitään rajaa. Nautin ihan kybällä. Pienet sadekuurotkaan eivät haitanneet. Oli vain minä, fillari ja ihana Lapin luonto.

Olin niin pyöräilyhekumoissani, että edes lopun tapponousu ei masentanut minua: poljin senkin ylös hymy huulilla. Lisäksi olin aivan fiiliksissä siitä, että tulisin T2:lle joko ekana tai tokana. En siis ollut varma, oliko toisena vedestä noussut nainen ollut T1:llä minua nopeampi vai oliko hän jäänyt fillarissakin minun jälkeeni. T2.lla kuulin, että hän oli jo mennyt. Mutta ei se mitään! En ollut vieläkään viimeisenä! Tässä vaiheessa aloin jo pikkasen uskoa siihen, että voisin tulla toisena maaliin. Maailma oli nimittäin niin sekaisin, että minusta oli kivaa päästä juoksemaan. Ikinä ennen ei ole käynyt niin, vaan juoksu on vain pakollinen paha ennen maaliintuloa.

Juoksu alkoi pitkällä laskulla portaita pitkin alas tunturilta Levin keskustaan. Portaiden kipitys kulki vielä ihan kivasti, joten usko itseen kasvoi kasvamistaan. Mutta kun pääsin tasaiselle, alkoivat kaameat pohjekrampit. Köpöttelin jumisilla pohkeillani eteenpäin, vaikka reitin alku oli vielä helposti juostavaa katua ja latupohjaa. Jouduin kramppien takia kävelemään ihan loiviakin ylämäkiä. Tässä vaiheessa muistin, miten kamala viime vuoden Tahkon puolimatkan juoksuosuus oli, ja kuinka minusta ei silloin missään vaiheessa tuntunut hyvältä. Epätoivo alkoi hieman vallata mielialaani. Onneksi pohkeeni kuitenkin aukesivat noin 4 kilometrin paikkeilla, ja juoksu alkoi kulkea - siis oikeasti kulkea minun mittapuullani. Tulinkin ensimmäiselle huoltopisteelle taas iloisena ja täynnä taistelutahtoa.

Huoltopisteen jälkeen alkoi vaikeakulkuisempi polku ja kiipeäminen Kätkätunturin huipulle. Jossain vaiheessa mäkeä huomasin, että oikea polveni alkoi jäykistyä. Siihen ei varsinaisesti koskenut, mutta se turposi eikä toiminut enää kovin hyvin. Vaikka luonnollisesti kävelin ylämäet muutenkin, alkoi vauhtini hiipua myös tasaisilla pätkillä.

Tuonne pitäisi mennä!

Kätkätunturilta laskeutuminen oli minulle polven takia hyvin hidasta, ja aloin taas pelätä, koska vielä perässä oleva kilpasiskoni posottelisi ohi. Kun pääsin toiselle huoltopisteelle ja poluilta latupohjille, pystyin etenemään taas hieman vauhdikkaammin etäisesti juoksua muistuttavalla linkutuksella. Toivoin kovasti, että olin polkenut tarpeeksi vauhdikkaasti ja hankkinut tarpeeksi etumatkaa. Koska vaikka pystyinkin edelleen etenemään, oli vauhtini hidastunut huomattavasti. Jos yritin juosta yhtään kovempaa, alkoi polveen koskea ihan liikaa.

Latupohja vaihtui tieksi ja minä toivoin, että ehtisin Levi Blackin nousuun ennen kuin kilpasisko saisi minut kiinni. Sen kävelisivät kuitenkin kaikki. Ajatukseni olivat enemmän polvitunnelmien tarkkailussa kuin reitin seurannassa, kun yht'äkkiä huomasin vasemmalla sillan alapuolella (olin siis itse sillalla) reittimerkintöjä. Mitä ihmettä, olinko pummannut? Palasin ehkä 100-200 metriä takaisin edelliselle reittimerkille, joka osoitti suoraan. Juoksin samaa reittiä takaisin ja jatkoin suoraan. Ja kas, sillan jälkeen käännyttiinkin vasemmalle ja sillata näkemälleni reitille. Harmitti ihan vietävästi, kun olin hukannut kallista aikaa muutaman sadan metrin harhailuun.

Ketä voisi haitata juosta näissä maisemissa? No ei mua ainakaan!

Köpöttelin polkua ja pitkospuita kohti World Cup -rinnettä. Mäki näkyi jo edessä, kun kuulin askelia takaani. Toivoin, että takaa tulisi joku mies, mutta pettymyksekseni näin kolmannen kilpasarjan naisen. Varmistin häneltä ohituksessa, että hän tosiaan oli kilpasarjalaisia ja surin sitä, että häviäisin kisan. Hän lohdutti minua, että voisin vielä saavuttaa hänet, koska hänen selkänsä luultavasti kramppaisi Levi Blackin nousussa. Minä sanoin, että polveni ei ole mennyt enää pitkään aikaan kunnolla koukkuun, joten tuskin olen saavuttamassa ketään. Surullisena katselin, kun kilpasiskon selkä loittoni loittonemistaan ja könysin itse kohti tapponousua, jonka muistin vähän liiankin hyvin vielä keskiviikolta.

Ihmeiden aika ei ole ohi. Vaikka polveni oli tosiaan ihan tuusanuuskana, ei WC-rinne tuntunut yhtään niin pahalta kuin keskiviikkona. Joko 7,5 tunnin uurastuksen jälkeen mikään ei tunnu enää miltään tai ensipuraisu on pahin myös laskettelurinteitä ylös kiivettäessä. Jonkin matkaa kavuttuani kuulin, kun alhaalla kannustettiin seuraavaa kisaajaa kohti nousua. Käännyin kauhuissani katsomaan, ettei sieltä vaan ole tulossa koko naisten kahden hengen kuntosarja minun ohitseni. Ilokseni huomasin, että rinteen juurella olikin tuttu hahmo: Supersuunnistaja! Hihkaisin hänelle iloiset heit.

Se kuuluisa Levi Black. Kuv: Finntriathlon

Koska olin väsynyt, ja minua vitutti jo valmiiksi se, että olin taas kerran häviämässä, ärsyynnyin hetkellisesti myös siitä, että jopa maastopyöräilevä puuhastelutriathlonisti eli Ääsääs sai minut kiinni. Kun miesparka vihdoin saavutti minut, ruikutin hänelle kaiken senhetkisen elämäni kurjuuden. Ääsääs oli jo ennen kisaa sanonut, että jos hän saa minut kiinni, kulkee hän loppumatkan minun kanssani, koska hänellä oli kuitenkin alla jo perjantain ja lauantain juoksukisat. Siksi en kokenut hänen seuraansa vittuiluksi, vaan pääsin ainakin jossain määrin pettymyksestäni yli. Aloinkin häviövalitukseni lomassa suunnitella, kuinka me kaksi luuseria juoksisimme käsi kädessä maaliin.

Sama ylhäältä katsottuna. Kuva: Finntriathlon

Viimeinen pitkä alamäki kohti maalia meni "eikö tää ikinä lopu" -meiningeissä. En uskonut saavani kakkosta kiinni, enkä sitä enää ihan kamalasti yrittänytkään. Lähinnä yritin juosta. Kun olimme jo hotelli Panoraman pihalla ja kulman takana maalista, kuulin, kuinka kilpasiskoni kuulutettiin maaliin. Mitä? Nyt vasta? En loppujen lopuksi hävinnyt hänelle kuin puolitoista minuuttia. Tosin, jos olisin saavuttanut hänet oikeasti, olisi hän luultavasti voittanut loppukirin mennen tullen. Minun polvellani ei sunnuntaina paljoakaan kiritelty.

Lennokas askel oli kaukana, mutta maisemat olivat sentään hienot.

Loppuaikani oli 8:24:24. Jos nyt halutaan jossitella (ja miksei haluttaisi), ilman polven turpoamista olisin saattanut päästä alle tavoittelemani 8 tunnin rajan. Jos pohkeeni eivät olisi krampanneet juoksun alussa, olisin saattanut ehtiä Levi Blackiin ja siten ehkä jopa maaliin ennen toiseksi tullutta kilpasiskoani. Ja jos en olisi osallistunut myös Arctic Challengeen keskiviikkona ja olisin kisannut ihan pränikälllä polvella, olisi polvi voinut toimia ihan kivasti. Mutta nyt kävi näin. Ja pääsin minä kuitenkin maaliin. Lisäksi nautin reissusta paljon enemmän kuin viime vuonna Tahkolla (jolloin sama polvi oli estänyt minua treenaamasta suurimman osan kesästä).

Naisten "voittajakolmikko" a.k.a. naisten kilpasarja :)

Minä taidan yleensäkin pitää pienistä kisoista, ja pidin nyt tästäkin. Mutta vaikka mukana olisi ollut täydet 200 osallistujaa, olisin luultavasti silti pitänyt kisasta paljon. Tykkäsin nimittäin reitistä ihan sikana. Mutta minä olenkin pahemman luokan Lapin-hullu. Minusta sekä pyöräilyn että juoksun lopun nousut olivat vain hauskoja paikallisia erikoisuuksia. Jos haluatte kokeilla vähän erilaisempaa triathlonia, niin suosittelen tätä kisaa kyllä lämpimästi. Hyttysiäkään ei ollut mitenkään kamalasti.

Kiitos järkkäreille kivasta kisasta!