Kierrettiin Helsinki

Tulin puolivahingossa töissä luvanneeksi lähteä mukaan firman joukkueeseen Tour de Helsinkiin. Vaikka olenkin ollut viime aikoina melkoisessa motivaatiomontussa, sain kuin sainkin kammettua sieltä itseni ylös ja tänään kello yhdeksitoista Mäkelänkadulle. Eiku 140 km sunnuntailenkille!

Ennen kisan alkua koin kuitenkin kauhun hetkiä, kun tajusin, että olin unohtanut tehdä kisakynnet! Miten voinkaan unohtaa ehkä tärkeimmän kisavalmisteluriittini? Universumi koetti vielä aamulla muistuttaa minua asiasta, koska olin laittanut herätyskellon soimaan tuntia liian aikaisin. En kuitenkaan tajunnut vihjettä, vaan jatkoin kissat ruokittuani unia vielä tunteroisen. Päätin kuitenkin startata, koska en ainakaan tunnusta olevani taikauskoinen. :D

Numero on, mutta jotain puuttuu.

Muutama kovemmin menevä työkaveri oli vapaan vauhdin ryhmässä, mutta meidän viiden hengen ryhmämme starttasi 30 km/h ja 29 km/h vauhtiryhmien välistä. Mukana oli kolme kolleegaa, joista yksi oli ottanut vaimonsakin mukaan. Kivaa. Nyt minulla ei ollut enää edes tyttökorttia pelattavaksi, jos en pysyisi mukana. Oikeasti oli ihan kivaa, ettei yksin tarvinnut olla kiintiönaisena.

Olen osallistunut TDH:lle kaksi kertaa aikaisemmin: 2012, kun olin juossut alle Midnight runin edellisenä iltana ja viime vuonna, kun alla oli lauantain 2h rogaining. Tämä oli siis ensimmäinen kerta, kun lähdin polkemaan levänneillä jaloilla. Suunnitelmanani oli siis koettaa roikkua rautareitisten työkavereiden peesissä ja vihdoinkin alittaa 5 tunnin raja.

Minä ja laadukas peesiapu

Saattoauton jätettyä keulan oltiin taas tukevasti Espoossa. Ja vaikka ajoimmekin omana pikkuryhmänämme, oli edessä 30 km/h vauhtiryhmästä tippunutta jengiä, jota jouduimme ohittelemaan. Tämän takia liikkeestä tuli vähän jojoa. Se on aika kuluttava tapa edetä, ja olinkin vähän helisemässä jo 52 km kohdalla. Onneksi geeli auttoi akuuteimpaan ongelmaan, ja 67 km kohdalla pidettiin tauko, missä sai vähän oikoa selkää ja syödä banskua.

Sen jälkeen menosta tuli ihan mukavaa. 29 km/h vauhtiryhmä ajoi meidät kiinni vähän taukopaikan jälkeen, vaikka olimmekin yrittäneet ajaa siltä karkuun. Liityimme sen hännille ja ajelimme mukana. Välillä piti ohitella kyydistä putoavia tyyppejä, mutta muuten ajo oli mukavan tasaista. Edes kaksi uukkoskuuroa eivät latistaneet tunnelmaani, koska jaksaminen oli niin hyvää. Ja päivä oli kuitenkin sen verran lämmin, ettei sateessa tullut edes kylmä. Varpaat kyllä kastuivat.

Akrobaatti H:n nappaama kuva minusta Turuntiellä. Minä vilkutan kameralle.

Jossain 29 km/h ryhmän mukana roikkuessamme eilen Midnight runin juossut T tippui vauhdista, mutta emme huomanneet sitä, koska välillä muukin porukka oli vähän missä sattui pitkin vauhtiryhmää. Midnight run alle on kyllä vähän raastava setti, koska palautumisaikaa jää hyvin vähän.

Saimme kuitenkin loput joukot kasaan hyvin, kun vauhtiryhmän pääjoukko kurvasi viimeiselle taukopaikalle, ja me jatkoimme suoraan. Pääsimme ajamaan omassa porukassa viimeiset 35 km kohti maalia. Meidän junamme kulki niin hyvin, että saimme mukaan muitakin peesailijoita.

Minun reiteni olivat vähän uhkailleet krampeilla jo ennen sadan kilsan täyttymistä, ja olin mussutelut matkan varrella kaikki kolme mukaan ottamaani suolatablettia. Viimeisillä kymmenellä kilometrilla minun oli pakko polkea jatkuvasti, koska jos yritinkin rullailla jalka suorana, alkoi etureisi heti krampata. Sinnittelin viimeiselle kilsalle asti joukkomme mukana, minkä jälkeen putosin kelkasta, koska en jaksanut ja uskaltanut ajaa mutkiin ihan raivopäänä. Mutta aika sama - oltiinhan jo melkein maalissa.

Taivas repesi viimeisen kerran, kun tulin maaliin. Siksi minun oma kosketusnäyttöni
ei toiminut, ja sain hyvin märän maalikuvan vasta Velon ulkopuolella minua
hakemaan tulleen Supersuunnistajan toimesta.

Kisakynsien puute kostaantui vielä Mäkelänkadun ylityksessä (koska pakkohan sen oli kostautua): takakumini tyhjeni ratikkakiskoille. Onneksi enää tarvitsi polkea vain Velodromin ympäri, niin se nyt meni vanteillakin. Lisäksi edessäni polkenut miesjoukko kai luuli maalin olleen Velolle saavuttaessa eikä vasta etusuoralla: he alkoivat rullailla jo Velolla eivätkä edes ajaneet maaliin asti, vaan taluttelivat osan kierroksesta. Tämä vähän ärsytti minua, koska olisin mielelläni polkaissut vähän kovempaa maaliin. Velodromi oli kyllä todella liukas sateen takia, eikä olisi ollut kovin turvallistakaan ajella siellä lujaa.

Loppuaikani oli 4:55:36 (brutto, netto oli 4:49:56) ja se oli minun ensimmäinen viiden tunnin alitukseni. Aika parani viime vuodesta vähän päälle 9 min. Mutta tosiaan nyt olin useamman päivän ennen TDH:ta urheilematta, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. Ja mikäs siinä peesissä polkiessa, kun herrat tekivät kaiken työn junaa vetäessään. Kiitos vaan pojille peesistä! Ja järkkäreille iso kiitos kivasta tapahtumasta.