Uho ja tuho

Kesän viimeinen triathlon on nyt sitten suoritettu. Kisana oli se sama, mistä kaikki vuosi sitten alkoi eli Helsinki City Triathlon. Matkat olivat mallia tirriäinen eli 300m / 10 km / 3 km. Sää oli hyvä ja paikalla ja vielä samassa lähdössä oli paljon tuttuja, joiden kanssa oli kiva kisata. Siinä ne hyvät puolet sitten olivatkin.

Minä olin Kuopion jäljiltä täynnä uhoa ja itsevarmuutta: kun on varttimatka selvitetty, ei tällainen tirriäismatka tunnu missään. Eihän se ehdi edes alkaa vituttaa ennen kuin se on ohi. Muuten ehtii. Kas kun se on ihan hiton jännä juttu, että kestävyys ja vauhtikestävyys ovat ihan eri asioita. Ja vaikka jaksankin uida pari kilsaa tai enemmänkin putkeen, niin kovaa en näemmä jaksa uida kuin 50 m.

Perinteiset kisakynnet

Triathlonkoulusta tutulla Elinalla oli mennyt edellinen kisa todella huonosti, ja hän olikin kovin huolissaan ennen lähtöä. Muutkin kaverit perussuomalaiseen tapaan joko epäilivät hukkuvansa, valittivat kylmyyttä tai olivat hiljaa. Minä sitten kompensoin uhoamalla, kuinka 300m menee heittämällä. Lisäksi syynä saattoi olla se, että uimme altaassa. Minulla on taipumusta tykitellä altaassa kovempaa, kun päissä voi vähän levätä, kun kääntyy ja ponnistaa päädystä vauhtia. Nyt ei kuitenkaan käännytty päädyssä, vaan altaassa oli pylväät, jotka piti kiertää. Joten minä lähdin liian lujaa ja hyydähdin uinnissa.

Kun katsoin olympialaisten triathlonia, selostaja sanoi, ettei triathlonia voi voittaa uimalla, mutta sen voi hävitä sillä. Minä luulen, että minulle kävi eilen juuri niin. Koska uintihapottelu pilasi kyllä minun vahvimman lajini eli pyöräilynkin ja juoksusta vähintään fiilikset.

Tässä on vertailu viime vuotiseen tulokseen. Minulla on nykyään parempi pyörä, mutta osaan myös uida ja juosta paremmin. Väitän, että näin lyhyellä matkalla pyörällä ei voita niin paljoa kuin oikeasti kyvyllä sietää maitohappoja: fillarireitillä oli kuitenkin niin monta tiukkaa mutkaa, että fillarin maantieominaisuuksista ei ehkä saanut niin paljoa irti. Mutta toki sen jokusen minuutin auttoi. Enemmän olisi vaan auttanut, jos olisin käynyt juoksemassa ja pyöräilemässä mäkivetoja.

Tavoiteaikani oli "jotain välillä 40-45 min", mikä nyt sitten jäi harmittavasti 38 sekunnin päähän. Ihan kamalan pettynyt en kuitenkaan voi olla, koska aika kuitenkin parani ja se teki sitä jokaisella osuudella. Uinnin olisi vain pitänyt mennä alle kuuden ja fillaroinnistakin olisi pitänyt voida nipistää vielä vähän - kun kerran on paremman kunnon lisäksi se parempi pyöräkin.

Että päästäisiin kunnolla selittelyn makuun, niin kerronpa vielä, että minusta tuntuu, että minulle sopivat paremmin aamulähdöt. Nyt lähtö oli alunperin ajoitettu klo 17.25, ja se myöhästyi vielä 30 min aiemmin tapahtuneen sairaskohtauksen takia. Joku setä siis sai jonkun kohtauksen kesken uinnin, ja uimavalvoja (joka muuten oli kestokirittäjäni Riikan miehen serkku eli siis melkein tuttuni) loikkasi vaatteet päällä altaaseen, haki sedän altaasta ja elvytti häntä kunnes ambulanssi saapui. Mutta tässä puuhassa siis meni se puolisen tuntia. Kiva niille, jotka olivat seuraavassa lähdössä ja saivat värjötellä spandexeissaan sen ajan. Olivat kuulemma menneet jo veteenkin valmiiksi, niin varmana tuli kylmä.

Mutta tosiaan, kun lähtö oli vasta kuuden maissa, meni koko päivä vähän pilalle, kun vain odotin lähtöäni. Klo 11 lähdöissä on se kiva, ettei ennen kisaa ehdi muuta kuin herätä, syödä aamupalaa, pakata ja lähteä kisaamaan. Kuopion klo 9 ei sekään ollut paha: minulle kun ei ole mitenkään vaikeaa herätä aikaisin aamulla edes viikonloppuna.

Toinen asia, minkä totesin taas kerran - sen tosiaan olen todennut jo aiemmin - oli, että minua ei ole luotu menemään lujaa: jaksan kyllä juosta sellaista vähän päälle 6 min / km -vauhtia vaikka kuinka kauan, mutta minulle tuottaa suunnatonta tuskaa kiristää vauhtia sellaiseen perinteiseen cooperin testi -vauhtiin. Eli kun juoksin nyt 3 km aikaan 15 min eli noin 5 min / kilsa, oli koko 3 km minulle yhtä helvettiä. Teki mieli tempaista kuonoon kannustajaa, joka hapotusmäen yläpäässä kannusti (siis ihan kivaa, kun kannusti), että hyvin menee, kevyeltä näyttää. No, eipä tuntunut. :D Ja niille parille tädille, kenet ohitin, ei tosiaan tarvinnut huutaa, että väistä: pihisevä, lähes hyperventiloiva huohotukseni kuului varmaan kauas.

Ja mitä tästä kaikesta sitten seuraa? No, olen alkanut harkita ihan vakavissani ensi kesää ja Joroisten puolimatkaa. Olen ollut jo vaikka kuinka kauan sitä mieltä, että meikäläisen polvi ei kestä enää edes puolimaratonia ja että tuo perusmatkan kymppi on ihan ehdoton maksimi. Joroinen alkoi kuitenkin houkuttaa jo reilu viikko sitten, ja koska kesän triathloneista parhaiten on mennyt se pisin matka, niin nyt houkuttaa yhä enemmän. Tällä hetkellä suunnittelen meneväni Vantaan maratonille lokakuussa kokeilemaan puolikkaalle, kestääkö polveni sen 21 km. En siis ole menossa tekemään mitään hyvää aikaa. En minä edes pysty juoksemaan mitään lähellekään hyvää aikaa. Mutta jos polvet pysyisivät mukana, voisin alkaa harkita sitä Joroisten kisaa vähän vakavammin. Mutta nyt olen vasta siinä vaiheessa, että harkitsen sitä Vantaata. Eli älkää pidätelkö hengitystänne.

Saatoin myös ottaa opikseni uhoamisessa ja siinä, että vauhti tappaa eikä matka.