sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Vappuperinne on voimissaan!

Salpaus-rogainingista alkaa tulla minulle jo vappuperinne. Kisa järkätään aina huhtikuun ja toukokuun vaihteessa, ja minä olen ollut mukana vuosina 2013, 2015, 2016 ja 2017. Kaksi kertaa pyörällä ja kaksi kertaa jalan. Tänä vuonna minulla oli mukana ihan uusi pari, kun rogainingtyttöystäväni Vuorikiipeilijä M lähti mukaan. Supersuunnistaja sai luvan suunnistaa yksinään pyöräsarjassa.

m&m valmiina kisaan!

Olin hieman epävarma suunnistuksen suhteen viime viikon "menestystarinani" takia. Mutta vakaa aikomukseni oli petrata, olla peesaamatta omaan suunnitelmaani luottaen sekä suunnistaa käyrillä, koska ne eivät muutu toisin kuin polut ja tiet.

Kartat sai kaksi tuntia ennen lähtöä, ja minä ja Vuorkiipeilijä M olimme tehneet suunnitelmamme taas kerran vartissa. Tämä on meille hyvin tyypillistä, joten minä koetin pelata lisää aikaa mittaamalla reitin kolmesti ennen kuin lopulta piirsimme suunnitelmamme kartalle.

Lähtöryysis

Suunnitteluun käyttämässämme jumppasalissa oli niin kylmä lattia, että minä ja Vuorikiipeilijä M laitoimme ihan liikaa vaatetta päälle. Jouduimmekin strippailemaan paidat takin alta pois toisen rastin haettuamme. Sen jälkeen oli oikein mukavaa juoksennella siihen asti, kunnes alkoi sataa. Märkänä tuli vähän vilpakampi olo, mutta onneksi sade alkoi vastaneljän ja puolen tunnin kohdalla. Siihen asti oli mitä ihanin kevätsää. Keväällä on muuten todella kivaa suunnistaa: näkyvyys on hyvä, kun puissa ei ole vielä lehtiä, aluskasvillisuudessa ei tarvitse kahlata, eikä avohakkuualueilla kohtaa paarmahyökkäystä tai metikössä hyttysiä.

Tiejuoksua omassa rauhassa

Me molemmat valittelimme ennen kisaa tukkoisia jalkoja. Vuorikiipeilijä M oli erehtynyt viikolla liian kovalle crossfit-tunnille, ja minä suostuin keskiviikkona polkemaan Fröken H:n kanssa tempoa, vaikka suunnitelmissani oli mennä tekemään kevyt punttitreeni. Onneksi vahinko oli käynyt molemmille, niin olimme sopivan tasaisesti kankeita ja hapoilla.

Keväällä voi suunnistaa hakkuualueenkin läpi, kun näkee mihin astuu
ja minne on menossa.

Jos juoksujalka ei ollutkaan kevyimmästä päästä, meni suunnistus ihan yllättävän hyvin. Toki pummeja tuli muutama, mutta ne olivat varsin maltillisia. Löysimme itsemme kartalle joka kerta suhteellisen nopeasti. Minä yllätin jopa itseni siinä, kuinka hyvin onnistuin noudattamaan suunnitelmaani: en sortunut peesaamaan kuin ihan alussa, ja silloinkin tiesin aina, missä mennään. Ja peesatahan saa, jos pysyy kartalla. Lisäksi suoritin tämän tästä käsittämättömän loistavaa käyräsuunnistusta. Oli selkeästi jäänyt vähän skillzejä takataskuun Finnspringistä, missä käytin niitä melko kitsaasti. Kun Vuorikiipeilijä M vielä paikkasi minua huomattavasti paremman suuntavaistonsa kanssa, oli suorittamisemme varsin mallikasta.

Rastejakin löytyi! Kaikenkaikkiaan 12.

Vaikka olinkin mitannut reitin kolmesti, oli se silti hieman liian optimistinen. Jätimme lopulta hakematta 4 rastia, mikä oli varsin hyvä päätös: olimme maalissa kaksi minuuttia ennen 6 tunnin aikarajaa kipiteltyämme 31 km.

Tuloksissa olimme lopulta 6h sarjassa sijalla 11. Naisjoukkueista olimme toisia ja lisäksi edellämme oli vielä 4 sekajoukkuetta. Ei yhtään paskempi suoritus. Kepeämmällä juoksujalalla olisimme ehtineet hakea lopussa vielä 60 pistettä, mikä olisi nostanut meidät top kymppiin. Mutta tällä kertaa rahkeet eivät siihen riittäneet. Aina pitää kuitenkin spekutella. :D

Toinen iloinen toiminnantäyteinen tiimikuva.

Supersuunnistajalla oli ihan oma treeni: hän ilmoittautui 5 tunnin pyöräsarjaan, koska siihen sai osallistua yksin. Hän lähti kuitenkin matkaan jalan ja vietti metsässä samat 6 tuntia kuin mekin. Hän laskeskeli, että jos hän olisi tullut maaliin 5 h kohdalla ja jättänyt loput rastit metsään, olisi hän ollut pyöräsarjassa kakkonen. Minusta olisi ollut kovin hupaisaa, että tossumies olisi päässyt fillarisarjassa podiumille. Valitettavasti Supersuunnistaja on individualisti jästipää.

Rasti pienen lammen rannalla.

Kaikki karttanörtit voivat ihailla reittiämme Reittihärvelissä. Myös Supersuunnistaja on käynyt lataamassa oman reittinsä sinne. Hänen taiteilijanimensä pitäisi muuten olla Agnus McFife eikä Agnus McFire.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Finnspringin karmaa

Olen osallistunut Finnspringiin nyt kolmesti: ekan kerran 2015 ja heti perään 2016. Sen jälkeen taisi elämän realiteetit valjeta, kun tuli vuosi taukoa (tai sitten oli muuta menoa).  Koska onhan se metsässä pummailu nyt hauskaa - ainakin näin jälkeenpäin mietittynä.

Tänä vuonna uuden mausteen Finnspring-katastrofiin toi osallistuminen viestiin Espoon Akilleksen suunnistuskoulun joukkueessa. Lähdin viime syksynä mukaan Akilleksen suunnistuskouluun, joka tähtää ensi kesän Jukolan viestiin. Finnspringin viestin kuntosarja toimi meille ikään kuin "kenraaliharjoituksena". Nyt voikin sitten painaa leuan rintaan ja suunnata tähtäimen kohti Hollolan suppia.

Yhteislähtö. Kuva: Keijo Lehtimäki
Luojan kiitos valkkuvalmentaja A laittoi minut viestissä C-sarjaan eikä pitkälle radalle. Olisin luultavasti viettänyt metsässä koko päivän, jos reitti olisi ollut yhtään pidempi. Minä olin kuitenkin avausosuudella, joten oli ihan suotavaa, etteivät muut aivan kuolleet kylmään, nälkään ja tylsyyteen minua odotellessaan.

Suoritus alkoi vakuuttavasti, kun meinasin myöhästyä lähdöstä, koska minulle tuotti vaikeuksia löytää lähtöpaikalle. Eikä viestin lähtöpaikalle ollut mitään yli kilsan matkaa, vaan lähtö tapahtui ihan siitä Serenan rinteiden alapäästä maalin vierestä. No, lähtöön kuitenkin ehdittiin ehkä noin 2 minuutin marginaalilla. Eipä ehtinyt tulla kylmä. K-piste oli kivasti laskettelurinteen yläpäässä, niin alussa pääsi heti ottamaan niin sanotusti "löysät pois".

Etujoukot K-pisteellä. Kuva: Keijo Lehtimäki

Sain kotoa sellaiset saatesanat, että tärkeintä on suunnistaa hyvin ykkösrastille, koska sitten ei tarvitse suunnistaa yksin eikä ala vituttaa. Noh, ekan rastin otinkin tosi nätisti, mutta heti kakkoselle mennessä tuli mojova pummi. Kolmonen oli aika helppo rasti, mutta nelonen tuli taas pummattua varmaan 10 minuutin ekstrakierroksella.

Muistelin maalissa, että olisin pummannut kaikki parilliset rastit, mutta tarkistin reittihärvelistä, että kutonen ja kasi menivätkin ihan kivasti. Tosin vitoselle ja seiskalle mennessä otin kompensaatioksi pienet kunniakierrokset. Reittivalinta ysille oli aivan kilipäinen, mutta olin kuitenkin koko ajan kartalla.

Kansaa K-pisteellä Kuva: Keijo Lehtimäki

Mutta sitten tuli rasti numero 10! Se oli kolmanneksi viimeinen rasti, ja se olisi ollut kivaa napata nopsaan, mutta suunnistuksen jumalat olivat taas kerran toista mieltä. Pummasin rastia ehkä puolisen tuntia. Olen käynyt samassa polkujen risteyksessä näköjään yhdeksän kertaa, joista ainakin viidellä kerralla olen tasan tarkkaan tiennyt, missä %#&! risteyksessä olen. Ja silti en ole löytänyt noin sadan metrin päässä sijaitsevaa rastia. Rastin vieressä olen käynyt kolmesti ennen kuin vihdoin viitsin suunnistaa perille asti. Katso itse, jos et usko. :D

Tältä, ystäväiseni, näyttää pummi.

Vietin metsässä taas kerran iloiset tunnin ja kolme varttia, mikä on suunnilleen sama aika mikä meni yksilökisassa 2016. Onneksi joukkueen muut jäsenet osasivat suunnistaa, ja joukkueemme ehti siten ajoissa maaliin eikä ollut edes viimeinen. Kyllä suunnistus on mukavaa!

Minun ja miksei muidenkin seikkailuja voi ihailla Reittihärvelistä.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Suunnistuskauden avajaiset

Tänään kisattiin Meilahdessa Helsinki City-O. Se on keväinen kaupunkisuunnistustapahtuma, joka järjestettiin nyt kolmatta kertaa. Minä olin ekan kerran mukana viime vuonna, kun lähtö ja maali sijaitsivat Koffin puistossa.

Kisailijat odottelevat, että karttoja saisi katsoa. Etuallalla on Supersuunnistaja
shortseissaan. Kuvan otti kisoja katsomassa ollut uintikaverini K.

Koska viime vuonna oltiin todella urbaanissa maastossa, uskalsin tänä vuonna lähteä matkaan reteästi tavallisilla lenkkareilla ilman minkäänlaista nappulaa tai traktoripohjakuviota. Valinta oli totaalisen väärä, koska kevät ei tunnetusti ole vielä kovin pitkällä, ja Meilahdessa on aika paljon enemmän metsää ja kalliota kuin Eirassa. Tästä seurasi asteittaista vitutusta varsinkin kisan loppupuoliskolla.

Ilmeestä päätellen valmistumassa on maailmanluokan
reittisuunnitelma. Tämänkin kuvan otti K.

Helsinki City-O:ssa saa hakea rastit vapaavalintaisessa järjestyksessä, kunhan hakee ne kaikki. Ihan lopussa on viiden rastin mittainen kaikille yhteinen loppurata, mikä pitää juosta ennalta määrätyssä järjestyksessä. Muuten kukin kisaaja on roga-henkisesti vapaa suunnittelemaan oman reittinsä.

Hurjaa ravia ekalta rastilta toiselle kisakeskuksen läpi. Tämänkin kuvan nappasi K.

Viime vuonna kaipasin vähän kynää, jotta olisin voinut merkata karttaan rastit, jotka olin jo käynyt. Tänä vuonna otinkin sitten tussin mukaan. Kyllä rastit olisi pystynyt muistamaankin ihan hyvin ilman kynääkin, koska kartasta tuli koluttua aina yksi kulma kerrallaan. Tuli tussimerkinnöistä kuitenkin vähän mukavampi ja varmempi olo, kun aina sopivassa välissä avasi kartan taitoksilta ja tarkasti, että sen hetkinen kulma oli tullut käytyä ihan varmasti läpi.

Tällä rastilla ei vielä pelottanut, koska korkeuserot olivat maltillisia ja nilkka ehjä.

Minä lähdin ensin pohjoiseen ja keräsin Mannerheimintien suunnalta kaikki urbaanimmat rastit. Tämän jälkeen siirryin kartan eteläreunaan kohti Seurasaarta - ja pääsin liukastelemaan lumisilla kallioilla. Jälkimmäisellä puoliskolla oli hurjasti enemmän korkeuserojakin kuin alussa, eikä meno ollut ihan koko ajan mitään perinteistä kaupunkisuunnistusta. Nastareita tuli siis ikävä.

Tälle rastille piti könytä vähän kalliota, vaikka itse rasti olikin turvallisesti nurtsilla.

Kaiken kruunasi tötöily Läntisessä Pukkisaaressa (se on se pieni saari Seurasaaren vieressä), kun muljautin nilkkani juuri ennen rastia. Nilkka tokeni kyllä juoksukuntoon pienellä kävelyllä, mutta äksidentin jälkeen olin kallioilla entistä nössömpi - varsinkin alamäissä. Nilkka muljahti vielä toistamiseenkin kun lipsuin alamäessä, ja viimeistään sen jälkeen ei huvittanut hypellä pieniltäkään kallionkielekkeiltä.

Minä ja mun karttani

Maaliin kuitenkin päästiin. Ja vaikka olinkin heti kisan jälkeen aika yrmy, pääsin kotimatkalla jo ihan hyvälle tuulelle. Vähän harmittaa, kun olisin voinut olla oikealla kenkävalinnalla ja terveellä nilkalla jopa 20 parhaan joukossa. Nyt oli tyytyminen sijaan 28. Tsekkaa, jos et usko.