Ja niin koitti vapaus!

Kävin viime viikon torstaina lääkärillä ja fyssarilla. Jalka oli parantunut upeasti: se oli keskimääräistä paljon vähemmän turvonnut. Sainkin heti paljon lupia tehdä asioita. Sain alkaa kävellä kotona ilman keppejä sekä alkaa nukkua ilman kipsiä. Varsinkin kepittömyys helpotti elämää hurjasti, kun kädet eivät ole koko ajan varattuna.

Ja vihdoin tänään koitti se ihana hetki, kun sain heittää kipsillä citykania ja alkaa opetella kävelyä. Liikkeelle lähtö on vielä ainakin vähän kivuliasta. Mutta kun pääsen vauhtiin, niin kävely sujuu ihan kivasti. Oletan kuitenkin, että alussa jalka kipeytyy, ja pysyttelen tänään varmaan vielä kotosalla.

Ei enää kipsiä! Jee!

Kunhan opin kävelemään kunnolla, saan lähteä uimahalliin. Siellä saan tehdä tuntemusten mukaan kaikkea paitsi räpyläuintia. Luulen, että alussa uiskentelen aika paljon pullarilla. Vesijuoksuakin voisi kokeilla - jos ei muusta syystä niin siksi, että se on minulle perinteinen kuntoutusjumppa jalkaleikkausten jälkeen. Pitäähän sitä nyt perinteistä pitää kiinni.

Mun järeä kantapääruuvini. Kuvassa näkyy myös, mistä kantapään luu
on sahattu poikki, jotta se on voitu vääntää oikeaan asentoon.

Pitänee viritellä myös traineri, koska saan loppuviikosta alkaa polkea. Alussa fyssari suositteli tosin vain 15 min fillarointeja ja varoitti, että jalka voi turvota. Mutta ihanaa päästä kuitenkin vihdoin tekemään asioita. Viimeistään ensi viikolla lähden salille ja alkuverraan sielläkin pyörällä.

I'm back!

Koipi 2.0

Heti alkuun varoitus: jutun lopussa on kuva avoimesta leikkaushaavasta. Jos et kestä katsoa kuvaa jänteestä, niin älä lue loppuun asti. Verta kuvassa ei ole, vaikka koipi onkin ihan auki.

Ajattelin tässä aikani kuluksi kertoilla, mitä koivelleni tehtiin ja mitä sille kuuluu. Ja mitä tapahtuu seuraavaksi.

Ensimmäinen kipsi. Oli kuuma ja hankala.

Kyseessähän oli rasitusvamma eikä mikään tapaturma. Kehräsluun (se kyhmy nilkan sisäsyrjällä) takana kulkee tibialis posterior -jänne. Minulla se on ollut jatkuvasti venyttyneessä tilassa, koska minulla on rakenteellinen latuskajalka. Olen käyttänyt tukipohjallisia jo esiteini-iästä asti, mutta ilmeisesti ne eivät ole enää viime aikoina olleet enää tarpeeksi tukevat. Tp-jänne meni ja repesi pituussuuntaan halkipoks. Lisäksi siitä oli pieni siivu ihan katkennutkin.

Leikkauksessa tehtiin kolme asiaa:

1. Katkennut pala jännettä siivottiin pois, ja loppuosa jänteestä kursittiin kasaan
2. Naapurijänne kaivettiin omasta jännetupestaan ja ommeltiin kiinni tp-jänteeseen tukemaan kaveria.
3. koko jalkateräni käännettiin oikeaan asentoon ja siten luotiin minulle ekaa kertaa ikinä ihan oikea jalkapöydän kaari. Uusi asento kiinnitettiin paikalleen poraamalla kantapäähän iso ruuvi. Olen siis nykyään lähes kyborgi.

Synteettinen kipsini. Mustilla tarranauhoilla voi säädellä kipsin kireyttä.
Kävellessä sen pitää olla kireämmällä kuin rötvätessä.

Minulla oli sellainen old school kipsinen kipsi 10 päivää. Siis sellainen, mihin voi piirtää (ja juhannuksena siihen piirrettiinkin). Viime viikolla sain vihdoin kivan, tarroilla säädettävän synteettisen kipsin. Siihen sai valita värinkin itse, mikä oli yllättävän vaikeaa: tarjolla ei ollut vihreää, mutta monta muuta iloista väriä kyllä oli. Valitsin violetin.

Tuore leikkausarpi. Tätä kautta sörkittiin tp-jännettä.

Uuden kipsin myötä sain alkaa varata kävellessä jalalle raajan painolla. Tätä piti harjoitella vaa'alla. Yhdellä jalalla könkkääminen olikin ihan pepusta, ja uusi kipsi mahdollistaa paljon paremmin normaalia elämää ja kotona liikkumista. Lisäksi jalkaa ei tarvitse pitää enää koko ajan kohoasennossa, niin voin esimerkiksi kokata itse sen sijaan, että käskyttäisin vain Supersuunnistajaa.

Tikeistä pääsin eroon tämän viikon maanantaina. Sen myötä pääsin pesemään ja KUORIMAAN kipsijalan sääreni. Ekan kipsin aikaan taisivat olla tämän kesän lämpimimmät päivät, ja voitte varmaan kuvitella, paljonko jalkani hikosi ja paljonko sitä sitten kutitti. Hinkkasin koipea harjalla monta minuuttia. Voi taivas, kun teki hyvää!

Toinen leikkaushaava. Taustalla näkyy entiset tikit. Kantapäässä oli myös 2 tikkiä.

Kipsiä pidän yhteensä kuusi viikkoa, eli eroon siitä ja kepeistä pääsen heinäkuun lopulla. Saikku loppuu viikko sen jälkeen. Tapaan fyssarin heinäkuun lopulla, ja hän varmaan antaa mulle paljon kuntoutusohjeita. Ilmeisesti liikkuminen aloitetaan kuntopyörällä ynnä muulla kevyellä tekemisellä. Juoksemaan pääsen 4 kuukautta leikkauksen jälkeen eli marraskuussa. 

Minulla on vielä toisessa jalassa latuskajalka, ja kantapään ruuvailu voi olla edessä sillekin joskus tulevaisuudessa. Mutta vasen jalka on kyllä selvinnyt tp-jänteen tulehduksesta jo kerran pelkällä levolla. Eli voi olla, että uutta kipsikesää ei ole tulossa.

Ja sitten se jännekuva: jänteen keskellä näkyy
pitkittäissuuntainen repeämä. Edessä killuva möntti
on katkenneen jänteen osan pätkä. Hyvää ruokahalua. :)

Henkisesti menee ihan kivasti. Tässä on auttanut isosti futiksen MM-kisat. Onneksi niiden jälkeen alkaa Tour de France, niin elämässäni on jatkossakin sisältöä. En jaksa istua kuitenkaan koko päivää sohvalla, joten virvon lähes päivittäin punnerruksia, leuanvetoja, vatsoja ja selkiä. Treenaan myös kipsijalan reisilihasta vemputtelemalla istuskellessani jalkaa suorana ylös alas. Siitä huolimatta jalat ovat jo ihan eriparia, kun vasuri hoitaa kaiken työn kuten portaissa kiipeilyn. No, sama homma oli polvileikkausten kanssa. Kyllä se ero joskus tasaantuu.

Kesäkuun kuulumisia

Ei ole tullut taaskaan blogattua, kun en ole ollut missään kisoissa. Supersuunnistaja sentään on ollut, mutta en ole ehtinyt blogata siitäkään, kun on pitänyt elää kuin viimeistä kesäpäivää. Minulla kun oli henkilökohtainen deadline heti Jukolan viestin jälkeen.

Kesän ohjelma

Nilkka leikattiin tämän viikon maanantaina. Sairaalasta pääsin kotiin tiistaina. Leikkaus meni hyvin, ja minulla pitäisi olla taas ensi kesänä ihan hyvä juoksujalka. Lääkäri oli pistänyt hoitsun ottamaan kuvia kännykällään leikkauksen aikana, ja minäkin sain kuvat. En nyt kuitenkaan viitsi jakaa kuvia blogissa. Ehkä paljaat jänteet eivät sovi kaikkein herkimmille.

Jukolan teltta-aluetta ja kuutamo miesten 1. osuuden ollessa metässä

Ennen leikkausta käytiin Kangasalla Jukolan viestissä. Minä olin ihan vaan kuskina ja kisaturrena, ja Supersuunnistaja juoksi Jukolan viestin ekan osuuden. Kakkosrastilla tuli pummi, mutta muuten meni ihan kivasti. Minulla soi päässä lähinnä Putte Possun nimipäivät: oi, jospa oisin saanut olla mukana.

Supersuunnistaja tunkkaa Jättärillä

Viikkoa ennen Jukolaa kisattiin kauden pääkisa eli Beerway To Hell. Koska minulla oli jalka rikki, osallistuin mukaan vain ajanottajana. Supersuunnistaja päätti reippaana poikana lähteä tunkkaamaan. Hänelle tuli valitettavasti DNF, koska tällä kertaa kalja ei vaan uponnut. Tunkkaaminen ei ollut ongelma, ja hän kiipesi vielä keskeytyksen jälkeen loput kiekat viidestätoista ja kolme sakkokierrostakin ihan vaan huvin vuoksi ja ajankuluksi. Koska tulokset olivat kaikenkaikkiaan aika huonoja, päätti järjestäjä, että kisa pidetään vielä ensi vuonna. Hän uhkailee aina joka kerran olevan viimeinen, koska kuulemma kotona ei kannusteta tämän jalon lajin pariin. Ihme meinininkiä. Ensi kesänä mä olen taas niin mukana!

Teltta Linlossa auringon juuri laskettua

Yleensä olen kirjoitellut Beerwayn kisarapsan heti tuoreeltaan kisan jälkeen. Tänä vuonna en ehtinyt, koska lähdimme yöksi telttailemaan Linlon saarelle. Minä en pääse sattuneesta syystä tänä vuonna haluamalleni vaellukselle Lappiin, joten sain korvaukseksi telttailua Kirkkonummella. Retkemme keskittyi merkittävästi enemmän syömiseen kuin eräjormaukseen - ihan vaan sen takia, että minä en saanut rasittaa koipeani. Kivaa kuitenkin oli.

Supersuunnistaja menee luultavasti tänä kesänä juoksemaan ainakin yhden ultran. Palataan asiaan viimeistään kisarapsan muodossa.

Uintitesti ja kesäsuunnitelmat uusiksi

Pari viikkoa sitten uintitreeneissä tehtiin CSS-testi, joka meni oikeastaan ihan penkin alle. Tulokseni oli 2:04, joka onkin huonoin ikinä. Hupsista. Mutta ei tämä nyt ihmekään ole ottaen huomioon uintiaktiivisuuteni tänä keväänä. Pitäisi varmaan käydä uimassa, jotta siinä puuhassa kehittyisi.

Tekisi mieli vain juosta. Mutta valitettavasti siihen ei ole ollut lupaa pitkään aikaan - eikä ole tulossakaan. Huhtikuun alussa pätkäisty juoksukielto ei tuonut parannusta kipeään nilkkaan, ja toissaviikolla pääsin leikkimään industrial-bileitä magneettikuvaan. Oli kyllä huonot bileet, koska nukahdin viidessä minuutissa.

Minä uimassa. Kuva valkkuvalmentaja Johanna.

Kävi ilmi, että tibialis posterior -jänteessä on tendinoosia ja lisäksi osarepeämä lähtien myotendioottistajunktiosta ja jatkuen edelleen jänteen naviculaariseen kiinnityksen tasoon. Jos edellinen kuulostaa ihan latinalta, niin suomeksi sanottuna nilkkani on sökönä, ja se pitää leikata. Kehräsluun takana kulkeva jänne on siis revennyt koko pituudeltaan. Leikkauksessa minun latuskajalkani asentoa korjataan, ettei tp-jänne enää rasitu, ja jännettä vahvistetaan siirännäisellä.

Minusta on mielenkiintoista lukea lääkärinlausuntoja, koska lääkärilatina on hauskaa. Ehdoton lempisanani on ödeema, joka tarkoittaa turvotusta. Minulla on ödeemaa lihasten ympärillä. Sen kyllä huomaa ihan paljaalla silmälläkin.

Onneksi meillä ei tarvitse juurikaan olla yksin sohvalla.

Leikkaus tehdään juhannusviikon maanantaina, ja sen jälkeen on luvassa kuusi viikkoa kipsiä. Onneksi en ole vielä ilmoittautunut mihinkään kisoihin. Kisakesä on nimittäin peruttu. Mutta nilkan pitäisi olla jo loppusyksystä versio 2.0, ja ensi vuonna sillä voi tehdä taas vaikka mitä.

Kissoilla on varmaan luvassa onnen päivät, kun hoomanni on kotona koko kesän.

Älä kerro lääkärille

Eräs työkaverini on kehittänyt kaveripiirissään termin "value-mies". Value-mies on sellainen henkilö (hän voi siis olla myös nainen, kuten vaikka lautamies tai puhemies), joka koettaa aina saada parhaan mahdollisen diilin. Omalle työlle esim. kilpailutuksessa tai tarjousten perässä juoksemisessa ei lasketa hintaa.

Stadisprintin aamupäivä ja eka rasti on (vihdoin) löytynyt

Minä tein viime viikonloppuna kunnon value-miehen ratkaisun, kun päätin kisata kevään ensimmäisissä suunnistuskisoissa. Minulla on ollut nilkka jo jonkin aikaa vähän kipeänä, ja viime viikon keskiviikkona pääsin vihdoin nilkkaspesialistille. No, hänpä pätkäisi minulle heti diagnoosiksi jännetupen tulehduksen ja kuukauden juoksukieltoa. Mutta minä olin valitettavasti ehtinyt jo ilmoittautua sekä stadisprinttiin että Helsinki City-O:hon. Ajatuskin niiden väliin jättämisestä tuntui pahalta - pahemmalta kuin nilkkakipu (joka itse asiassa hellitti huomattavasti heti torstaina).

Tässä lähestyn tuulispäänä päivän suurinta pummia.

Tein sitten torstain ja perjantain aikana päätöksen, että juoksen ainakin ekan sprintin ja päätän sitten aina kisa kerrallaan, mitä teen. Ekassa sprintissä tuli ihan lopussa niin paha pummi, että minulle tuli henkinen pakko ottaa iltapäivällä revanssi. Eikä ihana aurinkoinen sää nyt varsinaisesti kannustanut jäämään kotiinkaan. Helsinki City-O oli sprinttejä huomattavasti pidempi kisa, mutta se on konseptina niin kiva, etten sunnuntainakaan pystynyt jäämään kotisohvalle.

Vihdoin maalissa. Tämän kuvan otti kilpasiskoni Aija Salo.

Kisakeskuksena oli molempina päivinä minun vanha kouluni eli Mäkelänrinteen lukio. Oli ihan nostalgista käydä sisällä katsomassa, miltä koulussa nykyään näyttää. Vallilan ja Pasilan ympäristö oli myös ihan loistavaa suunnistusmaastoa omine pikantteine erikoisuuksineen: välillä suunnistettiin melkein sisällä, kun juostiin Pasilan katetuilla kevareilla ja kahteen kerrokseen rakennetun Pasilan kanssa sai muutenkin olla tarkkana kuin porkkana. Helsinki City-O:ssa taas päästiin melkein luontoon, kun pörrättiin Pasilan lisäksi Kumpulan ja Vallilan siirtolapuutarhojen ympäristössä.

Iltapäivän sprintti aluillaan.

Ensimmäinen sprintti tuli tosiaan räimittyä ihan loppusuoralla, mutta minä sentään sain tuloksen. Yhtä hyvin ei käynyt neljälle kilpasiskolle, jotka hylättiin. Supersuunnistaja näki ainakin kahden D40-kisaajan juosseen yhden rastin (sen, minkä minä pummasin) ohi. Muiden kahden toilailuista ei ole tietoa. Kaikki kisan Heidit saivat muuten hylsyn. Nomen est omen.

Pasilan kannella kakkoskerroksessa...

Iltapäivällä meni vähän paremmin - myös Heideillä, koska ketään ei hylätty. Minunkin pummini vähän pienenivät, ja voitin kaksi muuta D40-tätiä. Aamulla olin tuloksen saaneista tokavika, joten petrasin suoritustani, jos asiaa tarkastelee loppupäästä.

Helsinki City-O:ssa jalkani olivat ihan jankissa, ja juoksu oli aika raskasta. Nilkkakin kipeytyi vähän Vallillan metsäosuuksilla, mutta se kesti kuitenkin koko matkan, kun pääsin suunnistuksen loppupuolella tasaiselle alustalle. Reittisuunnitelmani oli ehkä alkupuolella vähän höpö, mutta silti tein tähän astisen urani nopeimman ajan Helsinki City-O:ssa. Tietenkin reittejä on vähän paha vertailla, kun paikka vaihtuu joka vuosi, mutta vertailen silti. Kun ottaa ajasta pois melkein vartin kympin radalla, on pakko olla onnistunut jossain.

... Ja alhaalla katutasossa.

Tuloksista kiinnostuneet ohjaan tuonne. Mutta tässä tiivistelmä mun sankaroinnistani:

• Stadisprintti ap: 19:56 25/26
• Stadisprintti ip: 19:21 24/26
• Sprintin yhteistulos: 20/21
• Helsinki City-O N 10 km: 1:21:22 sij. 38/94

Supersuunistaja osallistui vain Helsinki City-O:hon, koska hän ei pidä sprinteistä. Hän missasi yhden rastin ja sai siitä 10 minuuttia sakkoa. Sillä tipahti tuloslistassa 18 sijaa. Hupsista.

Meitsi ja meitsin koulu. Just äsken eli 1998 pääsin tuolta pois.

Tänään aloitin sitten sen juoksukiellon, jota noudatan joko sen kuukauden tai niin kauan, että nilkka ei ole enää kipeä. Toivottavasti kipu menee ohi viimeistään vappuun mennessä. 

Ihkaeka Saaristo Trail

Lauantaina tuli koeponnistettua uusi polkujuoksutapahtuma nimeltä Saaristo Trail. Tapahtuma juostiin Turun saaristossa Paraisilla, ja sitä järkkää Pargas IF yhdessä Paraisten kaupungin kanssa. Me jaksoimme lähteä noinkin kauas juoksentelemaan, koska Supersuunnistajan sisko asuu Paraisilla - hoidimme siis sukuloinnin kätevästi samalla kerralla. Koska Supersuunnistajan sisko on myös suunnistaja, tuli hän myös juoksemaan.

Minä ja suunnistajat

Supersuunnistaja osallistui pisimmälle 18 km reitille, missä oli mahdollisuus ottaa peesi ihan maajoukkuesuunnistajilta: mukaan olivat ilmoittautuneet Fredric Portin sekä Otto Simosas. Minä ja Ääsääsin sisko juoksimme 11 km. Kolmantena vaihtoehtona olisi ollut vielä 5 km, joka oli pidempien reittien ensimmäinen lenksukka. Kun vitoset kääntyivät kilpailukeskuksella maaliin, me jatkoimme matkaa vielä toiselle lenkille pohjoiseen.

Polulla

Ainakin 18 ja 11 km sarjoissa palkittiin viisi parasta. Vitosesta en ole ihan varma. Kuntosarjoissa ja junnujen ikäluokissa palkintoja taidettiin jakaa vain parhaille. Lisäksi jaossa oli kasa arvontapalkintoja, ja tällä kertaa meidän perhettä lykästi oikein kunnolla: voitimme molemmat!

Nyt kävi tuuri!

Valitettavasti voitimme tasan saman vuoden lehtitilauksen. Annoimme toisen Kunto & terveyden Supersuunnistajan siskolle, koska emme kokeneet tarvitsevamme lehteä kahtena kappaleena. Voimme ehkä vuorotella lukemisen kanssa. Saapahan Ääsäsin siskon täysin ruotsinkielinen perhe vähän kielikylpyä.

Kapuamista Finby klintille.

Supersuunnistaja ei uskonut alussa pääsevänsä palkinnoille, vaikka minä pidin sitä hyvinkin todennäköisenä. Hän oli ihan varma, että mukana oli tarpeeksi monta kovaa suunnistajaa - jo ennen kuin kuulimme Portinin ja Simosasin osallistumisesta. Heille Supersuunnistaja ei valitettavasti pärjännytkään. Syytetään tästä ihan vain sitä, että Supersuunnistaja pyöräytti nilkkansa 2 km jälkeen, ja juoksi loput 16 km kipeällä nilkalla. Kisan kolmonen meni ohi vasta puolivälin tienoilla, kun Ääsääs pysähtyi juomaan. Supersuunnistaja juoksi lopulta hienosti neljänneksi, ja niin hänestä tuli uuden termarin iloinen omistaja.

Siellä se rapakuntoinen yksilö menee.

Vaatimattomuus on selkeästi sukuvika: Supersuunnistajan sisko julisti ennen kisaa olevansa rapakunnossa ja luultavasti meistä kolmesta viimeisenä maalissa. Rohkenin epäillä tätäkin väitettä. Ja niinhän siinä kävi, että hän posotteli minun ohitseni hieman 5 km jälkeen ja ylitti kolmikostamme ekana maaliviivan. Kertooko tämä jotain minun kunnostani? Hävisin muuten myös loppukirin Fredric Portinille, joka paineli viimeisellä metrillä ohi ja kellotti sekunnin nopeamman ajan. Anna mun kaikki kestää!

Viimeinen alamäki maaliin. Sain tuon valkopaitaisen muuten kiinni!

Nimestään huolimatta Saaristo Trail päästi vain 18 km juoksijat rannalle asti. Me muut saimme pörrätä turvallisesti Ålönin saaren metsissä ja latupohjilla kaukana rannasta. Mutta saimme mekin nauttia hienoista maisemista, kun kiipesimme reitin alkupuolella Finby klintille.

Supersuunnistaja tulee maaliin.

Tapahtuma oli oikein hyvin järkätty, enkä näe mahdottomana ajatuksena, että osallistuisimme kisaan ensi vuonna uudelleen, kunhan se vain sopii aikatauluihin. Osallistumismaksuun kuului kalasoppaa maalissa, mutta menimme kuitenkin suihkun jälkeen vielä Supersuunnistajan siskon uudelle kämpälle grillailemaan. Hampparit olivat niin hyviä, etten panisi senkään ohjelmanumeron uusintaa lainkaan pahakseni. Eiköhän tässä siis vielä joskus Paraisille palata.

Osallistujamitalikin oli hieno ja vähän erilainen. Se on siis puuta, jos ei kuvasta tajua.

Suunnistuskauden avajaiset

Tänään kisattiin Meilahdessa Helsinki City-O. Se on keväinen kaupunkisuunnistustapahtuma, joka järjestettiin nyt kolmatta kertaa. Minä olin ekan kerran mukana viime vuonna, kun lähtö ja maali sijaitsivat Koffin puistossa.

Kisailijat odottelevat, että karttoja saisi katsoa. Etuallalla on Supersuunnistaja
shortseissaan. Kuvan otti kisoja katsomassa ollut uintikaverini K.

Koska viime vuonna oltiin todella urbaanissa maastossa, uskalsin tänä vuonna lähteä matkaan reteästi tavallisilla lenkkareilla ilman minkäänlaista nappulaa tai traktoripohjakuviota. Valinta oli totaalisen väärä, koska kevät ei tunnetusti ole vielä kovin pitkällä, ja Meilahdessa on aika paljon enemmän metsää ja kalliota kuin Eirassa. Tästä seurasi asteittaista vitutusta varsinkin kisan loppupuoliskolla.

Ilmeestä päätellen valmistumassa on maailmanluokan
reittisuunnitelma. Tämänkin kuvan otti K.

Helsinki City-O:ssa saa hakea rastit vapaavalintaisessa järjestyksessä, kunhan hakee ne kaikki. Ihan lopussa on viiden rastin mittainen kaikille yhteinen loppurata, mikä pitää juosta ennalta määrätyssä järjestyksessä. Muuten kukin kisaaja on roga-henkisesti vapaa suunnittelemaan oman reittinsä.

Hurjaa ravia ekalta rastilta toiselle kisakeskuksen läpi. Tämänkin kuvan nappasi K.

Viime vuonna kaipasin vähän kynää, jotta olisin voinut merkata karttaan rastit, jotka olin jo käynyt. Tänä vuonna otinkin sitten tussin mukaan. Kyllä rastit olisi pystynyt muistamaankin ihan hyvin ilman kynääkin, koska kartasta tuli koluttua aina yksi kulma kerrallaan. Tuli tussimerkinnöistä kuitenkin vähän mukavampi ja varmempi olo, kun aina sopivassa välissä avasi kartan taitoksilta ja tarkasti, että sen hetkinen kulma oli tullut käytyä ihan varmasti läpi.

Tällä rastilla ei vielä pelottanut, koska korkeuserot olivat maltillisia ja nilkka ehjä.

Minä lähdin ensin pohjoiseen ja keräsin Mannerheimintien suunnalta kaikki urbaanimmat rastit. Tämän jälkeen siirryin kartan eteläreunaan kohti Seurasaarta - ja pääsin liukastelemaan lumisilla kallioilla. Jälkimmäisellä puoliskolla oli hurjasti enemmän korkeuserojakin kuin alussa, eikä meno ollut ihan koko ajan mitään perinteistä kaupunkisuunnistusta. Nastareita tuli siis ikävä.

Tälle rastille piti könytä vähän kalliota, vaikka itse rasti olikin turvallisesti nurtsilla.

Kaiken kruunasi tötöily Läntisessä Pukkisaaressa (se on se pieni saari Seurasaaren vieressä), kun muljautin nilkkani juuri ennen rastia. Nilkka tokeni kyllä juoksukuntoon pienellä kävelyllä, mutta äksidentin jälkeen olin kallioilla entistä nössömpi - varsinkin alamäissä. Nilkka muljahti vielä toistamiseenkin kun lipsuin alamäessä, ja viimeistään sen jälkeen ei huvittanut hypellä pieniltäkään kallionkielekkeiltä.

Minä ja mun karttani

Maaliin kuitenkin päästiin. Ja vaikka olinkin heti kisan jälkeen aika yrmy, pääsin kotimatkalla jo ihan hyvälle tuulelle. Vähän harmittaa, kun olisin voinut olla oikealla kenkävalinnalla ja terveellä nilkalla jopa 20 parhaan joukossa. Nyt oli tyytyminen sijaan 28. Tsekkaa, jos et usko.

Kotikutoinen treenileiri

Onpas ollut kiva talviloma osa yksi! Olen ollut vapaalla nyt perjantain ja tämän päivän. Tarkoitus oli treenata pe-ma kaksi kertaa päivässä. Sain kuitenkin viikonloppuna puolet raajoistani jumiin tai muihin kiputiloihin, joten päätin nyt maanantaina treenata vain kerran (illan uinti) ja keskittyä muuten sisustamiseen, kissanhoitoon sekä muihin askareisiin. Mutta niidenkin parissa on ollut kiva puuhastella.

Perjantaina pyöräilin Rantaraitin melkein päästä päähän. Kuvat siltä reissulta.

Muut treenipäivät sujuivat oikein mukavasti. Tosin sunnuntaina kauden viimeisillä korttelirasteilla olin ihan tyytyväinen, että jatkossa pääsee suunnistamaan myös viikolla - minulla on tapana olla sunnuntaisin niin jumissa viikon treeneistä, ettei juoksujalka ole ikinä kevyt. Kuntorasteille pääsee melkein viikon jokaisena päivänä, niin joskus voi olla kevyempääkin koipea luvassa. Maltan tuskin odottaa, että Länsirastit alkavat 27.4. käyräsuunnistuksella. Haukkalammella sitä käyrää ainakin riittää! :D Kaikki kuntorastit näet näppärästi Suunnistavan Uudenmaan kuntorastikalenterista. Tällä viikolla starttaavat ainakin Ilta-Rastit, Espoorastit ja Aluerastit. Loput seuraavat perässä myöhemmin tässä kuussa.

Rantaraitti on yksi lemppariulkoilupaikoistani Espoossa. En kyllästy siihen ikinä.

Hieman nauratti, kun kysyin Supersuunnistajalta eilen hänen tämän viikon treenimääriään: herra on treenannut normiviikollaan enemmän kuin minä "leiriviikolla". Toisaalta hän onkin ultrajuoksija ja minä en ole. Ei ole varmaan ihme, että treenimäärissä on eroja, jos kisatkin ovat aivan eri pituisia. Minulle treenitunteja kertyi viime viikolla kuitenkin vähän yli 12, jos venyttelyt lasketaan mukaan. Ihan hyvin mulle.

Merimaisemat ovat kauniita ympäri vuoden ja lähes säällä kuin säällä.

Seuraava "leiriviikko" koittaa pääsiäisenä, kun lomailen kiirastorstain ja pääsiäisen jälkeisen tiistain. Koetan silloin pysyä koko leirin ajan toimintakuntoisena. Nyt taidan lähteä katsomaan vähän telkkaria ja rullata Esportissa jumiin juoksemani pohkeen auki. Huomenna pitäisi olla 10 km kunnossa Bodom trailin ekalla yhteislenkillä. Metsässäkään ei taida olla vielä ihan pehmeää alustaa, kun polut ovat kuulemma vielä jäässä.

Tästä pääsee kesällä yhdysveneellä johonkin saareen.

Suunnitelmat muuttuu

Ensi lauantaina piti olla kevätroga, mutta eipäs olekaan. Järkkäreiltä tuli maanantaina tällaista mailia:

Kevätroga ei ole alkuperäiseksi kaavailtuna ajankohtana (la 11.3.2017). Uusi päivä on todennäköisesti joko la 18.3.2017 tai la 25.3.2017. Tiedotamme heti kun saamme päivämäärän varmistettua.

Kuvituskuvina sohvaseuralaiset, ensin Svante.

Höh. 18.3. minä olen Levillä Arctic Challengessa firman kanssa ja 25.3. Vuorikiipeilijä M ei pääse. Lauantaina olisi viimeinen Winter Trail Cupin kisa, mutta enpä pääse nyt sinnekään, kun olen loppuviikon juoksukiellossa. Minulta imettiin keskiviikkona polvesta, Bakerin kystasta 15 ml nestettä ja pantiin kortisonia tilalle. Neste oli kuulemma "kirkasta ja keltaista". Päättelin tästä sitten ihan itse, että ilmeisesti kusipäisyydelläkin on rajansa - jossain vaiheessa kaikki pissa ei vaan mahdu päähän. :D

Unskilla on sentään silmät auki, vaikka ei sitäkään telkkari kiinnosta

Ihan pikkasen harmittaa, että nyt olisinkin päässyt firman fiskaalilounaalle (josta on kirjoitettu ihan lehdessäkin), mutta jätin ilmoittautumatta, kun piti mennä rogaamaan. Ja ilmo sulkeutui jo ajat sitten, niin nyt ei sitten lounastella firman piikkiin eikä suunnisteta omaan piikkiin.

Arctic Challengen jälkeen onkin sitten minun taannoin suunnittelemieni treenilomien aika. Ensimmäinen koittaa maaliskuun lopussa ja toinen treenileiri on rakennettu pääsiäisen ympärille.

Miisu on yleensä sylissä, mutta tänään siinä oli ensin lautanen ja sitten läppäri.

Treenejä onkin kiva odotella, kun polvi tuntuu paremmalta kuin pitkään aikaan. Ylihuomenna sen onneksi saa viedä jo uimaan. Vähän naureskelen sille, että vaivani ovat tällaisia mummelivaivoja, joita googlaamalla saa ET-lehden linkkejä. Ja syksyllä ihkuttamani Synvisc-piikki on saanut suurta suosiota Supersuunnistajan vanhempien tuttavapiirissä - siis seitsämänkymppisten eläkeläisten parissa. Mutta onneksi vielä huvittaa. Myöhemmin voi jo itkettää, kun minulla on luultavasti sitten eläkeiässä itsellä jo toiset polvinivelet menossa.

Öljyä koneeseen, niin johan taas kulkee

Uhkailin maanantaina kertovani teille enemmän polveeni saamastani piikistä. Tässä X-Kaadon tuloksia odotellessa on aikaa kirjoitella, mitäs hittoa mulle oikein on tehty, kun polvetkin vallan turpoavat.

Viime polvileikkauksen jälkeen lääkäri vinkkasi, että seuraavaksi minun kannattaisi ehkä hankkia polveeni öljyä. Silloin nivelrikko ei vaivaisi niin kamalasti. Juttelin asiasta varmaan vuotta myöhemmin myös fyssarini kanssa, joka oli itsekin Synviscia kokeillut. Bakerin kysta alkoi vaivata minua viime kevättalvella vähän liikaa. Maaliskuussa marssin vihdoin työterveyslääkärille, joka lupasi tuutata piikin polveeni.

En jaksanut kuvata polviani, joten kuvituskuvina on hyvin
mahtuvia kissoja. Tässä Unski mahtuu Jakkaralle.

Synvisc on nivelnestekorvike eli suomeksi nuoren ihmisen nivelnestettä muistuttavaa litkua. Nivelrikossa ruston lisäksi omat nivelnesteet lähtevät vehreämmille metsästysmaille, ja luut pääsevät ikävästi kolisemaan yhteen. Se ei tunnu kivalta ja lisäksi polveen kertyy nestettä (vääränlaista tosin) - ja tulee se jo mainitsemani Bakerin kysta, joka kiristää ikävästi polvitaipeessa ja haittaa juoksemista. Synviscin lupaillaan helpotavan oloa 6-12 kuukautta.

Piikin jälkeen pitää ottaa pari päivää rennosti, ja polvi voi turvota. Maaliskuussa pääsin aika helpolla, mutta viime viikolla polveni paukahti piikin jälkeen kunnon palloksi. Nyt turvotus on jo laskenut. Synviscin tuoteselosteessa luvataan helpotuksen koittavan parissa viikossa. Kevään kokemuksen perusteella minä puhuisin omalta kohdaltani noin kuukaudesta. Ehdin keväällä jo vähän pettyä koko piikkiin ja olin jo varma, ettei se auta minua. Mutta vaivihkaa Bakerin kysta lopettikin vaivaamisen ja juokseminen sujui ihan hyvin. Tai sen sujumattomuus oli vain kunnosta kiinni.

Miisu taas mahtuu sukkalaatikkoon, kun se niin päättää.

Kesällä 2015 polveni turposi kaikkien kisojen jälkeen, ja Levin Finntriathlonilla se pamahti niin pökkelöksi, että jouduin soittamaan suomenruotsalaiselle(!) lääkärille ja pyytämään tuehduskipulääkereseptin. Tämä oli muuten yksi elämäni pelottavimpia tapahtumia. Närpiön apteekissa asiointi tuntui sentään kohtalaisen normaalilta, vaikka kyseisellä kielialueella ei mikään ole ihan normaalia. Viime kesänä selvisin vastaavilta traumaattisilta kokemuksilta, vaikka kisasinkin puolimatkan Joroisilla ja köpöttelin yhteen menoon 24 tuntia Someron SM-rogassa. Olin kuin uudelleen syntynyt polvi!

Kesän kokemus oli niin vakuuttava, että polvitaipeen kiristelyn taas alettua, kantis kirmasi jälleen työterveyslääkärin pakeille ja tilasi piikin polveen. Tällä kertaa polvi reagoi piikkiin paljon rajummin kuin viimeksi. Odottelen silti luottavaisin mielin, koska taas taivas aukeaa ja homma - tai siis polvi - alkaa taas luistaa.

Kesällä tosi hoikassa kunnossa ollessaan Miisulla ei ollut mitään vaikeuksia
mahtua minnekään. Huomatkaa naamiokissalle sopiva erittäin tyylikäs
supersankarin jumpperi. Kiinnostuneille tiedoksi, että Miisun syöpälääkitys
toimii, ja kissa voi tällä hetkellä oikein hyvin. :)

Piikki on aika tyyris, noin 250 euroa laaki, mutta ainakin minulle siitä on ollut iso ilo. Olen myös siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut pistokset työterveyshuollon piikkiin. Mutta jos näin iloisesti eivät asiat olisi, niin maksaisin kyllä luultavasti pistokset itse. Pääsen kuitenkin Synviscin ansiosta elämään sellaista elämää, kun haluan.

Tämä ei ole maksettu mainos, vaan ihan rehellinen tyytyväisen käyttäjän jee jee jee. Sitä paitsi minun mielestäni tällaiset lääketieteelliset innovaatiot ovat sairaan mielenkiintoisia, joten turinoin niistä jo senkin takia. Voisin kyllä ruveta Synviscin mainospolveksi. Väitänpä jopa, että minun polveni on paljon sievempi ja karvattomampi kuin nykyinen Synviscin etusivun polvi. Lisäksi voisin tehdä kuvaan sairaan hienot kisakynnet.

Jätkä on aika näätä!

Lauantain X-kaato oli taas sellaista jääräpäiyyden riemujuhlaa että oksat pois. Tai annoin minä periksi Supersuunnistajalle reittisuunnittelussa, mutta sen jälkeen olin kovapäinen pöhkö.

Minullahan on molemmissa polvissa kulumaa, ja varsinkin oikeassa polvessa on jo ihan virallinen nivelrikko. Sen oloa on helpotettu pistoksilla, joista ajattelin kertoilla tarkemmin ihan toisessa postauksessa. Mainitsin tämän ihan vain pohjustukseksi: sain pistoksen taas keskiviikkona, ja polvi ei ollut ihan toipunut piikistä vielä lauantaina. Päätin kuitenkin startata, vaikka ei olisi ehkä pitänyt. Polvi turposi kuuden tunnin kisassa niin pahasti, että lopussa oli vaikea polkea pyörää. Ja kun homman vielä viimeisteli korttelisuunnistuksella, niin sunnuntaina ei tarvinnut paljoa kävellä.

Tämä on ainoa kuva ykkösrastista, koska kartta kerättiin
kesken kisan pois. Joku on lätkäissyt kartalle tahmatassunsa,
mutta ykkösrastin hankaluus varmaan valkenee silti.

Mutta palataas perjantaihin. Minä hain kartan kotimatkalla tullessani Leppävaaran uimahallista. Ja kun minä ripustelin uikkareita sun muita kuivumaan, tutkaili Supersuunnistaja karttaa ja tiiraili Google Earthia. Ei ehkä kannata aloittaa toisen ihmisen suostuttelua toteamalla, että "Sä et tule suostumaan tähän." Mutta toisaalta Supersuunnistaja osoitti kommentillaan suurta ihmistuntemusta. Hän nimittäin julkesi ehdottaa, että skippaisimme taktisista syistä ekan rastin. Ekan! Jonkun muun rastin voisi skipata vielä aika diskreetisti, mutta ei ensimmäistä! Väliin jääneestä rastista saa multisport-kisoissa tunnin aikasakon. Mutta ykkösrasti oli yksinään niin kaukana umpeen kasvaneessa lahdessa, että oli ilmiselvää, että meillä olisi mennyt sen hakemiseen aikaa reippaasti yli tunti.

Viimeiset säädöt vaihtopaikalla ennen lähtöä

Olin jo siinä vaiheessa iltaa sopivasti väsynyt, niin asiasta käyty neuvottelu oli, noh, melko kiivasta... ;) Mutta, kun olin saanut ruhtinaalliset kolmisen tuntia yöunta, suostuin aamun jatkoneuvotteluissa taktiseen vetoon ihan vain mielenkiinnosta. Kyllä parisuhdeurheilu on vaan parasta. Pakko vielä mainita kaksi kommenttia, joilla pääsee ainakin meikäläisen kanssa haluttuun lopputulemaan:

"Mä painostaisin sua enemmän, jos kyseessä olisi vakava kilpailu." (mitennii ei oo vakava?)
"Oikeissa seikkailukisoissa ne jättää joskus rasteja väliin taktisista syistä." (No, jos OIKEETKIN seikkailu-urheilijat...)

Aamulenkillä Leppävaarassa

No, oliko ratkaisu oikea? Joo ja ei. Emme olisi ehtineet millään määräajassa maaliin, jos olisimme käyneet ykkösrastilla. Mutta toisaalta jouduimme odottamaan rasteilla kaksi ja kuusi, että rastin miehitys saapui paikalle. Ilmeisesti ratamestari ei ollut ottanut huomioon, että jossain tiimissä saattaa olla melkoisen näätä jätkä.

Pienistä polvivaikeuksien aiheuttamista vitutuskohtauksista huolimatta kisa oli tosi hauska kokemus. Auringon noustua (X-kaatohan alkaa perinteisesti klo 5 aamulla) sää oli ihana, ja metsissä oli upea ruska. Tällä kertaa polut olivat yllättävän poljettavia, ja minäkin sain niillä aikaan vähän vauhdin hurmaa ja onnistumisen elämyksiä. Yleensä multisporteissa nähdään paljon mutaa ja noin kymmenennen kaatumisen jälkeen itkupotkuraivareita lätäkössä vetävä Minttu-parka. Mutta ei tällä kertaa. Edes pöljä polvi ei hidastanut menoa, vaan olin oman elämäni Matti Lehikoinen.

Malminkartanon huippu on rastipaikkana melkein klassikko.

Lisämaustetta soppaan toivat kutosrastin questina ollut Seikkailupuisto Huippu sekä kesken kisan yllärinä vaihdettu kartta. Huipussa seikkailun jälkeen meiltä otettiin kartta pois, ja saimme pränikän kartan, jossa oli ihan eri reitti. Hui! Se niistä suunnitelmista sitten. Onneksi Supersuunnistaja on niin super, että hän osasi pyöräsuunnistaa tavallisella maastokartalla ihan lennosta.

Asteen raikkaampi rastipiste.

Ääsääs pääsi vilvoittelemaan Vetokannaksen uimarannalla, kun rasti oli laitettu ystävällisesti lammen puolelle. Minulle tuli vähän huono omatunto, kun minä sain kermaperseineni odotella rannalla ja ottaa valokuvia. Mutta toisaalta minä olen meistä kahdesta pahempi vilukissa. Joten ehkä se oli ihan ok, että Supersuunnistaja kävi ritarillisesti pulahtamassa.

Sellainen vähän tavallisempi rasti.

Kun saavuimme yllärikartan vikalle rastille eli takaisin kisakeskukseen, luulin jo pääseväni maaliin. Mutta ehei! X-kaadossa ei tulla ikinä maaliin aikarajoissa (ainakaan me). Luvassa oli vielä yhdeksän rastin korttelisuunnistus. Siinä vaiheessa minun koipeni oli jo niin huonona, että jouduimme kävelemään osan matkasta. Mutta maaliin kuitenkin päästiin. Ja vain muutama minuutti yliajalla. Tuloksia ei ole vielä julkaistu, joten näätämäisen takkiikkamme kannattavuutta pitää uudelleenarvioida myöhemmin tällä viikolla. Mutta saatiinpahan tulos!