K-18

Tänään kisattiin kovien poikien mukaan "kauden pääkisa" eli Beerway to Hell, josta on viime vuodeltakin ratkiriemukas raportti. Jo viime vuonna minuun iski pakottava tarve osallistua, vaikka tiesin jo silloin, että Fasaaninousun tunkkaaminen ei missään nimessä ole minun vahvin lajini.

Pelivälineet.

Olinkin ovela kuin näätä: koska naisten sarjassa olisin vain huonon tuloksen saava nainen, päätin pelata vahvuuksillani ja tehdä historiaa: olin ensimmäinen nainen ikinä, joka osallistui puolen litran sarjaan - eli miesten sarjaan.

Startti ja ensimmäinen juoma. Kilpakumppanit
on sensuroitu siltä varalta, että joku havittelisi
joskus vaikka poliittista uraa.

Beerway to Hell on siis ratkiriemukas kestävyysurheilukisailu, missä yhdistetään Kaljamaili ja Stairway to Hell^2. Kaljamailissahan juostaan maili radalla kaljaa juoden, ja Stairway to Hell on 10 km kisa, missä juostaan kuusi kertaa Malminkartanon jättärin päälle ja sen jälkeen vielä kerran portaat.

Ensimmäinen nousu. Tässä vaiheessa olin vielä hyvillä sijoituksilla.

Beerway to Hell yhdistää ultrajuoksijoiden perustreenin eli "verttitonnin" mallasjuomien nautiskeluun: siinä juodaan viisi olutta ja kiivetään 15 kertaa Jättärille. Tästä seuraa 1,65-2,5 l olutta ja 1 km vertikaalinousua. Tahti on seuraava:

1. Juo olut (miehet 0,5 l ja naiset 0,33 l).
2. Kiipeä 3 kertaa Fasaaninousu, joka on Jättärin jyrkin polku (ja tule samaa reittiä alas)
3. Toista kohdat 1.-2. vielä neljä kertaa
4. ???
5. Profit.

Alastuloihin tuli kierros kierrokselta lisää vauhtia.

Suoritus meni suunnilleen odotetusti. Viimeistelin ensimmäisen oluen vanhan teekkarin kokemuksella tehokkaasti kolmantena, mutta olin mäessä odotetusti todella hidas. Toisessa nousussa meinasi jo usko loppua, kun hapotti niin pahasti. 

Tästä kuvasta joku voisi luulla, että johdan suomen polkujuoksuhuippua.
Onneksi häntä ei tunnista kuvasta. Ja en johda. :D

Kolme nousua oli kuitenkin sopiva setti, jonka pystyi joka kerta suorittamaan, ja juomatauon jälkeen jaksoin kuin jaksoinkin lähteä aina uudelle rundille.

Vuorikiipeilijä M oli mukana vain seuraneitinä, eikä nautiskellut tippaakaan
urheilujuomia. Seura teki kyllä pirun hyvää.

Alamäki helpottui huomattavasti, kun mäkeen tottui. Jotkut väittivät sen johtuvan kännistä - minä taas uskon vakaasti, että vain opin, miten mäki on helpointa juosta alas. Lopussa ei edes humala auttanut siihen, että välillä oli ihan pakko hidastaa myös alamäessä, koska reisiä hapotti niin pahasti.

Vaikka alamäet helpottuivat, ylämäille ei valitettavasti käynyt samoin.

Tavoitteena minulla oli alittaa 2h ja olla olematta huonoin ikinä. Nimi historiankirjoissa oli kuitenkin taattu, koska olin edelleen se ainoa tarpeeksi juoppo ämmä, joka uskalsi lähteä puolen litran sarjaan. 

Kolmanneksi viimeinen huiputus.

Riippuu toki, missä asioissa on enemmän harrastuspohjaa, mutta väittäisin silti, että Beerway to Hell on enemmän mäkitunkkaajien kuin oluenjuojien laji. Pelkällä heevaamisella ei voi pärjätä, koska valitettavasti tunkkaamiseen tulee käytettyä huomattavasti enemmän aikaa kuin juomiseen. Oluen määrä ei kuitenkaan missään välissä ollut ainakaan minulle kynnyskysymys, koska sitä nautittiin kuitenkin aika harvakseltaan. Kaikkein pahinta oli tunkata kierrokset 7-9. Seuraavat kolme kierrosta menivät kiukulla ja viimeiset kolme sisulla.

MAALII!!!!

Beerway to Hell on kyllä mahottoman hauska tapahtuma. Sen lisäksi, että se haalii Jättärille lähes koko PK-seudun polkujuoksukerman, se on muutenkin todella viihdyttävä tapahtuma. Nyt, kun se on tullut nautiskeltua sekä toimitsijana että kilpailijana, niin vaikeata tulee olemaan väliin jättäminen jatkossakaan. Kilpaillahan en siis lupaa. Mutta ainahan kaikki on mahdollista.

Lapset, älkää kokeilko tätä kotona. Älkääkä edes Jättärillä.