Luonnon helmassa

Kävin viime viikonloppuna retkellä Kopparnäsissä. Paikka oli minulle ihan uusi tuttavuus, mutta sain Supersuunnistajalta Kopparnäs Coast Trailin kartan, jonka avulla oli hyvä vähän käppäillä ympäriinsä. Seurana minulla oli joukko minulle ennalta täysin tuntemattomia naisia.

Maisemia Kopparnäsissä

Outdoor siskot on Facebook-kollektiivi, missä ulkoilua ja urheilua harrastavat naiset suunnittelevat yhteisiä reissuja sekä jakavat kokemuksiaan retkeilystä ja ulkoilusta. Meitä on Suomessa jo yli 6 600 ja pääkaupunkiseudullakin lähes puolitoista tuhatta.

Kopparnäsin retki oli pääkaupunkiseudun Outdoor siskojen syysmiitti. Olen osallistunut aikaisemmin yhdelle siskojen kimppalenkille, mutta muuten kivat menot eivät ole sopineet aikatauluuni tai olen ollut telakalla. Nyt halusin ehdottomasti mukaan, koska mieleni teki testata näinkin kylmällä syyssäällä telttailua.

Siskojen kanssa kävelyllä. Tässä on noin puolet koko poppoosta.

Kaikki meni tosi hienosti. Seura oli loistavaa, ja tarkeninkin ihan hyvin. Illalla notskilla tuli ihan loppuvaiheessa vähän vilpakkaa, ja minulla kesti makuupussiin päästyäni jonkin aikaa saada persläskini lämpimiksi. Mutta sen jälkeen palelin vasta ihan vähän ennen auringon nousua, kun keli oli kylmimmillään. Suurimman osan yötä heräilin vain siihen, kun tyynyni lähti pääni alta ja olkapääni väsyi.

Kokeneempien retkeilijöiden kanssa telttailu oli myös kannattavaa: Sain vinkiksi tyynyongelmaani, että tyyny kannattaa sijoittaa makuupussin huppuun, niin se pysyy paikallaan. Lisäksi kuulin, että Hillebergiltä saa telttakeppeihin uusia naruja, kun keppien kuminauhat väsyvät - mikä meidän teltallemme on jo tapahtunut.

Telttoja iltasella

Luonnossa pääsen liikkumaan jatkossakin, koska ostin tänään osallistumisen NUTS Karhunkierroksen sprintille ja varastin hotellihuoneen ensi syksyn Vaarojen maratonille. Nyt pitää enää saada nilkka juoksukuntoon. Sehän onkin helppo nakki. Taidanpa mennä taas huomenna salille treenaaman nilkan lihaksia, kuten kolmena päivänä viikossa tähänkin asti.

Sekalaisia kuulumisia

Istun tässä hotellin sängyllä Saariselällä ja katselen telkkarista yleisurheilun MM-kisoja. Tosi kivoja nämä lähetysajat. Supersuunnistaja on vielä viitisen tuntia metsässä ToisenNaisen kanssa.

Täällä oltiin joo

Parhaillaan on nimittäin käynnissä useammatkin MM-kisat: täällä Saariselälllä rogataan maailmanmestaruudesta. Ja minä olen mukana autokuskina. Ei noita kumpaakaan voi tänään rattiin päästää, kun ovat juosseet metsässä 24 tuntia. Palataan kisaan kuitenkin myöhemmin, kunhan saan Supersuunnistajan haastateltua.

Veikkaan, että tämä lintu on naaraskiiruna, mutta en ole varma

Minä olin eilen vähän patikoimassa täällä UKK:n kansallispuistossa. Kun joukkueet suunnittelivat reittejään, kävin Kiilopään huipulla. Rogainingin lähdön jälkeen kävelin vielä reilun kympin, kun käväisin Rumakurulla. Vastaan tuli paljon rogaajia, ja minulla oli varsin hyvä kisakatsomo kurun reunalla: minä söin eväitä ylhäällä ja rogaajat kipittivät alhaalla solassa. Kuvat ovat näiltä patikoilta.

Kiilopään huipulla

Mietin kävellessäni, että olisi pitänyt ottaa mukaan maastopyörä tai ulkonayöpymisvälineet. Silloin olisin ehtinyt nähdä vähän enemmän. Toki emme voineet tietää hotellia varatessamme, millainen sää nyt on, mutta eilen olisi ihan mielellään nukkunut ulkona: Lapissakin paukkuvat vihdoin hellerajat. Kansallispuistossa ei tosin saa pyöräillä, mutta täällä on netin mukaan todella upeita maastopyöräilyreittejä. Eikä maasto vaikuttanut kamalan vaikealta: minäkin voisin kyetä.

Poro! Aika yllättävää. Näitä oli kaikkialla - varsinkin tiellä.

Kolmas vaihtoehto olisi tietenkin ollut juosta, mutta ei se nyt oikeasti ollut minulle vaihtoehto. Kävin maanantaina fillarilenkillä työkavereiden kanssa, ja herrojen tempotahti vei jaloistani kyllä kaikki viikon paukut. Lisäksi tiistain suunnistus tuntui hieman siinä Levillä turvonneessa polvessa, joten nyt ei tee kamalasti mieli juosta. Voisikohan olla, että en ole vielä ihan palautunut Levistä? Kai se on mahdollista. Sanovat, että täydestä matkasta palautuu 1-6 kk, ja minulla on tuosta reilusta puolikkaasta nyt vasta kolmisen viikkoa. Enkä usko olevani se nopeiten palautuva atleetti.

Vähän isompi tunturipuro

Ensi viikonloppuna pitäisi silti jaksaa pyöräillä Tour de Helsinki ja vielä niiden työkaverien peesissä. Vähän kyllä hirvittää herrojen vauhti. Pitänee vielä varmistaa, että he oikeasti viitsivät polkea tarpeeksi hiljaa ja roikuttaa minua mukana. Huomenna olisi taas kimppalenkki. Olisi kyllä mukavampaa (ja turvallisempaakin) polkea omalla, pienemmällä porukalla kuin isossa ajoryhmässä.

Rumakuru. Tämäkään ei pääse oikeuksiinsa kuvissa. Olisitte olleet paikalla!

Viime viikolla olin tosiaan kokeilemassa airjoogaa. Esportissa alkoivat tällä viikolla kyseiset tunnit, ja viime viikolla oli muutama näytetynti. Viime viikkoinen taisi olla elämäni kolmas tai neljäs joogatunti. Yleensä jooga on mielestäni tylsää ja sattuu joka paikkaan. Airjooga kuitenkin yllätti minut positiivisesti. Edes se helvetin esikartanoiden koira-asana ei sattunut kamalasti rätistä roikkuessa, eikä homma muutenkaan ollut tylsää enää siinä vaiheessa, kun päästiin roikkumaan pää alaspäin. Lisäksi loppurentoutus silkin sisällä oli kiva. Piti mennä uudelleen tällä viikolla, mutta en ehtinyt. Ajattelin kuitenkin yrittää ehtiä jogailemaan jatkossa ainakin joskus lepopäivinä.

Musta poro! Tämä yksilö oli tosi nätti ja selvästi tummempi kuin muut.

Sitten loppuun vielä pikkujuttu, joka sai minut kamalan iloiseksi. Levin Arctic Challengen parini Aurakin mainitsi blogissaan käyneensä Levillä, ja kutsui pariaan triathlonistiksi. Hihii! Itse miellän itseni lähinnä puuhastelijaksi, ja oikeita triathlonisteja ovat sitten Darby Thomasin kaltaiset kovat jätkät. Lisäksi minä en oikein osaa identifioitua triathlonistiksi, kun puuhastelen triathlonin lisäksi suunnistusta, multisportia ja vaikka sun mitä ikinä keksinkään. Mutta kivalta tuo "titteli" silti tuntui. Varsinkin soudun Suomen mestarin kirjoittamana. :)

Prospektorin kaivos, joka maksoi ihan sikana eikä sieltä ikinä oikein löytynyt kultaa.

Ai niin: alan päästä vihdoin motivaatiokuopastani ylös. Tekisi siis mieli alkaa jo treenata kunnolla, mutta tosiaan nuo jalat eivät vielä ole olleet ihan samaa mieltä. Tällä hetkellä alkaa kuitenkin uhkaavasti vaikuttaa siltä, että lähden kuin lähdenkin vielä yhteen triathloniin tänä kesänä. Pitäisi vaan treenata hurjasti maastopyörällä kovaa ajamista. Olen ollut vähän nössö viime vuoden Hollolan jälkeen.

Maltti on valttia - eli vaellustarina osa 2

Ja sitten tarinaa loppureissusta, joka meni jo vähän paremmin kuin edellisen postauksen vaellusfarssi.

Bjørnhollian mökki oli todella symppis

Maailma tuhoutui ja vain jäkälä ja Supersuunnistaja selvisivät

Koska maanantain kokemus oli aika tyrmäävä, päädyimme muuttamaan tiistain suunnitelmiamme. Alkuperäinen ideamme oli huiputtaa kokonainen vuorijono eli kolme kaksitonnista, mutta päädyimmekin seuraamaan virallista vaelluspolkua, joka kulki vain enismmäisen huipun (Høgronden, 2118 m) kautta. Huippu oli taas ihan pilvessä, joten ylhäällä kävely kiinnosti muutenkin kuin kilo kiviä. Huipulle vei melkoisen hyvä polku, mutta alas joutui taas vähän taiteilemaan liukkailla kivillä ja nelivedolla.

Oh my god! Kenny pääsi huipulle!

Vesi tulee tunnelista!

Päivän paras osio koitti, kun pääsimme taas pilvien alapuolelle. Kuulimme jo sumuun kalkatusta, ja ihmettelimme, että onko näin korkealla lampaita. No, olihan siellä! Ja lisää tuli vastaan, kun pääsimme alemmas vihreämmille seuduille.

Tämä jengi odotteli vuoroaan, että pääsisi polulle. Me olimme tiellä.

Myös maisemat olivat tyrmäävän upeat! Veikeät vihreät kummut ja vaivaiskoivut olivat kivaa vaihtelua huippujen kivikoille. Vaikka on niissä kivissäkin kyllä oma viehätyksensä. Kaikkein päräyttävin näky tuli vain muutama kilometri ennen illan majapaikkaamme: reitti kulki jyrkälle rinteelle, jonka alla kiemurteli joki ja vastarannalla kohosi seuraavat tunturit. Näky oli päräyttävä!

Ensin näimme veikeitä kumpuja ja monttuja...

Ja sitten aukeni upein näky ikinä laaksoon. Tämä kuva ei tee oikeutta
maisemalle. Olisitte olleet paikalla!

Päräyttävä oli myös uroshirvi, johon törmäsimme vähän ennen Døråselterin mökille saapumistamme. Se taisi olla aika tottunut ihmisiin ja hengeilla mestoilla enemmänkin, koska mökillä oli siitä useampikin valokuva seinällä. Olimme taas perillä vasta virallisen päivällisajan jälkeen, mutta ehdimme kuitenkin syödä enemmän rauhassa kuin maanantaina. Lisäksi jaksoimme vähän venytellä ja lueskellakin vielä suihkun jälkeen ennen kuin uni taas voitti.

Herra hirvi oli hukannut yhden sarven ja kasvatteli uutta. Toivottavasti
sillä irtoaa piparia syksyllä.

Koska reissun teema tuntui olevan "suunnitelmat muuttuvat", havaitsimme aamulla, että alkuperäinen suunniteltu vikan päivän reittimme oli kielletty. Reitin varrella oli villiporoja, ja niillä oli juuri vasoja. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin alkuperäinen suunnitelma olikin ehkä vähän liian pitkä päiväetappi meille, joten reittimuutos ei oikeastaan harmittanut. Lisäksi olimme ihan kyllästyneitä pilvisiin huippuihin ja liukkaisiin kiviin. Kun luvassa oli vielä runsasta sadetta klo 16 aikaan, päätimme luopua viimeisestäkin mahdollisesta kaksitonnisen huiputtamisesta ja kävellä suorinta tietä takaisin Rondvassbun mökille. Itse olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että eräjormaaminen on kivempaa, kun näkee, minne on menossa. Sumu on aika tylsää katseltavaa, vaikka on sumuisessa kivikkomaisemassakin jotain taideleffamaista hienoutta. Keskiviikkona pilvet olivat aika matalalla, ja saimme kävellä aika pitkään pilvessä, vaikka kävimme korkeimmillaan vain reilussa 1600 metrissä. Maisema oli jännä, ja sanoinkin Supersuunnistajalle, että voisin kuvitella jollain vieraalla elinkelpoisella planeetalla olevan juuri sellaista. Ehkä vähän vähemmän jäkälää vaan.

Tämä joki oli virrannut tässä jo jonkin aikaa.

Tyyni Rondvattnet - ja meillä enää vähän matkaa jäljellä

Ekalta möksältä eli Rondvassbylta sai vuokrata maastopyöriä, joilla sai polkea 6 km päähän parkkipaikalle. Eli saman reitin, minkä sunnuntaina kävelimme. Koska olimme patikoineet jo ihan tarpeeksi, ajattelimme, että pyöräily voisi olla vaihteeksi kivaa. Lisäksi koetimme ehtiä sateen alta pois. Toki meidän tuurillamme pääsimme pyöräilemään juuri luvatun saderintaman läpi. Pyöräparkista oli vielä neljän kilometrin patikka hotellillemme Rondane Spalle. Alamäki alkoi tässä vaiheessa tuntua reisien lisäksi myös jalkapohjissa. Onneksi matkalla näkyi taas paljon söpöjä lampaita, niin ihan koko aikaa ei tarvinnut keskittyä kipeisiin koipiinsa.

Ihanaa, kun saa kohta istua 6 km!

Varokaa lampaita!

Hauska reissu oli! Sää olisi toki voinut olla vähän parempi, mutta Rondanessa taitaa sataa aina paljon, kun Atlantilta tulevat pilvet nousevat tunturien kohdalla ylös. Seuraavan kerran, kun lähden Norjaan, niin suunnittelen reitilleni kyllä vähän vähemmän huippuja ja enemmän vihreitä seutuja. Puurajan tietämillä on kivointa, koska siellä ei ole ötököitä, mutta maisemat ovat todella kauniita.

Koska lammaskuvia ei voi koskaan olla liikaa!

Hulluja nuo norjalaiset - eli vaellustarina osa 1

Ei voi muuta sanoa, kuin  että kovat oli tytöllä luulot, kun vaellusreittiä suunnitteli. Rondanen vaelluksestamme tuli nimittäin kuin meidän perheen tyypillinen rogaining: ensin poiketaan suunnitelmasta ja ahnehditaan liikaa ja sitten on pakko karsia, kun ei ehditä kaikkea suunniteltua. Ei sitten saatu kasaan tavoiteltua seitsämää huippua. Mutta kai sekin on eräänlainen saavutus, että yhtenäkään päivänä ei toimittu suunnitelman mukaan (tai matkustuspäivinä kyllä, mutta niitä ei lasketa)? :D

Bää! Tervetuloa majoittumaan!

Sunnuntai oli lähinnä matkustuspäivä, joka tuli vietettyä lähinnä lentokoneessa ja bussissa. Pääsimme sentään iltapäivällä kävelemään reilut 6 km bussin päättäriltä ensimmäiselle vuoristomökille. Sää oli aivan ihanan aurinkoinen (ja tämä olikin sitten koko reissun ainoa aurinkoinen päivä). Kävimme vielä mökile päästyämme käppäilemässä vähän mökin ympäristössä katselemassa lampaita ja pientä vesiputousta. Päivällinen tarjoiltiin klo 19, minkä jälkeen katselimme vielä vähän karttaa. Supersuunnistaja lueskeli myös norjankielistä kirjaa reiteistä, ja alkoi himoita Storrondenin (2138 m) huiputtamista. Kirjan mukaan Storrondenilta pystyi laskeutumaan sen ja Rondslottetin väliseen satulaan. Mikään kartta, nettisivu tai lehtijuttu ei ollut asiasta samaa mieltä. Mutta hei, kyllähän ME nyt siihen pystyisimme!

Rondvassbun mökillä oli myös komea kisu!

Ensimmäinen yösijamme reitiltä kuvattuna

Maanantaiaamu valkeni vielä ihan nättinä. Alkuperäinen suunnitelmamme oli tosiaan ollut kävellä seuraavalle mökille virallista reittiä kahden huipun (Vinjeronden 2044 m ja Rondslottet 2178 m) kautta. Reittikuvauksissa tälle matkalle annettiin aika-arvioksi 10 tuntia, mikä meistä tuntui aika paljolta. Sovimme, että päätämme Storrondenin ja Vinjerondenin reittien risteyksessä, mitä teemme. Koska risteyksessä ei vielä satanut ja oli ihan kiva t-paitakeli, päätimme lähteä huiputtamaan Storrondenia. Eihän siinä nyt voi kauaa nokka tuhista. Eipä!

Lisää lampaita alkutaipaleella

Kaikki huiput olivat pilvien peitossa ja aika pian risteyksen jälkeen alkoi sataa. Vedimme siis sadetakkia päälle ja jatkoimme matkaa. Vähän ennen huippua sade muutti olomuotoaan vedestä rakeiksi. Sweet! Onneksi rakeet olivat pieniä, niin ne eivät juuri sattuneet. Raekuuro kesti onneksi vain hetken, ja huipulla tuli taas ihan vaan vettä.

Supersuunnistaja pilvessä. Tässä vaiheessa sää oli vielä hyvä.

Huiputtaminen oli hieman latteahko elämys, koska olimme kokonaan pilvessä, eikä maisemia näkynyt mihinkään suuntaan. Oli vain lunta ja märkiä kiviä. Ja ne märät kivet olivat muuten aika liukkaita, kun lähdimme könyämään alas kahden jyrkänteen välistä kaistaletta kohti Vinjerondenin ja Storrondenin välistä satulaa, Etenimme alaspäin noin tunnin kilometrivauhtia. Sade luonnollisesti loppui, kun rinne alkoi loiventua, ja takaisin viralliselle polulle päästessämme alkoivat kivetkin olla taas kuivia.

Pics or didn't happen!

Supersuunnistajan posessa tulee paremmin
esille huipulla vallinnut kiva kesäsää.

Pidimme satulassa pienen tauon, ja lähdimme sitten huiputtamaan Vinjerondenia. Nousu oli aika kova ja jyrkempi kuin edellinen: osaan matkasta tarvittiin nelivetoakin. Meno oli silti helpompaa kuin Storrondenin nousu, koska sää oli taas poutainen ja polkukin tavallaan selkeämpi. Meitä vastaan tuli norjalainen perhe, joka oli lähtenyt mökiltä meidän kanssamme samaan aikaan. He olivat ilmeisesti käyneet huiputtamassa Rondslottetin ja olivat palaamassa takaisin Rondvassbuhun. Perheen alakouluikäiset lapset tulivat rinnettä alas iloisesti rupatellen. Minä katselin heitä epäuskoisena huohottaessani rinnettä ylös viimeisilllä voimillani. Vinjerondenin huipulla meille kävi mäihä, ja pilviverho kaikkosi hetkeksi. Näimme siis jopa maisemia!

Sinne vaan! Kyllä siellä kohta taas jotain näkee!

Meikäläinen pullatauolla ja takana Storrondenin alastulorinne

Huipulla ei huvittanut taukoilla kauaa, koska pysähtyessä tuli nopeasti kylmä. Jatkoimme siis heti huiputuskuvien jälkeen matkaa seuraavaan satulaan ja kohti Rondslottetia. Laskua ei onneksi tullut kuin reilu sata metriä: reidet alkoivat olla jo todella hapoilla. Rondslottetin nousu meni taas osittain nelivedolla. Siinä puuskutellessa katselin, kun taas eräs kreisi norjalainen kersa liisi ohitsemme isänsä kanssa. Perustelin tahtia sillä, että vain isällä oli reppu ja sekin huomattavasti pienempi kuin meidän kantamuksemme. Olisi ehkä kannattanut olla hidas suomalainen, koska isän ja pojan jo lähdettyä huipulta takaisin alas, Rondslottetillakin kävi peikkomainen flaksi ja pilviverho repesi hetkeksi. Vau!

Päivän jos ei parhaat niin parhaiten näkyvät maisemat olivat Vinjerondenilla

Alas könyäminen oli taas erittäin rankkaa ja erittäin hidasta reitin ollessa pelkkää liukasta kiveä. Näimme edellämme muita retkeilijöitä ja huomasimme heidän poikkeavan polulta lumiselle kohdalle, mistä sulempaan aikaan virtaa varmaan joki. Kun pääsimme itse alemmas ja lumen reunaan, huomasimme, että ihmiset olivat laskeneet alas pyllymäkeä! Siis aivan sairaan hyvä idea! Housuthan siinä puuhassa kastuivat, mutta pääsimme hetkessä alas monta sataa metriä ja voitimme ajassa varmaan puoli tuntia. Tämä tuli tarpeeseen, koska Storrondenin huiputuksen takia päivä oli venymässä todella pitkäksi.

Huipulla ollaan! Onneksi tiedettiin ilman kylttiäkin, minne ollaan
menossa. Taustalla norjalainen superlapsi isineen.

Pyllymäen jälkeen meillä oli vielä patikoitavaa lähes kymmenen kilometriä. Olimme olleet vähän hölmöjä, emmekä olleet tehneet aamulla mökillä mukaamme eväsleipiä, koska luulimme selviävämme pähkinöillä ja suklaalla. Energiatasot alkoivat kuitenkin laskea, ja kun niskaamme tuli vielä rankkasade, lopahtivat fiilikset entisestään. Minä aloin lisäksi pelätä, että mökki olisi jo ihan täynnä emmekä ehtisi perille ennen respan sulkemista. Olimme kuitenkin perillä Bjørnhollian mökillä vihdoin kymmenen aikaan illalla (eli tunti ennen respan sulkemista) litimärkinä, nälkäisinä ja kuolemanväsyneinä. Söimme salamannopeasti ja juoksimme kuivaushuoneen ja suihkun kautta pikapikaa pehkuihin.

Rondslottet ja hetken kestänyt selkeä sääikkuna

Pakko todeta, että nostan kyllä hattua norjalaisille eräjormille ja varsinkin niille lapsille. Alakouluikäiset penskat painoivat tuntureilla oikealta ja vasemmalta ohi iloisesti lallatellen. Mutta ei kai se ole ihme, kun tuossa maassa mäkien kävely taitaa olla ihan normisettiä. Meidän seurueeseemme kuului kuitenkin lakeuksien kasvatti ja toinen vielä huonokuntoisempi mölli. ;)

Vasemmalla näkyy meidän pyllymäkemme loppu

Kerron loppureissusta toisessa postauksessa huomenna, koska ensimmäisen päivänkin tarinasta tuli jo ihan liian pitkä. En minäkään tätä jaksaisi lukea.

Loppuun vielä kuva ekan päivän reitin loppupuolelta, että saadaan postaukseen
vähän väriäkin.

Retkellä

Olimme muutama viikko sitten kaveriporukalla ulkoilemassa Nuuksiossa Karjakaivolla (se on järvi). Vuorikiipeilijä M oli bongannut kuviamme Facebookista ja huokaili, että hän haluaa myös Nuuksioon. Vaikka eilen ei ollutkaan ihanaa uutta puuterilunta tai edes aurinkoa, niin emme antaneet sen häiritä, vaan toteutimme M:n toiveen ja lähdimme hänen ja Heppatyttö I:n kanssa uudelle metsäretkelle. Tarpeeksi surkealla säällä saa olla Nuuksiossakin rauhassa. Kauniina päivänä voi käydä niin, ettei saa edes autoa parkkiin.

Vuorikiipeilijä M oli pakannut kiviä reppuun
saadakseen edes vähän treeniä Nepalia varten.

Supersuunnistaja bongasi Nuuksion kartasta Sorlammen luontopolun, joka oli meille kaikille ihan uusi tuttavuus. Lenksukka oli 5,5 km pitkä, joten se sopi mainiosti retkikohteeksi, kun kaikkien piti vielä illalla ehtiä laittautua näteiksi ja lähteä hippaamaan ja humppaamaan kukin taholleen.

Karttaa ei tarvittu, kun oli niin hyvät opasteet.
Hiidenpesä oli merkitty karttaankin, mutta "luola"
oli vähän pettymys

Reitti kiersi kaksi pientä lampea: Sorlammen ja Lajalammen. Sorlammen rannalla on grillikatos ja uimaranta. Siellä saisi myös leiriytyä. Minä jo mietiskelin sitä kesäisen telttaretken kohteeksi, mutta koska Sorlammelle pääsee Pirttimäestä hiekkatietä pikin (nyt siellä oli latu), voi grillikatos olla kesäviikonloppuina nuorison kansoittama.

Supersuunnistaja duunaili pilkkeitä joulupukin tuomalla retkikirveellä

Nyt saimme kuitenkin grillailla maggaramme ihan rauhassa: Meidän lisäksemme ulkoilemassa oli (muistaakseni) kahdeksan koiraa palvelusväkineen, mutta yksikään niistä ei malttanut jäädä tauolle. Mutta ihan hyvä niin: meillä oli niin paljon evästä mukana, että valtasimme niiden kanssa koko pöydän.

Retki taisi jäädä "plussan puolelle", koska eväitä oli "tarpeeksi"
(tässä ei ollut edes kaikki). Pitää syödä hyvin, että jaksaa. :)

Minä olen tässä koko ajan toivonut kunnon talvea, että jäälle uskaltaisi lähteä kävelemään. Olisi niin kivaa retkeillä nyt talvisaikaan jalan jollekin saarelle. Eilen en uskaltanut edes Sorlammen jäälle, vaikka oli siellä jäljistä päätellen joku käynyt hiihtämässä - tuskin kuitenkaan justiinsa eilen.

Helvetistä itään

Sen niminen musikaalinen tuotos on laulu- ja soitinyhtye Kotiteollisuudella (Ette varmaan ikinä arvaa, mikä levy soi matkalla autossa!). Samanniminen luontopolku kulkee Helvetinjärven kansallispuistossa. Me kuljimme polusta puolet, kun kävimme Helvetinjärvellä yöpymässä matkalla Padasjoen mökiltä Pohjanmaalle. Muuten kuljimme ihan muita polkuja ja pätkän ihan teittömiä taipaleitakin. Katsastimme toki myös Helvetinkurun, joka on aika nätti mesta.

Onko Helvetinjärvi porttipuisto kovempiin kansallispuistoihin?

Taas olisi luvassa kuvailottelua reissustamme. Kuvat eivät tee maisemille oikeutta: mukana oli vain pokkari ja luonto tuppaa aina olemaan vähän sellaista, että se näyttää livenä paremmalta. Kertomistakaan ei kamalasti ole, mutta kerronpa silti: kävelimme iltasella reilut 4 km Luoma-nimisen järven rannalle. Siellä oli jo pari muuta seuruetta telttailemassa (Ja taas koira! Tällä kertaa tosi iso hauva nimeltä Unna), mutta mahduimme mukavasti sekaan. Ja taas paistoimme illalla lettuja. Aamupalan jälkeen kävelimme Helvetinkurun kautta kiertäen takaisin autolle ja tsekkasimme myös kurussa olevan upean rotkon. Saavuimme parkkipaikalle "sopivasti" lounasaikaan joten safkasimme ennen lähtöä kesäravintolassa villisikaburgerin ja villisian ribsejä. Possut olivat varsinaista lähiruokaa: kun saavuimme mestoille, ajoimme villisika- ja strutsifarmin ohi. Illalla molempia koikkeloi pihalla, mutta pois lähtiessämme strutsit olivat piilossa.

Perinteinen Ääsääsin äässi -patikointikuva

Ja tässä sitten vielä niitä kuvia. Kannattaa kyllä mennä itse katsomaan ihan paikanpäällekin. Helvetinjärvi ei ole iso kansallispuisto, mutta kyllä siellä 1-2 yön retken pyörähtelee. Tai sitä voi käyttää pit stopina matkalla pohjoiseen, kuten Unnan posse teki.

Metsässä oli masentuneitakin puita

Järvi oli tyyni, kun tulimme. Ja kuulemma lämmin.

Unna ja laiskojen sahankäyttäjien nuotioratkaisu

Onko joku syönyt Fazerin Sinistä?

Leirisauna eli nuotion sammutushiillos

Superkuu ja vähemmän super meitsi

Supersuunnistajan aamupalatuokio

Maailman pienin sammakko. Tuo sormi on mun pikkurilli!

Suolla oli vähän isompi konna

Helvetinkolu

Sama mesta pohjalta

Minä ja huisin siisti rotko. Kiivettiin tuolta alhaalta.

Painukaa Helvettiin siitä! :D