Pieni sielu ja välineurheilua

Perjantaina oli vapaapäivä, ja kävimme Supersuunnistajan kanssa fillarilenkillä. Lenkkiä ennen kävin tilaamassa kevyemmät kisakiekot Punaiseen Paholaiseeni. Nyt pitäisi vaan hommailla netistä pinkit kumit, vaikka ne eivät kyllä yhtään sovi fillarini väreihin. Mutta ehkä shokkiarvo on sitten sitäkin parempi. Hankin kiekkoihin kyllä mustatkin kumit, mutta jos hyvät pinkit köytyvät, niin vaihdan ne täksi kesäksi. Tosin pitäisi tilata nopsaan, koska Sääksi triathlon on 2 viikon päästä.

Mutta takaisin perjantaihin! Shoppailun jälkeen suunnattiin auto Bembölen kahvituvalle, pantiin se parkkiin ja nostettiin fillarit telineestä. Supersuunnistajalla on vain maastopyörä, eikä hän meinaa hankkia siihen edes sileitä kumeja Tahkoa varten. Hän on kyllä ihan kova polkemaan, ja herätti juuri viikko sitten kauhua ja kunnioitusta Giro d'Espoolla 28 km/h -ryhmässä. Minkä vehkeissä häviää, sen sisussa voittaa... Minä en kuitenkaan tällä kertaa lähtenyt maastopelillä liikenteeseen, kuten yleensä yhteislenkeillä, vaan maantiepyörälläni. Supersuunnistaja meinasi pysyä peesissä.

Ulkona taisi lennellä lokkeja. Miisu närkästyi,
kun kuvaaja häiritsi kyttäystä.

Luojan kiitos hän ei pysynyt! Egoni ei olisi ehkä kestänyt sitä. Mulle on ihan okei olla paskempi maastopyöräilijä ja juoksija. Ja sekin on ok, että Tahkolla Supersuunnistaja luultavasti menee ohi juoksuosuudella. Olenjopa  jo alkanut totuttautua ajatukseen, että jossain vaiheessa hän kenties oppii uimaan mua kovempaa. Mutta mä en jumaliste häviä maantiepyörällä maastopyörälle! En, vaikka siellä olisi mikä Lance Armsrtong polkemassa! (Tai ehkä mä Lancelle häviäisin kyllä...)

Iltapesu on meillä päin joukkueurheilua

Pitäisi varmaan kyetä olemaan niin hieno ihminen, että osaisi aina ja kaikkialla olla iloinen toisen puolesta. Ja kyllähän mä yleensä olenkin. Vaikka mä olenkin kova kilpailemaan, ja Supersuunnistajan voittaminen jossain on ehkä kaikkein siisteintä, koska hän on mun mies ja lempikilpakumppanini, niin kyllä mä yleensä häviän hänelle ihan suosiolla. Tässä oli kyse nimenomaan kilpavarustelusta ja siitä, että maantiepyörästä on maantiepyöräilyssä oikeasti jotain hyötyä. Eli mulla oli tarve voittaa Supersuunnistajan fillari, ei itse miestä - se oli sitten ihan vaan kiva plussa. :)

Mutta onneksi sain sitten venailla Supersuunnistajaa useampaankin otteeseen: ensin halusin tarkistaa Velskolan risteyksessä, että olen menossa oikeaan suuntaan. Sitten odotin häntä samasta syystä (aika vähän kyllä!) Rinnekodilla ja lopuksi Bodmintie ja Röyläntien risteyksessä. Ja mä en polkenut edes mitenkään täysiä: kisavauhtia koetin polkea, vaikka koko ajan ja varsinkin ylämäissä vähän pelotti, että koska Ääsääs polkee ohi. Keskityin sitten hokemaan itselleni, että "Tee vaan oma treeni. Tee vaan oma treeni." Luulin jossain vaiheessa Röyläntiellä, että Supersuunnistaja olisi ihan perässäni ja soimasin itseäni, miten surkea olenkaan, kun en edes välineillä pärjää. Ja pakko myöntää, että olin pienisieluinen ja vahingoniloisesti tyytyväinen, kun jouduin odottamaan Supersuunnistajaa Bodomintien risteyksessä niin kauan, että epäilin jo toisen ajaneen harhaan.

Timanttiananas meinasi joutua parempiin suihin, joten
se piti pelastaa hyllyn päälle. Unski ei syö kukkia. Se on vaan sidekick.

Ihan kiva 37 km lenkki tuo kuitenkin oli. Keskinopeus ei ollut mulla kovin korkea, koska pysähtelin niin monta kertaa venailemaan Supresuunnistajaa ja vielä muutaman kerran säätämään fillaria: olen viimeksi ajanut ilman aika-ajotankoja ja satulaa piti siksi siirtää eteen ja ylös. Ja olihan tuolla reitillä jokunen mäkikin...