Karvamossloppet

Kuten joskus kauan sitten polkujuoksupostauksessa lupasinkin, niin kerronpa nyt sitten siitä vinhasta kesätapahtumasta, mihin sukka piti ehtiä parsia ajoissa.

Kyse on meidän seuran kesäperinteestä nimeltä Karvamossloppet - suon ja etenemistavan mukaan nimettynä. Joo, supersuunnistaja maksoi juhannuksena jäsenmaksuni, joten olen nykyään myös (ruotsinkielisen ja pohjalaisen) suunnistusseurankin jäsen. Mutta takaisin suojuoksuun. Kyseessä on ratkiriemukas sprinttiluonteinen kisa, missä juostaan tosi ison suon halki ärsyttävän aluskasvillisuuden valtaamaan metsään, mistä lopuksi pääsee onneksi pienelle kärrypolulle, jota sitten posotellaan maaliin. Koko reitillä on pituutta noin 2,7 km, mistä viimeiset 500 metriä on polkua, 400-500m metsää riippuen reittivalinnasta - ja koko muu osuus tarvotaan suossa.

Valmiina kuin lukkari sotaan!

Vaikka supersuunnistajan äiti oli sanonut, ettei supersuunnistaja saa pakottaa minua juoksemaan, niin pienehkön painostuksen alla minä suostuin osallistumaan. 40% minusta halusikin kokeilla, koska kyllähän kaikkea pitää kokeilla. 60 % ei halunnut, koska arvasin, että se tulee olemaan ihan kamalaa. Kallistuin nyt kuitenkin silkasta miellyttämisenhalusta sitten juoksemaan. Ja  voipahan jatkossa sanoa, että ei enää ikinä (paitsi että vähän mietityttää, että olisikohan mun tulosta helppo parantaa, kun se oli niin paska...).

Tässä vaiheessa vielä hymyilytti, vaikka jo menomatkalla
kenkäni upposi ja jäi ojanpenkkaan ja supersuunnistaja kaivoi
sen minulle kuin millekin tuhkimolle.

Mutta siis kisaan. Kun lähtökäsky (joka annettiin huutamalla samalla puhuen puhelimella maaliin, missä kello käynnistettiin) annettiin, katosivat kaikki oikeat aikuiset suunnistajat melko nopeasti horisonttiin. Pysyin kahden vanhan gubben ja yhden nuoren poikasen perässä ehkä 300 m, minkä jälkeen sain nauttia ihan omasta seurastani. Minä juoksin ehkä 100-200m, minkä jälkeen olin jo tekniikan puutteesta johtuen niin puhki, että tyydyin tarpomaan edes jotenkin, enkä enää yrittänytkään juosta.

The suo. Tuolla jossain taivaanrannassa siintää metsä. Eli matkaa on...

Suo-osuus oli helppo suunnistaa, koska juostava linja näkyi maassa (ks. kuva). Ja muiden jälkiäkin oli havaittavissa, niin osasin arvailla, mistä pääsee vähiten kastuen (eli menin vain noin polvea myöten suohon ja konttasin pari märintä kohtaa) yli. Sitten päästiinkin metsän rajalle ja ylittämään ojia. Niitä piti ylittää neljä ja sitten seurata sitä neljättä uraa vasemmalle ojien risteykseen. Olimme katselleet edellisenä iltana supersuunnistajan kanssa kartasta ja satelliittikuvasta minulle helppoa reittiä. Suorin reitti olisi lähtenyt vasemmalle jo aikaisemmin, mutta silloin pitäisi osata juosta oikeaan suuntaan. Minulta meni usko ojan risteystä odotellessa, ja kaivoin kompassin esille. Ojien risteyksestä piti suunnata kaakkoon kunnes tulee sille kinttupolulle, jota saattoi seurata maaliin. Minä lähdin siis aikaisemmin kaakkoon, mutta löysin silti polun, mistä olin vallan iloinen. Luulin nimittäin menneeni pahasti harhaan. Olin tässä vaiheessa ihan puhki, mutta puskin vielä kiukulla eteenpäin. Vähän (lue: sikana) harmitti olla viimeinen ja vielä selvällä marginaalilla, mutta ajattelin, että ihan kivaa päästä vuihdoin juoksemaan polkua.

Polkujuoksu alkoikin kulkea ihan kivasti, mutta sitten näin, kun supersuunnistaja tuli minua vastaan. Suutuin ihan silmittömästi, koska olimme sopineet, että minua ei saanut tulla etsimään ennen kuin puoli tuntia oli kulunut. Eikä tosiaankaan ollut vielä! Karjuin supersuunnistaja-paralle niin kamalasti, että hyperventiloin. Ihan oikein äkäpussille. :) Aloin sitten itkeä, koska minua vitutti ihan tuelta, että jopa loppukirini meni pilalle. Ja tulin sitten itkien ja vihaisena maaliin. Eli tosi herttaisena.

Vähän pelottaa, että supersuunnistajan kaverit saavat minusta ihan (väärän toki) känkkäränkkäkuvan, koska olin kevään sprinttisuunnistuksenkin jälkeen ihan käärmeissäni, kun pummailin omasta mielestäni liikaa. Mutta onneksi naisten sarjan voittaja sanoi minulle saunassa, että olisi hänkin suuttunut, jos häntä olisi tultu vastaan vastaavassa tilanteessa. Ja mun aika oli muuten vain muistaakseni 34 s yli sen puolen tunnin, niin ei todellakaan olisi tarvinnut tulla vielä etsimään! Nih! Mutta joo, olisihan sitä voinut vaikka keskittyä juoksemiseen eikä kiljumiseen... Ja toi toinen oli kuulemma tullut vastaan vain saadakseen kivemman kuvan mun maaliintulosta. Jota ei nyt sitten saatu ja siksi lopputeksti on ilman kuvia.

Tähän loppuun voinee vielä mainita, että voittokulkuni jatkui vielä seuraavana päivänä seuran iltarasteilla, missä viihdyin metsässä 2,5h. Sitten supersuunnistaja tuli hakemaan minut pois. Silloin en huutanut melkein ollenkaan. Tosin supersuunnistaja odottelikin aika kauan ennen kuin uskalsi lähteä. Ja aika kauan ennen kuin uskalsi tulla mun näköpiiriin. Mutta siitä ei puhuta sen enempää. Enää ikinä.

Niin ja toi kissaa sohvalla rapsuttava tyyppi voitti toki miesten sarjan Karvamossloppetissa. Toiset osaa.