Springin tulokset

Ei oltu ees viimeisiä! Oltiin kolmanneksi viimeisiä! Yksi joukkue oli oikeasti meitä hitaampi ja toiset eivät olleet viitsineet hakea yhtä rastia. Tuloksia voi pällistellä tuolta.

Valmiina lähtöön!

Supersuunnistaja analysoi suoritustamme siten, että emme olleetkaan juoksussa huonoja, vaan pyöräilyssä. Ja niistäkin ensimmäisessä maantieosuudessa emmekä siinä teknisessä metsäosiossa, missä  minä vedin väsyneet kilarini.

Siellä mäen päällä, mistä otin maisemakuvan

Eli alussa tuli lähdettyä vähän liian säästellen ja hiljaa. Tämä johtui varmaan siitä, että lähdimme hakemaan ekaa rastia ensin väärältä puolelta jokea, ja siksi jäimme muista jälkeen emmekä saaneet kiritystä.

Kuin lintu langalla

Kaksi voitettua sekajoukkuetta tarkoittaa, että Team Elina Jouhki saa lisää massia! Keksinpä nimittäin sellaista, että tuuppaan keräykseen aina lisää rahaa, kun pääsen kisoissa tavoitteeseeni. Multisportissa jokainen voitettu sekajoukkue tarkoittaa aina kassan kilahdusta. Triathlonin olympiamatkalla ajattelin päräyttää pätäkkää tiskiin jokaisesta minuutista, joilla alitan kolme tuntia. Viime kesänä kokonaisia minuutteja tuli nolla, mutta kolme tuntia sentään alittui, joten nyt tahtoisin niitä minuutteja edes muutaman. Maastomittelöt, maastotriathlon ja Tahkon puolimatka ovat vielä kalibroimatta pankkitilin kanssa, mutta enköhän minä niihinkin jotain virstanpylväitä vielä keksi...

Pirtsakka loopupulahdus. Onneksi Supersuunnistaja ei pieraissut. :)

Eilen kävin Esportissa tekemässä vähän juoksutekniikkaa lämmittelyksi ja venyttelin päälle. Tänään ajattelin ihan vain lepäillä. Huomenna on onneksi hieronta, koska jalat ja varsinkin äässi ovat edelleen jumissa.

Kuvat: Liisa Paakkanen

Kisakauden avaus

Eilen sitten käynnistyi kisa(kynsi)kausi, kun otimme Supersuunnistajan kanssa osaa Spring Adventureen. Mulla oli ollut kiireinen viikko, eikä motivaatio ollut perjantai-iltana ja lauantaina aamulla ihan paras mahdollinen. Mutta onneksi fiilis koheni Hyvinkäälle kisakeskukseen päästessä, vaikka juuri ennen lähtöä tajusinkin, että olisin voinut ottaa mukaan uuden kypäräkameramme - ja kaikki oli sen puuttuessa ihan pilalla. Myöhemmin sekoilin Garminin ja vaihtojen kanssa - ja kaikki oli vielä enemmän pilalla. :) Insinööri urheilee...

Perinteiset kisakynnet Pink Wheels -teemalla. Taustalla
käsinauhan tehtävää suorittava tuubihuivi.

Me osallistuimme taas kilpasekasarjaan, ja tavoitteena oli olla jotain muuta kuin viimeinen sija. Keksinkin perjantaina, että asetan itselleni tavoitteen jokaiseen kesän kisaan, ja jos pääsen tavoitteeseen, lahjoitan team Elina Jouhkin keräykseen lisää rahaa. Eilen päätin, että potti kasvaa jokaisesta voitetusta sekaparista. Niitä kun ei ikinä tule kovin montaa, joten jokainen päänahka on arvokas. Minun ei tarvinnut edes lähteä kisaan säälittävässä ikkunaverhotiiminauhassani: Vuorikiipeilijä M palasi tällä viikolla Nepalista ja oli ostanut sieltä halvalla kasan piraatti-Buffeja. Hän tuli eräänä aamuna töihin pinkki tuubihuivi kaulassaan. Kun minä iskin silmäni siihen ja kysyin, että mistä noita voi ostaa,Vuorikiipeilijä M ojensi huivin minulle ja sanoi, että saat sen, ostin näitä Nepalista tosi monta. Siis aivan loistavaa! Huivi toimii kaksin kerroin kierrettynä tosi hyvänä hihanauhana. Syöpäsäätiö kiittää Vuorikiipeilijä M:ää! :)

Itse kisa meni vähän niin ja näin. Pyöräily alkoi muuten ihan ok, mutta valitsimme ekalla rastilla ruuhkaisamman puolen lähestyä rastia, missä meni vähän aikaa hukkaan, ja kaikki muut seka- ja naisparit pääsivät karkuun. Taisimme kuitenkin myöhemmin suunnistaa vähän paremmin (tai siis Supersuunnistaja taisi, minä hengasin tapani mukaan peesissä), koska taaksemme jäi 1-2 sekaparia ja jokunen naispari. Tosin kisaan kuuluvan köysitehtävän sai käydä tekemässä missä välissä vaan, ja osa pareista otti sen heti alkuun. Vertailu sijoituksesta oli siis vaikeaa.

Maisema ekalta  juoksuosuudelta: hiekkakuppalla mäkiä riitti!

Isoin moka tuli ensimmäisellä juoksuosuudella, missä suunnistettiin ilmakuvakartan kanssa. Me emme tajunneet ottaa pyöräilyn yleiskarttaa (josta olisi näkynyt korkeuskäyrät) mukaan, ja juoksimme yhden rastivälin tosi mäkistä reittiä tasaisemman ja nopeamman vaihtoehdon sijaan. Tosin juoksuosuuksilla menoa haittasi enemmän minun suunnattoman surkea juoksukuntoni: hapenottokyky olisi riittänyt, mutta jalat väsyivät. Päätinkin jo maanantain kuntorasteilla, että käyn kerran viikossa suunnistamassa: kuntorasteilla saa juosta metsässä eli pehmeällä alustalla, ja se on "hauska" tapa lenkkeillä. Ehkä sitten saan jalatkin taas tottumaan vähän paremmin juoksemiseen rasittamatta liikaa polviani. Ja opin nimenomaan sitä metsässä juoksemistakin, missä olen tosi huono. Kuvittelisin, että tie kuin tie menee sen jälkeen tosi helposti, kun osaan könytä keskellä korpea - ja selviän loppukesästä Tahkon puolimatkasta.

Mutta takaisin tähän kisaan. Minä luulin meidän olevan pitkään ihan vikoja, mutta kolmanneksi viimeisellä eli melontaosuudella meitä vastaan meloi kaksi paria, kun olimme melomassa rastilta takaisin vaihtopaikalle. Tämä nosti fiiliksiäni ihan tajuttomasti, ja kun onnistuimme pitämään sijoituksemme jopa melontaa seuranneella juoksuosuudella, niin lähdin vikalle pyöräosuudelle ihan apnan raivolla - Supersuunnistajakin yllättyi, kun meikä posotti menemään, vaikka olin juuri juoksussa valittanut, kuinka loppu jalkani ovat. No, pyöräilyssä käytetään vähän eri lihaksia kuin juoksussa ja ne taitavat olla niitä, joita olen kyykkäämällä koko talven kasvatellut.

Meikäläisen perinteiset näkymät juoksuosuuksilla:
Supersuunnistaja kirjaimellisesti raahaa minua mukanaan.

Toinen sekapari oli pyöräilyn alussa ihan kannoillamme, mutta pidimme heidät takanamme vielä teknisen osuuden alkuun. Polun alussa oli kuitenkin muutama mutainen kohta, ja meikäläinen lensi mukkelis makkelis - ja toinen pari pääsi ohi. Tämä luonnollisesti keljutti minua käsittämättömän paljon, ja vedin siellä pöpelikössä istuessani perinteiset itkupotkuraivarit ja ulisin, kuinka paska olen, kun en osaa edes pyöräillä. Mielialani kuitenkin kohosi, kun pääsimme pitkospuille ja homma alkoi sujua - kunnes taas kohtasimme mutaa ja märkiä juuria, ja Mintun itsetunnon oli taas aika ottaa syöksylasku. Onneksi pyöräilyn tekninen osuus loppui alamäkeen, jonka laskin Matti Lehikoisen opeilla erittäin mallikkaasti, ja siten sain loppuun hyvän fiiliksen. Voi Supersuunnistaja-parkaa: meikäläisen urheilussa on mukana aina suuria tunteita,ja hän saa niitä aina aitiopaikalta seurata. Hän tosin itsekin (taas) illemmalla totesi, että onneksi minun tunnekuohuni menevät ohi aina muutamassa minuutissa, niin niitä sietää ihan hyvin.

Toinen sekapari meni siis menojaan, mutta poljimme kuitenkin reippaasti takaisin vaihtopaikalle ja minä suunnittelin matkalla meille valmiiksi uintitaktiikan. "Loppuhässäkkänä" kun oli Finnfoam-levyn kanssa uiskentelua Vantaanjoessa. Levy piti kantaa vähän matkan päähän yläjuoksulle ja meloskella sillä sitten hakemaan rasti alajuoksulta, minkä jälkeen sai nousta vedestä, viedä levyn pois ja juosta maaliin. X-kaadossa yritimme uida niin, että Supersuunnistaja on takana. Sillon hän kuitenkin tippui heti veteen ja ui lähes koko matkan levyn perässä. Koska minä olen meistä kahdesta äänekkäämpi ja kovempi käskyttämään, ehdotin, että pelaamme vahvuuksilla ja minä menen taakse, koska saan varmasti karjuttua selkeitä ohjeita Supersuunnistajalle, että pääsen hyvin kyytiin ja pysyn siellä. Joko taktiikka toimi tai opimme edelliskerrasta jotain, koska nyt homma sujui oikein mainiosti ja pysyimme molemmat koko matkan levyn päällä. Eli talviturkkia ei kai tullut heitettyä vieläkään, kun emme kastuneet ihan kokonaisvaltaisesti. :)

Yhteistyötä yli tiimirajojen: yhdellä fillarirastilla lyhyemmät
naisjoukkueet tarvitsivat muiden apua. Me hoidimme
homman niin, että väkivahva meitsi punnersi pitkän
mutta höyhenenkevyen Supersuunnistajan ylös.
Sukupuoliroolit my ass! :D

Maaliin selvisimme vähän yli 4,5 tunnissa, ja ehkä yksi sekapari jäi taaksemme. Tämä ei ole kuitenkaan vielä varmaa, koska tulokset eivät ole vielä valmiit. Me emme kuitenkaan saaneet yhtään sakkoa, joten on mahdollista, että emme ole viimeisiä. Jee!

Illalla palkitsimme itsemme harrastamalla tiedostavaa kuluttamista ja käymällä syömässä Tapiolan uudehkossa vähän hienommassa ravintolassa Kylässä: Espoossa on tosi köyhä iltaelämä ja hyviä ravintoloitakin on aika vähän. Siksi on kivaa tukea paikallista yrittäjää ja koettaa pitää edes jonkinlaista kaupunkikulttuuria hengissä. Ruoka oli oikein hyvää - varsinkin minun jälkkärini eli mustikkainen crème brûlée. Pitää tukea paikallista toistekin! Ravintolassa Supersuunnistaja sanoi miettineensä, että pitäisikö meidän olla oikeasti kuntosarjassa. Mutta koska meidän tullessa maaliin jotkut kuntosarjalaiset (joiden reitti siis oli lyhyempi) vasta lähtivät uiskentelemaan, hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että olemme oikeutettuja kilpasarjaan. Ja hei, pitäähän jonkun tehdä se toiseksi viimeinen parikin onnelliseksi! ;)

Hieman suunniteltua kosteampi lauantai

Lauantaina oli meidän säbäjengin kauden päättäjäiset. Nousivat penteleet kolmosdivariin ja ihan ilman minua! Onnea akoille vaan. Ihan vähän olen kade, kun en enää voinut olla mukana kevään upeassa loppukirissä (ei yhtään tappiota) ja vähän tuuriakin sisältäneessä nousussa (meidän piti voittaa vikan turnauksen kaikki pelit ja parin muun joukkuen hävitä tai pelata korkeintaan tasan...). Mutta välillä pitää valita.

Meitsi surffaa

Olin tosiaan kuitenkin mukana kauden päättäjäisissä, ja pääsin taas kerran Pyhtäälle Sirius Sportiin. Viimeksi kävin siellä lentämässä tammikuussa, koska olen vanha. Nyt surffattiin. Ja pakko sanoa, että surffaus oli oikeastaan hauskempaa kuin lentäminen: sitä sai tehdä vähemmällä rahalla paljon enemmän. Yksi vuoro oli aina tunnin, ja kun meitä oli radalla noin kuusi kullakin, niin surffata ehti oikein mainiosti.

Vanha lumilautailija oppi jopa ohjaamaan!

Kun lentämisessä ehti saada vain vähän esimakua hommasta pääsemättä kunnolla jyvälle, niin surffissa ehti kokea ihan selkeän kehityskaaren. Ensin aloiteltiin vatsalaudalla, ja sitten siirryttiin seisoskelemaan ja käytettiin narua apuna. Kun se alkoi sujua, päästettiin narusta irti ja lopuksi vielä harjoiteltiin veteen menoa ilman narua. Ja kovimmat jätkät koettivat vielä temppujakin kuten käännöksiä ja ollieta. Minä tyydyin tulemaan kaatumatta pois - vaikka kaatuminenkin oli aika kivaa. :)

Ekalla kerralla meno oli tosin tätä...

Kun palasimme pääkaupunkiseudulle, menimme vielä istumaan iltaa yhden joukkuekaverin duunipaikkaan. Mutta se ei suinkaan ole syynä tämän jutun otsikolle, vaan aamuohjelmani ennen Siriukseen lähtöä. Kävin nimittäin poljeskelemassa Maastomittelöiden MTB-reittiä läpi. Yhdessä kohdassa oli oja ja paljon mutaa. Meikältä tyssäsi vauhti ja luonnollisesti kaaduin juurikin sinne ojaan.

Tuo iso lätäkkö muotoutui
minun ahteristani!

Lätäkkömesta oli ihan hiekkatien vieressä, ja tokihan sitä pitkin paineli juuri joku sauvakävelijä meikän pannuttaessa. Eli yleisöpuolikin oli kunnossa. :) Eipä sillä, kun katseli vaatteitani kaatumisen jälkeen, ei kohtalostani ollut mitään epäselvyyttä. Tämä pieni - vaikkakin vilpakka - takaisku ei kuitenkaan minua juurikaan hidastanut, vaan poljin reittiä niin pitkälle, kuin suinkin ehdin. Tunnin jälkeen piti kääntyä takaisin, jotta ehdin Siriuksen autokyytiin. Paluumatka sujui nopeammin, kun reitti oli jo tuttu, eikä tarvinnut pälyillä niin kauaa karttaa - mutta toisaalta oli ihan hyvä, että minulla oli aikaa paneutua myös pyörän pesuun.

Ei ole tuo reitti ihan triviaali. Pitää treenata sitä nyt joka viikko ennen kisoja, että on edes teoriassa mahdollisuus polkea se kokonaan kaatumatta läpi.

Team Elina Jouhki

Pyöräilijä ja triathlonisti Elina Jouhkin  piti osallistua Frankfurtin Ironmaniin tulevana kesänä ja tempaista porukalla rintasyövän ehkäisemisen puolesta ajamalla kisa vaaleanpunaisilla renkailla. Hän on sairastanut rintasyövän 2012 ja leukemian elokuussa 2013. Hän sai kantasolusiirron Lucian-päivänä 2013, ja alkuvuodesta kaikki käytti suhteellisen hyvältä - ja treenit Ironmanille olivat siis käynnissä.

17.4.2014  Elina sai kuitenkin tietää, että leukemia on uusiutunut, eikä Elina voikaan urheilla. Baba Lybeck keksi, että muut voivat tehdä sen hänen puolestaan, ja perusti Team Elina Jouhkin. Tiimissä on nyt 127 jäsentä, ja tiimi on kerännyt rahaa tähän mennessä jo 6 278 €.

Minä bongasin Team Elina Jouhkin ensimmäistä kertaa Pian blogista, ja tiimissä on jo useita muitakin tuttuja. Baba esittelee tiimiläiset blogissaan lähiaikoina. Tiimissä on sekä kaltaisiani tavisliikkujia että oikeasti kovia nimiä ja muita julkkiksia - mikä on tosi jees.

Vanha käsityönopettajani facepalmaisi, jos näkisi
väliaikaisen pinkin nauhani. Rekvisiittana Supersuunnistajalta
saamani pinkit fillarihanskat.

Itse olen onnekseni ainakin vielä välttynyt syövältä tai edes sen epäilyltä. Aihe on kuitenkin koskettanut useamman kerran myös minun lähipiiriäni (eikä se ole ihmekään: joka kolmas suomalainen sairastuu syöpään), joten tuntui varsin luonnolliselta ja suorastaan todella hyvältä idealta lähteä mukaan. Haluan muistuttaa ihmisä, että syöpä ei ole pelkästään vanhojen ihmisten tauti, vaan se voi osua kenen tahansa kohdalle koska tahansa.>

Eli nyt sitten omistan kaikki treenini ja kisani Elina Jouhkille. Olen joka tapauksessa hankkimassa tässä kuussa kevyempiä kisavanteita, joten ihan hyvin, voin laittaa vanteille pinkit kumitkin! Tiistain uinti meni teemaan sopivasti pinkissä uimalakissa, ja äsken onnistuin löytämään kangasvarastoistani palan siskontytön huoneen verhokangasta, mistä sain vaaleanpunaisen raidan tehokäyttöön väliaikaiseksi pinkiksi nauhaksi. Sitä pitäisi kohta lähteä ulkoiluttamaan. Pitää polkea niin lujaa, ettei ruma ommel ja harottavat langanpätkät näy. :) 

Lahjoitin keräykseen alkuverkkaluontoisesti jo kerran, ja ajattelin lahjoittaa loppukesästä vielä lisää. Mietin tässä jonkun kivan kesän kilometri- tai minuuttiluvun, jonka voi muuttaa euroiksi. Palaan asiaan.

Tässä vielä kasa oleellisia linkkejä:

• Tietoa SPR:n kantasolurekisteristä

• Team Elina Jouhkin keräyssivu

• Elinan oma sivu Facebookissa

• Linkki Baban blogiin, missä tiimistä kerrotaan lisää

Osallistukaahan! Jos ei ole varaa pistää rahaa, niin jakakaa edes Elinan tarinaa sosiaalisessa mediassa ja haastakaa muita mukaan!

Seuran kevätleiri

Saavuin kolmisen tuntia sitten kotiin Vierumäeltä, missä vietin viikonloppuni triathlonleirin tunnelmissa. Noudin kyytiläiseni perjantaina puoli kolmen maissa, minkä jälkeen suuntasimme Hondan nokan kohti Heinolaa. Vaikka pysähdyimmekin matkalla ostamaan piilarinesteitä ja tankkaamaan (autoa, emme itseämme), niin ehdimme mestoille reilu puoli tuntia ennen treenien alkua. Mun ryhmälläni oli perjantain ohjelmassa 1,5 tunnin uintiharkat. Kolmisen kilometriä tuli polskittua tekniikkaa ja sarjoja. Sen jälkeen ohjelmassa oli ruokaa ja leirin avaustilaisuus, johon kuului myös esittäytymiskierros. Illalla vielä osa porukasta suuntasi Country Clubille yksille. Vaikka vähän väsyttikin, niin menin mukaan ihan vaan, jotta tutustuisin seurakavereihin.

Oikeasti join baarissa vain yhden, selvisin nukkumaan jo ennen klo 23 ja olin aamulla pirteänä aamulenkillä. Lenkki juostiin aika pitkälti pehmeillä latupohjilla, mikä oli varsin jees. Sen jälkeen suuntasimme suihkun kautta aamupalalle. Leireillä kivointa ohjelmaa ovat kautta aikain ja lajista riippumatta olleet ruokailut. Se oli taas varsin mukavaa puuhaa. Ja Vierumäellä oli oikein maittavat sapuskat. Tykkäsin tosi paljon monipuolisesta salaattipöydästä.

Tahko Pihkala Urheiluopiston pihalla

Aamiaisen jälkeen ja ennen lounasta meidän ryhmällämme oli ohjelmassa TRX-treeni, kun kovat jätkät menivät uimaan. Lounaalla piti vähän malttaa ruoan kanssa, koska vain kahden tunnin päästä oli vuorossa koko leirin korkeatempoisin treeni eli vaihtoharjoitus. Se koostui luonnollisesti pyöräilystä ja juoksusta. Ensin poljettiin 30 min (15 min kohti Jaalaa ja sitten takaisin), minkä jälkeen jalkaan kiskaistiin lenkkarit ja juostiin urheilukentällä 10 min. Ja tämä hauskuus toistettiin yhteensä kolmesti eli sporttia tuli 2 h. Minä käännyin fillaroinnissa aina suunnilleen 14 ja puolen minuutin jälkeen, koska paluumatkalla oli enemmän ylämäkiä. Aika hyvin aijoitus onnistui, koska olin pari kertaa fillaroimassa 29 min ja rapiat ja kerran vain vähän vajaa 29 min. Juoksun ajoittaminen oli haastavampaa, koska piti aina päättää, että lähteekö vielä yhdelle kierrokselle. Ekalla kerralla juoksin himpun verran yli 10 min, koska kipitin 5 kierrosta. Tokalla kerralla lönkyttelin alle 10 min ja vain 4 kierrosta ja vikalla kerralla toki tasan 10 minuuttia ja vähän yli 4 kiekkaa. Ihan tarkkaa statsia en ekasta juoksusta saanut, koska sössin Garminini multisportin ja yksi transitio tuli juoksun kanssa samaan ajastukseen. Ja tämähän oli toki ihan kamalaa ja lähes pilasi koko treenin.

Pikanauhat tossuissa urheiluhallin lattialla.
Tämä oli mun eka arkihaastekuvanikin. Unohdin kuvata TRX-treeniä. :)

Vaihtotreenin jälkeen sai mennä palauttavalle uinnille. Minä uin 500 m, mutta uimahallin parasta antia oli ehdottomasti kylmävesiallas, missä seisoskelin niin kauan, kuin kestin, koska ravihevoset ja yleisurheilijatkin tekevät niin. Illalla meillä oli vielä luento henkisestä valmentautumisesta ja venyttelytunti. Ja lauantaina ei ollut puhettakaan, että olisin jaksanut mennä baariin olemaan sosiaalinen. Nukku-Matti tuli kylään ajoissa.

Tänään ohjelmassa oli koko porukan yhteiset uintitreenit, joiden lopussa oli viestejä. Väkeä oli radalla kuin pipoa, mutta viesti  oli ihan hauska tapa uida vahingossa kovaa. Sitten puettiin pikaisesti pyöräilykamat päälle, ja lähdettiin polkemaan pitkä lenkki. Meidän ryhmämme polki 66 km eli Jaalaan kahville ja takaisin. Minulla ei ollut kauheasti käsitystä, missä pyöräilykunnossa olen, enkä uskaltanut näin pian flunssan jälkeen lähteä 88 km lenkille. Oletin, että onnistuisin roikkumaan vähän alle kolmeakymppiä ajavan ryhmämme hännillä sen 66 km. Yllätin kuitenkin itseni pysymällä vauhdissa niin hyvin, että päädyin vetämään joukkoa useampaankin otteeseen - lopussa pari kertaa jopa vahingossa ja väkisin, kun edellinen vetäjä luovutti väsyttyään paikkansa eikä kukaan muu suostunut vetämään. Ja jaksoin ylämäetkin ihan hyvin! Jee! On siitä kaikesta kyykkäämisestä ollut jotain hyötyä. Ehkä en juokse mitenkään huimaa vauhtia, mutta ainakin jaksan polkea!

Ajoporukka tauolla.

Osa meni fillarilenkin jälkeen vielä juoksemaan, mutta minä suunnistin suoraan uimahallille uintiklinikalle. Siellä valmentaja-Jan totesi, että potkin liikaa, kyynerpää laskee käsivedossa liian alas ja käsi on liian suorana. Eli oikeastaan vain asennossa ei ollut mitään vikaa - tai sitten sitä oli vain vähemmän eikä Jan ehtinyt haukkua sitä. :) Eli kehitettävää on jonkin verran... :) Mutta siksihän tämä laji on just paras: miksi olla hyvä yhdessä lajissa, kun voi olla keskinkertainen useammassa?

Tosi kiva leiri oli ja kämppikset ja muut seurakaverit olivat mukavia tyyppejä. Pitää ehdottomasti lähteä uudelleen leireilemään, jos aikataulu vaan mitenkään sopii.

Maastopyöräkurssilla

Eilen oli toinen kerta Suomen Ladun maastopyöräkurssilla. Eka kerta oli aika pitkälti teoriaa ja pyörän huoltamista (ehti tulla kylmä), mutta eilen lähinnä ajettiin. Mulla oli ensimmäinen toipilaspäivä lenssun jälkeen, mikä toki sopi yhteen ylämäkitreenien kanssa kuin kissa ja katkarapu. Tänään on tosin ollut huimasti parempi olo, joten ehkä räkä jäi sinne Paloheinän rinteisiin.

Koska minulla ei ole kuvia maastopyöristä,
niin kuvituksena on maastokissoja.

Meidän opemme on tosi kova jätkä eli alamäkiajon nuorten euroopanmestari ja isojen poikien maailmancupissa pistesijoille päässyt Matti Lehikoinen. Hän on ajanut 10 vuotta ammattilaisena, päin puuta, enduroa ja sen sellaista. Eli ihan pätevä jätkä. Matin puhetyyli on hauska: U-käännös esimerkiksi ei ole ikinä vaikka uukkari, vaan esimerkiksi uganda tai ukemi. Ekalla kerralla Matilla oli myös apuope Tom, mutta nyt viimeksi Matti opetti meitä yksin.

Katse pitää nostaa ylös ja suunnata sinne, minne on menossa.

Suurin ahaa-elämys minulle on tähän mennessä kurssilla ollut se, että ei kannata katsoa sitä pahaa paikkaa, minne ei halua ajaa, vaan sinne, minne haluaa ajaa. Eli "apua tossa on kivi, apua tossa on kivi" johtaa vain siihen, että sitä kiveä päin ajaa. Lisäksi kannattaa katsoa kauemmas menosuuntaan eikä ihan siihen etupyörän eteen. Tämä auttaa hurjasti esimerkiksi pitkospuilla.

Isomman esteen tullessa kannattaa nostaa etupyörää eli keventää.

Eniten minä olen saanut kurssilta kuitenkin itseluottamusta tehdä juttuja. Ryhmäpaine ja se, että joku sanoo, että nyt meet tosta, auttaa kummasti. Ja kun on kerran mennyt yhdestä pahasta paikasta, niin uskaltaa mennä vastaavasta paikasta toistekin. Eli nyt minulla on ego samalla tasolla kuin ekana maastopyöräkesänä ja hurjasti paremmat taidot.

Maastoa kannattaa ennakoida ja ajoittaa polkeminen sen mukaan

Me ollaan Supersuunnistajan kanssa (alkeis)kurssilla kokeneemmasta päästä. Me olemme myös ne kaksi, jotka kurssilla pannuttavat. Muilla on vielä se emmäuskalla-vaihe menossa, mutta me olemme elämässämme jo siinä pisteessä, että jos ei kaadu, niin ei ole yrittänyt tarpeeksi ja tarpeeksi haastavista paikoista. Kurssin hienoin kaatuminen -titteliä pidän hallussa tietenkin minä. Eilen päivän päätteeksi ajelimme pitkän trailin takaisin Paloheinän parkkikselle. Reitti sisälsi paljon niitä jo mainittuja pitkospuita. Muuten pitkospuut ovat ihan hauskoja, mutta minulla on vielä pientä ylitsepääsemistä pitkospuiden väliraoissa: ekana vuonna Rokualla menin ja jumitin fillarini renkaan juuri sellaiseen rakoon, ja vanne vähän vääntyi. Siksi raollinen pitkospuu on edelleen aika jännä (ja tuijotan nimenomaan sitä rakoa enkä sitä lankkua, jolla haluan ajaa). No, jokatapauksessa taisin eilen varoa jotain rakoa tai olla muuten vaan tosi urpo, koska yht'äkkiä ajoin vain ulos (vai alas?) yhdeltä pitkospuulta. Ja mukkelismakkelishan sitä mentiin! Oli kuulemma näyttävän näköinen kupsahdus. :) Ope huuteli, että olenko ehjä - ja Supersuunnistaja oli kuulemma todennut hänelle, että mua varmaan lähinnä harmittaa, että mulla ei ollut kypäräkameraa enkä saanut pannutusta videolle (totta - lisäksi vähän nolotti kaatua muiden nähden, vaikka en sitä yleensä kamalasti häpeäkään). Muuten paluumatka meni tosi kivasti ja vauhdikkaasti, ja uskalsimme ainakin etupäässä ajella sellaisistakin kohdista, missä toiseen suuntaan talutimme.

Vaikeampia paikkoja kannattaa ajaa moneen kertaan,
jotta saa varmuutta toistoista

Viimeinen kerta kurssia on ensi tiistaina. Mutta sitä ennen triathlonleireillään Vierumäellä. Pitäisiköhän sitä jaksaa alkaa pakkailla?

Pyöräilypääsiäinen

Olen pyöräillyt pääsiäisenä 140 km. Tänäänkin olisin mennyt, mutta eilen illalla iski lenssu.

Perjantain lenksukasta kerroinkin jo, joten nyt sitten juttua lauantaista. Lähdimme Supersuunnistajan kanssa pyöräilemään Reitti 2000:a. Koska meille oli illalla tulossa vieras ja minä halusin tehdä ylikypsää lammasta padassa, niin totesimme, ettemme ehdi polkea ihan koko 110 kilsan reittiä. Oikaisimme siis kotoa Myyrmäkeen, mistä lähdimme reitille. Ja sitten sattui ja tapahtui...

Ensin Supersuunnistaja kääntyi yhdestä risteyksestä väärin (kyllä, myös titaanit kaatuvat joskus). Onneksi väärä reittivalinta muodosti silmukan, ja päädyimme reitille uudestaan - ja saimme polkea pari tosi jyrkkää mäkeäkin kahdesti. Jes! Lisää poljettavaa tuli vain viitisen kilometriä, joten homma lähinnä huvitti.

Teknisempää polkua reitillä.

Kun ohitimme Rinnekodin, otin minä kypäräkameran esille. Supersuunnistaja tarkisti, että se on hyvin suunnattu, ja ei kun matkaan. Nauhoitus menee kamerassa päälle samasta napista, mistä kameran virta menee pois: lyhyemmällä painalluksella alkaa nauhoitus ja pidemmällä painalluksella kameran virta menee päälle tai pois. Arvaatte varmaan, että paninko virran pois päältä vai nauhoituksen päälle... ;) No, kypäräkamerasta oli silti uskomaton henkinen apu, koska en kehdannut nössöillä tai luovuttaa herkästi, kun "oli videokin kuvaamassa". Eli pinnistelin sellaisia ylämäkiä ylös, mitä en olisi muuten päässyt - tai siis uskonut pääseväni. Teille ei valitettavasti näistä uroteoista nyt todistuaineistoja ole.

Kameran toimimattomuuden huomasin myöhemmin metsäpolulla, kun sattumuksien reissumme sai viimeisen naulan arkkuunsa: minun fillaristani katkesi ketjut keskellä metsää. Olin kyllä todennutkin jo alkuvaiheessa, että ketjut vähän rahisevat, ja ne pitäisi varmaan öljytä. Ketjut eivät katkenneet edes missään mäessä, vaan polkaisin vain vähän vauhdikkaammin jonkun juuren yli ja sitten sainkin polkea tyhjää.

Fillari ja ketjut. Erillään.

Onneksi olimme edelleen siedettävän lähellä Rinnekotia. Soitin isäni hakemaan minut sieltä. Me sitten taluttelimme fillarit kohtauspaikalle. Mutta koska jarrut toimivat edelleen, niin saatoin ajaa alamäet. Matkalle osuikin yksi tosi hauska jyrkkä ja sopivasti tekninen lasku, minkä jälkeen jarrulevyt olivat aika kuumana. :) Onneksi oli tarpeeksi alamäkeä, niin ei tarvinnut iskän odotella liian kauaa. Ja onneksi oli myös lauantai, niin saatoimme kotimatkalla pysähtyä ostamassa minulle uudet ketjut ensihätään. Pyörä pitää kyllä viedä huoltoon pikimmiten, koska katselin, että takapakkakin on aika kulunut. Pitänee huomenna soitella ja varata aikaa saman tien useammalle fillarille. Saisikohan huollosta ryhmäalennusta? :)

Vauveli ja mutsi Haltialan lampolassa

Eilen kävimme Haltialan tilalla avoimien ovien päivässä katselemassa lampaita, mistä minä poljin sitten Mäkelänrinteeseen uintitreeneihin. Minulla oli alussa kaunis ajatus polkea kotimatkalla polkuja, mutta uinnin jälkeen olo oli sen verran vetelä, että tyydyin ajelemaan kevyenliikenteen väyliä. Poljin samaista Reitti 2000:a Paloheinään ja sieltä sitten Mätäojalle ja Kehän vartta kotiin. Ja illalla syy vetämättömälle ololle selvisikin, kun lenssu iski jytinällä. Oli se vähän lupaillut jo tuloaan aiemminkin, mutta ei vielä häirinnyt menoa. Uintitreenien jälkeen alkoi nenä vuotaa, ja illalla tuli kamala hedari ja lihassäryt.

Haltialan pihalla oli lehmiä.

Keskustelimme tuossa Supersuunnistajan kanssa, että miksi minä nyt tulin kipeäksi. Minä syytin liikaa punaviiniä ja suklaamunia ja liian vähäistä salaatin määrää. Supersuunnistaja arveli, että pääsiäisen isoilla urheilumäärilläkin on osuutta asiaan. Varmaan molempi parempi noin niin kuin pöpöjen kannalta. Kun keho on valmiiksi urheilun takia stressitilassa eikä se saa tarpeeksi laadukasta polttoainetta, että se palautuisi ja vastustuskyky toimisi, niin pöpöt pääsevät iskemään. Toivottavasti minä nyt eheydyn keskiviikon maastopyöräkurssille ja varsinkin viikonlopun kevätleirille. Tosin mulla on tapana sairastaa flunssaa aina 1,5 päivää. Eli pitäisi ehtiä parantua.