Maastopyöräkurssilla

Eilen oli toinen kerta Suomen Ladun maastopyöräkurssilla. Eka kerta oli aika pitkälti teoriaa ja pyörän huoltamista (ehti tulla kylmä), mutta eilen lähinnä ajettiin. Mulla oli ensimmäinen toipilaspäivä lenssun jälkeen, mikä toki sopi yhteen ylämäkitreenien kanssa kuin kissa ja katkarapu. Tänään on tosin ollut huimasti parempi olo, joten ehkä räkä jäi sinne Paloheinän rinteisiin.

Koska minulla ei ole kuvia maastopyöristä,
niin kuvituksena on maastokissoja.

Meidän opemme on tosi kova jätkä eli alamäkiajon nuorten euroopanmestari ja isojen poikien maailmancupissa pistesijoille päässyt Matti Lehikoinen. Hän on ajanut 10 vuotta ammattilaisena, päin puuta, enduroa ja sen sellaista. Eli ihan pätevä jätkä. Matin puhetyyli on hauska: U-käännös esimerkiksi ei ole ikinä vaikka uukkari, vaan esimerkiksi uganda tai ukemi. Ekalla kerralla Matilla oli myös apuope Tom, mutta nyt viimeksi Matti opetti meitä yksin.

Katse pitää nostaa ylös ja suunnata sinne, minne on menossa.

Suurin ahaa-elämys minulle on tähän mennessä kurssilla ollut se, että ei kannata katsoa sitä pahaa paikkaa, minne ei halua ajaa, vaan sinne, minne haluaa ajaa. Eli "apua tossa on kivi, apua tossa on kivi" johtaa vain siihen, että sitä kiveä päin ajaa. Lisäksi kannattaa katsoa kauemmas menosuuntaan eikä ihan siihen etupyörän eteen. Tämä auttaa hurjasti esimerkiksi pitkospuilla.

Isomman esteen tullessa kannattaa nostaa etupyörää eli keventää.

Eniten minä olen saanut kurssilta kuitenkin itseluottamusta tehdä juttuja. Ryhmäpaine ja se, että joku sanoo, että nyt meet tosta, auttaa kummasti. Ja kun on kerran mennyt yhdestä pahasta paikasta, niin uskaltaa mennä vastaavasta paikasta toistekin. Eli nyt minulla on ego samalla tasolla kuin ekana maastopyöräkesänä ja hurjasti paremmat taidot.

Maastoa kannattaa ennakoida ja ajoittaa polkeminen sen mukaan

Me ollaan Supersuunnistajan kanssa (alkeis)kurssilla kokeneemmasta päästä. Me olemme myös ne kaksi, jotka kurssilla pannuttavat. Muilla on vielä se emmäuskalla-vaihe menossa, mutta me olemme elämässämme jo siinä pisteessä, että jos ei kaadu, niin ei ole yrittänyt tarpeeksi ja tarpeeksi haastavista paikoista. Kurssin hienoin kaatuminen -titteliä pidän hallussa tietenkin minä. Eilen päivän päätteeksi ajelimme pitkän trailin takaisin Paloheinän parkkikselle. Reitti sisälsi paljon niitä jo mainittuja pitkospuita. Muuten pitkospuut ovat ihan hauskoja, mutta minulla on vielä pientä ylitsepääsemistä pitkospuiden väliraoissa: ekana vuonna Rokualla menin ja jumitin fillarini renkaan juuri sellaiseen rakoon, ja vanne vähän vääntyi. Siksi raollinen pitkospuu on edelleen aika jännä (ja tuijotan nimenomaan sitä rakoa enkä sitä lankkua, jolla haluan ajaa). No, jokatapauksessa taisin eilen varoa jotain rakoa tai olla muuten vaan tosi urpo, koska yht'äkkiä ajoin vain ulos (vai alas?) yhdeltä pitkospuulta. Ja mukkelismakkelishan sitä mentiin! Oli kuulemma näyttävän näköinen kupsahdus. :) Ope huuteli, että olenko ehjä - ja Supersuunnistaja oli kuulemma todennut hänelle, että mua varmaan lähinnä harmittaa, että mulla ei ollut kypäräkameraa enkä saanut pannutusta videolle (totta - lisäksi vähän nolotti kaatua muiden nähden, vaikka en sitä yleensä kamalasti häpeäkään). Muuten paluumatka meni tosi kivasti ja vauhdikkaasti, ja uskalsimme ainakin etupäässä ajella sellaisistakin kohdista, missä toiseen suuntaan talutimme.

Vaikeampia paikkoja kannattaa ajaa moneen kertaan,
jotta saa varmuutta toistoista

Viimeinen kerta kurssia on ensi tiistaina. Mutta sitä ennen triathlonleireillään Vierumäellä. Pitäisiköhän sitä jaksaa alkaa pakkailla?