Kisakauden avaus

Eilen sitten käynnistyi kisa(kynsi)kausi, kun otimme Supersuunnistajan kanssa osaa Spring Adventureen. Mulla oli ollut kiireinen viikko, eikä motivaatio ollut perjantai-iltana ja lauantaina aamulla ihan paras mahdollinen. Mutta onneksi fiilis koheni Hyvinkäälle kisakeskukseen päästessä, vaikka juuri ennen lähtöä tajusinkin, että olisin voinut ottaa mukaan uuden kypäräkameramme - ja kaikki oli sen puuttuessa ihan pilalla. Myöhemmin sekoilin Garminin ja vaihtojen kanssa - ja kaikki oli vielä enemmän pilalla. :) Insinööri urheilee...

Perinteiset kisakynnet Pink Wheels -teemalla. Taustalla
käsinauhan tehtävää suorittava tuubihuivi.

Me osallistuimme taas kilpasekasarjaan, ja tavoitteena oli olla jotain muuta kuin viimeinen sija. Keksinkin perjantaina, että asetan itselleni tavoitteen jokaiseen kesän kisaan, ja jos pääsen tavoitteeseen, lahjoitan team Elina Jouhkin keräykseen lisää rahaa. Eilen päätin, että potti kasvaa jokaisesta voitetusta sekaparista. Niitä kun ei ikinä tule kovin montaa, joten jokainen päänahka on arvokas. Minun ei tarvinnut edes lähteä kisaan säälittävässä ikkunaverhotiiminauhassani: Vuorikiipeilijä M palasi tällä viikolla Nepalista ja oli ostanut sieltä halvalla kasan piraatti-Buffeja. Hän tuli eräänä aamuna töihin pinkki tuubihuivi kaulassaan. Kun minä iskin silmäni siihen ja kysyin, että mistä noita voi ostaa,Vuorikiipeilijä M ojensi huivin minulle ja sanoi, että saat sen, ostin näitä Nepalista tosi monta. Siis aivan loistavaa! Huivi toimii kaksin kerroin kierrettynä tosi hyvänä hihanauhana. Syöpäsäätiö kiittää Vuorikiipeilijä M:ää! :)

Itse kisa meni vähän niin ja näin. Pyöräily alkoi muuten ihan ok, mutta valitsimme ekalla rastilla ruuhkaisamman puolen lähestyä rastia, missä meni vähän aikaa hukkaan, ja kaikki muut seka- ja naisparit pääsivät karkuun. Taisimme kuitenkin myöhemmin suunnistaa vähän paremmin (tai siis Supersuunnistaja taisi, minä hengasin tapani mukaan peesissä), koska taaksemme jäi 1-2 sekaparia ja jokunen naispari. Tosin kisaan kuuluvan köysitehtävän sai käydä tekemässä missä välissä vaan, ja osa pareista otti sen heti alkuun. Vertailu sijoituksesta oli siis vaikeaa.

Maisema ekalta  juoksuosuudelta: hiekkakuppalla mäkiä riitti!

Isoin moka tuli ensimmäisellä juoksuosuudella, missä suunnistettiin ilmakuvakartan kanssa. Me emme tajunneet ottaa pyöräilyn yleiskarttaa (josta olisi näkynyt korkeuskäyrät) mukaan, ja juoksimme yhden rastivälin tosi mäkistä reittiä tasaisemman ja nopeamman vaihtoehdon sijaan. Tosin juoksuosuuksilla menoa haittasi enemmän minun suunnattoman surkea juoksukuntoni: hapenottokyky olisi riittänyt, mutta jalat väsyivät. Päätinkin jo maanantain kuntorasteilla, että käyn kerran viikossa suunnistamassa: kuntorasteilla saa juosta metsässä eli pehmeällä alustalla, ja se on "hauska" tapa lenkkeillä. Ehkä sitten saan jalatkin taas tottumaan vähän paremmin juoksemiseen rasittamatta liikaa polviani. Ja opin nimenomaan sitä metsässä juoksemistakin, missä olen tosi huono. Kuvittelisin, että tie kuin tie menee sen jälkeen tosi helposti, kun osaan könytä keskellä korpea - ja selviän loppukesästä Tahkon puolimatkasta.

Mutta takaisin tähän kisaan. Minä luulin meidän olevan pitkään ihan vikoja, mutta kolmanneksi viimeisellä eli melontaosuudella meitä vastaan meloi kaksi paria, kun olimme melomassa rastilta takaisin vaihtopaikalle. Tämä nosti fiiliksiäni ihan tajuttomasti, ja kun onnistuimme pitämään sijoituksemme jopa melontaa seuranneella juoksuosuudella, niin lähdin vikalle pyöräosuudelle ihan apnan raivolla - Supersuunnistajakin yllättyi, kun meikä posotti menemään, vaikka olin juuri juoksussa valittanut, kuinka loppu jalkani ovat. No, pyöräilyssä käytetään vähän eri lihaksia kuin juoksussa ja ne taitavat olla niitä, joita olen kyykkäämällä koko talven kasvatellut.

Meikäläisen perinteiset näkymät juoksuosuuksilla:
Supersuunnistaja kirjaimellisesti raahaa minua mukanaan.

Toinen sekapari oli pyöräilyn alussa ihan kannoillamme, mutta pidimme heidät takanamme vielä teknisen osuuden alkuun. Polun alussa oli kuitenkin muutama mutainen kohta, ja meikäläinen lensi mukkelis makkelis - ja toinen pari pääsi ohi. Tämä luonnollisesti keljutti minua käsittämättömän paljon, ja vedin siellä pöpelikössä istuessani perinteiset itkupotkuraivarit ja ulisin, kuinka paska olen, kun en osaa edes pyöräillä. Mielialani kuitenkin kohosi, kun pääsimme pitkospuille ja homma alkoi sujua - kunnes taas kohtasimme mutaa ja märkiä juuria, ja Mintun itsetunnon oli taas aika ottaa syöksylasku. Onneksi pyöräilyn tekninen osuus loppui alamäkeen, jonka laskin Matti Lehikoisen opeilla erittäin mallikkaasti, ja siten sain loppuun hyvän fiiliksen. Voi Supersuunnistaja-parkaa: meikäläisen urheilussa on mukana aina suuria tunteita,ja hän saa niitä aina aitiopaikalta seurata. Hän tosin itsekin (taas) illemmalla totesi, että onneksi minun tunnekuohuni menevät ohi aina muutamassa minuutissa, niin niitä sietää ihan hyvin.

Toinen sekapari meni siis menojaan, mutta poljimme kuitenkin reippaasti takaisin vaihtopaikalle ja minä suunnittelin matkalla meille valmiiksi uintitaktiikan. "Loppuhässäkkänä" kun oli Finnfoam-levyn kanssa uiskentelua Vantaanjoessa. Levy piti kantaa vähän matkan päähän yläjuoksulle ja meloskella sillä sitten hakemaan rasti alajuoksulta, minkä jälkeen sai nousta vedestä, viedä levyn pois ja juosta maaliin. X-kaadossa yritimme uida niin, että Supersuunnistaja on takana. Sillon hän kuitenkin tippui heti veteen ja ui lähes koko matkan levyn perässä. Koska minä olen meistä kahdesta äänekkäämpi ja kovempi käskyttämään, ehdotin, että pelaamme vahvuuksilla ja minä menen taakse, koska saan varmasti karjuttua selkeitä ohjeita Supersuunnistajalle, että pääsen hyvin kyytiin ja pysyn siellä. Joko taktiikka toimi tai opimme edelliskerrasta jotain, koska nyt homma sujui oikein mainiosti ja pysyimme molemmat koko matkan levyn päällä. Eli talviturkkia ei kai tullut heitettyä vieläkään, kun emme kastuneet ihan kokonaisvaltaisesti. :)

Yhteistyötä yli tiimirajojen: yhdellä fillarirastilla lyhyemmät
naisjoukkueet tarvitsivat muiden apua. Me hoidimme
homman niin, että väkivahva meitsi punnersi pitkän
mutta höyhenenkevyen Supersuunnistajan ylös.
Sukupuoliroolit my ass! :D

Maaliin selvisimme vähän yli 4,5 tunnissa, ja ehkä yksi sekapari jäi taaksemme. Tämä ei ole kuitenkaan vielä varmaa, koska tulokset eivät ole vielä valmiit. Me emme kuitenkaan saaneet yhtään sakkoa, joten on mahdollista, että emme ole viimeisiä. Jee!

Illalla palkitsimme itsemme harrastamalla tiedostavaa kuluttamista ja käymällä syömässä Tapiolan uudehkossa vähän hienommassa ravintolassa Kylässä: Espoossa on tosi köyhä iltaelämä ja hyviä ravintoloitakin on aika vähän. Siksi on kivaa tukea paikallista yrittäjää ja koettaa pitää edes jonkinlaista kaupunkikulttuuria hengissä. Ruoka oli oikein hyvää - varsinkin minun jälkkärini eli mustikkainen crème brûlée. Pitää tukea paikallista toistekin! Ravintolassa Supersuunnistaja sanoi miettineensä, että pitäisikö meidän olla oikeasti kuntosarjassa. Mutta koska meidän tullessa maaliin jotkut kuntosarjalaiset (joiden reitti siis oli lyhyempi) vasta lähtivät uiskentelemaan, hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että olemme oikeutettuja kilpasarjaan. Ja hei, pitäähän jonkun tehdä se toiseksi viimeinen parikin onnelliseksi! ;)