Ihmissuden jäljillä

Eilen, ihastuttavassa kesäsateessa oli HiQn äMMien ensimmäinen pidempi treenikisa ennen elokuun SM-rogaa. Virolaiset ovat kovia rogaamaan, ja he olivat ystävällisesti tulleet tänne meidän puolelle Suomenlahtea järkkäämään seikkailurogainingin nimeltä Libahundi Jälg (eli Ihmissuden Jälki). Vantaan suunnistusseura Pihkaniskat jeesailivat.

Valmiina lähtöön. Takana näkyvät Supersuunnistaja ja ToinenNainen
eli huippujoukkue nimeltä Kielimuuri.

Vaikka viikolla oli ihanaa auringonpaistetta, jota oli kiva katsella toimiston ikkunasta, luvattiin koko viikonlopuksi sadetta. Onneksi ennusteet vähän paranivat viikonloppua kohti, mutta oli se lauantai kuitenkin lopulta koko viikon sateisin päivä. Me saimme sitten niskaamme pari vähän kovempaa sadekuuroa ja paljon tihkua siinä välissä. Mutta mitäpä tuosta - kastuu sitä hikoillessakin.

Alku taisi mennä näin ensikertalaisilla edustusurheilijoilla jännityksen piikkiin, kun saimme heti alkuun mojovan pummin. Saimme aikaiseksi myös ensimmäisen kisakärhämän, kun Milka alkoi kitistä, kuinka kaikki menee ihan päin mäntyä, ja minä äidyin ärähtämään, että lopeta se valittaminen tai se tarttuu minuunkin. Mutta lopetti se. Ja rastikin löytyi, kun vähän rauhotuttiin ja paikannettiin itsemme kartalle. Ja me olemme yhä mainioissa väleissä. What happens in the woods, stays in the woods. Minun tunnelmani pääsivät laskemaan myös vähän, kun likastuin kalliolla ja hajotin kompassini. Onneksi ehdin opettaa torstain kuntorasteilla Milkan ottamaan suunnan, niin ei minun kompassitaitojani tarvittu enää mihinkään. Saatoin keskittyä pysymään Milkan peesissä.

Leimaus. Minä menin leimaamaan heti perässä, koska tavallisilla rasteilla
kaikkien joukkueen jäsenten piti leimata.

Seikkailurogainingista seikkailun teki kuusi tehtävärastia, joilla osa rastin pisteistä tuli suoritettavasta tehtävästä. Me kävimme tehtävärasteista neljällä. Ekalla piti ottaa hymyilevä selfie, missä näkyi rastimääreenä ollut jyrkänne, tokalla piti ratkaista sudoku tai irroittaa ketju pulmatehtävästä. Kolmas rasti sijaitsi lammen rannalla, ja siellä piti heittää frisbeetä kaverille lammen yli. Viimeinen ja ihan maalin (eli siis lähdön) vieressä ollut rasti oli kahdeksan yhden pisteen rastia, johon saimme kartan vasta lähtöalueelle mentäessä.

Hymyilyselfie rastilla numero 70. Takana jyrkänne ja näköjään rastilippukin.

Pulmarasti oli tehtävärasteista ihan paras: siellä oli tehtävän lisäksi tarjolla vettä, urheilujuomaa ja naposteltavaa. Suolakurkut olivat siinä kolmen tunnin korvilla ihan sairaan hyviä (ja Milka tsemppasi koko ensimmäisen puolikkaan ihan vain niitä ajattelemalla)! Niiden syömiseen saattoikin käyttää vähän aikaa, koska minä vanhana pulmapelien omistajana ratkaisin tehtävän noin minuutissa. Sinä aikana Milkakin oli jo ehtinyt syödä aika monta kurkkua ja virolaisen herkkumakkaran siivua - ja ratkoa siinä sivussa puolet sudokusta.

Näin leimataan SI-järjestelmällä. Tikku reikään ja se sanoo piip.

Supersuunnistaja oli reissussa ToisenNaisen kanssa, ja he olivat kovempina juoksijoina käyneet lopuillakin tehtävärasteilla.Kuusijärvellä piti suppailla hakemaan rasteja järveltä ja toisella meidän missaamallamme rastilla oli yksi joukkueen jäsenistä kiskottu köydellä puuhun hakemaan rastileimaa.

Suon ylitys. Emmimme ensin tätä reittivalintaa, mutta ToinenNainen markkinoi
tämän suon Sipoonkorven klassikkona. Eivät tossut pahasti kastuneet,
mutta vähän tämän jälkeen tuli ISO pummi.

Meille tuli pari pahempaa pummia, vaikka yleisesti ottaen homma toimi mainiosti. Milka on nykyään jo niin hyvä suunnistaja, että minun tarvitsi perässä juoksijana yleensä vain pysyä vauhdissa ja joskus ihan loppumetreillä vähän auttaa rastinotossa. Vika tehtävärasti oli kuin meille tehty, kun minä luin karttaa ja huutelin edellä pinkovalle Milkalle ohjeita. Ja hänen leimatessaan minä luin jo seuraavaa rastia. Näillä pikkurasteilla vain toisen piti leimata, vaikka normaalisti kaikki joukeen jäsenet leimasivat minuutin sisällä.

Pummien takia meidän piti muuttaa suunnitelmia lennosta ja jättää osa rasteista hakematta. Onneksi suunnitelmien muuttaminen oli helppoa, koska alkuperäiset suunnitelmat sulivat kartasta pois sateessa. Olimme laittaneet kartat suojamuoveihin, mutta alleviivaustussi ei silti pysynyt kartassa, joka oli vedenkestävää matskua. Siihenkin meni vähän aikaa, kun välillä emme olleet ihan synkassa siitä, mitä kautta kullekin rastille olimme menossa. Maaliin kuitenkin päästiin hyvissä ajoin ennen aikarajaa, ja pisteitäkin kertyi ihan mukavat 98.

Niin se sade iloisesti ripsi mutalätäköihin

Ja sitten rogauksen lempiosuuteeni eli spekutukseen! Tuloksia katsellessa tuli todettua, että naisten sarjassa oli meidän edellämme aika tiukkaa vääntöä. Jos olisimme jättäneet yhdenkin isommista pummeistamme tekemättä, olisimme ehtineet edes toiselle kahdesta viiden pisteen rastista, jotka nyt jätimme käymättä. Silloin olisimme olleet naisten sarjassa sijalla 11. (nyt olimme 16.) ja kaikista joukkueista 74. tai 75. (nyt olimme 85.) Jos minä en olisi ollut niin puhkipoikki ennen kuin sain Milkalta saksalaista kofeiinisuklaata (ihan kreisiä ainetta!), olisimme saattaneet olla yhden sijan parempia: meitä edeltävällä naisjoukkueella oli sama pistemäärä, mutta reilut kuusi minuuttia parempi aika.

Maalissa ja jonossa odottamassa SI-tikun purkua

Mutta sehän suunnistuksessa on hauskaa: aina voi parantaa. Voi olla joko fyysisesti paremmassa iskussa tai pummata vähemmän. Tai jopa molempia. Seuraava koitoksemme on kesäkuun alussa Tampereella Yö-rogainingissa. Toivottavasti silloin ei sada, koska yösuunnistus sateessa on kuulemma ihan sika vaikeaa. Minä olen tissiposkena suunnistanut pimeässä vain hyvällä säällä, ja Milka ei ole tehnyt sitä koskaan. Eli eiköhän se hyvin mene. Mikä tärkeintä, on Tampereellakin luvassa ruokaa! Partiolaiset pitävät reitillä yökahvilaa.

Loppuun vielä tilannekuva bloggausvaiheesta. Kartan analysointi oli taas kerran hieman
hankalaa. Kuvassa myös hajonnut kompassi. Tuo pyörylä on nykyään irtomalli.