I accidently rogaining

Oho, en ilmonnu, vaan Supersuunnistaja hoiti homman. Olisi ehkä pitänyt, koska toi tyyppi "ei jaksanut" (ultralle aikova kestävyysurheilija jaksaa yllättävän vähän asioita...) keksiä uutta nimeä meidän tiimille, vaan mentiin samalla leffalla kuin Spring Adventuressa. Booooring! Tapahtuma oli joka tapauksessa Kalevankierroksen 2 + 2 h rogaining. Eli 2h rogaa lauantaina ja toinen mokoma sunnuntaina osittain samoilla rasteilla. Mä olin mukana vain lauantaina. Sunnuntaina Supersuunnistaja sai juosta sielunsa kyllyydestä (ja voittaa koko leikin), kun minä kävin vähän kyykkäämässä.

Mainostin. Tällä kerralla yllytin antamaan rahan sijaan soluja.

Rogainingin yleisin virhe on sohlata reittivalinta vartissa ja sitten puuhastella kaikkea muuta. Mekin olemme sortuneet moiseen aina aiemmin ja yliarvioineet ehtimistämme. Nyt harrastimme korkeampaa matematiikkaa ja ennustamista, kun arvioimme keskivauhdiksemme 9-10 min/km. Koska minä hölkyttelen peruslenkillä helposti 6 min/km, epäilin polkujuoksevani suunnilleen 8 min/km. Ja koska suunnistaessa pitää välillä rypeä rämeiköissä, niin pessimistinä keskivauhtia piti vielä hieman hidastaa. Ja sitten päädyttiin tuohon kymppiin. Sitten vaan viivotin käteen ja laskemaan. Kartan mittakaava oli veikeä 1:11300, mikä toki helpotti laskemista. Kolmen yritelmän jälkeen saimme kun saimmekin aikaan suunnitelman, missä juoksimme mahdollisimman paljon poluilla, haimme kivasti rasteja ja ehdimme 2 tunnissa takaisin lähtöpaikalle.

Puussa oli iso maja. Valitettavasti
ei ollut aikaa kiivetä ylös.

Ja ei kun matkaan. Tällä kertaa mukana ei ollut muuten edes multisportissa käyttämäämme "talutushihnaa", vaan juoksin ihan omien aamiaisleipieni voimalla. Jalat olivat hieman jumissa edellisen päivän fillaroinnista, mutta juoksu kulki silti yllättävän hyvin. Supersuunnistaja oli ajatellut, että mä suunnistaisin osan matkasta, mutta mun suunnistamiseni jäi kahteen (helppoon) rastiväliin, koska mun piti lähinnä keksittyä askeltamaan juurien yli ja olemaan liukastumatta märillä kallioilla. Polkujuoksu on aika jännää puuhaa.

Välillä maasto hidasti. Ihan pikkasen.

Mä lähdin matkaan lähinnä juostakseni pitkän polkujuoksulenkin, enkä kisaamaan sata lasissa. Siksi ehdin leikkiä turistiakin ja ottaa reippaasti fotoja. Esteitä olisi polkujuoksumielessä saanut varsinkin tokavikalla rastivälillä olla vähän vähempi (oikeesti, sillä pirun polkupätkällä oli varmaan 50 kaatunutta puuta), mutta muuten oli oikein kivaa. Vaikka jalka painoikin, ja pylly sekä polvi välillä vähän vihoittelivat, en mä vetänyt missään vaiheessa kilareita enkä tainnut edes kiroilla. Olin siis oikeasti yllättävän hyvällä tuulella koko kisan.

Minäkin löysin rastille! Ja vielä juosten!

Uhkailin jossain vaiheessa, etten pysty piriformikseni kanssa ottamaan loppukiriä, mutta otin sen silti, vaikka ei olisi edes tarvinnut. En vaan osaa olla ilmankaan. Olimme maalissa huikeat 4 min ennen aikarajaa ja keräsimme 31 pistettä eli kaikki mitä aioimme ja yhden bonusrastin. Eli suunnitelma piti timanttisesti! Ja keskivauhdiksikin tuli ihan vähän vajaa 10 min/km. Meidän tuloksellamme sijoituttiin vähän puolen välin alapuolelle.

Niissä miljoonassa polulle kaatuneessa puussa oli
kussakin kolme miljoonaa kääpää.

Kun pääsimme kotiin, kipaisimme suihkun kautta Funky Burgeriin purilaiselle. Sen jälkeen mä ehdin ottaa vartin power napsit, minkä jälkeen menimme leffaan katsomaan Kapteeni Amerikkaa. Lauantai sisälsi siis kaikki Maslown'n tarvehierarkian peruspilarit: sporttia, hyvää ruokaa, päikkärit ja väkivaltaviihdettä. En valita.

Pieni sielu ja välineurheilua

Perjantaina oli vapaapäivä, ja kävimme Supersuunnistajan kanssa fillarilenkillä. Lenkkiä ennen kävin tilaamassa kevyemmät kisakiekot Punaiseen Paholaiseeni. Nyt pitäisi vaan hommailla netistä pinkit kumit, vaikka ne eivät kyllä yhtään sovi fillarini väreihin. Mutta ehkä shokkiarvo on sitten sitäkin parempi. Hankin kiekkoihin kyllä mustatkin kumit, mutta jos hyvät pinkit köytyvät, niin vaihdan ne täksi kesäksi. Tosin pitäisi tilata nopsaan, koska Sääksi triathlon on 2 viikon päästä.

Mutta takaisin perjantaihin! Shoppailun jälkeen suunnattiin auto Bembölen kahvituvalle, pantiin se parkkiin ja nostettiin fillarit telineestä. Supersuunnistajalla on vain maastopyörä, eikä hän meinaa hankkia siihen edes sileitä kumeja Tahkoa varten. Hän on kyllä ihan kova polkemaan, ja herätti juuri viikko sitten kauhua ja kunnioitusta Giro d'Espoolla 28 km/h -ryhmässä. Minkä vehkeissä häviää, sen sisussa voittaa... Minä en kuitenkaan tällä kertaa lähtenyt maastopelillä liikenteeseen, kuten yleensä yhteislenkeillä, vaan maantiepyörälläni. Supersuunnistaja meinasi pysyä peesissä.

Ulkona taisi lennellä lokkeja. Miisu närkästyi,
kun kuvaaja häiritsi kyttäystä.

Luojan kiitos hän ei pysynyt! Egoni ei olisi ehkä kestänyt sitä. Mulle on ihan okei olla paskempi maastopyöräilijä ja juoksija. Ja sekin on ok, että Tahkolla Supersuunnistaja luultavasti menee ohi juoksuosuudella. Olenjopa  jo alkanut totuttautua ajatukseen, että jossain vaiheessa hän kenties oppii uimaan mua kovempaa. Mutta mä en jumaliste häviä maantiepyörällä maastopyörälle! En, vaikka siellä olisi mikä Lance Armsrtong polkemassa! (Tai ehkä mä Lancelle häviäisin kyllä...)

Iltapesu on meillä päin joukkueurheilua

Pitäisi varmaan kyetä olemaan niin hieno ihminen, että osaisi aina ja kaikkialla olla iloinen toisen puolesta. Ja kyllähän mä yleensä olenkin. Vaikka mä olenkin kova kilpailemaan, ja Supersuunnistajan voittaminen jossain on ehkä kaikkein siisteintä, koska hän on mun mies ja lempikilpakumppanini, niin kyllä mä yleensä häviän hänelle ihan suosiolla. Tässä oli kyse nimenomaan kilpavarustelusta ja siitä, että maantiepyörästä on maantiepyöräilyssä oikeasti jotain hyötyä. Eli mulla oli tarve voittaa Supersuunnistajan fillari, ei itse miestä - se oli sitten ihan vaan kiva plussa. :)

Mutta onneksi sain sitten venailla Supersuunnistajaa useampaankin otteeseen: ensin halusin tarkistaa Velskolan risteyksessä, että olen menossa oikeaan suuntaan. Sitten odotin häntä samasta syystä (aika vähän kyllä!) Rinnekodilla ja lopuksi Bodmintie ja Röyläntien risteyksessä. Ja mä en polkenut edes mitenkään täysiä: kisavauhtia koetin polkea, vaikka koko ajan ja varsinkin ylämäissä vähän pelotti, että koska Ääsääs polkee ohi. Keskityin sitten hokemaan itselleni, että "Tee vaan oma treeni. Tee vaan oma treeni." Luulin jossain vaiheessa Röyläntiellä, että Supersuunnistaja olisi ihan perässäni ja soimasin itseäni, miten surkea olenkaan, kun en edes välineillä pärjää. Ja pakko myöntää, että olin pienisieluinen ja vahingoniloisesti tyytyväinen, kun jouduin odottamaan Supersuunnistajaa Bodomintien risteyksessä niin kauan, että epäilin jo toisen ajaneen harhaan.

Timanttiananas meinasi joutua parempiin suihin, joten
se piti pelastaa hyllyn päälle. Unski ei syö kukkia. Se on vaan sidekick.

Ihan kiva 37 km lenkki tuo kuitenkin oli. Keskinopeus ei ollut mulla kovin korkea, koska pysähtelin niin monta kertaa venailemaan Supresuunnistajaa ja vielä muutaman kerran säätämään fillaria: olen viimeksi ajanut ilman aika-ajotankoja ja satulaa piti siksi siirtää eteen ja ylös. Ja olihan tuolla reitillä jokunen mäkikin...

Uusi välilehtii

Olin tuossa jokin aika sitten polkujuoksemassa Vuorikiipeilijä M:n kanssa. M halusi kokeilla polkujuoksua, ja koska minä en suostu hänen (tai kenenkään muunkaan) kanssa normilenkille, niin sovimme polkujuoksutreffit Keskuspuistoon.

Lenkin jälkeen janotti

Lenkillä juttelimme kisoista, ja Vuorikiipeilijä M ehdotti, että listaisin kaikki kisani ja tulokseni blogiini. Hauska idea! Listasta voi helposti tarkkailla omaa kehitystä tai sen puutetta. Joten olkaapa hyvä: tuossa otsikon alla näkyy nyt uusi välilehtivalikko, ja toisella välilehdellä ovat kaikki minun "uuden ajan kestävyysurheilukisani". Otin siis mukaan kaikki blogin aikaiset kisat ja jätän muinaiset Venlojen viestin pummailuni ja ainokaisen maratonini historian hämärään, minne ne kuuluvatkin. :)

Melkoiset mittelöt

Lauantaina kisailtiin sitten toista kertaa ikinä Maastomittelöt. Ja minä ja Supersuunnistaja olimme mukana ekaa kertaa. Toiselle meistä kerta jää kuulemma viimeiseksi, koska ratamerkinnät eivät olleet ihan joka kohdassa sellaiset, että olisi saattanut posottaa tuhatta ja sataa. Meitä hitaampia se ei haitannut niin pahasti... Sai hengähtää hetken, kun mutkassa pälyili, että minne pitää seuraavaksi juosta.

Kisa alkoi aamuysiltä pyöräilyllä. Maastopätkää oli 18 km reitistä noin 5 km, joten porukka ehti hieman hajota ennen polulle kurvaamista. Vähän ruuhkaa siellä silti tuli, kun mamikset taluttelivat likaa vaikeampia paikkoja. Oli ihan hyvä, että olimme käyneet Supersuunnistajan kanssa tutustumassa reittiin, koska jo ihan alussa joltain kilpailijalta meinasi mennä usko omaan reitinlukutaitoon ennen seuraavaa rastimerkkiä. Pitäisi kyllä olla reittimerkkejä niin tiuhaanniin, että jokaiselta merkkinauhalta näkee aina helposti seuraavan.

Meikä juoksee! Enkä ees ole kamalan
tuskaisen näköinen! (kuten yleensä)
Kuva: Matti Lukkanen / Maastomittelöt

Meikäläinen tykitteli ihan kivaa vauhtia ainakin kolmanneksen teknisestä pätkästä, kunnes vauhti loppui hankalassa ojan ja kallioisen rinteen yhdistelmässä ja päätin ottaa lähituntumaa maastoon. Sen jälkeen jalkauduin yleensä ajoissa, mutta onnistuin toki kaatumaan vielä noin puolivälissä - ja siinä vaiheessa Supersuunnistaja ohitti minut. Hölmöilin myös maasto-osuuden jälkeen, kun meinasin ajatuksissani lähteä uudelleen polulle - eli juoksureitille. Osa kilpasarjasta oli kuulemma polkenut sitä juoksureittiä pitkäänkin. Minä havahduin sentään 5 metrin jälkeen - päästettyäni pari kilpailijaa ohi. Onneksi minua lohdutti takaisin hiekkatielle päästyäni yksi kilpasarjan tyttö, joka kertoi olevansa vasta fillariosuudella, koska eksyi pahasti. Kilpasarja starttasi kuitenkin 2h ennen meitä kuntosarjalaisia ja suoritti molemmat lenkit kahdesti. Eli minun 5 metriäni ei ollut vielä kovin paha pummi. Pyöräilyyn meni aikaa minulta 1:11.04.

Juoksu lähti kulkemaan heti häkellyttävän hyvin, ja pysyin Berliinin maratoonarin peesissä yli 4 km. Vaikka jossain siinä nelosen ja vitosen välillä vähän hyydähdin (ja arvoin reittiä, koska osa reittimerkeistä oli kadonnut), niin sain vielä ihan lopussa herra maratoonarin vielä kiinni. Eli jaoin voimani (ihan vahingossa kylläkin) oikein loistavasti. Juoksuun aikaa meni 1:24:50. Polkujuoksu on oikeasti kauhean paljon kivempaa kuin maantiellä köpsyttely. Tuleeko musta nyt sittenkin joku polkujuoksija triathonistin sijaan? No ei, koska pyöräily on kuitenkin kaikkein kivointa!

Viuh! Siviilien ohitus pientareen kautta! Supersuunnistaja tuli
vastaan kannustamaan mua loppukiriin.

Toisin kuin triathlonissa, ei tässä kisassa saanut urakkaa lopettaa juoksuun, vaan piti polkaista vielä kolmisen kilometriä maaliin. Minulla oli vähän vaikeuksia ottaa viimeisiä mehuja itsestäni irti, ja joku jamppa ohittikin minut muutaman sata metriä ennen maalia. Taidan olla erikoistunut loppukireihin lähinnä juosten. Mutta aika sama. Vähän puuhastelun makua koko hommassa oli muutenkin, koska en ollut ehtinyt perehtyä tarpeeksi siihen juoksupuoleen. Vaikka ohitinkin juostessa pari tyyppiä. Melkoisen uskomatonta! Tai sitten surullista: jotenkin ärsyttää olla huonompi pyöräilijä kuin joku sellainen tyyppi, joka on minua huonompi juoksija. :D

Loppuaika oli 2:44:06 ja sillä sijoittui kuntosarjassa sijalle 34 (49 maaliin päässyttä ja 8 hylsyä) ja naisissa sija oli 5/12. Kyllä mua hiukan huvittaisi mennä ensi vuonna kokeilemaan, että paranisikohan aika, kun vähän reenaisi...

Ei vieläkään 1500

Eilen oli viimeiset uintitreenit hallissa. Ensi sunnuntaina mennään Kuusijärveen. Ohjelmassa oli 30 min uintitesti. Samanlainen tehtiin edellisen kerran tammikuussa. Silloin minä lähdin itselleni tyypillisesti liian lujaa liikkeelle, hyydyin ja uin 1420 m, kun tavoitteenani oli 1500 m. Uinti on muuten ainoa laji, missä minulla on tosi paha tapa lähteä liian kovaa liikkeelle. Juostessa teen sitä lyhyillä matkoilla kuten vitosella ja Cooperin testissä, mutta muuten oikeastaan en.

Nyt otinkin taktiikakseni lähteä kiltisti vikana ja pysyä edellisen peesissä. Tipahdin kyllä vauhdista jossain vaiheessa, mutta vauhti tuntui kerrankin tosi tasaiselta. Harmi, kun menen uintivuoron muiden naisten kanssa kesällä ihan eri kisoihin - ei voi peesata järvessä. Kun tipuin peesistä, aloin olla tosi epätoivoinen, koska kuvittelin, että olimme uineet vasta vähän aikaa. Valkku totesi ennen testiä, että koska emme viimeksi kuulleet pilliä, niin nyt hän vilauttaa lättäriä kaikille päädyssä, kun on mennyt 15 min ja 25 min. No, minä en tietenkään huomannut lättäriä kummallakaan kerralla, ja vaivuinkin uinnin lomassa melkoiseen synkkyyteen, koska aika tuntui todella pitkältä ja tipuin muiden vauhdista jo alkutaipaleella. Jossain välissä vilkaisin kuitenkin Garminiani, ja huomasin uineeni jo 1200 m - eli aikaa ei voinut olla enää paljoa jäljellä. Tämä piristi minua ihan suunnattomasti ja sain aikaiseksi jopa hienoisen loppukirin. Se ei kuitenkaan riittänyt 1500 metrin saavuttamiseen, vaan tulokseni oli 1475 m. Ensimmäinen reaktioni oli otsikon mukainen, mutta onhan tuo kuitenkin parannus. Tosin veikkaan, että se johtuu aika pitkälti siitä, että en lähtenyt liian kovaa. Kyllä minusta kuitenkin tuntuu, että olen oppinut nyt keväällä uimaan paremmin, joten kyllähän tämä on lopulta kuitenkin varsin jees. Ja onpahan vielä parannettavaa. Paljon. :)

 

Kuvituskuvana meikäläisen joka kodin kasvihuone eli lasitettu parveke kera kasvusäkin. Säkissä on kaksi kurkkua ja pienenpieni paprika, jonka selviämisestä en löisi vetoa. Kävin kääntämässä ja kyntämässä viikonloppuna myös palstani, mutta siitä unohdin ottaa kuvia. Siellä kasvaa erilaisia kurpitsoita, mukulakirveliä, naurista, raparperia, ruohosipulia, salaattia ja vattupensas. Toivottavasti edes joku antaa satoa...

Voi pylly!

Mun ahterini on ollut enemmän tai vähemmän jumissa viime kesän lopulta lähtien. Olen käynyt normaalisti hieronnassa noin kerran kuussa, mutta en ole erityisemmin valittanut juuri pebasta, koska olen aina aika kokonaisvaltaisesti jumissa. Nyt perberi on kuitenkin ärtynyt lisää, joten viimeksi  hierojalla valitin asiasta.

Jos en ole vielä tarpeeksi julistanut, niin kerrataan ihan vaan tyytyväisen asiakkaan pyytettömyydellä (en siis hyödy tästä mitenkään), että Kalliossa on kaiken maailman muiden hierontapaikkojen (jotenkin se aina naurattaa kavereita, että käyn hieronnassa juuri Kalliossa...) lisäksi paras urheiluhieroja, missä happy end tarkoittaa sitä, että kamala rusikointi loppuu ja selkä taas vaihteeksi liikkuu.

Joka kodin hierontalaitos

No, valitin siis persettäni Mikalle, joka kysyi heti, että tuossako se sattuu. No, siinäpä (eli siitä perslommon kohdalta ja syvältä) juuri. Siinä on kuulemma lihas nimeltä piriformis, joka painaa iskiashermoa. Vika voi johtu joko siitä, että itse piriformis on jumissa, alaselkä on jumissa tai alaselän nikamat ovat painuneet kasaan. Myöhemmin googlailin ja totesin, että mun vaivalle on jopa nimi: se on piriformis syndrooma.

Mika sitten koukisti polveni, survaisi kyynärpäänsä (ehkä, en nähnyt, kun olin vatsallani, mutta kyynärpäältä se tuntui) kipeään kohtaan ja heilutteli säärtäni eri suuntiin. Ensin sattui niin paljon, että piti oikein keskittyä hengittämään, mutta kipu alkoi helpottaa aika nopeasti. Sai piriformis kyytiä. Olen tiistain hieronnan jälkeen joka ilta venytellyt pebaa ja jalkojani, rullannut kankkua sekä pilatesrullalla että tennispalloilla (tämäkin on Mikan kuuma vinkki: teippaa kaksi tennispalloa yhteen ja makaa pallojen päällä siten, että selkäranka jää niiden väliin.. Ihan paras kotiselkähieronta!) ja lotrannut kipugeeliä, mutta silti ahteri kipuilee edelleen.

Tee-se-itse-filenuija lähikuvassa

Minulla onkin nyt ensi viikolla tehtävänä suuri valinta: menenkö treenaamaan sekä polkujuoksua että Maastomittelöiden fillarilenkkiä vai vain toista noista ja hierojalle nuijimaan piriformistani auki. Mikalle tuskin saisi aikaa, joten jos menen hierojalle, käyn vieraissa eli naapurin hierontapaikassa. Mutta kaikkia kolmea aktiviteettia on silti vaikeaa tunkea kalenteriin, koska minulla on poikkeuksellisesti tiedossa myös muuta elämää kuin urheilua! Ja nuo kaksi urheilua vievät aikaa ja hierontaan on aikoja jaossa vain rajoitetusti. Lauantain kisassa olisi kuitenkin kivaa olla varmalla fiiliksellä polkemassa ja pylly kunnossa. No, pitää varmaan mennä vaan tosi aikaisin töihin, että pääsee lähtemäänkin aikaisin ja ehtii iltasella tehdä vaikka mitä.

Nyt menen istuskelemaan pilatesrullan päälle, jotta 30 minuutin uintitesti sujuu tänään paremmin kuin tammikuussa.

Juoksu ei kulje kenelläkään

Olen nyt käynyt pari kertaa kuntorasteilla, koska metsässä rämpiminen on polviystävällinen tapa lenkkeillä. Lisäksi ajattelin, että jos osaan ja jaksan juosta varvikossa, osaan ja jaksan tehdä sitä pidempään ja paremmin myös ihan tiellä. Tavoitteenani on nyt polkujuosta tahi suunnistaa kerran viikossa. Edelleenkin hoidan siis peruskunnon rakentamisen muilla keinoin ja juoksen ainoastaan juostakseni lujempaa.

Nyt en tosiaankaan mene lujaa. Eilen etenin poluilla ja hiekkateillä edes jotenkin, mutta siellä oikean metsän puolella homma tuppasi menemään kävelyksi. Ovat ne oikeat suunnistajat vaan aika epeleitä, kun painelevat siellä avohakkuualueilla ja soilla kuin pienet hirvet. Ja luulisi, että meikäläinen osaisi juosta edes niillä kartan valkoisilla osilla, mitkä ovat ns. helppoa maastoa, mutta ehei. Sisäinen nössöni haluaa koko ajan katsella, minne astun, joten homma menee ihan sipsuttamiseksi. Ja jos samaan aikaan pitää osata lukea karttaa, niin kävely on ainoa tapa edetä. Osaan lukea karttaa tiellä juostessa, mutta poluillakin se alkaa heilua liikaa. Juoksu voisi olla helpompaa, kun tietäisi ilman karttaa, minne mennä. Sitä testailen sitten ensi viikolla, kun minulla on polkujuoksutreffit Vuorikiipeilijä M:n kanssa.

Sen näkee naamasta, kun lakkaa saamasta

Mutta minä en suinkaan ole ainoa, joka ei tiedä mitään juoksuista. Toinen, joka on aivan kujalla asian suhteen on turkulainen kissaneiti nimeltä Sissi. Sissi on meidän Unskin tuleva tyttöystävä, ja vielä kaksi päivää sitten vaikutti siltä, että Sissi tulisi täksi viikonlopuksi meille kylään, että se ja Unski pääsisivät tekemään sen kaikkein kauneimman. Sissin kasvattaja kuitenkin soitti eilen, että Sissin juoksut loppuivat ennen kuin kunnolla alkoivatkaan. Unski pettyi niin pahasti, että meni surkeuksissaan merkkaamaan makuuhuoneen lattialla olevan lampaantaljan. Voi Unski-parkaa: herra mouruaa joka yö, mutta silti ei vaan heru. Parempi onni parin kuukauden kuluttua. Unskin kasvattaja onkin sanonut, että kissojen kasvattaminen kasvattaa myös pinnaa. :)