keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Kesä - ja mitä tuli opittua

Olipahan kisakesä! Mä en oo varmaan ikinä laukannut niin monissa kissanristiäisissä kuin viime kesänä. Ja kun niissä kaikissa tapahtumissa nimenomaan laukattiin (vai ravattiin?), niin meinasi puhti loppua jo elokuussa. Mistäs Mintun kesä sitten koostui?

Henkeäsalpaava hiekkakuoppa

Kesä alkoi heti vapun jälkeen Salpaus rogainingilla, missä mitattiin varsinkin meikäläisen jalkojen kestävyyttä. Kuusi tuntia tuntui varsinkin varpaissa, koska maastolenkkarini olivat mystisesti kutistuneet talven aikana. Tulimme maaliin alle minuutti ennen aikarajaa, ja olimme hienosti kahdeksansia 38 joukkueen joukossa. Tulos oli aivan käsittämätön, kun sitä vertasi edellisen syksyn X-Kaatoon.

Kisakausi jatkui viikon päästä Spring Adventurella ihanassa toukokuisessa auringossa. Vaikka kisa vedettiin pitkissä spandexeissa, vietin kisan jälkeen kesän ekaa sortsipäivääni. Kisa meni tosi kivasti, vaikka lopussa olinkin niin puhki, että kaaduin, koska en jaksanut nostaa jalkaani tarpeeksi hiekkatiellä. Ei siis edes polulla, vaan hiekkatiellä.

Kevätseikkailu on hyvä seikkailu

Sitten sainkin palautella jopa kaksi viikkoa, kunnes oli aika polkea Espoon ympäri Giro d'Espoossa. En lähtenyt polkemaan kieli vyön alla, koska heti seuraavalla viikolla oli vuorossa "päälajini" triathlonin kesän eka kisa. Mutta ihan mukavasti aikaani paransin, kun uskalsin lähteä kovemman vauhtiryhmän mukaan.

Giron maalissa

Kesäkuu alkoi Vantaa Triathlonilla. Vielä toukokuussa pelkäsin yöpakkasia ja Kuusijärven lämpötilaa, mutta pelko oli turhaa: saimme polskia yli 20-asteisessa järvessä ja helle sai melkein urheilujuomatkin kiehumaan. Kuumasta säästä huolimatta kisa meni mainiosti, ja alitin 3 tunnin aikarajan, mikä oli tavoitekin. Tästä kisasta jäi varmaan koko kesän paras fiilis.

Kuuman Kuusiksen jälkeen pitää riisua

Levätä ehtii eläkkeelläkin! Uusi viikko, ja uusi kisa! Tällä kertaa vuorossa oli taas multisportia ja No Limit adventure. Mahtoikohan olla pientä kisaväsymystä jo ilmassa, kun Känkkäränkkä tuli mukaan matkaan? Koska kisa oli minulle ihan kamala, olikin hyvä, että nautimme siitä tunnin yliaikaa. Kaikki mikä ei tapa, kasvattaa. Vai miten se meni?

Ennen Juhannusta oli vielä yksi ihan tyhjä viikonloppu, ja se kului mukavasti Jämsässä Jukolan viestissä. Koska minä en osaa suunnistaa, ei minun tarvinnut edes ihan kamalasti ehtiä palautua No Limitistä: karttaa lukiessa kun ei tullut juostua kamalan lujaa. Pysyin kuitenkin myös muita peesatessani kartalla, mistä olen huisin ylpeä! Kokemus oli kiva, ja aloinkin unelmoida tupla-Jukolasta: päivällä Venlat ja siihen päälle vielä joku lyhyt Jukolan osuus. Mutta tämä ei välttämättä tapahdu vielä ensi vuonna, koska yösuunnistus on vaikeaa.

Minne päin pitää lähteä?

Olin suunnitellut tähän väliin Kisko triathlonia ja sprinttiä, mutta joku järki sisälläni käski levätä Juhannuksen lisäksi myös seuraavan viikonlopun. Koska olihan heti heinäkuun alussa vuorossa Rokua ja 30 tuntia multisporttia putkeen. Vaikka lopussa ei jaksettukaan enää juosta, niin mielestäni tämä kisa vaatii etupäässä henkistä kanttia. Mutta kai sitä kuntoa ja jalkavoimiakin pitää jonkin verran olla. Ikinä en ole nähnyt niin paljon hyttysiä, mutta ihan sairaan kivaa mulla silti oli (ainakin nyt muistelisin niin...)!

Vetoapu on joskus tarpeen

Viikon päästä Rokuasta minulla alkoi kesäloma. Ihan liikkumatta en lomallakaan ollut, vaan juoksentelin vähän suolla ja kiipeilin tuntureille. Mutta en varsinaisesti kisannut mitään. Enpä tosin ehtinyt oikein treenatakaan - ainakaan pyöräilyä - koska loman loppu kului uutta kämppää maalatessa. Juokseminen on aikatehokkainta treeniä, joten jokunen aamulenkki tuli sentään pinkaistua. Ja ainakin kerran menin pyöräilemäänkin, kun supersuunnistajakin oli treenaamassa. Ja muutin minä pyöräni ihan itse polkemalla ne tänne.

Kylmä vesi auttaa palautumaan?

Elokuun lopussa olikin sitten hyvä mennä kisaamaan lähes kylmiltään kesän toinen olympiamatka eli Nastola Triathlon. Voin ihan avoimesti myöntää, että kiinnostus hipoi nollaa, mutta tulipahan kisattua. Kesän pyöräilemättömyys kostautui, mutta ihmeekseni olin oppinut jossain välissä juoksemaan, ja lensin (ainakin omalla mittapuullani) kympin reippaasti alle tuntiin. Silti aika huononi Vantaan ajasta puolisen minuuttia, mutta pysyi sentään alle kolmen tunnin.

Hitainta pyöräilyä miesmuistiin

Kiinnostus jatkui korkeana viikon päästä, kun puolipakotin itseni Senaatintorille ja Midnight Runiin. Nastolan hyvä juoksu valoi kuitenkin uskoa itseen, ja lähdinkin posottamaan kymppiä aivan liian lujaa. Hyydyin kuuden kilsan kohdalla tosi pahasti, mutta tein kuitenkin oman kympin enkkani. 50 min haamuraja jäi vielä odottamaan rikkomistaan, mutta onneksi voitin siskoni. ;)

Jos en olisi mennyt lupailemaan tyhmiä, olisi Midnight Runin jälkeen jo alkanut ylimenokausi. Mutta olin sitten mennyt uhoamaan, että juoksen kesällä puolimaratonin. Mietin kauan, että missä tapahtumassa sen kipitän, että ehdin palautua juoksuun ja taas juoksusta X-Kaatoon (johon oli myös tullut luvattua lähteä). Kisaksi valikoitui osallistujamäärältään kiva Kaisaniemen juoksu. Lähdin hankkimaan jotain tulosta ennemmin kuin hyvää tulosta, mutta kun juoksu kerran kulki, niin iskihän se kilpailuvietti päälle kuin miljoona volttia. Kesän urheilut painoivat kuitenkin pahasti, eikä kahteen tuntiin tullut päästyä, vaikka sainkin synttärisankari supersuunnistajasta loppukiriseuraa vikalle parille kilsalle. Mutta lukuisat polvivammani eivät ottaneet juoksusta nokkiinsa, joten uskalsin alkaa tosissani haaveilla triathlonin puolimatkasta.

Puiseva rastielämys

Sen voin sanoa, että mitään en syyskuussa odottanut niin paljoa, kuin että X-Kaato olisi ohi ja saisin alkaa lojua. Pari viikkoa säästelin jalkojani ja parantelin jumista pakaraani, kunnes oli vihdoin kesän viimeisen multisport-kisan aika. Vaikka minua lähinnä väsytti ja kolotti, oli kisaaminen oikein kivaa. Hyvää fiilistä saattoi auttaa se, että homma tuntui sujuvan paljon paremmin kuin edellisvuonna tai alkukesästä. Siis taktisesti - jaloista voimat olivat aika loppu.

Tästä pienimuotoisesta avautumisesta on ehkä aistittavissa, että saatoin ihan vähän kokea, että kesällä oli pikkasen liikaa kisoja ja muuta puuhaa. Mulla oli vapun jälkeen kaksi viikonloppua, kun mulla ei ollut mitään etukäteen suunniteltua tekemistä (ei mitään eli ei edes kaveriviikonloppua mökillä, kirppismyyntiä tai remppahelvettiä). Vaikka kisaaminen on parasta, olisi kivaa ehtiä joskus treenatakin. Tai vaikka vaan olla.

Mua keljuttaa aika paljon, että ehdin kisata triathlonia - jota kuitenkin edelleen päälajinani pidän - vain kaksi kisaa. Olisin halunnut mukaan myös yhden sprintin, mutta en ehtinyt edes HelTrin rykäsyihin saati mihinkään oikeaan kisaan. Vaikka multisporttikin on tosi hauskaa, se vei tänä kesänä liikaa aikaa. Ja varsinkin Rokua söi mun resurssejani ihan liikaa. Vaikka pelkäänkin, että herrat löytävät mun tilalleni jonkun paremman, niin luulen skippaavani Rokuan ensi vuonna. Kai sitä saa jonkun toisen joukkueen koottua myöhemmin, jos en enää ikinä HiQ Xtremeen mahdu ja vielä sinne mäkäräisten veriuhriksi haluan.

Maaliintulo on parasta!
Kaikkea ei tarvii saada hetijustnyt eikä kaikkia kisoja ehkä tarvitse mahduttaa samaan kesään. Tämän tajunnanräjäyttävän ajatuksen jälkeen olen päättänyt tehdä useamman kesän (ehkä jopa nousujohteisen ?) suunnitelman, mihin ripottelen maltillisesti urheilutapahtumia ja muita aktiviteetteja.

Ensi kesästä tulee kaikkien aikojen triathlonkesä. Se tarkoittaa sitä, että multisportia ja suunnistusta pitää ainakin kisata vähemmän. Treenata voi kyllä. Vaikka Rokua on jo nyt pölkyllä, saattaa paitsioon jäädä joku lyhyempikin multisport-kisa. Tästä saattaa tulla sanomista kotona, mutta sittenpähän tulee. :) Springi ja X-kaato ovat kivasti kisakauden alussa ja lopussa, mutta koko muun kesän elän siten, että ehdin kisata sopivasti triathlonia mikä tarkoittaa (ainakin) yhtä sprinttiä, yhtä perusmatkaa ja yhtä puolimatkaa. Ja ennenkaikkea siten, että ehdin myös treenata enkä pelkästään kisata ja palautua.

Tosi kiva kesä kyllä oli. Minä pidän kisaamisesta, ja siksi sitä tuli ahnehdittuakin niin paljon. Olen vakaasti sitä mieltä, että pitää katua ennemmin tehtyä kuin tekemätöntä, mutta olen myös sitä mieltä, että tekemisen pitää olla mielekästä. Ja ehkä ihan kaikki viime kesänä ei ollut. Melkein, mutta ei ihan. Mutta tulipahan tehtyä.

Eilen oli muuten kamalan rankkaa juosta bussiin, joten päättelin siitä, että voisin jatkaa palautumista vielä ensi viikolla. Jotain kivaa ja kevyttä saatan tehdä, mutta lenkille menen aikaisintaan loppuviikosta.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Nukkuva kissa ei sammaloidu (tuskinpa siis minäkään)

Mites mulla on sitten X-kaadon jälkeen mennyt? Tokihan minä jouduin sitten sunnuntaina pelaamaan ekan pelin melkein kokonaan. Mutta se meni ihan kivasti. Voitettiin 4-5. Vikassa erässä mulla alkoi tuntua polvessa ja sanoinkin, että pikkumokke M saa olla kentällä niin kauan kun pystyy kävelemään. Hän olikin sitten tokassa pelissä ihan sika hyvä. Siinä tuli tasapeli, mutta olisimme hävinneet 100-2, jos pikkumokke M ei olisi tehnyt sankaritorjuntoja (sillä ei ole merkitystä, että oikeasti peli ei voi loppua 100-2, koska se loppuu, jos maaliero kasvaa kahteentoista).

Miisulle joka viikko on lepoviikko

Tiistaina poljin 10 km hakemaan autoa huollosta,ja polvi vähän vihloi ylämäissä. Ilmoitin sitten valmentajallemme, että en muuten pelaa keskiviikkona. Eli tästäkin tuli sitten lepopäivä! Ja pakko sanoa, että lepääminen on ihanaa. Olen jotenkin ollut vielä ihan kamalan väsynytkin. Kai se lauantain aamuherätys jotenkin vaikutti, mutta luulen, että kyse on enemmänkin siitä, että nyt saa olla väsynyt, kun vietän ylimenokautta.

Torstaina olisi tarkoitus mennä aamulla uimaan ja iltapäivällä kiipeilemään. Kiipeily on kuitenkin hyvin erilaista jumppaa kuin metsissä ja teillä juoksentelu, joten se ei varmaan pilaa palautumista. Uiminen nyt on kestävyysurheilua, mutta koetan parhaani mukaan tehdä senkin palauttavana lillumisena ja tekniikkatreeninä. Ja jos polvessa tuntuu, niin uin pullarin kanssa.

Unski on lähes tässä maailmassa, koska silmät ovat vielä auki

Ensi maanataina menen vahvistamaan kulmieni kestopigmentointia, mistä seuraa viikko hikoilukieltoa. Eli lomaa on tiedossa nyt jopa pari viikkoa! Ja tulee kyllä tarpeeseen! Mutta koetan silti bloggailla jotain. Ei ole kisoja tai treenejä, mistä raportoida, mutta voin pohtia jotain syvällisempää, muistella menneitä - tai kuvata kissoja. :)

tiistai 1. lokakuuta 2013

Viimeinen kisa uunista ulos!

Lauantaina kisattiin sitten samainen koitos, mistä minun ja supersuunnistajan yhteinen kisaelämä sai alkunsa vuosi sitten. Sitä ennen vain söimme ja katsoimme leffoja yhdessä. X-Kaato on siitä vekkuli kisa, että se alkaa aina aamuviideltä. Se on siis täysin passeli parisuhdetoimintaan, koska eihän kenenkään pinna nyt vaan voi olla kireällä neljän tunnin yöunien jälkeen. Mutta taas selvittiin kinaamatta, kuten viime vuonnakin. Ainoa kunnon kisariita on käyty ihanassa auringonpaisteessa keskellä rantaniittyä eli No Limit Adventuressa.

Kajakkeja silmänkantamattomiin - näky jossa silmä lepää
Mutta tikulla silmään, joka vanhoja muistelee. Tämän vuoden kisa järjestettiin melkein hoodeilla eli Espoon Viherlaaksossa. Minä olen ottanut usein arskaa tuossa ylläolevan kuvan hiekkarannalla ja toissakesänä kävin kaverin kanssa avovesiuimassa tuolla rannalla, joten mesta oli kyllä tuttu. Tosin tuo meidän joukkueen junantuoma hoiti suunnistuspuolen, joten mun kotiseututuntemuksestani ei tällä  kertaa ollut sanottavissa määrin hyötyä. Tosin on supersuunnistajankin Espoon metsiä iltarasteilla vähintään oman osansa kolunnut. Ja esimerkiksi eka suunnistupätkä suoritettiin Kasavuorella, missä kävimme pari viikkoa sitten yösuunnistamassa.

Miesten sarja starttasi kello viideltä, ja naiset ja sekajoukkueet pari minuuttia heidän jälkeensä. Kuntosarja sai nukkua tunnin kauemmin ja starttasi kuudelta, kun me palasimme melonnasta. Miehet lähtivät ensin pyöräilemään ja suunnistamaan, ja me muut aloitimme melonnalla. Rasteja oli Pitkäjärvessä kolme: yksi Järvenperässä ja loput sitten "paluumatkalla". Kisan karttoja voi ihailla multisport.fi:n sivuilta. Järvenperän joki oli täynnä kaislikkoa, ja sen sekaan suuntasivat vain kaheleimmat. Me ja moni muu parkkeerasi kaislikon reunaan, kahlasi mudassa rantaan ja haki ekan rastin jalan. Kahdelle muulle rastille pääsi kivasti melomalla viereen. Kolmas rasti oli järvessä poijulla, mutta me (kuten moni muukin) erehdyimme ensin etsimään sitä jalan maista. Supersuunnistaja luuli, etten minä olisi nousemassa mukaan, kun hän vaan hakee nopsaan rastin (istuin takana), mutta minä päätin osallistua etsintään. No, kajakkiamme ei oltu vedetty kunnolla rantaan, ja tietysti se sitten keikkasi minun noustessani, ja minä pääsin  ottamaan tuntumaa rantaveteen muutenkin kuin kengilläni. Ihan vilpakkaa oli.

Miesten lähtö
Onneksi rannassa oli luvassa lämmittelyä eli köysirata. Sitä minulla ei valitettavasti ole kuvia, koska supersuunnistaja kävi hakemassa parit rastit sillä aikaa kun minä leikin apinaa. Mutta tuolla jutun lopussa on linkki muiden kuviin, missä on köysiradastakin otoksia.

Köysirata oli kiva. Siinä  kiivettiin ensin hitaasti nousevaa köyttä ylös, sitten liu'uttiin lyhyttä "zip linea" pidempi puiden väli ja kiivettiin sitten pari puunväliä takaisin alas. Ei mikään vaikea, mutta kyllä paria tyyppiä ennen mua taisi vähän jänskättää se köyden varaan hyppääminen. Lukkoja oli vaikeaa saada auki, kun nakit olivat jäässä.

Sitten päästiin polkemaan ja saatiin veri lopullisesti kiertämään. Ennen pyöräilyä minä vaihdoin sukat. Hyvä niin, koska ainakin nakit olivat pyöräilyn alussa ihan jäässä. Eikä niillä varpaillakaan nyt liian kuuma ollut. Pyöräily oli rytmitetty kahdella suunnistusosuudella. Toinen niistä tehtiin Kasavuoressa ja toinen Oittaalla latupohjia pitkin. Kasavuoren suunnistus oli aika kinkkinen (jopa ääsääs pummasi!), mutta Oittaa oli aika suoraviivainen eli melkein tylsä. Hieman haastavaa siitä teki se, että kartasta oli leikattu osa pois. Mutta meidän joukkueen brain poweri osasi Oittaankin käytännössä ulkoa ja suunnisti suvereenisti valkoisten alueidenkin läpi.

Meikä hakee pyöräsuunnistuksen rastia Oittaalla puusta
Pyöräilyssä oli muutama osio, missä rasti oli "jossain polulla" ja siten ihmiset pakotettiin pyöräilemään polkua pitkin. Se oli yllättävän vaikeaa, koska kaikki kivet ja juuret olivat pirun liukkaita. Minua jännitti tekninen pyöräily koko ajan, mutta sisu meni lopullisesti kaulaan, kun pannutin kerran kunnolla ja hankin itselleni mojovan mustelman vasempaan kankkuun. Aika saattaa kullata muistot, mutta mielestäni olin vielä Spring Adventuressa paljon reippaampi, rohkeampi ja parempi maastopyöräilijä. Mitä ihmettä mulle on tapahtunut?

Pyöräily ei sujunut alussa ollenkaan. Mulla oli jotenkin vähän voimaton olo, ja en ollut saanut illalla kumejani kunnolla täyteen. Pidimmenkin Kasavuoren jälkeen taktisen pumppaustauon, missä koetin pakottaa lisää ilmaa renkaisiin. Varsinkin eturengas tuntui vain tyhjentyvän pikku pumpun fuskatessa, ja meikä alkoi jo hermostua ja uhkasi jättää leikin kesken. Onneksi mukaan oli tullut myös yksi hiilihappopanos. Sillä kumi täyttyi, ja pääsimme jatkamaan matkaa täysillä renkailla.

Supersuunnistaja pääsi kiipeilemään Kehä III:n sillan alla.
Olo oli juostessakin aika vetämätön. Taitaa olla vaan ihan hyvä, että kisakausi on nyt ohi. Alkoivat paukut olla kaiken kaikkiaan aika vähissä. Sain kuitenkin jostain lisäenergiaa Oittaalla, kun laskeskelin vastaan tulleista, että takanamme olisi jo neljä joukkuetta. Melonnan ekalla rastilla rantautuessa olimme vikoja, mutta kaislarämpimisen jälkeen paransimme asemiamme. Rantautuessa kaikki olivat vielä aika kasassa, mutta kiipeilyn jonotuksessa ja pyöräilyssä välejä alkoi muodostua. Heiluimme koko loppukisan 9. ja 10. sijan välillä, ja koska haimme enemmän rasteja, kuin meitä ennen maaliin tullut joukkue (joka Oittaalla oli vielä jäljessä), oli loppusijoituksemme yhdeksäs (13. joukkueesta). Taisin kuitenkin laskea ne takana tulleet joukkueet väärin, koska yksi meille hävinneistä joukkueista tuli oikeasti ekana maaliin. Heiltä vain hyytyi emit.

Kisan viimeinen koitos oli vielä pieni uintiretki melonnan kolmosrastilta laiturille. Ihan kokonaan ei (olisi) tarvinnut dipata, koska kisajärjestäjä tarjosi styroksit. Mutta tokihan me molemmat uimme: supersuunnistaja tippui lautalta leimatessaan rastia ja minä sitten laiturille noustessa. Supersuunnistaja ei kiivennyt enää tiputtuaan takaisin kyytiin, vaan polski perässä. Mahtoi olla vilpakkaa menoa, kun mullakin meinasi kädet hyytyä meloskelussa.

Me luulimme hakeneemme kaikki rastit, mutta maalissa selvisi, että reittejä piirrellessä oli käynyt pikkuviba: Kauniaisten kakkosrasti jäi piirtämättä mukaan reittiin. Supersuunnistaja taisi olla vähän väsynyt jo klo 23 aikaan perjantaina, enkä minä tietenkään tarkastanut reittiä, kun päällystin kartan. No, vaikka emme olisikaan saaneet sakkoa, olisimme silti hävinneet Avantille. Joten ei kamalasti harmita. Enemmän olen iloinen siitä, että teimme kohtalaisen eheän vaikkakin hitaan suorituksen, emmekä olleet läheskään vikoja! Enkä minä kiukutellut kamalasti tai ollut muutenkaan hankala ihminen.

Tässä vielä pari kuvakimaraa kisasta:
Lisäksi kisasta kirjoitettiin juttu Hevoskuuriin.
Ja ihan viimeiseksi vielä loppukevennys eli kuva päivän kunnosta. Tarkoitus ei ole esitellä massiivisia reisilihaksiani tai perberini tiukkuusastetta, vaan mustelmaani. Minusta se muistuttaa selällään kelluvaa pullukkaa otusta, joka hoilottaa suu auki. Näkeekö joku muu siinä jotain muuta? Mitä? :)

Se on niin iso, että aluksi siinä oli jopa kuhmu

torstai 26. syyskuuta 2013

Oho, ilmosin!

Inboxissa lojuu tällainen sähköposti:

"Olet ilmoittautunut Tahkotriathlon - kilpailuun"

No, niinpä taisi päästä käymään. Alennusmyynnit ovat vaarallisia. HelTrin jäsenet saavat ensi kuun puoliväliin asti 20€ alennusta Tahko triathlonin osallistumismaksusta. Menin sitten palkkapäivän kunniaksi eilen lyömään lukkoon ekan ensi kesän suunnitelman. Loppukesä suunnitellaan sitten tuon ehdoilla.

Parhaillaan suoritan henkistä valmistautumista lauantain revanssiin eli X-Kaatoon. Tänään illalla pitäisi ruuvailla polkimet takaisin pyöriin kiinni ja vaihtaa mun rikkinäinen satula. Vähän valmistautumista häiritsee se, että rusautin eilen huonomman polveni vaihtaessani painoa jalalta toiselle, ja se ei mene nyt ihan suoraksi. Tuntui siltä, että polvi olisi mennyt vähän lukkoon. Oletan, että joku kierukan lirpake meni jotenkin ikävästi vinoon. Saisi naksahtaa takaisin kohdilleen. Koukkuun polvi menee, joten eiköhän juoksu ja polkeminen lauantaina onnistu. Sitten alkaakin ylimenokausi, joten voin potea rauhassa. Sunnuntaina tosin on kauden eka säbäturnaus ja meidän toisella veskalla, pikkumokke M:llä, on nivuset rikki. Eli mun pitää mennä joka tapauksessa vaihtopenkille ja toivoa, että pikkumokke M pysyy mua ehjempänä ja siten maalilla.

Saisipa kahdesta mäsästä veskasta koottua yhden ehjän! :)


keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Paras työmatka ikinä!

Sen lisäksi, että parisuhteessa kilpaillaan ja siten ruoskitaan toista parempiin suorituksiin, pitää toista myös muistaa tukea ja muutenkin osoittaa ihan arjessa, kuinka paljon toisesta tykkää. Hyvä tapa kertoa rakastavansa on esimerkiksi tehdä sille ihkulle tyypille ihan oma suunnistusrata. Tai kaksi: toinen työmatkalle ja toinen kotimatkalle.

Eka rasti. Aika päräyttävä mesta.
Supersuunnistaja oli superkiltti ja teki mulle syyskuun työmatkaurheiluksi 13 rastin radan. Aamun radalla oli 7 rastia ja matkaa reilu 4 km. Iltapäivän rata oli 6 rastin mittainen ja Garmin mittasi matkaksi viitisen kilsaa. Kun supersuunnistaja hankki käsiinsä karttapohjan ja piirsi reitin, niin minä askartelin rastit.

Aamun saalis
Supersuunnistaja vei rastit maanantain aamulenkillään ja minä hain ne sitten pois eilen tiistaina. Kahta aamun rastia en löytänyt, vaikka olin ihan satavarmasti oikeassa polkujen risteyksessä. Ehkä joku paikallinen on siivonnut ne pois. Toivottavasti rastit eivät ainakaan jää roskaamaan luontoa.

Iltapäivän eka rasti oli vähän kärsinyt
 Otin aamulla pienemmän otsalamppuni mukaan, mutta en tarvinnut sitä. Karttaa näki lukea aamuhämärässäkin ihan kivasti. Otsonlahdella en optimoinut reittivalintaani ihan unelmasti ja yhden Otaniemen rastin pummasin, kun pyörin tovin 20m päässä rastilta. Muuten rata oli mukavan helppo aamupuuhastelu. Aikaa meni jotain 42 minuuttia.

Iltapäivän toka oli ehjä ja mestoilla kuten loputkin.
Iltapäivällä ei juoksu oikein kulkenut, ja bonarina heti ekalle rastille tuli mentyä pientä kiertotietä. Eka rasti oli myös vähän riekaleina. Löysin siitä vain osan. Loput rastit olivat kyllä paikallaan, ja ne löytyivätkin vikaa lukuunottamatta tosi minnakauppimaisesti kuin suoraan oppikirjasta. Tokavikalle rastille mennessä alkoi kikatuttaa, kun huomasin sen olevan minun viljelyspalstallani. Supersuunnistaja oli kiltisti aatellut, että voisin kotimatkalla napata kurpitsan mukaan, jos niitä vielä palstalla olisi. No, eipä ollut. Viinisuolaheinää voisi vielä vähän poimia ja sitten palstan voi myllätä ja heitellä sinne kakat kevättä odottelemaan.

Palstarasti. Pitäisi jaksaa tehdä syystyöt. Koskakohan ehtisi?
Tämä oli ehdottomasti paras työmatkaurheilu tähän mennessä ja ehkä elämäni hauskin työmatkakin. Kiitos, kulta! Suunnistus on paljon kivempaa kuin juoksu, koska tulee ajateltua jotain muuta kuin sitä, minne kulloinkin sattuu. Lisäksi tekee koko ajan mieli juosta kovempaa - varsinkin, kun tajuaa, missä rasti on (saman huomaa supersuunnistajasta rogainingissa ja multisportissa - vauhti kiihtyy, kun lähestytään rastia). Rastinbongaus on eräänlainen henkinen orgasmi ja matka sinne vähän samanlainen kuin kiksutrancen nostatus - jos tiedätte mitä tarkoitan.

Ja taas kertauksena vuoden työmatkaliikuntasaldoa:
  • Tammikuu: juoksu
  • Helmikuu: hiihto
  • Maaliskuu: talvipyöräily
  • Huhtikuu: maastopyöräily
  • Toukokuu: rullaluistelu
  • Kesäkuu: polkupyöräsuunnistus
  • Heinäkuu: höntsäpyöräily hybridillä
  • Elokuu: maantiepyöräily
  • Syyskuu: suunnistus
Mulla on jo yksi suunnitelma loppuvuoden lajeiksi, mutta suunnitelmat saattavat vielä elää paljonkin. Eli hyviä ideoita saa edelleen heitellä! Tää on muuten jeesuksen hauskaa. Suosittelen lämpimästi kaikille. :)

maanantai 23. syyskuuta 2013

Melontakurssin loppuhuipennus

Kävimme keväällä supersuunnistajan kanssa melontakurssin, koska viime vuoden X-kaadossa meni melonta vähän mutkitellen. Kurrsiin kuului opetuksen lisäksi yksi kahden tunnin melontatuokio. Me toki odottelimme melontakertamme kanssa viimeiseen mahdolliseen hetkeen ja menimme melomaan, kun Vuosaaren melontakeskus oli vikaa päivää auki tältä syksyltä. Eli eilen sunnuntaina. Mitäs sitä turhia hötkyilemään.

Näitä kavereita ei metsästyskausi jännitä. Tosin
ampua taitaa saada vain lentäviä lintuja. Ja haulikko ei kuuli kajakin varustukseen.

Mutta sää oli mitä mainioin! Ilmaston lämpenemisessä on se hyvä puoli, että nykyään on aivan tautisen ihania syyspäiviä, eikä pelkkää pimeää ja märkää. Aamun fillarointi oli tosi kivaa, kun aurinko paistoi ja lehdet olivat jo saaneet väriä, mutta melonta aurinkoisella merellä se vasta nastaa olikin!

Meikäläisen taidonnäyte

Valkkasimme melontakeskuksen kartasta reitin Vartiosaaren ympäri, jonka piti kestää 2-3h. Ajattelimme, että koska melomme koko ajan, ehdimme sen varmaan siinä parissa tunnissa - ja sitten maksamme lisää, jos menee yliajalle. Kun olimme meloneet vähän yli puoli tuntia, totesimme olevamme jo melkein reitin puolivälissä ja päätimmekin lähteä karttaan merkitylle neljän tunnin lenksukalle. Onneksi tuli mentyä, koska reitti kulki tosi hauskassa pienessä kanaalissa Tammisalon ja mantereen välissä.

Ääs-ääs kanaalissa "Lopeta se kuvaaminen ja tuu jo!"

En tiedä, mille ihmeen mummosoutajille ja eväsretkeilijöille nuo reitit on ajastettu, koska meiltä meni siihen neljän tunnin keikkaan 1h 40 min. Ja me emme tosiaan ole mitään mahottoman hyviä melojia. Mutta ihan hyvä, ettei mennyt kauempaa, koska sade alkoi hiljalleen ripsiä juuri, kun saavuimme melontakeskuksen rantaan ja yltyi, kun pääsimme autolle.

Lisää kesyjä sorsia ja silta
Kameran akku valitettavasti loppui kesken keikan. Näimme matkalla myös kädestä syöviä joutsenia ja sikamageita sadepilviä muutaman kilometrin päässä. Ja sateenkaarikin tuli bongattua. Merellä sääkin on aina asteen upeampi kuin maalla.

Varsinkin eilisistä fillarikuvista tuli todettua, että tuo mun icuwanha pokkarini ei ole kyllä enää mihinkään muuhun hyvä kuin siihen, että se on vesitiivis. Jatkossa kuivissa elämyksissä pitää alkaa kantaa mukana supersuunnistajan pokkaria, ja ottaa tää mun huonolaatuisia kuvia napsiva yksilöni mukaan vain märkiin paikkoihin.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Spessu sunnuntai

Luin Mirjamin blogista (kiitti vinkistä!), että Spessu testauttaa ihmisillä fillareita. Siistii! Mä haluan kanssa kokeilla täpäriä! Varasimme siis supersuunnistajan kanssa kumpikin kolme fillaria: kaksi maantiepyörää ja yhden maastopyörän. Maantiepyöriä siksi, koska yritän tehdä tuosta metsien miehestä triathleettia... Meikäläinen valkkasi alunperin pyörikseni Vengen, Rubyn ja Epicin. Ruby on naisten malli Roubaixista, jonka sitten päädyin kuitenkin testaamaan. Ja Vengen sijaan koeajoin vastaavan naisten mallin eli Amiran. Onneksi tuli varattua fillarit etukäteen. :) Epic tuli sentään sekä tilattua että ajettua.

Töissä teltalla taisi tanskalaisten(?) Spessun omien jannujen lisäksi olla Spessun jälleenmyyjiä. Ainakin minua palveli Larun Pyörähuollon setä, joka myi minulle minun punaisen paholaiseni toissakeväänä. Hyvin kiinnittyivät polkimet ja säätyi satula. Ja tarvittaessa sai myös neuvoja vaihteiden kanssa.

Minä ja Amira. Taustalla Spessun teltta
Molemmat maantiepyörät olivat minulle vähän isoja: olisin tarvinnut lyhyemmän stemmin. Siksi ajokokemus ei ollut ihan täydellinen. Mutta jestas, että olivat kevyitä pyöriä. Molemmissa fillareissa oli tosi kätsyt vaihteet. Ja Roubaixin levyjarrut olivat myös tosi nastat. Ja herkät. Niistä sain jopa varoittelua, että käytä vain kahdella sormella. No, kolmas ei olisi oikein yltänytkään jarrulle...

Roubaix ja meitsi mäessä
Päivän paras elämys oli Epic. Se oli ensinnäkin sopivan kokoinen, mutta myös sen vaihteisto oli aivan unelma (varsinkin verrattuna mun oman maastopyöräni ruksahtelviin vaihteisiin). Ja kun päästiin polkemaan kunnon juurakkoon, niin täpärinautinto oli täydellinen. Kyllä oli pehmeää menoa! Vähän meinasi aika loppua kesken, kun oli niin kivaa - ja tuli pikkasen kiire takaisin Spessun teltalle fillaria palauttamaan.

Eeppistä menoa

Leppävaara oli oikein hyvä maastopyörien testailuun, mutta maantiellä olisi toivonut olevansa jossain vähän enemmän jonkassa: tunnissa kun ei ehtinyt mitenkään lenkille liikennevalojen ulottumattomiin, joten varsinainen maantie-elämys jäi nyt kokematta.

Epicin alamäkinäyte

Taisin olla testauksen ainoa nainen. Tai ainakaan en osunut fillarinvaihtoon kenenkään muun naisen kanssa samaan aikaan. Miehiä kyllä näin muutaman. Voi, siskot! Missasitte kyllä veikeän tapahtuman! Välineurheilu on kyllä niin mun juttu. Ja mikäs tuossa oli välineurheillessa, kun sääkin suosi. Ja palkkioksi sai energiapatukan, Pyöräily & Triathlon -lehden ja Spessun pyyhkeen. Ei haitannut yhtään, että jouduin lähtemään ajoissa kotiin lauantain sitsien jatkoilta, koska mulla oli niin hauska sunnuntai. Menimme supersuunnistajan kanssa fillaroinnin jälkeen vielä melomaan, mutta sitä fiilistelen omassa postauksessaan,