lauantai 17. elokuuta 2013

Muutto duathlon style

En antanut muuttomiesten muuttaa kolmea pyörääni, koska ajattelin, että se olisi hauskaa tehdä itse. Keksin, että voisin muuttaa ne saman päivän aikana ja juosta aina takaisin uudelta kämpältä hakemaan seuraavaa. Matkaa uuden ja vanhan kodin välillä on n. 7 km, joten se on ihan juostavissa. Suoritin muuton viime torstaina töiden jälkeen.

Varusteet
Koko homma alkoi sillä, että juoksin aamulla toimistolle. Se ei ollut huimalla 2 km matkallaan mikään oikea urheilusuoritus, mutta mahdollisti sen, että autoni ei jäänyt töihin päivän päätteeksi. Ja saatoin ottaa vähemmän vaatetta mukaan reppuun, kun en tarvinnut takkia tai isoja ulkokenkiä. Koska olen vähän tissiposki sen juoksentelun kanssa, en juossut töistä kämpille (6 km), koska ajattelin, että sitä saisi muutenkin tarpeeksi. Lisäksi reitti on bonuksena käytännössä silkkaa alamäkeä uudelle kämpälle, joten juosta sai sitten ylämäkeen. Koko homma alkoi siis sillä, että ajoin bussilla vanhalle kämpälle.

2/3 muuttokuormasta
Jätin isomman repun vanhalle kämpälle, laitoin lenkkarit ja juomapussin reppuun, ja lähdin polkemaan. Vaihto uudella kodilla ei ollut mikään maailman nopein, koska se sisälsi fillarin kuljettamisen hissillä kahdeksanteen kerrokseen. Ei kallista fillaria viitsi pyöräkellariin laittaa. Kämpillä pakkasin vuorostaan kypärän reppuun, puin lenkkarit jalkaan ja lähdin juoksemaan.

Lähdössä ekan kanssa
Tokalla kiekalla en käynyt ollenkaan kämpillä, koska paskahybridini oli fillarikellarissa. Se kun ei kelpaa edes pitkäkyntisille. Lisäksi sen kanssa ei tarvinnut vaihtaa edes kenkuloita, koska hybridissä on dual-polkimet.

Fillari uudessa kodissa ja pieni pala muuttokaaosta
Ekalla fillarikeikalla poljin 7,5 km, koska en tykkää polkea punaisella paholaisella hiekkateitä. On siinä pistosuojarenkaat, mutta olen silti ylivarovainen. Kerran olen jo saanut lenkuralla kumia vaihtaa. Se ei ole kamalan kivaa puuhaa. Hybridillä tutkailin sitten mahdollisimman suoran reitin, jotta tokalla kerralla ei tarvitsisi juosta metriäkään liikaa. Ekalla juoksukerralla en valinnut ihan parasta reittiä, ja jouduin tekemään pienen kunniakieroksen suojatietä etsiessäni.

Kolmas muuttaja odottamassa noutajaa
Uudella kämpällä vaihto olisi voinut olla vauhdikas, koska hybridi jäi parkkiin kämpän pihalle, mutta sattumalta supersuunnistaja tuli juuri Alkosta ja jäimme suustamme kiinni. Sainpahan samalla kuvan itsestäni juoksuvalmiudessa. Tauko tuli kyllä tarpeeseen, koska toka juoksu oli melkoisen hapokasta menoa. Juoksin kuitenkin jopa viimeisen tappopitkän ylämäen urheasti.

Juoksuaika


 Vikalla pyöräilyllä en käyttänyt enää juoksureppua, vaan pakkasin isoon reppuun loput kamat. Olin aiemmin suunnitellut, että fillaroisin vikalla asiakkaalla eli maastopyörälläni vähän pidemmän kunniakierroksen, mutta olinkin sen verran puhki juoksentelusta, että polkaisin suorinta reittiä himaan.

Stubbi taitaa mennä Kalmarissa aika lujaa. Minä en ehdi sitä nyt seurata, koska olen kavereiden kanssa mökillä viettämässä rapujuhlaa. Ajattelin kuitenkin käydä vähän uiskentelemassa tuolla Päijänteessä ennen kuin päädyn ihan hunningolle, :)






keskiviikko 14. elokuuta 2013

Vaelluksella Ruotsin Lapissa

Puuh! Vihdoinkin mulla on muuton jäljiltä aikaa a) urheilla b) kirjoitella urheiluistani. Kunhan vielä olisi aikaa lukea muiden urheiluista. Vasta yhden Kuopion kisarapsan olen ehtinyt lukea. Ja siellähän oli vaikka ketä bloggareita.

Mutta palataas mun kesälomaani. Sen päätapahtuma oli viiden päivän vaellus Ruotsissa. Tai vaellettiin viiden eri päivän aikana. Eka ja vika päivä olivat sellaisia puolikkaita. Mentiin tuntureille, koska siellä korkealla ei ole hyttysiä. Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin ajattelin panostaa niihin.

1. Päivä: 8,67 km, nousua 571 m, laskua 521 m. 

Ensin kiivettiin kirkkaalle ja 36m syvälle vuoristojärvelle ja sitten tultiin osa matkasta takaisin ja pistettiin teltta pystyyn. Sää oli sateinen ja sumuinen, mutta muuten oli kivaa. Poroja ei ekana päivänä nähty, mutta porojen kakkaa sitäkin enemmän.

Juna jätti meidät seisakkeelle, mistä lähti polku Trollsjönille.

Vettä seinästä!

Trollsjön. Saapuessamme siellä oli kova sumu.

Päivällisen aikana sumu vähän hellitti, ja veden kirkkauden näki jo hyvin.

Paluumatkalla näimme kuvan tanssivasta haista ja kamelista.
Kivistä ja kallioista pystyi bongailemaan myös monia vuorenpeikkoja.
 2. Päivä: 9,86 km, nousua 792 m, laskua 245 m

Laskeuduimme melkein takaisin seisakkeelle ja valitsimme poluista toisen, joka johti tunturimökille nimeltä Låktatjåkkastugan. Satoi edelleen. Ylempänä sade ei ollut edes ihan vettä. Yön telttailimme (pakkasessa) mökin pihalla. Maksoimme 95 kruunua saunasta ja mökin olkkarin käytöstä. Mökissä oli myös yöpymispaikkoja, mutta ne olivat kalliita ja vähän tissiposkimenoa. Telttailemaanhan tänne tultiin! Mutta Fjällstation oli kyllä tosi siisti mesta! Ja sauna tuli tarpeeseen heinäkuun arktisen ilmaston ja vaakasuorassa tulleen räntäsateen jälkeen.

Meidän ekan yön leiri.

Eka porohavainto

Eka isompi vesihavainto

Vesihavainto piti myös ylittää. Onneksi oli silta.

Tauko ja maisemien fiilistelyä

Saunan jälkeen oli hyvä olla. Ja mökillä tarjoiltiin kolmen ruokalajin illallinenkin. Ei paha!

Alkupalaksi vohveleita ja porotahnaa.

Pääruuaksi taimenta ja sienitahnaa. Ihan sairaan hyvää!

Tämän takia en ole ruokabloggari. Jälkkärimousse oli niin hyvää,
että se ehti kadota ennen kuvan ottamista. :)

Tunturiasemalla oli myös Ruotsin korkein baari.
Siellä me nautimme minttukaakaota ja viskiä. Hyvää oli.
Ja niiden avulla unikin tuli, kun luikimme hyisen pihan poikki telttaan ja makuupussiin.
 3. päivä: 12,77 km, nousua 376 m, laskua 1035 m

Tämä päivä oli silkkaa alamäkeä - paitsi sään osalta. Kun pääsimme takaisin kasvuston korkeudelle, alkoi aurinkokin paistaa, ja goretexit sai vihdoin kuoria päältä! Sitä ennen sää ja näkyvyys olivat niin huonoja, että tarvitsimme jopa kompassia!

Låktatjokkastugania vahti peikko! Vähemmän selviä naamoja oli tosi
paljon, ja niitä oli hauska bongailla.

Heinäkuun perinteinen lumimaisema.
Sentään osa lumesta on sulanut lätäköksi.

Tämä lumi ei sula ikuna. Se oli merkitty kartallekin.

Kun pääsimme niin alas, että alkoi vihertää (ja aurinko paistaa),
näimme myös reitin upeimman putouksen.

Lounasmaisemat

Lisää vehreyttä

Kolmas leiri seuraavan mökin pihalla. Ja ihana järvimaisema!

4. päivä: 10,22 km, nousua 782 m, laskua 800 m sekä ilman reppuja 4,81 km, nousua ja laskua 344 m

Ensin kiipesimme tunturille, jonka pari huippua kävimme valloittamassa ilman reppuja. Sen jälkeen laskeuduimme tunturin toiselle puolelle aivan Abiskon luonnonpuiston rajalle, minne leiriydyimme vikaksi yöksi. Nousu oli kivaa, laskeutuminen vaatii yllättävän paljon reisiltä, kun pitää koko ajan olla jarrut päällä.
Aamu alkoi vesistön ylityksellä. Mökin pihalla
oli muita retkelijöitä yleisönä.

Ylityksestä ei selvitty ilman vaurioita. Kivet olivat liukkaita ja teräviä

Reittimerkki ja maisema

Supersuunnistaja katselee alas

Linssiludeporo, joka juoksenteli edessämme monta kertaa eestaas

Entinen poro. Tai osa siitä.

Huipulla!

1300 metristä näki Norjaan!

Pieni dippaus 1200 metrissä.

Piti tehdä myös lumiukko, koska
harvoin heinäkuussa on siihen mahdollisuutta.

5. päivä: 18,28 km, nousua 502 m, laskua 1169 m

Laskeuduimme päivän aluksi jyrkän alamäen kaameessa pusikossa Kungsledenille. Kungsleden olikin sitten tasaista ja helposti käveltävää pitkospuilla ja silloilla varustettua Nuuksion tasoista köpöttelyä. Mutta sitä saikin painaa sitten 14 km, että pääsi autolle.

Aluksi tetsasimme ryteikön läpi muutaman kilsan
kaameeta alamäkeä Kungsledenille.

Kungsleden ja pieni silta

Pitkospuita ja teerivauvoja Kungsledenillä

Silta Abiskojokkan (joki allani) yli.

Poro! Löydettiin 1000 metristä muutamat sarvet ja otettiin mukaan.

Supersuunnistaja sillalla

Reitin viimeinen koski oli aika jylhä.

Jee! Maalissa!

Väsyneen onnellinen jälleennäkeminen

Kuvat eivät tee täysin oikeutta maisemille. Kannattaa käydä katsomassa ne livenä! Porojen ja teerien lisäksi näimme jäniksen, paljon korppeja ja minkin. Ja tietty jotain pikkulintuja.

Suunnitelmissa oli valloittaa korkeampikin huippu kuin 1300m, mutta loppui puhti. Ja alastulo olisi ollut varmaan aika hurjaa sieltä 1600 metristä (korkeuskäyrää oli kartalla aika tiheästi), kun se oli aika hurjaa jo 1300 metristäkin. Parhaillaan taidettiin tulla alas 300 m 3 km aikana. Voin sanoa, että se on rinkka selässä välillä aika jännää.

Kivaa oli! Pitää alkaa harrastaa tätä enemmänkin!

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Uusi bitti blogille!

Hei! Mun blogilla on vuosipäivä! Viime vuonna unohdin sen ihan kokonaan. Päätinkin nyt, että koska tämä on kuitenkin nörtin blogi, niin ei täällä julita mitään tylsiä vuosipäiviä, vaan sitä, kun blogin ikä saa uuden merkitsevän bitin! Tässä on sekin hyvä puoli, että seuraavan kerran pitää muistaa asia vasta kahden vuoden päästä, sitten neljän jne. kunnes käytännössä ei enää tarvii. :D (Vähemmän nörteille tiedoksi, että binääriluvuissa tulee uusi merkitsevä bitti aina kahden potensseissa, joten viimeistään 16 vuoden jälkeen saan elbata aika kauan.)



Mitäs tässä 210 vuodessa on sitten tapahtunut? Blogin idea syttyi siitä, kun otin personal rainerin, ja halusin julistaa oppimiani asioita kavereillekin. Eli elin alussa sitä legendaarista, myöhemmin pienimuotoiseksi trendiksikin noussutta terveysintoiluvihersmoothievaihetta, missä omaa uutta elämäntapaa(tm) julistetaan ihan kaikille. En alussa julkistanut tätä blogia edes blogilistalla (blogloviniin en ole vieläkään jaksanut), koska tarkoitus oli siis kertoa juttuja kavereille. Myöhemmin olen normalisoitunut ja bloginkin linja on siirtynyt terveyssaarnaamisesta omien urheiluedesottamusten mukahauskaan raportointiin. Featuring kissat. Ja olen tehnyt tästä enemmän normityrkkyblogin.

Tää blogi on mulle urheilun jälkeen yksi rakkaimmista harrastuksista. Kovin valtaisaa lukijamäärää mulla ei ole. Hyvänä päivänä blogia käy lukemassa yli 100 tyyppiä. Yleensä ei käy. Mutta ei se määrä vaan se laatu! :) Ja vaikka kommentit ja vuorovaikutus yleensäkin ovat kivoja, niin mä kuitenkin kirjoitan tätä ensisijaisesti siksi, että minä -lempi puheenaiheeni. Ja jos suollan "olipa kauheeta" -mussutukseni tänne blogiin, säästyvät kaverit, joita ei mun jumppailut kiinnosta, tylsiltä jutuilta. Tätä kun saa lukea, jos haluu.

Kun aloitin blogin elokuussa 2011, elin myös urheilumielessä pientä muutosten aikaa. Olin joutunut lopettamaan polvivaivojen takia koriksen ja potkunyrkkeilyn 2010 alussa, ja olin aloittanut korvikkeeksi säbän 2010 syksyllä. Kaipasin kuitenkin jotain kestävyysurheilua, kun en enää uskonut maratoneja juoksevani (yksi meni syksyllä 2009), joten toteutin vähän ex-tempore jo jonkin aikaa muhineen ideani triathlonista osallistumalla Helsinki City Triathloniin susipaskalla hybridilläni. 2012 alussa olinkin sitten jo triathlonkoulussa, mistä sain paljon uusia kavereita, ja seuraavana kesänä kisasin jo enemmän oikeasti. Multisportin pariin tutustuin kevyesti 24 tunnin kisassa Rokualla, kun ruikutin itseni mukaan firman joukkueeseen. Loppukesästä tapasinkin jo supersuunnistajan ja lähdin hänen kanssaan kisaamaan. Olin käynyt kuntorasteilla aikaisemminkin, mutta supersuunnistaja sai minut harrastamaan suunnistustakin enemmän oikeasti ja tosissaan. Se vähiten sporttisin urheilulajini practical sai alkunsa 2011 turvallisen ampujan kurssilta, ja kisasin siinäkin ekan kerran viime kesänä, kun olin saanut hankittua oman urheiluvälineen ja totuttua siihen. Eli tällä hetkellä lajirepertuaariin kuuluvat triathlon, multisport, suunnistus, salibandy ja practical. Kolme ekaa tukevat aika paljon toisiaan ollessaan nylkkylajeja ja osittain sisältäen samoja elementtejä. Säbä tyydyttää mun joukkueurheilutarpeeni ja ampuminen nyt vaan on kivaa ja munakasta puuhaa. Kai se on mun golfin korvike ja treenaa keskittymiskykyä ja hermoja. Olen muuten tänään ampumassa Lopella kunnialaukauksia blogille. Siellä on nääs kisat.

Ajattelin, että kunhan tästä muuton loppumainingeista (joo, sellainen oli tuossa viikolla) selviän ja saan purettua kesäloman ja sen muuton aiheuttaman blogijonon, niin voisin ehkä tarttua myös Puutalobabyn muisteluhaasteeseen, koska minä -lempi puheenaiheeni. ;) Mutta katellaan. Taidan olla sen kanssa vähän jälkijunassa. Noin niinku muuten lukijat saavat (tosi mieleellään!) esittää postausaiheita. Koska epäilen, että mahtavatkohan mun perustreenit aina olla niin kiinnostavia, että niitä ei passaisi höystää jollain höpöhöpölläkin (kuten vaikka ultimate kissarapsalla, jota taannoin toivottiinkin. :D)

Paljon onnea blogiseni! Pusi!

torstai 1. elokuuta 2013

Karvamossloppet

Kuten joskus kauan sitten polkujuoksupostauksessa lupasinkin, niin kerronpa nyt sitten siitä vinhasta kesätapahtumasta, mihin sukka piti ehtiä parsia ajoissa.

Kyse on meidän seuran kesäperinteestä nimeltä Karvamossloppet - suon ja etenemistavan mukaan nimettynä. Joo, supersuunnistaja maksoi juhannuksena jäsenmaksuni, joten olen nykyään myös (ruotsinkielisen ja pohjalaisen) suunnistusseurankin jäsen. Mutta takaisin suojuoksuun. Kyseessä on ratkiriemukas sprinttiluonteinen kisa, missä juostaan tosi ison suon halki ärsyttävän aluskasvillisuuden valtaamaan metsään, mistä lopuksi pääsee onneksi pienelle kärrypolulle, jota sitten posotellaan maaliin. Koko reitillä on pituutta noin 2,7 km, mistä viimeiset 500 metriä on polkua, 400-500m metsää riippuen reittivalinnasta - ja koko muu osuus tarvotaan suossa.

Valmiina kuin lukkari sotaan!

Vaikka supersuunnistajan äiti oli sanonut, ettei supersuunnistaja saa pakottaa minua juoksemaan, niin pienehkön painostuksen alla minä suostuin osallistumaan. 40% minusta halusikin kokeilla, koska kyllähän kaikkea pitää kokeilla. 60 % ei halunnut, koska arvasin, että se tulee olemaan ihan kamalaa. Kallistuin nyt kuitenkin silkasta miellyttämisenhalusta sitten juoksemaan. Ja  voipahan jatkossa sanoa, että ei enää ikinä (paitsi että vähän mietityttää, että olisikohan mun tulosta helppo parantaa, kun se oli niin paska...).

Tässä vaiheessa vielä hymyilytti, vaikka jo menomatkalla
kenkäni upposi ja jäi ojanpenkkaan ja supersuunnistaja kaivoi
sen minulle kuin millekin tuhkimolle.

Mutta siis kisaan. Kun lähtökäsky (joka annettiin huutamalla samalla puhuen puhelimella maaliin, missä kello käynnistettiin) annettiin, katosivat kaikki oikeat aikuiset suunnistajat melko nopeasti horisonttiin. Pysyin kahden vanhan gubben ja yhden nuoren poikasen perässä ehkä 300 m, minkä jälkeen sain nauttia ihan omasta seurastani. Minä juoksin ehkä 100-200m, minkä jälkeen olin jo tekniikan puutteesta johtuen niin puhki, että tyydyin tarpomaan edes jotenkin, enkä enää yrittänytkään juosta.

The suo. Tuolla jossain taivaanrannassa siintää metsä. Eli matkaa on...

Suo-osuus oli helppo suunnistaa, koska juostava linja näkyi maassa (ks. kuva). Ja muiden jälkiäkin oli havaittavissa, niin osasin arvailla, mistä pääsee vähiten kastuen (eli menin vain noin polvea myöten suohon ja konttasin pari märintä kohtaa) yli. Sitten päästiinkin metsän rajalle ja ylittämään ojia. Niitä piti ylittää neljä ja sitten seurata sitä neljättä uraa vasemmalle ojien risteykseen. Olimme katselleet edellisenä iltana supersuunnistajan kanssa kartasta ja satelliittikuvasta minulle helppoa reittiä. Suorin reitti olisi lähtenyt vasemmalle jo aikaisemmin, mutta silloin pitäisi osata juosta oikeaan suuntaan. Minulta meni usko ojan risteystä odotellessa, ja kaivoin kompassin esille. Ojien risteyksestä piti suunnata kaakkoon kunnes tulee sille kinttupolulle, jota saattoi seurata maaliin. Minä lähdin siis aikaisemmin kaakkoon, mutta löysin silti polun, mistä olin vallan iloinen. Luulin nimittäin menneeni pahasti harhaan. Olin tässä vaiheessa ihan puhki, mutta puskin vielä kiukulla eteenpäin. Vähän (lue: sikana) harmitti olla viimeinen ja vielä selvällä marginaalilla, mutta ajattelin, että ihan kivaa päästä vuihdoin juoksemaan polkua.

Polkujuoksu alkoikin kulkea ihan kivasti, mutta sitten näin, kun supersuunnistaja tuli minua vastaan. Suutuin ihan silmittömästi, koska olimme sopineet, että minua ei saanut tulla etsimään ennen kuin puoli tuntia oli kulunut. Eikä tosiaankaan ollut vielä! Karjuin supersuunnistaja-paralle niin kamalasti, että hyperventiloin. Ihan oikein äkäpussille. :) Aloin sitten itkeä, koska minua vitutti ihan tuelta, että jopa loppukirini meni pilalle. Ja tulin sitten itkien ja vihaisena maaliin. Eli tosi herttaisena.

Vähän pelottaa, että supersuunnistajan kaverit saavat minusta ihan (väärän toki) känkkäränkkäkuvan, koska olin kevään sprinttisuunnistuksenkin jälkeen ihan käärmeissäni, kun pummailin omasta mielestäni liikaa. Mutta onneksi naisten sarjan voittaja sanoi minulle saunassa, että olisi hänkin suuttunut, jos häntä olisi tultu vastaan vastaavassa tilanteessa. Ja mun aika oli muuten vain muistaakseni 34 s yli sen puolen tunnin, niin ei todellakaan olisi tarvinnut tulla vielä etsimään! Nih! Mutta joo, olisihan sitä voinut vaikka keskittyä juoksemiseen eikä kiljumiseen... Ja toi toinen oli kuulemma tullut vastaan vain saadakseen kivemman kuvan mun maaliintulosta. Jota ei nyt sitten saatu ja siksi lopputeksti on ilman kuvia.

Tähän loppuun voinee vielä mainita, että voittokulkuni jatkui vielä seuraavana päivänä seuran iltarasteilla, missä viihdyin metsässä 2,5h. Sitten supersuunnistaja tuli hakemaan minut pois. Silloin en huutanut melkein ollenkaan. Tosin supersuunnistaja odottelikin aika kauan ennen kuin uskalsi lähteä. Ja aika kauan ennen kuin uskalsi tulla mun näköpiiriin. Mutta siitä ei puhuta sen enempää. Enää ikinä.

Niin ja toi kissaa sohvalla rapsuttava tyyppi voitti toki miesten sarjan Karvamossloppetissa. Toiset osaa.