Ihan yllättävän extreme Finntriathlon

Finntriathlon Levi on saanut lisänimen extreme kai aika pitkälti siksi, koska sen juoksuosuus on polkujuoksua. No, onhan pyöräilykin pidempi kuin normaalilla puolimatkalla. Ja tänä vuonna pyöräily piteni vielä entisestään, kun reitti muuttui.

Aamulla hotellilla lähdössä vaihtopaikalle. Kuva: Jaanaba

Minulle extremeintä olikin tällä kertaa yllättäen uinti. Oli aika ironista, että vielä aamupalalla tokaisin matkaseuralleni Jaanaballe, etten ole ikinä panikoinut uinnissa. Olisi varmaan pitänyt koputtaa puuta. En oikein tajua, miksi minulle iski paniikki. Koen olevani järki-ihminen, enkä ole ikinä pelännyt avovesiuintia - en edes triathlonia aloittaessani. En todellakaan kuulu siihen ihmisryhmään, joka pelkää järvissä lilluvia ruumiita. :D

Fillarit vaihtopaikalla. Edessä Jaanaban ihana pinkkimusta Spessu ja sen
takana mun vähän tylsempi Felt.

Luulen, että osasyynä paniikkiini oli märkkärini. Koska järvi oli lähes kiehumispisteessä (22,5 astetta), päätin käyttää hihatonta märkkäriäni. Olin käyttänyt sitä vain kerran aiemmin joskus muutama vuosi sitten. En tainnut myöskään saada sitä ihan hyvin ylleni, ja siten kaula-aukko kiristi. Vaikka alkuverkka meni ihan kivasti, alkoi lähtökäskyn jälkeen tuntua, etten saa henkeä. Tämän jälkeen kaikki lähellä uivat ihmiset alkoivat ahdistaa (vaikka heitä olikin vain 28) enkä halunnut laittaa enää päätäkään veteen.

PORO! Näitä näin pyöräillessä yhteensä viisi. Lappi <3

Uin pariin otteeseen rinulia ja kävin itseni kanssa vakavan keskustelun järjestä ja tunteista sekä siitä, etten todellakaan ajanut yöjunalla Lappiin asti keskeyttämään. Sainkin taottua päähäni vähän realistisia ajatuksia, ja toisella uintikierroksella homma alkoi sujua ja olla jopa ihan mukavaa.

Mutta uinnin jumalat eivät todellakaan olleet minun puolellani: kun olin saanut pääni järjestykseen, alkoivat pohkeeni krampata. Jouduin uimaan sitten loput 2,5 kierrosta hyvin vähillä potkuilla. 1,9 km uintiin meni siten ruhtinaalliset 48 minuuttia. Tulipahan nautittua Immeljärven kylpyvedestä koko rahalla.

130 km done. Sitten juoksemaan! Kuva: Jaanaba

T1 oli siirretty rannasta Sirkan keskustaan kylpylän eteen, ja sinne sai kipittää 600 m ylämäkeen. Tosi kivaa puuhaa kramppaavilla jaloilla. T1:llä varpaita kuivatessani huomasin ilokseni, etten ollutkaan Levin paskin uimari, vaan vaihtoon jolkotteli vielä minun jälkeeni kolme miestä ja yksi nainen. Miehet ohittivat minut kukin vuorollaan pyöräilyn alussa, mutta kilpasiskon hienoja lettejä en nähnyt enää kisan aikana.

Ja sitten töppöstä toisen eteen ja kännykkä pöksyjen taskusta repun taskuun.
Kuva: Jaanaba

Pyöräreitti oli todella upea. Olin ennen kisaa vähän pettynyt, että Tunturitien nousu Panorama-hotellille ei ollut enää reitillä. Mutta ovelat järkkärit olivatkin löytäneet reitille vieläkin paremman mäen eli Ylläksen maisematien. Sitä sai sitkuttaa ylös ihan sielunsa kyllyydestä. Tämän jälkeen nousu-urakan suorittanut pyöräilijä palkittiin sellaisella alamäellä, että heikompaa alkoi hirvittää. En todellakaan uskaltanut laskea mäkeä jarruttamatta - katselin ilmeisesti anoppilassa liikaa Tour de Francen ulosajoja. Mutta olen minä näemmä 58 km/h uskaltanut päästellä menemään.

Pitkospuita juoksureitiltä

Paluu Kittilään alkoi olla vähän tuskaista. Olen koettanut hieroa fillarissani ajoasentoa aika-ajotankojen kanssa koko kesän, mutta ei se edelleenkään ollut mitenkään optimi. Minulta väsyivät pyöräillessä sekä lonkankoukistajat että alaselkä. Onneksi sain kuitenkin motivoitua itseäni paluumatkalla lupaamalla itselleni geelikarkin aina, kun Garminini piippasi 5 km kohdalla. Huono ajoasento näkyi kuitenkin pyöräilyn keskareissa.

Kätkä-tunturilla

Vaikka sekä uinti että pyörä olivat menneet yli budjetoimani ajan, lähdin juoksemaan todella hyvällä fiiliksellä. Päässäni on tänä kesänä vinksahtanut jotain todella pahasti ja olen oikeastaan halunnut vain juosta (ja suunnistaa). Ennen juoksu oli mielestäni pakollinen paha ennen maaliin pääsyä, mutta nykyään treenaan sitä triathlonin lajeista kaikkein mieluiten.

Iloinen juoksija Kätkällä

Juoksureittikin oli muuttunut, ja Kätkätunturin yli juostiin pituussuuntaan, eikä huipulta käännytty alas Immeljärven toiselle laidalle kuten ennen. Reitin teknisyyteen muutos ei juurikaan vaikuttanut: kivikkoa ja tiukkaa nousua ja laskua oli samaan tapaan kuin vuonna 2015.  Juoksureitti kiersi Kätkän jälkeen vaihtopaikan ja maalin ohi, mikä oli ihan hauskaa - saipahan matkalla taas vähän kannustusta. Vaikka juoksu oli tosi kivaa, olivat koipeni pyöräilystä sen verran väsyksissä, että meno ei ollut kamalan lennokasta.

Kätkän huolto. Sieltä sai sipsiä ja iloista seuraa!

Juoksukin meni siten hitaammin kuin olin ajatellut, mutta ehdin kuitenkin toiselle rundille eli Levi Blackin kierrokselle ennen klo 19 cut offia. Garminin mielestä olin kuitenkin aivan liian hidas, koska sen akku loppui hieman ennen Levin huippua. Näin Levi Blackissa minua edellä menneen kilpasiskoni, mutta valitettavasti paukut eivät riittäneet niin infernaaliseen loppukiriin, että olisin saavuttanut hänet.

MAALIII! Olipas koettelemus. Kuva: Jaanaba

Maaliin saavuin kaikkien koettelemusten karaisemana ajassa 10:31:25 enkä edes hävinnyt (kuten viimeksi, kun meitä oli vain 3 naista kisassa). Pakko kyllä sanoa, että Levi on reitiltään ehdottomasti minun lempparitriathlonini. Harmi, että Levi on niin pirun kaukana täältä Espoosta katsottuna. Vaikka huvittaisi lähteä taas joskus yrittämään Levin triathlonia, niin enpä usko saavani motivoitua itseäni uudelle kisareissulle ihan lähivuosina. Ylläksen ja Levin seutu alkaa lisäksi olla jo niin tuttua, että Lapin lomatkin tulee varmaan jatkossa suunnattua jonnekin muualle.

Polkujuoksua Norjassa ihan turrena

Matkasimme Supersuunnistajan kanssa NUTS Ylläs-Pallaksen jälkeen pariksi päiväksi käsivarren kautta Pohjois-Norjaan. Hurjien helteiden takia tunturien huiputukset jäivät Saanaan, mutta kävimme katselemassa muita luonnon nähtävyyksiä.

Supersuunnistaja etsii tiipiissä seuraavaa majoitusta.

Hauskin Norja-päivä oli, kun kävimme Altan lähellä olevalla Sautson kanjonilla. Päivä alkoi aivan ihanasti tiipiissä hyvin nukutun yön jälkeen, kun pääsimme pussailemaan huskyja - myös pentuja! Olimme yöpyneet huskytilalla, missä doggoja pääsi paijailemaankin. Kesähelteellä ne raukat kun eivät kestä juosta, niin niiden ainoa hupi on olla paijattavana.

Huskyhyökkäys

Helle oli edelleen kova, ja patikointi auringossa ei ollut järin mukavaa. Siksi Supersuunnistaja alkoi empiä, olisiko mitään järkeä kävellä monta tuntia kanjonille, minne oli matkaa lähimmältä parkkikselta melkein 7 km. Koska Sautso on kuitenkin Pohjois-Euroopan suurin kanjoni ja kerrankos sitä Pohjois-Norjassa ollaan, niin minä ehdotin, että juoksisimme kanjonille. Siten pääsisimme nopeammin takaisin ilmastoituun autoon. Myönnettäköön, että tässä vaiheessa luulin matkan kanjonille olevan vähemmän kuin 7 km suuntaansa. Supersuunnistaja suostui, koska minun matkavauhtini on hänelle yleensä kevyttä palautteluhölkkää. Ja hänelle reilu 13 km on ihan kakunpala koska vaan.

Matkalla kohti kanjonia

Ei kun tuumasta toimeen siis! Matka alkoi ylämäellä, jonka näytösluontoisesti juoksimme melkein kokonaan, koska parkkiksella oli muitakin turreja. Sen jälkeen ylämäet taittuivat enimmäkseen kävellen, mutta juostavaa riitti silti. Matkan varrelle osui onneksi muutamia tunturipuroja, joissa saattoi kastaa päähinettä ja vaihtaa juomavettä kylmempään. Meillä oli molemmilla mukana juomareppu. Minun piti ottaa mukaan myös geeli, mutta unohdin. Pärjäsin kuitenkin ihan hyvin pelkällä vedellä.

Pitkospuut olivat aika joustavat eivätkä niinkään juostavat.

Menomatkalla suurimmalla tunturipuron kohdalla totesin, että tuonnehan mahtuisi jopa melkein uimaan ja uhkasin hyppääväni puroon paluumatkalla. Toteutinkin uhkaukseni myöhemmin. Kylpy viilensi kyllä mukavasti, mutta valitettavasti vain hetkellisesti.

Lätsä jokeen ja johan taas jaksaa!

Hölkkäsimme kanjonille reilun tunnin ja pällistelimme siellä maisemia jonkin aikaa. Tämän jälkeen hölkkäsimme takaisin. Kuten jo aiemmin mainitsin, paluumatkalla oli myös uimarasti. Luulin, että vaatteet olisivat kuivuneet paahtavassa auringossa ennen autolle pääsyä, mutta olin parkkipaikallakin vielä ihan märkä. Onneksi olin varannut vaihtovaatteet käden ulottuville. Pysähdyimme hetken autoiltuamme pienen tunturijärven rantaan ja kävimme järvessä pesemässä pahimmat hiet pois ja pukemassa puhtaat vaatteet päälle. Niin oli mukavampaa jatkaa autoilua takaisin Suomeen.

Kilipäät kanjonilla

Juoksu on paljon tehokkaampaa ja siten myös hauskempaa kuin perinteinen patikointi. Saa olla toki aika kova jätkä, jos juoksee rinkka selässä, mutta päiväretket pystyy hoitamaan varsin tehokkaasti juosten. Usein paluumatka on vielä aika tylsä, kun maisemat on jo kertaalleen nähty. Varsinkin siihen juoksu voisi toimia mainiosti. Tätä konseptia tullaan siis varmaan käyttämään jatkossakin.

Kanjoni toiseen suuntaan

Joku muu on keksinyt saman idean: tarkastimme Saanalla oltuamme, onko reitti Stravassa segmenttinä ja mikä on huiputusenkka. No, tottakai se on! Pohja-aika taisi olla 28 minuuttia. Meiltä meni huiputukseen vähän enemmän aikaa, mutta Supersuunnistaja olikin juossut edellisenä päivänä ultran. Lisäksi minun oli ihan pakko saada hyppiä puolimatkassa trampoliinilla.

Uin kuten uhkasinkin!

Supersuunnistajan tunturiultra

Supersuunnistajan UTTF-liivin metsästys jatkuu. Karhunkierros meni fantsusti, ja tänä viikonloppuna oli helteisen Ylläs-Hetan vuoro. Mutta perinteisesti annetaan herran itse kertoa, että miten meni noin niinku omasta mielestä.

Jee jee! Race is on!

No, oliko kivaa?

No joo.

Oliko kuuma?

Alussa ja lopussa kyllä. Sää viileni joskus kello kympin tienoilla.

Sinne ne painelee, kohti Ylläksen huippua.

Miten kuvailisit menoa vuoteen 2014 verrattuna?

Omalta kohdalta sujui paremmin kuin 2014. Silloin minulla oli edessä eka ultra, ja lähdin matkaan turhan kovaa. Lisäksi olin lyönyt polveni ennen 2014 kisaa, ja polvi alkoi vaivata kisan aikana ja esti juoksemista.

Reitti on muuttunut pidemmäksi, kun lähtö on Ylläkseltä Jounin kaupan sijaan. En osaa sanoa, onko muutos hyvä vai huono. Reittimerkinnät olivat kehittyneet vuodesta 2014, jolloin eksyin reitiltä. Eli tällä kertaa pääsin maaliin virallista reittiä, mikä on toki mukavaa.

Miten kulki?

Ihan hyvin. Väsähdin lopussa, kun huoltojen välillä oli pitkiä välejä ja lämpötilat nousivat.

7 km takana ja askel lentää!

Onnistuiko valmistautuminen?

Karhunkierroksen jälkeen piti lähinnä lepäillä, joten ei voinut kamalasti panostaa treeneihin. Kärsin kisojen välissä myös vähän flunssaa ja perinteisiä keski-ikäistyvän juoksijan pikkukremppaa.

Juoksen kotona lähinnä asfaltilla, joten Karhunkierrosta vaativammat polut toivat omat haasteensa menoon.

Millainen taktiikka sinulla oli ja noudatitko sitä?

Taktiikka oli lähteä rauhallisesti liikkeelle ja säästellä jalkoja lopun tiepätkää varten, jotta voisin juosta siellä hyttysiä ja paarmoja karkuun. Tavoite oli vain päästä maaliin ja säästellä jalkoja myös Lapin lomallemme. Suunnitelma toteutui ihan hyvin.

Ekalla eväsatauolla

Lähtisitkö uudestaan?

Enpä usko. Tämä kisa taitaa olla nähty. Eikä se tunnu oikein sopivan minun nykyisille jaloilleni. Ultria riittää kyllä.

Mitäs seuraavaksi?

Nyt lomailen Norjan lapissa ja palauttelen. Seuraavaksi voisin kisata jossain suunnistuskisassa. Ja lokakuussa on sitten UTTF:n viimeinen osakilpailu Kolilla eli Vaarojen maratonin ultra.

Takana noin 132 km ja auringonpistos on juuri iskenyt.
Ääsääs mutisi minun ottaessani kuvaa "vittu", mutta
kuulemma hän vain meinasi kompastua.

Mikä on lemppariultrasi tähän mennessä ja pääseekö tämä kisa lähellekään kärkeä? 

Ei minulla taida olla suosikkia. Kaikki ultrat ovat ihan perseestä. Ylläs-Hetassa on ylivoimaisesti hienoimmat maisemat, mutta ekat 80 km ovat siinäkin mielessä ihan turhia.

Miksi ultraat, jos se kerran on ihan pepusta?

Lyhyemmillä matkoilla pitää juosta niin kovaa, että ne ovat enemmän perseestä. Ja nykyään kroppani kestää paremmin rauhallista hölköttelyä.

Nyt ei ole enää paljoa matkaa - mutta eipä herra taida enempää kaivatakaan.

Millainen fiilis on nyt (1 vrk 5 h maaliin tulosta)?

Ihan ok. Ei väsytä, mutta vasempaan isovarpaaseen vähän sattuu. Siitä taitaa lähteä kynsi.

Se on siinä! Mennääs sitten ensiapuun vähän potemaan.

Kenelle suosittelisit NUTS Ylläs-Hettaa kisana?

Ei sitä voi suositella kenellekään. Sitä pitää tahtoa itse.

Jos ei tykkää juoksusta, niin kannattaako Ylläs-Pallaksen kansallispuistoon tulla eräjormaamaan?

Joo, vaellusreittinä tuo toimii varmasti paremmin. Lisäksi vaeltaessa voi kiertää kaikki turhat huiput kuten Taivaskeron.

Kiitos haastattelusta, kultaseni. 

On se kova! Pisimmän matkan kisaajista miehistä keskeytti noin kolmannes ja naisista 40%. Joten sijoitus 20/82 on tosiaan hyvä suoritus. Tuloksia voi ihailla tuolla.

I need a suppa hero lover

Niinhän se Dazekin jo ysärillä lauleli. Ja tuo laulu sopii hyvin tämän vuoden Jukolaan sekä Venlojen viestiin. Minä kyllä tavallaan olin ihan suppa lover suppa lover. Koin homman jotenkin mukavan helpoksi, kun saatoin köpsötellä kahden supan välistä kivasti rastille.

Matkalla verraamaan ennen yhteislähtöä.

Koska tällä kertaa en kamalasti muista Venloista muuta kuin sen, kuinka rastinumeron huutelijat ärsyttivät minua, päätin ottaa rapsaani iloisen insinöörimäisen lähestymistavan normaalin kokemuskuvauksen sijaan.

Minä pääsin avaamaan seuramme kolmosjoukkueessa. Olin ihan innoissani yhteislähdöstä, mutta ryysiksessä suunnistaminen ekalle rastille osoittautuikin minun kaltaiselleni luontaiselle peesaajalle aika vaikeaksi. Tein muiden perässä vähän tyhmiä reittivalintoja ja pummasin lopulta koko rastin - vaikkakin olin kyllä aika pitkään ihan kartalla. Muuten homma tuntui menevän ihan kivasti. Mutta mitäs sanovat statsit? Supersuunnistaja löysi minulle ihanaa väliaikapornoa jaettavaksi:

Eka pummi oli tosiaan suurin, mutta tuli niitä myöhemminkin lisää. Loput pummit eivät vaan enää tuntuneet varsinaisille pummeille, vaan enemmänkin huonoille reittivalinnoille.

Mutta kun katselee reittihärveliä, niin kyllä mä olen pummannut heti rastin kaksi. Olin vain unohtanut, että koin käyrällä pysymisen hieman vaikeaksi. Rastivälit 3-4 ja 6-7 näyttävät lukujen perusteella pummeilta, mutta minä kutsuisin niitä vain hitaiksi reittivalinnoiksi ja jonoon jumittumiseksi. Tein molemmilla rastiväleillä nimittäin juuri sen, mitä aioinkin. Seiskalle ei tosin olisi tarvinnut juosta polun kautta. Mutta minäpä juoksin, koska olin kyllästynyt peesaamaan. Tosin sai siellä polullakin jonossa juosta.

Kuulemma FB-ryhmässä nimeltä Suunnistus on ollut kovaa keskustelua siitä, että tänä vuonna rastinhuutelijoita ja jonoja oli harvinaisen paljon. Suppamaasto varmasti rajoitti erilaisia reittivalintoja, mikä aiheutti jonoja. Mutta silti tämä Venlat oli eniten polku- ja jonossa juoksua kuin mikään aikaisempi kokemukseni. Avausosuuskin saattoi vaikuttaa tilanteeseen. Ironista tässä oli se, että olisin vihdoin kokenut osaavani suunnistaa ihan itse ja olisin halunnut tehdä oman suorituksen.

Leimaamassa yleisörastilla eli rastilla numero 10.

Lisäksi kesäflunssa ja Beerwaysta jumissa olleet reidet pilasivat totaalisesti kisavauhtini. Välillä ohittelin letkoja, kun ne hölkkäsivät liian hiljaa, mutta yleensä ylämäet veivät voimat aika tehokkaasti, enkä juossut mitenkään lujaa. Vähän kovempaa olisin kyllä voinut mennä, jos olisi täysin antautunut peesaamaan ja keskittynyt hengittämiseen. No, koetin suunnistaa edes vähän itse.

Tänään vietetään muuten flunssan 1-viikkoissynttäriä. Onnea mulle vaan.

Jos ette löydä käppyrääni reittihärvelistä (eka osuus ja olen listassa vähän puolen välin jälkeen, koska nimet ovat lähtönumerojärkässä), niin tässä on vielä linkki animaatioon.

K-18

Tänään kisattiin kovien poikien mukaan "kauden pääkisa" eli Beerway to Hell, josta on viime vuodeltakin ratkiriemukas raportti. Jo viime vuonna minuun iski pakottava tarve osallistua, vaikka tiesin jo silloin, että Fasaaninousun tunkkaaminen ei missään nimessä ole minun vahvin lajini.

Pelivälineet.

Olinkin ovela kuin näätä: koska naisten sarjassa olisin vain huonon tuloksen saava nainen, päätin pelata vahvuuksillani ja tehdä historiaa: olin ensimmäinen nainen ikinä, joka osallistui puolen litran sarjaan - eli miesten sarjaan.

Startti ja ensimmäinen juoma. Kilpakumppanit
on sensuroitu siltä varalta, että joku havittelisi
joskus vaikka poliittista uraa.

Beerway to Hell on siis ratkiriemukas kestävyysurheilukisailu, missä yhdistetään Kaljamaili ja Stairway to Hell^2. Kaljamailissahan juostaan maili radalla kaljaa juoden, ja Stairway to Hell on 10 km kisa, missä juostaan kuusi kertaa Malminkartanon jättärin päälle ja sen jälkeen vielä kerran portaat.

Ensimmäinen nousu. Tässä vaiheessa olin vielä hyvillä sijoituksilla.

Beerway to Hell yhdistää ultrajuoksijoiden perustreenin eli "verttitonnin" mallasjuomien nautiskeluun: siinä juodaan viisi olutta ja kiivetään 15 kertaa Jättärille. Tästä seuraa 1,65-2,5 l olutta ja 1 km vertikaalinousua. Tahti on seuraava:

1. Juo olut (miehet 0,5 l ja naiset 0,33 l).
2. Kiipeä 3 kertaa Fasaaninousu, joka on Jättärin jyrkin polku (ja tule samaa reittiä alas)
3. Toista kohdat 1.-2. vielä neljä kertaa
4. ???
5. Profit.

Alastuloihin tuli kierros kierrokselta lisää vauhtia.

Suoritus meni suunnilleen odotetusti. Viimeistelin ensimmäisen oluen vanhan teekkarin kokemuksella tehokkaasti kolmantena, mutta olin mäessä odotetusti todella hidas. Toisessa nousussa meinasi jo usko loppua, kun hapotti niin pahasti. 

Tästä kuvasta joku voisi luulla, että johdan suomen polkujuoksuhuippua.
Onneksi häntä ei tunnista kuvasta. Ja en johda. :D

Kolme nousua oli kuitenkin sopiva setti, jonka pystyi joka kerta suorittamaan, ja juomatauon jälkeen jaksoin kuin jaksoinkin lähteä aina uudelle rundille.

Vuorikiipeilijä M oli mukana vain seuraneitinä, eikä nautiskellut tippaakaan
urheilujuomia. Seura teki kyllä pirun hyvää.

Alamäki helpottui huomattavasti, kun mäkeen tottui. Jotkut väittivät sen johtuvan kännistä - minä taas uskon vakaasti, että vain opin, miten mäki on helpointa juosta alas. Lopussa ei edes humala auttanut siihen, että välillä oli ihan pakko hidastaa myös alamäessä, koska reisiä hapotti niin pahasti.

Vaikka alamäet helpottuivat, ylämäille ei valitettavasti käynyt samoin.

Tavoitteena minulla oli alittaa 2h ja olla olematta huonoin ikinä. Nimi historiankirjoissa oli kuitenkin taattu, koska olin edelleen se ainoa tarpeeksi juoppo ämmä, joka uskalsi lähteä puolen litran sarjaan. 

Kolmanneksi viimeinen huiputus.

Riippuu toki, missä asioissa on enemmän harrastuspohjaa, mutta väittäisin silti, että Beerway to Hell on enemmän mäkitunkkaajien kuin oluenjuojien laji. Pelkällä heevaamisella ei voi pärjätä, koska valitettavasti tunkkaamiseen tulee käytettyä huomattavasti enemmän aikaa kuin juomiseen. Oluen määrä ei kuitenkaan missään välissä ollut ainakaan minulle kynnyskysymys, koska sitä nautittiin kuitenkin aika harvakseltaan. Kaikkein pahinta oli tunkata kierrokset 7-9. Seuraavat kolme kierrosta menivät kiukulla ja viimeiset kolme sisulla.

MAALII!!!!

Beerway to Hell on kyllä mahottoman hauska tapahtuma. Sen lisäksi, että se haalii Jättärille lähes koko PK-seudun polkujuoksukerman, se on muutenkin todella viihdyttävä tapahtuma. Nyt, kun se on tullut nautiskeltua sekä toimitsijana että kilpailijana, niin vaikeata tulee olemaan väliin jättäminen jatkossakaan. Kilpaillahan en siis lupaa. Mutta ainahan kaikki on mahdollista.

Lapset, älkää kokeilko tätä kotona. Älkääkä edes Jättärillä.

Suunnistus on taitolaji

Juu, eipä mennyt ihan niin kuin elokuvissa meikäläisen eilinen suunnistuskisa. Innostuneena siitä, että en hetkellisesti ollut Suomen huonoin suunnistaja, lähdin Helsinki O-gameseihin kieli pitkällä jahtaamaan lisää rankipisteitä. Hommasta tulikin hieman hankalampaa, koska rata olikin yllättävän vaikea - siis aivan pirun vaikea.

Muisto siitä, etten aina ollut rankilistan viimeinen.

Minä olin sarjani ensimmäinen starttaaja. Ajatuksena tämä viehätti, koska ajattelin voivani peesailla muita tätejä sitten, kun he menevät metsässä ohi. No, keräsinkin heti kaksi kilpasiskoa kanssani ekalle rastille. Valitettavasti molemmat juoksivat kakkosrastille niin kovaa, etten pysynyt peesissä - ja pummasin seuraavan rastin paljon pahemmin kuin ykkösen.

Loppukisakin meni aika finnspringeissä tunnelmissa, eikä oman sarjan edustajia tarvinnut paljoa nähdä. Harkitsin vakavissani keskeyttämistä rastien 9-11 aikana, mutta koska olin aivan eri päässä karttaa kuin maali ja rasteja oli kaikenkaikkiaan 12, päätin jatkaa loppuun asti. Vähän kyllä itketti siinä vaiheessa, kun pummasin rastilta 10 rastille 11, vaikka välimatkaa rastien välillä oli hurjat 120 metriä.

Urhea suunnistaja köpsyttelee maalisuoraa nautittuaan Velskolan metsistä reilut 2 h.

Rasti 12 oli ihan maalin lähellä, ja sinne piti juosta pitkä matka rastilta 11. Onneksi osan matkaa sai juosta rastireittiä pitkin, niin tuli jokseenkin turvallinen olo. Osuinkin hoodeille kuin vahingossa ja ihan yllättävän nopeasti. Mutta luonnollisesti etsin rastia 12 varmuuden vuoksi ensin viereiseltä kumpareelta ja pummasin vielä muutaman minuutin - because I can.

Maalissa kuulin yllätyksekseni, etten suinkaan ollut viimeinen nainen metsässä. Siellä seikkaili vielä yksi täti, ja hän oli jopa minun sarjastani. Järkkäri tulikysymään, satuinko näkemään metsässä muita. Totesin hänelle, että en, mutta enpä kamalasti katsellutkaan, kun oli niin hyvä fiilis. Valitettavasti viimeinen täti ei ollut yhtä jääräpäinen kuin minä: hän oli jättänyt yhden rastin hakematta ja keskeytti. Toisaalta, onhan se rankipisteiden kannalta paljon fiksumpaa.

Voi, tätä liikunnan riemua! :D

Nyt sitten jäänityksellä odotellaan minun suhteellisia pisteitäni ja niiden vaikutusta rankilistaan. Voittajan aika oli noin 36 minuuttia, ja minä vietin metsässä aikaa yli kaksi tuntia. Voittaja on tällä hetkellä rankilistalla kolmantena ja minua edeltänytkin kilpasisko sijalla 83. Eli JOS olisin onnistunut eilen, olisin minäkin saanut hurjasti pisteitä. No, toisin kävi.

Seuraavaksi lähdetäänkin Jukolaan. Meidän seurassamme oli enemmän tunkua Venlojen viestiin kuin miesten kakkosjoukkueeseen, joten minä juoksen Jukolan viestin viidennen osuuden, koska olen näillä näytöillä luonnollisesti viimeinen valinta ihan jokaiseen joukkueeseen. Toivottavasti Hollolassa menee vähän paremmin kuin Velskolassa, ja pääsen yllättämään itseni lisäksi kaikki seurakaveritkin.

8h laatuaikaa

Tempparit haluaa kylpylään. Kun me haluamme viettää laatuaikaa, lähdemme yleensä yön yli kestävään suunnistuskisaan. Ja tätä tapahtuu jopa useammin, kuin Oona ja Juuso käyvät siellä kylpylässä.

Perinteinen lähtöselfie

Toki minä kyselin ensin mukaan Yö-Rogaan Vuorikiipeilijä M:ää ja Fröken H:ta. Kun kumpaisellekaan ei ajankohta sopinut, piti minunkin tyytyä rakkaan aviomieheni seuraan. Toisaalta ihan kivaa, kun ei itse tarvinnut vaivata päätä suunnistuksella, mutta toisaalta ihan mälsää, kun ei tarvinnut vaivata päätä suunnistuksella. En kuitenkaan ollut sentään ihan pelkkä jarru tai seurustelu-upseeri, vaan minun tärkeä roolini joukkueessa oli lukea rastimääreitä ja omistaa Android-kännykkä, jolla oli hyvä leimata rasteilla.

Supersuunnistaja kävi tsekkaamassa rastin numeron. Minä kännykkäleimasin.

Koska meillä molemmilla oli vasta viikko elämämme pisimmistä polkujuoksukisoista, lähdimme matkaan ihan höntsämeiningillä. Reittisuunnittelun kantava ajatus oli, että minä halusin ehdottomasti päästä pop up -kahvilaan syömään munkkia. Supersuunnistaja taas halusi pysyä poissa vaikeilta poluilta. Näillä eväillä suunnitelmasta tuli niin mainio, ettemme viitsineet edes mitata kokonaismatkaa - se näytti silmämääräisesti varsin sopivalta.

Tapasimme villieläinten lisäksi myös vähän kesympää faunaa.

Rastit löytyivät varsin vaivattomasti ja vain kerran taisimme ajaa rastin ohi. Rastien ja kauniiden järvimaisemien lisäksi näimme myös hurjasti Pirkanmaan villiä luontoa: kohtalaisen tavallisten lintubongausten lisäksi näimme kolme kania ja yhden jäniksen. Tämän lisäksi Supersuunnistaja ehti nähdä vilauksen mäyrästä. Minä valitettavasti missasin kohtaamisen Maltin kanssa.

Supersuunnistaja ratsastaa auringon laskuun.

Muutimme suunnitelmaa matkalla hyvin vähän. Jätimme alkupäässä hakematta muutamia pienten pisteiden rasteja, ja napsimme niitä sitten enemmän lopussa, kun liikuimme Valkeakosken taajamassa. Vaikka emme olleet mitanneet reittiä, osoittautui se varsin sopivaksi: kilometrejä kertyi 105, kun olimme automatkalla arvelleet satasen olevan sopiva matka.

Tie loppui järveen. Onneksi rasti tuli vastaan ennen sitä.

Emme tainneet olla kovin uniikkeja reittivalintamme kanssa, koska näimme samoja tiimejä moneen otteeseen. Pieniä eroja reittisuunnitelmissa sentään oli: eräs herranelikkö esimerkiksi ohitti meidät useamman kerran, kun he kävivät välillä hakemassa sellaisia pikkurasteja, mille me emme jaksaneet vaivautua.

Taidevalokuva ruosteenpunaisesta kuusta ja pyöräilijästä.

Yö-Rogan kesäversio on tavallaan kamalan paljon kivempi kuin talvinen kisa, koska missään vaiheessa ei tule kunnolla pimeä. Tämä auttaa myös jaksamisessa. Olin suorastaan yllättynyt, etten tarvinnut missään vaiheessa kofeiinigeeliä. Esimerkiksi viime marraskuun Synkässä  Syysunelmassa vedin melkein kofeiiniöverit, mutta meinasin silti nukahtaa satulaan. Muistaakseni Yö-Rogan talviversiossa on ollut vähän sama tunnelma. Lisäksi on ollut aina ihan perkeleen kylmä. Mutta nytpä ei ollut, vaikka minä poljin koko yön sortseissa.

Aurinko nousee Valkeakoskella

Vietettyämme alkuyön maaseudulla saavuimme joskus neljän ja viiden välillä Valkeakoski cityyn. Pakko sanoa, että Valkeakoski on ainakin tällaisena kuulaana kesäyönä aivan pirun nätti kaupunki. Varsinkin hyvin hoidettuja rintamamiestaloja sisältäneet asuinalueet ja rannat olivat hillittömän kaunista seutua.

Ihan lopussa saatiin vielä kirittäjän apua.

Maalissa olimme hyvissä ajoin, noin varttia ennen kello kuuden aikarajaa. Tämä oli mukavaa, koska ehdimme myös suihkuun ja osallistutumismaksuun kuuluneelle aamiaiselle ennen isompia ruuhkia. Pisteitä keräsimme 317, mikä oikeutti 31. sijaan. Ihan hyvin höntsääjille.

Muita tuloksia voi ihailla täällä.