Tytöt tahtoo pitää hauskaa

Nyt on myös se aika vuodesta, kun minä saan nauttia noin joka toinen viikonloppu omasta laatuseurastani, kun  Supersuunnistaja junailee Pohjanmaalle tuijottamaan metsänreunaa. Ensimmäinen metsästysleskiviikonloppu on ainakin mennyt ihan rattoisasti, joten ehkä tästäkin syksystä selvitään.

Suunnitelmat ja kisakynnet tehty! Nyt voi kisa alkaa!

Koska Supersuunnistaja oli harrastamassa perinteistä äijäilyä, minä ajattelin ylläpitää maailmankaikkeuden balanssia, ja pidin eilen hauskaa tyttöporukalla. Porukkaan kuuluin minä ja Vuorikiipeilijä M. Ja hauskana ohjelmana oli Vuorikiipeilijä M:n elämän ensimmäinen rogaining.

Kalevan kierros järjestelee silloin tällöin 2 tunnin rogauksia, jotka ovat oikein hauskoja tilaisuuksia. Ja eilen oli taas aika KK-rogainingin. Olen joskus kertoillut M:lle rogainingeista, ja se on kuulostanut hänestä hauskalta puuhalta. Pyysin häntä sitten mukaani, ettei yksin tarvinnut ajella Tuusulaan asti. Ja mitä sitä nyt lauantaina muuta tekisi kuin juoksisi 2 tuntia ruskan värjäämässä metsässä? No, sitä minäkin!

Meidän tiimi: tiellä juostessa ehtii ottaa selfieitäkin

Koska Vuorikiipeilijä M on minuakin kokemattomampi suunnistaja, minä sain joukkueessamme päävastuun reittisuunnittelussa ja kartanluvussa, ja M kantoi emitiä ja hoiti leimaamisen. Reittisuunnittelu meni minulle tyypilliseen tapaan nopeasti ja hutaisten. Olin ottanut mukaan metrin pätkän narua, jolla mittailin todella pessimistisesti matkaa. Minulla kun on vähän historiaa liian pitkän reitin suunnittelussa, niin yritin olla pessimisti ja harkitseva reittisuunnittelija.

Osallistujia oli pari sataa, joten yhteislähdössä oli ihan suurehkon urheilujuhlan tuntua. Ja ekalle rastille pääsi iloisesti muiden peesissä. Toisen rastin jälkeen ruuhka alkoi jo hellittää, ja pääsimme tekemään ihan omaa suoritustamme.

Rastejakin löytyi. Ja koska pics or didn't happen, niin sitten pics.

Työnjako toimi meillä mainiosti: Vuorikiipeilijä M säntäili edellä intopinkeänä, ja minä tulin perässä vähän rauhallisemmin ja huutelin hänelle, minne hänen pitäisi juosta ja missä kunkin rastin piti olla. Minun suurin paheeni suunnistuksessa on, että katson ihan liikaa kartaa, joten innokkaasti edellä poukkoileva lisäsilmäpari auttoi todella paljon rastien löytämisessä. Tämän lisäksi meidän juoksuvauhtimme ovat hyvin samanlaiset, joten kummankaan ei tarvinnut himmailla tai roikkua puolikuolleena perässä.

Reittisuunnitelma oli ollut todella pessimistinen, ja olimme tunnin kohdalla melkein puoli tuntia suunnitelmaa edellä. Tämä ei kuitenkaan haitannut, koska kartalla oli valkoiseksi jätetty alue, missä oli tarkoitus harrastaa muistisuunnistusta. Alueella oli "S-rastilla" kartta, jolle oli piirretty neljä neljän pisteen rastia. Mitään muistiinpanovälineitä ei saanut  käyttää. Koska meillä oli 25 minuuttia aikaa, kävimme mekin kokeilemassa muistisuunnistusta. Ensimmäisen rasteista löysimme ihan vahingossa matkalla S-rastille, ja S-rastilta painoimme mieleen reitin kahdelle muulle rastille - jotka sitten löysimmekin, kunhan minä vähän hillitsin yli-innokasta M:ää ja valitsin oikean polun.

Tämä 5 pisteen rasti löytyi hienosti, mutta seuraavalla kakkosen rastilla tuli pummi.

Muistisuunnistukseen meni sopivasti juuri sille varattu 25 minuuttia, joten pääsimme takaisin kartalle ihan aikataulussa. Viimeisen puolen tunnin aikana tuli meidän isoin pummimme, mutta silti juoksimme maaliin pari minuuttia ennen 2 tunnin aikarajaa ja saimme haettua kaikki suunnittelemamme rastit. Kerrankin ei tarvinnut ottaa mitään käsittämätöntä monen sadan metrin loppukiriä. Keräsimme yhteensä 66 pistettä, millä tuloksella olimme naisten sarjan seitsämänsiä ja koko joukon 60. Tämä oli minulle ihan käsittämättömän hyvä suoritus ja verrattavissa mun ja Supersuunnistajan ensimmäiseen yhteiseen rogaan, missä teimme silloinkin ihan tuurilla täydellisen reittisuunnitelman.

Eilisen kruunasi vielä illallinen, kun Vuorikiipeilijä M tuli meille syömään kokkaamaani hirveä. Pitää syödä pakastin tyhjäksi ennen kuin Ääsääs osuu johonkin. :) Ideana oli myös spekutella meidän suoritustamme. Valitettavasti se oli kaikin puolin nappisuoritus, niin emme keksineet mitään jossiteltavaa. Tyydyimme sitten juoruilemaan ja harrastamaan muita perinteisiä akkojen kaakatuksia.

Vielä leimaus maalissa ja nappisuoritus oli siinä!

Koska Vuorikiipeilijä M tykkäsi rogauksesta, kysyin, haluaisiko hän lähteä uudelleen parin viikon päästä, kun Hakunilassa järjestetään syysroga. Minulla on kyllä perjantaista lauantaille Mammuttimarssi, mutta eihän pyöräily rasita juoksulihaksia - eihän? Supersuunnistajakin on silloin viikonlopun kotona, mutta taidanpa kehoittaa häntä rogaamaan ihan keskenään ja lähteä metsään taas tyttöjengillä.

taas on se aika vuodesta...

... kun meikäläinen alkaa leikkiä oman elämänsä AD:ta ja taiteilee uuden bannerin. Tällä kertaa Supersuunnistajakin pääsi mukaan. Ja vielä kahdesti. Kissatkin olivat tyrkyllä, mutta itserakkaana tuuppasin kuviin kuitenkin mut, meitsin ja meikäläisen. Ääsääs ei tykännyt uudesta fontista, mutta mä kyllä tykkään. Väristä en ole ihan varma. Pitänee tuijotella tuota jonkin aikaa, niin en jaksa enää säätää.

Tämä kuva melkein pääsi banneriin, mutta kelluva Minttu jyräsi.

... kun lentsua on liikkeellä. Olin viikonlopun reissussa ja uhkailin, että tällä viikolla urheilen ainaskin kymmenen tuntia. Maanantaina oli vähän vetämätön olo, mutta tuomitsin sen vain väsymykseksi ja menin pyöräilemään Espoon rantramaratonin reitin. Eilen oli jo kurkku vähän karheana, mutta menin silti uimaan. Ja tänään onkin ollut päällä jo ihan aito flunssa. Ei tämä onneksi kovin paha ole, joten uskon selviäväni lauantaina Vuorikiipeilijä M:n kanssa rogaamaan. Mutta enpähän liiku ennen sitä tai ainakaan kymmentä tuntia. "Hahaa", sanoo maailma ja lyö lekalla päähän.

Tätä kuvaa harkitsin sekä bannerin että koko blogin taustalle. Mutta vain harkitsin.

... kun opetellaan sitä, mitä ei osata. Supersuunnistaja ilmoitti meidät molemmat Runner's Highn Pimp my juoksutekniikka -kurssille. Itse ilmottauduin ihan itsekseni lisäksi HelTrin Puolimatkan punnertajat -harjoitusryhmään. Ryhmällä on talvikaudella viikottaiset yhteistreenit ja jokainen jäsen saa ihan oman harjoitusohjelman. Lisäksi saamme suljetun FB-ryhmän ja juoksupipon! Ryhmä alkaa pyöriä ensi kuussa.

Hei hei, mitä kuuluu?

Mitäs tässä, jäitä poltellessa. No, oikeesti on taas tapahtunut vaikka mitä!

1. Tuli koettua elämäni ensimmäinen DNF. Olimme sunnuntaina taas suunnistamassa Somerolla. Nyt on ihan pakko myöntää, että minulla ei ollut kyllä alunalkujakaan kamalan sporttinen olo, mutta taistelutahtoa multa silti yleensä löytyy. Rastijahti on sellainen rogaushenkinen kisa, missä hajontarastit saa hakea aina missä järjestyksessä tahansa, ja välillä käydään sitten keskusrastilla. Minä etsin kolmea ensimmäistä rastiani tunnin. Totesin, että ehkä en tällä kertaa halua vollottaa metsässä kuten joskus aiemmin. Joten keskeytin, kun pääsin takaisin keskusrastille. Supersuunnistaja tuli sopivasti maaliin samaan aikaan (oli tosin lähtenyt puoli tuntia aiemmin). Ääsääskin hävisi oman sarjansa, joten meillä oli harvinaisen tunkki suunnistussunnuntai.
   
   

   

   Supersuunnistajan yhteislähtö. Minä lähdin puoli tuntia myöhemmin

2. Supersuunnistaja osti uuden fillarin. Hänen uusi pyöränsä on maantiepyörä, Ridley Helium. Se on niin kevyt hiilarivehje, että kevyemmillä kiekoilla se olisi jo rajalla, onko se sääntöjen mukaan liian kevyt. Ei passaa sitten polkijankaan painaa liikaa. Nyt meillä asuu sekä Ridleyn että Scottin pyörät! Hahaa! Mutta Supersuunnistajahan on ihan (Blade) Runner ja minun lempihajuveteni nimi on Alien. :D

   
   

   Siinä se on. Ei mahtunut telineeseen, niin panin traineriin. Tosin kohta siihen muuttaa
   minun Punainen Paholaiseni, kun ei Ääsääs aja trainerilla kuin korkeintaan kokeiluajon.

3. Minä olen taas neljän eri urheiluseuran jäsen, kun liityin Cetus masterseihin. Kaipasin elämääni enemmän uimista (ja urheiluseuroja), ja Cetuksen treenit ovat tuossa melkein naapurissa eli Kilossa. Oikean uimaseuran treeneissä pääsee myös treenaamaan muutakin kuin vaparia. Eilen treenattiin rinulia, ja tänään minulla on sisäreidet ihan jumissa. Mutta onpahan tehokkaampi potkukin.

   
   

   Kävimme Somerolla moikkaamassa myös Griseknoenia. On se jo iso sika!
   Tässä se lepuuttaa kavereiden kanssa ennen kuin tuli moikkaamaan
   (houkuteltiin se ylös kilistelemällä avaimia)

4. Ilmottautumisiakin on tullut tehtyä: uhkailinkin jo aiemmin lähteväni polkujuoksemaan, ja nyt Helsinki trail runiin on ihan virallisestikin ilmottu. Toivottavasti 17.10. eivät vaan jalat ole yhtä jumissa kuin tänään kuntorasteilla. Polkujuoksusta oli muuten hyvä juttu Ylellä. Kannattaa lukea!

Sellaista täällä. Toivottavasti teillä kaikilla menee paremmin kuin minulla keskimäärin Somerolla.

Kun elämä häiritsee hyvää harrastustoimintaa

Tämä viikko on mennyt urheilullisesti vähän pienemmällä liekillä, vaikka suunnitelmissa oli viettää PK-kautta täyttä häkää. Elämä tai tarkemmin sanottuna leffafestari nimeltä Rakkautta ja Anarkiaa on sotkenut aikatauluja. Kun melkein joka ilta tulee istuttua leffateatterissa katsomassa enemmän ja vähemmän omintakeisia indiepläjäyksiä, ei ehdi lenkille tai salille ihan haluttuun tahtiin. Lisäksi mulla on ollut tällä viikolla aika paljon töitä, joten olen ihan vaan henkisen rauhan takia mennyt aamuisin mieluummin töihin kuin urheilemaan.

Kaiken tämän päälle minulla on jo jonkin aikaa ollut akuutti "paska mutsi" -syndrooma: koen jatkuvasti huonoa omatuntoa siitä, etten ole tarpeeksi kotona kissojen kanssa. Oletan, että pienten lasten vanhemmilla on samanlaista kroonista riittämättömyyden tunnetta. Siitä syndroomani nimi siis. Minun omaatuntoani alkoi soimata joskus kesällä, kun viiletimme useamman viikonlopun ties missä, ja kissoilla kävi vain ruokkija ja vessansiivooja pari kertaa päivässä. Tästä syystä en esimerkiksi torstaina mennyt töistä salille, vaan meninkin kotiin korjaamaan kissojen kiipeilypuun narukuorrutetta ja aktivoimaan karvahanureita siitä yli jääneillä narunpätkillä. Olen kuitenkin niin monena iltana tällä viikolla ollut siellä leffassa, etten enää eilen raaskinut mennä töistä suoraan salille ja sieltä melkein suoraan uimaan.

Kotona on parasta seuraa

Koetan kuitenkin taistella "paska urheilija" -syndroomaa vastaan ja hoen itselleni, että tällä tasolla liikkuessa urheilun pitää olla kivaa eikä ahdistusta tuova velvollisuus. Jos voin henkisesti paremmin tehdessäni töitä ja ollessani kissojen kanssa kotona kuin puntatessa, niin en punttaa. Ja tuskin se nyt radikaalisti tuloksiinkaan vaikuttaa. Ei näitä leffafestareita ja työkiireitä nyt ihan joka viikko ole.

Lohduttelin itseäni myös keksimällä, että voisin ilmottautua puolimatkalle tähtäävien triatleettien treeniryhmään. Samalla annoin itselleni luvan olla vähän vähemmän järjestelmällinen treenaaja syys-lokakuun ajan, koska ryhmä starttaa marraskuussa. Itsepetostako? En tiedä, mutta ainakin minun kortisolitasoni pysyvät alhaalla.

Laatikollinen hyviä syitä jäädä kotiin

Loppupeleissä kuitenkin aikatauluihin sopivista treeneistä tulee kuitenkin aina hyvä fiilis ja ne lataavat akkuja. Ja sehän tässä kai kuitenkin on tärkeintä. Olisihan se toki ihan kivaa, jos tuloksetkin joskus paranisivat, ja siksi koetankin treenata edes vähän systemaattisesti. Mutta ihan rehellisesti sanottuna: jos oikeasti haluaisin kehittyä jossain lajissa edes jokseenkin hyväksi, minun pitäisi panostaa siihen, eikä harrastaa triathlonia, suunnistusta, multisportia, kiipelyä ja käydä salilla. Tai minun pitäisi edes kisata vain yhdessä lajissa. Mutta koska en osaa valita, niin ei passaa liikaa jännittääkään.

Tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike. :)

Pyörät pyörii

Tänään potkuttelin taas Supersuunnistajan kickbikellä töihin ja kotiin. Menomatka sujui mainiosti, ja Keilaniemessä vastaan tuli toinen potkupyöräilijä. Yllätys oli niin suuri, että ehdin vain hymyillä heimoveljelleni. Tosin eipä potkupyörän kanssa paljoa vilkutellakaan.

Paluumatka ei mennytkään sitten ihan yhtä mallikkaasti. Ensinnäkin minulle tuli pirun kiire, kun töissä oli liian kivaa, enkä malttanut lähteä ajoissa. Minun piti ehtiä keskustaan Rakkautta ja Anarkiaa -leffaan, niin en voinut potkia paluumatkalla isoa lenkkiä. Päätin sitten puolimatkassa alkaa potkia vähän lujempaa, että saisin edes tempotreenin. Jalanvaihto vauhdissa ei ole näemmä niin helppoa, ja minun hyppyvaihdon ja perinteisen vaihdon ihmeellinen hybridini päättyikin rähmälleen katuun. Kolauksia kokivat kyynerpääni ja itsetuntoni. Kaiken kukkuraksi yleiöäkin oli enemmän kuin tarpeeksi, kun vastaan oli tulossa isompi miesjoukko ja yksi pyöräilijäkin oli sopivasti mestoilla puhumassa puhelimeen. Kysyivät kyllä kohteliaasti, olenko ok ja auttoivat pystyyn.

Mutta sitten iloisempiin uutisiin: meillä on uusi perheenjäsen. Se on mustavalkoinen ja siinä on 27,5 tuuman renkaat. Eli joo, meitsi osti uuden fillarin. Ääsääs bongasi Fillaritorilta Scott Genius 730:n  vuosimallia 2014. Siinä on XT-osasarja, SLX-jarrut ja Foxin alusta, jos tällainen fillarinörttien nippelitieto jotakuta kiinnostaa. Minä en noista oikeasti itse juurikaan käsitä muuta kuin, että tää on kai aika magee menopeli. Ja kokokin oli minulle juuri passeli! Kävin lauantaina koeajelemassa pyörän Kirkkonummella. Kun pääsimme myyjän kanssa yhteisymmärrykseen hinnasta, niin fillari lähti peräkontissa kohti Espoota.

Eilen uusi mussukkani pääsi Espoon keskuspuistoon koeajolle. Täysjousitus on kyllä iloinen asia juurakoissa ja kivikoissa. Kun vielä jostain löytäisi jostain viime keäisen rämäpäävaihteeni, niin eihän minua pitelisi poluilla enää mikään. Valitettavasti nössöys on vallannut minut kokonaan viime kesän megapannutuksen jälkeen. Nyt kaatuilu ja nössöily on sentään kivaa, kun on niin mahottoman siisti fillari. Ehkä kokemus palauttaa minun kadonneen itsevarmuuteni joskus ensi keväänä.

Pitäisi keksiä fillarille vielä nimi. Supersuunnistaja ehdotti Neroa, koska fillari on Genius. Eniten minua tällä hetkellä viehättää kuitenkin yhden kaverin ehdottama Mulder. Se on ehdottomasti paras tähän astisista Fox-väännöksistä muiden ollessa Megan ja Samantha. Mutta jätetään asia vielä hautumaan hetkeksi.

Oho, ilmosin (ja suunnittelen ilmoavani lisää)!

X-kaadon ilmottautuminen oli ja meni - ja me jätimme sen väliin. Ei enää multisportia tänä vuonna meille siis. Mutta ei hätää! Kaikkea muuta kivaa on tulossa.

Eilen sain vihdoinkin aikaiseksi ilmottauduttua 2 tunnin rogainingiin Tuusulaan. Supersuunnistaja alkaa taas tuijotella metsänreunaa kivääriin nojaten, joten hän ei tule mukaan. Mutta yksin minun ei tarvitse rogaamaan lähteä, koska Vuorikiipeilijä M muodostaa kanssani joukkueen. Mutta tämä tarkoittaa, että suunnistusvastuu on lähinnä minulla. Hihii!

Näitä pitäisi taas löytää muutama

Tämän lisäksi suunnittelen meneväni vähän polkujuoksemaan 17.10. Koska juoksu ei ole varsinaisesti minun juttuni, ajattelin kirmata vain 12 km. Tänne en ole vielä ilmottautunut, koska olen kysellyt mukaan työkavereita. Vähän hiljaiselta näyttää, joten tuskin saamme joukkuetta kasaan. Menen sitten itsekseni.

X-kaadon sijaan ajattelimme mennä suunnistamaan, koska Somerolla suunnistamisella on erityinen paikka minun sydämessäni. Lisäksi Somerolla kasvaa minun oma possuni, joten sitäkin voisi käydä morjenstamassa samalla reissulla. Tännekään en ole vielä ilmottautunut, mutta sunnuntaihin asti olisi aikaa. Ja silloin on tarjolla varmaan jo jonkinlaisia säätiedotuksiakin. Terkuin nimimerkki "minä suunnistaisin sateellakin, mutta muut ei".

Supersuunnistajan uusi lelu

Viikin keikan jälkeen viime lauantaina me suuntasimme Varuste.netiin, mistä Supersuunnistaja kävi ostamassa uuden menopelin. Minä sain valita värin.

Ääsääs on jo tovin miettinyt kickbiken hankkimista, koska välillä olisi ihan kivaa tehdä muutakin kuin juosta. Potkiminen on siitä hyvää sporttia, että siinä liikerata on hyvin samanlainen kuin juoksussa ja käytössä samat lihakset. Vähän niin kuin murtsikkahiihdossa.

Koska minä olen tällainen polvirajoittunut ihminen, ajattelin lainailla potkupyörää aina silloin tällöin. Ehkä se tekee hyvää minunkin juoksukunnolleni.

Menopeli ja aamun työmatkan maisemat

Ensimmäinen kokeilu oli maanantaina, kun potkin vähän kiertotietä töihin ja vielä enemmän kiertotietä takaisin kotiin. Lähdin liikkeelle ihan liian lujaa, koska jossain takaraivossa oli sellainen olo, että pitäisi mennä yhtä lujaa kuin fillarilla. No, enpä mennyt. Paluumatkalla osasin lähteä liikkeelle vähän rauhallisemmin, ja vauhdinjaosta tuli hieman tasaisempaa. Myös jalkojen vuorottelu oli paluumatkalla tasaisempaa kuin mennessä. Tuli muuten huomattua taas kerran, kuinka toispuoleinen olen. Edelleen, vaikka olenkin asialle kovasti koettanut jotain tehdä.

Kuten viime viikonloppuna uhkailin, niin nyt pitäisi taas tehdä uusi treeniohjelma ja alkaa treenata tavoitteellisesti. Tällä kertaa tavoitteena on Mammuttimarssi, mihin ajattelimme Supersuunnistajan kanssa mennä parisuhdeurheilemaan fillarilla. Matkat ovat kuulemma noin maraton, 100 km ja 200 km. Me ajattelimme olla sen verran välimallin jätkiä, että satku olisi meille hyvä valinta. Joka tapauksessa ajattelin, että olisi hyvä vähän pyöräillä tässä syys-lokakuussa.