Ja seitsämäntenä päivänä hän kirosi

Tänään oltiin korttelirasteilla. Siis talvisuunnistelemassa pitkin teitä ja kevyen liikenteen väyliä, koska talvella metsässä on paljon lunta. Annoin supersuunnistajan uhkailla, kiristää ja pakottaa minut suunnistamaan parisuhdeurheilun varjolla. Menimme yhdellä emitillä, ja meikä sai hoitaa suunnistamisen supersuunnistajan keskittyessä kannustamiseen eli nauramiseen.

Ja ihan hanuristahan koko tapahtuma oli. Ensinnäkin mukana matkassa olisi pitänyt olla nastoja juttuja kenkien pohjissa ja toiseksekin lumensuojasäärystimet. Ekojen puuttuminen oli ihan oma moka, mutta säärystimien mukaan ottamista oikeasti harkitsin. Mutta supersuunnistaja sanoi, että en mä niitä tartte, koska suunnistus tehdään teitä pitkin. No, hän ei olisikaan tarvinnut, koska ei tainnut kertaakaan itse kahlata rastille asti - ne kun olivat aina muutaman metrin tieltä tai polulta jonkan puolella - perkele.

Se löysi rastin. Jee! Huomaa kuiva tie taustalla -
mutta suunnistaja seisoo toki hangessa

Rastien suunnittelijat ovat varmaan tosi ikäviä ja pahansuopia ihmisiä. Miksi muuten he ihan kiusallaan tökkisivät ne rastit aina mäen päälle tai muuten vittumaisiin koloihin? Tai sitten ne saatanan kätyrit asettelevat peräkkäiset rastit silleen keljusti, että pientä ihmisparkaa alkaa houkuttaa mennä suorempaa reittiä suon poikki - mikä kesällä voisi olla ihan kuljettavissa oleva reitti, mutta talvella huijattu raukkaparka uppoaa hankeen reittä myöten. Ja sitten se parisuhteen osapuoli, joka osaa suunnistaa (ja on muuten joskus suunnitellut rasteja - NIINPÄ!!) kikattelee mielessään ja toteaa, että olisi itse valinnut sen pidemmän reitin tietä pitkin, mutta kertoo tämän varmuuden vuoksi vasta sitten, kun toiselta on varpaat kastuneet. Ihan vaan "opetusmielessä". Joopa joo.

Suunnistajat ovat myös julmia ja edesvastuuttomia vanhempia: rasteilla oli mukana monta perhettä, missä söpöt pienet lapsukaiset oli tuotu suunnistamaan. Ja iskä ja äiskä odottelivat iloisesti hymyillen siinä tien varressa, kun pilttiparka kahlasi kinoksessa rastille. Toisaalta tämä sai minut myös ymmärtämään supersuunnistajaa - kai se rankka lapsuus suunnistuskoulussa jättää jälkensä.

Ilme kertoo kaiken? No, oikeesti tässä vaiheessa oli ihan kivaa

Mä muuten tykkään sarkasmista, jos ei joku tiennyt. :) Ihan oikeasti oli siis oikein kivaa. Paitsi ehkä järven jäällä juostessa, kun siinä oli niin pirusti irtolunta ja homma meni tarpomiseksi (ja meillä vammaisurheilijoilla kipeytyi paikat). Oli nätti sää, en pummannut muuten kuin sen suossakahlailurastin, ja parin ekan rastin jälkeen alkoi homma luistaakin. Tai no, riippunee, keneltä kysyy: supersuunnistaja oli ajatellut, että meillä meinisi 6 km reittiin noin 40 minuuttia - meni 1h 20 min...

En kyllä osaa mitenkään lukea karttaa juostessa. Kaikki tiet ja polut vaan pomppivat silmissä. Oikeet suunnistajat kun tekevät niin aina tylsillä, suorilla tiepätkillä. He myös katsovat ennen rastille tuloa, minne meinavat porhaltaa seuraavaksi, eivätkä vietä mitään kovin pitkää pit stopia millään rastilla, vaan leimaavat käytännössä vauhdista. Itsehän käytän toki tovin jos toisenkin rastin leimaamisen jälkeen kartan pyörittelyyn ja pään raapimiseen. Tai onnistuin mä nyt pari kertaa vähän ennakkosuunnittelemaan vauhdikasta poistumista rastilta. Toivo siis elää.

Vaikka läski pääsi pikkasen jäätymään (mutta suli kyllä suihkussa) ja kiroilin tosi söpösti enemmän kuin alkuvuonna yhteensä, niin tarkoitus olisi mennä taas ensi sunnuntaina viettämään laatuaikaa kartta kourassa. Paree saada sitten paljon munaa siitä hyvästä, perkele. Siis pääsiäismunaa. Mitä te oikein kuvittelitte?