Narun jatkona ja muuta mukavaa viikonloppupuuhaa

"Nyt ei tunnu yhtään niin pahalta!"

- Minttu Nuuksion kansallispuistossa kohtalaisen tasaisella kangasmetsäosuudella

Lauantai alkoi hieman normaalia aikaisemmin, kun kello herätti minut ja parini klo 2:30. Tunnin päästä oli jo spandexit niskassa, puurot kitusissa, fillarit sun muu roina Volvon kyydissä ja uskollinen menopeli suunnattuna kohti Vihtiä.

Saavuimme kisapaikalle eli Huhmarnummen koululle hieman neljän jälkeen, kävimme kuittaamassa kartat ja siirryimme rauhalliseen nurkkaan piirtämään niihin reittejä. Ensin säikähdin, että kartoista ei tulisikaan hienoja, kun olin unohtanut sakset himaan, mutta onneksi ensiapupakkauksessa oli sakset, joilla saimme leikattua kartan päällystykseen käytetyt kontaktimuovit sopivan kokoisiksi. Upeet tuli.

Kun kartat oli piirrelty, siirryimme takaisin autolle virittelemään lamppuja kypäriin, karttatelinettä fillariin ja reppuja selkään. Vähän meinasi tulla kiire, mikä oli toki kellonajankin ansiosta heti havaittavissa meikäläisen äänensävyssä. Mutta ehdimme melkein puhuttelun alkuun, ja ehdimme hetken hengähtääkin emitin nollauksen ja klo 5:00 kajahtaneen lähtölaukauksen välissä. Ja sitten mentiin!

Heti alusa meinasin polkea ryysiksessä päin pyörätelinettä, mutta silti pääsimme ihan mukavasti vauhtiin emmekä saapuneet rantaan kajakkivaihtoon edes viimeisenä. Hieroimme tosin kajakin kanssa sen verran kauan, että lähdimme rannasta tokavikoina.

Otsalamppu ja kuu kajastavat öisellä järvellä

Eikä siinä vielä kaikki. Kerran treeni ei näemmä riitä, ja kajakki ei tahtonut millään mennä suoraan. Ja kun skimbailimme pitkin Palojärven öistä selkää, ohitti viimeinenkin naisjoukkue meidät. Kyllä hävetti saapua tokalle rastille selvästi muiden perässä. Mutta positiivisena asiana on mainittava, ettemme kumpikaan menettäneet hermojamme, vaikka molemmilla oli v-käryrä kovassa nousussa. Saapuessamme rantaan tokalla rastilla, sieltä lähtevä pari osoitti, että palaa se pinna paremmillakin: parin herrashenkilö kutsui parin kauniimpaa osapuolta hellästi vitun imbesilliksi, kun tämä ei kiltisti pitänyt pyllyään penkissä herran noustessa kyytiin.

Tokalla rastilla päästiin vähän jaloittelemaan, minkä tähden ne muut joukkueet meitä vastaan olivat tulleetkin. Ensin ylitettiin koski köyden avulla. Syvyyttä ylityspaikassa oli puolisen metriä, mutta virtaus oli sen verran kova, että rannalta toiselle viritetystä köydestä piti tosiaan ottaa tukea. Tämän jälkeen piti jolkotella viereiselle kukkulalle, missä leimattiin seuraava rasti ja palata munaravia takaisin rantaan ja köyden avulla kosken yli. No, onpa tullut haikattua pyöräilykengilläkin. Huipulta ei kyllä näkynyt maisemia, kun oli niin pimiää.

Portaat kohti huippua - olivat muuten liukkaat

Melonta alkoi sujua vähän paremmin, kun sotanorsu siirtyi taakse ja antoi sorjan suunnistajan meloa edessä. Tosin kyllä kajakki edelleenkin mutkitteli. Järvellä meloskellessa aurinkokin ehti nousta, ja pääsimme nauttimaan kauniista maisemista ja toisesta nätistä pienestä koskesta. Joen rannalla oli myös ihastuttavia kesähuvilahenkisiä taloja isoine pihoineen. Kyllä vihtiläisten kelpaa.

Sarastus ja näkymät takapenkiltä

Rannassa riisuimme pikavauhtia pelastusliivit ja nappasimme taas fillarit matkaan. Emme kuitenkaan ajaneet kauaa, kun rannassa kulkeva kinttupolku alkoi olla tarpeeksi epäpoljettava. Tarkoitus oli mennä sillan alla olevalle rastille ja alakautta Turun Väylän ali. Harmittaa vähän, kun emme uskoneet itseemme, kun meitä edellä ollut naisjoukkue tuli meitä vastaan ilman fillareita. Jätimmekin pyörät puolimatkaan ja kävimme kurkkaamassa, pääseekö sillan ali oikeasti fillarin kanssa. No, pääsihän sieltä, ja ravasimmekin sitten pikapikaa hakemaan fillarit. Viimeistään tässä vaiheessa meikäläisen kiroilulakko petti, kun päästelin lähes koko repertuaarini. Saattaa tosin olla, että jokunen ärräpää pääsi jo vesillä.

Se toinen koski

Turun Väylän toisella puolella homma alkoi taas sujua, ja kun pääsimme vaihtopaikalle, oli siellä jopa muitakin ihmisiä. Osa pareista tosin oli jo kiertänyt juoksusuunnistusradan. Onneksi minulla oli matkassa suvereeni suunnistaja, joka tyynen rauhallisesti johdatti meidät pummeitta rastilta toiselle. Meitsi meinasi kyllä piiputtaa perässä juostessani, joten en ihan koko aikaa voinut keskittyä ihailemaan osaamista. Sitä on kyllä aina kiva katella. Näillä rasteilla olimmekin väliajoissa jotain muuta kuin yhdeksänsiä (mikä siis oli sarjamme vika sija ja meidän sijoituksemme siinä melonnan aikana). Kerran olimme jopa rastivälin kolmanneksi nopein sekapari. Huisia!


Kun palasimme metästä, oli vaihtopaikalla edelleen jengiä, mikä oli ihan mahtavaa. Lähdimmekin ennen tyttöjä liikkeelle, ja toivoa edelleen oli, että saattaisimme vielä ehkä saavuttaa imbesillin ja sen kaverin. Aika vähän kyllä, koska se toinen meidän tiimistämme ei ollu mikään maanmainio maastojuoksija. Ja nyt en puhu yllättäen siitä suunnistajasta.

Multisporttaaja ja tekohymy

Kun lamput ja märät hanskat oli heitetty huoltolaatikkoon ja laatikko huoltoauton kyytiin, oli aika taas hypätä fillarin selkään. Nyt poljeskeltiin ehkä reilu 10 km, minkä jälkeen jalkauduttiin Nuuksion kansallispuiston hienoihin maisemiin. Tässä vaiheessa otimme rajummat aseet käyttöön ja köytimme minut pariini kuminauhalla. Näin virtaheponen sai vetoapua, ja matka taittui vähän nopeammin. Kävelimme silti ylämäet. Mutta kuulemma jopa huippusuunnistajat tekevät niin (ainakin jotkut), koska siinä ei juurikaan häviä paljoa aikaa, mutta se hapottaa helposti. Joten tämä oli vain ja ainoastaan huikeaa taktikointia.

Taktikointi ei kuitenkaan riittänyt estämään pientä kompurointia, ja meitsi onnistui vähän naksuttelemaan polven kierukoita ja ennen kaikkea taittamaan nilkkani. Nilkan takia piti kävellä muutama minuutti enemmän, mutta heti sen vähän toivuttua jatkoimme hölkkäilyä. Eikä se menoa oikeastaan haitannut enempää kuin huono juoksukuntoni. Kunnon kipuilun se aloitti vasta kengän poiston jälkeen ja kropan jäähdyttyä.

Tokalla juoksuosuudella jopa titaanit kaatuivat ja parilleni tuli pummi. Ei mikään valtaisa, mutta pummi kuitenkin. Ja toisella rastilla haahuilimme jonkin aikaa väärällä jyrkänteellä (niitä oli kaksi ihan vierekkäin). Ja sitten oli vielä kolmas suon läpi mennyt pikkupummiksi laskettavissa oleva kunniakierros. On muuten mieltä ylentävä tunne, kun jääkylmä vesi litisee lenkkareissa. Mutta tokalla osuudella karttana oli yleiskartta eikä suunnistuskartta! Sillä suunnistuskarttaosuudellahan (eli ekalla juoksupätkällä) suorituksemme oli kuin taidetta - tai ainakin sen suunnistusosuus.

ja taas linssilude näki kameran

Kun saavuimme juoksuosuuden loppuun, oli vaihtopaikalla meidän iloksemme kahden muun parin fillarit. Sekä tokalla juoksuosuudella että vikoilla pyöräsuunnistusrasteilla olimme tasaisesti kuudensia tai seitsämänsiä. Eli jos olisimme osanneet meloa, olisimme voineet olla pari sijaa korkeammalla. Jos, jos, jos...

Loppuaikamme oli 6:33:12 ja sijoituksemme kahdeksas yhden sekaparin keskeytettyä. Tulosten selitteissä luki, että 1 jäsen tuli maaliin. Mahtoikohan imbesillille ja poikakaverille tulla metsän siimeksessä suurempikin parisuhdekriisi? Sitä emme kai koskaan saa tietää, koska en tajunnut tarkistaa heidän kisanumeroaan, kun heidät rannassa kohtasimme. Taaksemme jäi keskeyttäneen parin lisäksi kaksi naisjoukkuetta. Miehet kiersivät pidemmän reitin, joten emme ole vertailukelpoisia. Äijistä leikin jätti kesken muuten useampikin tissiposkijoukkue.

Varsin kivaa oli. Ja olemme edelleen puheväleissä. Ja puhuttu on jopa melontakurssille osallistumisesta. Eli voipi olla, että ensi kesänä multisporttia kisaa joukkue nimeltä Die Hard, The Expendaples tai kenties jopa Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat.