Oho, ilmosin!

Oikeastaan me ilmoittauduimme kisaan jo ennen joulua, mutta en ehtinyt blogata asiasta aiemmin. Kisa on kuitenkin kaikkien kylmästä pitävien suunnistajien suosikki eli Loppiaisroga.

Viime vuonna oli niin holotna, että luonto tarjosi kivat ripsarit.

Joukkueen kokoonpanosta käytiin sellainen lotto, että sivulliselta voisi mennä suunnistajat sekaisin. Meininki oli kuin paremmastakin telenovelasta. Näin se meni:

1. ToinenNainen kyseli, meinaako Supersuunnistaja kisata minun kanssani vai voisivatko he lähteä yhdessä.
2. Supersuunnistaja kysyi minulta, kenen kanssa ajattelin suunnistaa.
3. Minä kysyin Vuorikiipeilijä M:ltä, onko hän kisakunnossa. Mutta M on rikki Nepalin vuorelle kapuamisen jälkimainingeissa. :(
4. Supersuunnistaja ilmaisi huolensa, että ToinenNainen löytää uuden, jos Ääsääs ei pidä häntä tyytyväisenä.
5. Supersuunnistaja kysyi siskoaan minun parikseni, mutta loppiaisena on kuulemma liian kylmä, ja sisko pelkäsi, että minä vedän reissulla itkupotkuraivarit. (No, en todellakaan vedä niitä kenellekään ekassa yhteisessä kisassa! Keskimäärin vasta neljännessä.)
6. Kuulin, että uudella työkaverillani on suunnistustausta, ja aloin ehdotella hänelle. Kahdeksan tuntia kuulosti kuulemma pitkältä ajalta. :D
7. ToinenNainen kertoi, että oli saanut polkujuoksuseurastaan itselleen parin.
8. Minä ja Supersuunnistaja päätimme tyytyä toistemme seuraan, kun kerran kukaan muukaan halukas tai kyvykäs rogaaja ei ollut jäämässä lehdelle soittelemaan.

Pakkasesta huolimatta tai sen ansiosta oli ihan mielettömän nättiä

Sitten olikin enää jäljellä sopivan elokuvanimen valitseminen, mikä sujui suorastaan jouhevasti työpäivän lomassa skypetellen. Emme ehdotelleet toisillemme kuin ehkä 13 eri leffaa, kunnes lopulta olimme ihastuttavan yksimielisiä siitä, että Monty Pythonilla mennään. Toivottavasti nimi on enne ja viime vuotiseen nähden meno on And Now for Something Completly Different. Ei tekisi mieli taas hukata emitiä ja myöhästyä maalista. Sää on menossa lupaavasti kylmempään suuntaan. :D

Vuoden 2016 viimeinen uusi laji

Tämänkin vuoden omakeksimäni haaste on sitten tehty: 12 uutta urheilulajikokeilua. Viimeiseksi lajiksi oli muutamakin erilainen virittely. Ensin koetin päästä sisäsoutamaan ihan SM-tason seurassa, mutta aikataulumme menivät pahasti ristiin. Harkitsin myös jouskarointia, mutta joulu yllätti lajikokeilijan. Siksi lopulta turvauduin Esportiin ja hyväksi havaittuun mailapelimalliin: haastoin Supersuunnistajan pelaamaan racketballia.

Kuvat ovat kopperon ulkopuolelta. Lasi on vähän likainen.

Racketball on "vanhojen ihmisten squashia": pallo on vähän isompi ja pomppii paremmin kuin squashissa. Siten tällainen vähän kehnompikin pelaaja saa aikaan ihan oikeita palloralleja.

Me aloitimme ihan vaan pallottelemalla ja totuttelemalla. Vartin jälkeen uskalsimme kokeilla samaa viritelmää kuin taannoin kössissä: pallo koetettiin pitää hengissä keinolla millä hyvänsä, ja mokaaja saa miinuspisteen. -11 pisteellä hävisi erän. Hävisin tällaisen matsin suoraan 0-2.

Supersuunnistajalla oli monia hienoja kurotuksia

Koska pallo tuntui aika helpolta käsitellä, päätimme alkaa pelata "oikeilla säännöillä". Tosin kumpikaan meistä ei ollut muistanut tarkistaa sääntöjä netistä. Onneksi säännöt olivat niin lähellä squashia, että taisimme vain syöttää vähän väärin.

Mutta näytin minäkin välillä siltä, että pelaan enkä vaan seiso

Kun oikea matsi loppui tiukan väännön jälkeen taas minun häviööni 1-2, oli meillä aikaa vielä reilu vartti. Päätimme pelata lisää eriä. Seuraavan erän voitinkin minä täpärästi pistein 13-11, ja tilanne oli kutkuttava 2-2. Aikaa oli vielä noin 7 minuuttia ja sovimme pelaavamme viimeisen erän ihan kerettiläisesti vuoron loppuun asti. Minä olin vihdoin päässyt kärryille pallottelun kanssa ja johdin lähes koko ajan pisteellä tai parilla. Välillä Supersuunnistaja kiri tasoihin, mutta onnistuin aina voittamaan seuraavan pallon. Olo oli siis koko ajan aika turvallinen. Vielä lopussa tein pari pöhköä mokaa, ja Ääsääs pääsi lähes rinnalle. Summerin soidessa tilanne oli kuitenkin minulle 17-16 ja sain kerrankin yhden mailapeliottelun nimiini. Jee!

Välillä olimme jopa liikkeessä samaan aikaan

Racketball on paljon helpompaa kuin squash, ja sitä saattaa tällainen tumpelokin pelata ihan oikeilla säännöillä. Voisin kyllä lähteä joskus uudestaankin (jos olisi aikaa).

Tässä vielä perinteiseti kertauksena kaikki vuoden lajit:

Tammikuu: CXworks
Helmikuu: CrossFit
Maaliskuu: Luistelu hokkareilla
Huhtikuu: Ratsastus
Toukokuu: MOBO
Kesäkuu: Yksipyöräily
Heinäkuu: SUP
Elokuu: Pyöräsuunnistus
Syyskuu: World Jumping
Lokakuu: Squash
Marraskuu: Sulkapallo
Joulukuu: Racketball

Yleistä kommenttia lajikokeiluista:

Kaikki lajit ovat sellaisia, että voisin kokeilla niitä uudelleenkin, mutta reaalimaailmassa minulla on tuskin aikaa niistä moneenkaan. Jumppatunneista hauskin oli trampoliinnitunti World jumping, mutta epäilen kyllä suuresti, että harvat ohjatut jumppailuni suuntautuvat jatkossakin spinuun ja ilmajoogaan.

MOBOssa mälsää olivat pienet rastimerkit (tosin tulipahan treenattua rastien ottamista), mutta pyöräsuunnistus oli niin lystiä, että koetan tosissani ehtiä ensi kesänä uudelleen fillarirasteille.

Kun tarpeeksi kovaa lyö, niin vastustajat alkavat hyppiä seinille.

Luistelu, ratsastus ja yksipyöräily lienevät jatkossa sellaisia lajeja, että tilaisuus tekee minusta lajikokeilijan. Itse asiassa olinkin juuri ennen joulua tiimi-illassa ratsastustunnilla. Meillä oli kyllä koko ajan taluttajat vierellä, joten en ole ihan varma, ohjasinko minä heppaa ollenkaan. Mutta istuin satulassa, sain ratsuni sekä ravaamaan että peruuttamaan, enkä tippunut, kun heppa säikähti toista konia ja otti muutaman holtittoman sivuaskeleen eli pillastui silleen ihan vähäsen. Jee jee!

Ja viimeiseksi Ääsääsin ihan paras mahtiloikka. Joutsenlampiainesta! :D

Suurimman vaikutuksen minuun tekivät kuitenkin loppuvuoden kolme mailapelisessiota. Minusta on hauskaa harrastaa Supersuunnistajan kanssa urheilullisia juttuja, ja saatan ensi vuonnakin ruikuttaa häntä uudelleen pelaamaan jotain. Olemme kuitenkin aika tasaisia. Sitä paitsi minä tarvitsen revanssin sulkiksessa ja Ääsääs luultavasti haluaa sellaisen racketballissa.

George Lucaskaan ei osannut lopettaa ajoissa.

Sanovat joskus, että George Lucasin olisi pitänyt lopettaa Star Warsien kanssa alkuperäiseen trilogiaan, koska osat 1-3 ovat niin kamalaa kuraa. Itse en ole mielipiteineni ihan noin tyly, koska Star Wars on kuin pitsa: joko se on hyvä, tai sitten se on tosi hyvä.

Minä leikin kesällä 2015 oman elämäni George Lucasia ja tein kolme videota, kun firmamme alkoi sponssata Arctic Challengea Levillä. Homma näytti jäävän niihin kolmeen videoon, koska viime kesänä Arctic Challenge ei sopinut minun aikatauluihini - enkä siten ollut tekemässä leffojakaan.

Mutta arvatkaas mitä! Nyt ne ovat keksineet AC:sta winter editionin - ja meitsi on taas menossa! Ja tietäähän sen, mitä siitä seuraa: joku alkaa taas kantaa kameraa mukana treeneissä. Olimme keskiviikkona työkaverini Viikinki P:n (hän harrastaa Tough Viking -kisoja ja vastaavia) kanssa Malminkartanon jätemäellä tunkkaamassa. Ja mulla oli tietysti kamera mukana.

Kannattaa laittaa äänet päälle, kun katsotte "teaseria" (seuraava on sitten ehkä jo traileri). Se on tehty hyvin ääniraitalähtöisesti.

Juoksukouluja

Meidän firmassamme tyky-rahat ovat suhteellisen vapaassa käytössä, ja kuka tahansa saa järkätä mitä tahansa kulttuuria tai liikuntaa, kunhan saa tarpeeksi monta muuta innostumaan mukaan. Eli yksin ei saa puolimaratonille lähteä, mutta jos saa kollegoja mukaan, niin firma tukee ainakin osan osallistumismaksusta.

Meillä painitaan nykyään melkein yhtä paljon kuin juostaan.

Meille järkättiin nyt loppusyksystä juoksukoulu. Koska meillä on firmassa aika paljon "edistyneitä juoksijoita", oli selvää, että mikä tahansa kimppalenkkeily ei ihmisiä innosta. Siksi minä ehdotin keskustelussa hyväksi havaitsemaani Runner's Highta ja sieltä nimenomaan Aki Nummelaa. Olin vuosi sitten Pimp My Run -juoksutekniikkakurssilla ja tykästyin Akin tapaan valmentaa. Nyt loka-marraskuussa onkin sitten kuvattu ja analysoitu juoksua ja opeteltu nostamaan polvia ja pitämään kadenssia sopivan korkeana. Ajankohta oli minulle sinänsä loistava, koska olen ainakin treenannut itsekseni kurssikertojen välissäkin. Ihan jokaisella aamulenkillä en ole jaksanut tekniikkaan panostaa, mutta yleensä kyllä - ainakin osan matkasta. Viimeinen treenikerta piti olla tämän viikon keskiviikkona, mutta se siirtyi joulu- tai tammikuulle, koska Akilla oli itsellään jalka kipeänä.

Kuinka monta kissaa mahtuu kiipeilypuun koriin? Unskilla ja
Svantella saattaa olla asiasta eriävä mielipide.

Ettei se kuuluisa elämän läpi jatkuva oppiminen vaan pääsisi hyytymään, ilmottauduin viikolla myös toiselle juoksutekniikkakurssille. Tällä kertaa ihan omilla rahoilla ja metsän puolella. Olen todennut, että polkujuoksutekniikkani on suorastaan surkeaa, koska siellä korostuu minun heikko lenkkini eli hyvä pito lantiossa. Ei siis auta muuta kuin treenata lisää.

Nyt joulukuussa en ole juossut tai treenannut muutakaan, koska olen yrittänyt saada flunssani parantumaan. Marrasputken loppu tuli suoritettua nuhanenäisenä, ja terveyden kannalta ei ehkä olisi kannattanut painaa putkea loppuun. Mutta en raaskinut lopettaa putkea kesken paria päivää ennen loppua. Nyt sitten maksetaan kustannuksia ja kärsitään pitkittyneestä flunssasta. Tänään jätin korttelirastit väliin, mutta huomenna alkavalle juoksutekniikkakurssille aion kyllä mennä.

Onneksi perinteinen karkkilakko loppui juoksun kanssa samaan aikaan, niin minulla on ollut jotain tekemistä sohvalla lojuessani. :)

Muista, että elämässä tärkeintä on tehdä lista lempileffoista

Herra Ylppö sen sanoi: listat ovat kivjoja. Minä tykkään ihan kamalasti tehdä listoja. Niitä on täällä blogissakin muutama. Noilla toisilla välilehdillä on tärkeitä listoja kisoistani ja uintitestieni tuloksista.

Oikeasti olen sitä mieltä, että lempileffoista on vaikeaa tehdä listaa - ainakaan sellaista, mikä on sisäisesti paremmuusjärjestyksessä, koska on vaikeaa verrata vaikka scifiä ja historiallista draamaa. Mutta voi leffoista silti listoja tehdä.

Pojjaat ei kato leffoja tai tee listoja. Ne paini.

Meillähän on ollut Supersuunnistajan kanssa koko yhteisen kisahistoriamme ajan tapana vaihtaa joukkueemme nimeä, ja valkata nimeksi aina joku sopiva leffan nimi. Leikin tässä yksi ilta ajatuksella, että meidän joukkueennimistämme järjestettäisiin leffafestari. Millainen olisi festarin ohjelma? No, tehdäänpä lista, ja otetaan selvää!

• First Blood (X-Kaato 2012)
• Die Hard (Spring Adventure 2013)
• Nuija ja Tosinuija (Salpaus Rogaining 2013)
• Inglorious Bastards (Spring Adventure 2014 ja KK-rogaining 2014)
• Rogue One (Salpausrogainin 2015, minä yksin)
• Minions (Summer Challenge 2015)
• Imperiumin Vastaisku (Loppiaisrogaining 2016)
• Kunnon Dinosaurus (Salpausrogaining 2016)
• The Force Awakens (Spring Adventure 2016)
• Secret Lives of Pets (X-Kaato 2016)
• Muumi ja Punainen Pyrstötähti (Synkkä Syysunelma 2016)
• Suicide Squad (Yö-Rogaining 2016)
• Ihmeoliot ja niiden olinpaikat (Adventure Night Roga 2016)

Miisu on järkyttynyt näkemästään. Näkikö se Suicide Squadin vai poikien painia?

Ihan kaikkia joukkueennimiä emme enää muistaneet emmekä internetin syövereistä löytäneet. Saakelin sivunuusijat! Ei sa hävittää wanhaa, tuikitärkeää tietoa! Tällaisenaan festari näyttäisi olevan painottunut piirrettyihin ja Star Warsiin. Seassa olisi jonkin verran myös muuta toimintaa. Ja valitettavasti mukana on myös paskoja leffoja. Toivottavasti näytöksiä olisi kahdessa eri salissa, niin voisi katsoa jotain muutakin, kun Nuija ja Tosinuija pyörii toisaalla.

Marraskuun uusi laji

Tällä kertaa kuukauden laji ei jäänyt edes viime tippaan: ei ollut lähellekään viimeinen päivä - ainoastaan kuun viimeinen viikonloppu. Ja lauantaiaamupäivä on viikonlopustakin ihan alkutahteja. Erinomaisen ajoissa suoriuduttu siis.

Kössi Supersuunnistajan kanssa oli niin hauskaa (vaikka hävisinkin rökäletappion), että huvitti nyt marraskuussa tehdä jotain aika samanlaista. Tässä kuussa olisi ollut tarjolla kyllä joku parkour-tilaisuus ja kaveri vinkkasi taitouinnin kokeiluvuorosta, joka ei tosin sopinut aikatauluihini. Eniten vakavissani harkitsin jousiammuntaa. Mutta koska teki mieli palloilla, niin sitten palloiltiin. Tällä kertaa sulkien kanssa.

Otimme lopussa vähän videota, että sain kuvitukseksi ruutukappauksia.
Tässä minä syötän.

Olen pelannut lapsena "mökkisulkista" ilman verkkoa, mutta tämä oli eka kerta oikealla sulkiskentällä. Vuoron alussa kertasimme vähän sääntöjä Wikipediasta ja aloitimme lämppäilyn pallotelemalla kepeästi. Kun rogasta väsynyt ruumis oli hieman lämmennyt, oli aika taistella universumin mestaruudesta.

Supersuunnistaja onnistui taas liikkumaan elegantimmin kuin minä

Sulkis oli paljon tasaisempaa kuin kössi. Tällä kertaa en hävinnyt suoraan kahdessa erässä, vaan erät menivät Supersuunnistajalle 2-1. Erien lukematkin olivat ihan mukavan tiukat. Jos nyt muistan oikein, erät menivät 21-16, 19-21 ja 21-18. Johdin vikaa erää pitkään, mutta sitten sössin pari helppoa palloa ja aloitin syöksykierteen.

Vaikka tässä Supersuunnistajalta puuttuu pää, niin me olemme molemmat
sentään kohtalaisen urheilullisesti liikkeessä.

Kuten taisin viimeksikin todeta, tällainen pallottelu on tosi kivaa parisuhdepuuhaa. Mietin tässä ihan vakavissani ryhtyväni Esportin mailapelipuolellekin kohtuullisen vakituiseksi asiakkaaksi. Pitänee kokeilla vielä ainakin racket ballia (joka on melkein squashia, mutta helpompaa). Sulkis on kova kandidaatti sarjakortille, koska siinä onnistuimme olemaan tasaisia. Tahdon revanssin!

Svante on sulkapallokissa. Valitettavasti en saanut kuvaa siitä, kun se kanteli
saalistaan ylpeänä ympäri kämppää. Ja joo, meillä pitäisi imuroida. :D

Postauksen loppuun taas kertaus siitä, mitä sitä on tullut tänä vuonna oikein tehtyä:

Tammikuu: CXworks
Helmikuu: CrossFit
Maaliskuu: Luistelu hokkareilla
Huhtikuu: Ratsastus
Toukokuu: MOBO
Kesäkuu: Yksipyöräily
Heinäkuu: SUP
Elokuu: Pyöräsuunnistus
Syyskuu: World Jumping
Lokakuu: Squash
Marraskuu: Sulkapallo

Adventure Night Roga

Perjantaina kipiteltiin pitkästä aikaa kelloa vastaan, kun minä ja Supersuunnistaja valitsimme jälleen kerran loistavan elokuvanimen joukkueellemme (tälllä kertaa Ihmeoliot ja niiden olinpaikat - on muuten ihan älyttömän hyvä leffa) ja suuntasimme Hondan nokan kohti Sipoota.

Pimeässä tuli kännykällä epätarkkoja kuvia. Mutta tämä lähdössä otettu
näyttää vähän maalatulta. :)

Sipoonkorvessa kisattiin Pihkaniskojen järjestämä kahden tunnin pistesuunnistuskilvoittelu nimeltä Adventure Night Roga. Rogassa oli kolme pikanttia erikoispiirrettä:

1. Sipoonkorvessa oli pimeää.
2. Metsässä oli sakkorasteja, joita leimaamalla sai -10 pistettä. Sakkorastit oli vielä sijoiteltu keljusti lähelle isoimpien pisteiden rasteja, joten rastimääreiden kanssa sai olla tarkkana kuin porkkana. 
3. Erillistä suunnitteluaikaa ei ollut, vaan karttoja sai katsoa vasta lähtölaukauksen kajahtaessa. Me tutkailimme karttaa varmaan kauimmin kaikista ja mekin siunasimme reittipähkäilylle alle minuutin.

Supersuunnistaja leimasi, kun minä suunnistin ja toisin päin.

Taktiikkamme oli lähteä matkaan niinkin rennoin ottein, että minä olin päävastuussa suunnistuksesta. Supersuunnistajan tehtävä oli pysyä kartalla ja kertoa, jos minä olisin pummaamassa pahasti tai menossa sakkorastille. Tunnin jälkeen minä kuitenkin ilmoitin, että nyt ei enää oikein irtoa, ja Ääsääs sai hoitaa motarin eteläpuolen koluamisen. Toinen tunti kävikin minulle sitten polkujuoksutreenistä, kun keskityin pysymään Supersuunnistajan kannoilla ja olemaan pelkäämättä liikaa kompastumista tai nilkan muljauttamista. Koska tällä hetkellä tuntuu siltä, että minun metsässä juoksemiseni on lähinnä päästä kiinni.

Lisää samaa sarjaa. Supersuunnistaja on valopää.

Olimme maalissa ajassa 1:43 eli olisimme ehtineet hakea ihan alussa rastin 32 tai loppupuolella rastin 38. Mutta tälleen suunnittelematta ihan hyvä reittivalinta. Tavoitteemme oli viettää tunti motarin pohjoispuolella ja siirtyä sitten etelään. Tämä taktiikka piti lähes minuutin tarkkuudella.

Meidän reittimme reittihärvelistä napattuna. mentiin kyllä maaliin asti. :)

Lopputulos oli 80 pistettä, millä pääsimme sijalle 29. Kaikenkaikkiaan joukkueita oli mukana 75. Ihan hyvin, kun kisakynnetkin unohtuivat - taas. Tuloksia voi ihmetellä tuolla ja reittihärveli löytyy tuolta.

Kissa nimeltä Svantepolk

Olin mukana Pohjanmaalla lokakuussa, kun Supersuunnistaja aloitti hirvenmetsästyskauden. En mennyt mukaan passiin toljottamaan, vaan minulla oli paljon tärkeämpiä busineksia hoidettavana. Minä suuntasin sunnuntaina Vaasan kissatalolle, ja hain sieltä meille kolmannen kissan!

Supersuunnistaja lupasi minulle kolmannen kisun, kun Miisulla todettiin syöpä. Miisu voi nykyään oikein hyvin, ja sytostaattihoidot ovat tehonneet, mutta pelasimme silti varman päälle, ja hankimme Unskille lisää seuraa.

Koska Miisu ja Unskikin ovat saaneet omat esittelypostauksensa, suodaan sellainen nyt myös Svantelle.

Hei, minä olen Svantepolk ja olen saanut nimeni Svantepolk Knutssonin mukaan

Kuka: Svantepolk

Lempinimet: Svante

Syntynyt: Laihialla kivenkolossa suunnilleen toukokuussa 2015

Miten törmäsimme: Olin jo ajat sitten pättänyt, että seuraavaksi annan kodin kodittomalle kissalle. Päädyin ottamaan kissan Vaasan kissatalosta, koska Pohjanmaan eläinsuojeluyhdistyksissä on paljon enemmän ruuhkaa kuin vaikkapa Hesyllä, koska urpot pohjalaiset eivät viitsi sterkata navettakissojaan. Kävimme jo kesällä katselemassa kissoja Vaasassa, ja speksasimme yhdessä kissatalon henkilökunnan kanssa meille leikkisän ei-valmiin-sylikissan, joka väistäisi kuningatar Miisua ja mahtikolli Unskia, mutta toisi niihin myös sopivasti vauhtia. Viimeinen karsinta käytiin Svanten ja sen veljen välillä, mutta Svante voitti, koska se oli meitä ovella vastassa.

Svantepolk on sporttikissa henkeen ja vereen ja tykkää myös katsoa urheilua

Erikoista: Svante on villikissan pentu ja kovia kokenut laitoslapsi. Se on loukutettu Laihialta noin 10 viikon ikäisenä emonsa ja kolmen sisaruksensa kanssa. Koska villikissat ovat vähän haastavia eivätkä mitenkään valmiita lemmikkejä, oli Svante kissaperheen ensimmäinen jäsen, joka sai uuden kodin. Ja sekin joutui odottamaan Vaasan kissatalolla meitä yli vuoden. Svantea ei ole totutettu läheisyyteen ihmisten kanssa pienestä pitäen, joten siihen ei saa koskea eikä sitä varsinkaan ole helppoa ottaa kiinni (voi saada esim. pureman korvaan ja antibioottikuurin). Mutta onneksi meillä on täällä yksi sylipuuhka ja yksi henkinen koira näyttämässä Svantelle mallia, kuinka ihmisten kanssa elellään. Kuukaudessa Svante on jo uskaltautunut syömään kädestä ja tulemaan sohvalle minun kanssani samaan aikaan. Se myös puskee välillä aamuisin halutessaan ruokaa. Välillä se tosin kokeilee, saisiko kynsillä pohkeeseen läppäisemällä palvelijaan enemmän vauhtia...

Olen vielä kamalan ujo, mutta myös pirun utelias

Lempparit: Laserosoittimen perässä juokseminen on Svanten ykköshupia. Kun Svante ravaa valon perässä, ei pito aina mutkissa riitä, ja kaveri lenteleekin tämän tästä päin huonekaluja. Mutta se ei paljoa Svantepolkia hidasta. Lisäksi Unski on Svanten suuri idoli, ja se haluaisi aina painia Unskin kanssa. Unskin mielestä Svante on kuitenkin useimmiten vähän rasittava kakara.

Inhokit: Paijaaminen, kuljetuskoppa ja lähes kaikki uusi ja pelottava. Tosin Svanten elämä on yhtä ristiriitaa, koska kaikki uusi on myös perhanan mielenkiintoista. Jännittää ja kiinnostaa siis samaan aikaan.

Svanten suurin idoli on Unski, ja se haluaisi hengata aina Unskin kanssa

Lempiherkku: Kaikki, mitä on kaverin lautasella.

Svanten ja meidän yhteiselo on vielä tuoretta, mutta olen aika varma, että siitä saadaan vielä oikein hyvä kissa. Meillä ei kuitenkaan ole lapsia, niin voimme ja jaksamme kasvattaa tästä pienestä villikissasta kivan lemmikin. Ei se tarvitse muuta kuin aikaa ja rakkautta.

Oho, ilmosin marrasputkesta huolimatta

Iltaa pitkästä aikaa. Yö-rogan jälkeen ei ole tapahtunut juuri muuta kuin lenkkejä puolen tunnin molemmin puolin joka päivä. Jopa rogan jälkeinen sunnuntai meni kohtuullisen kivuttomasti, koska kilteistä kiltein Supersuunnistaja lähti seuraksi. Lenkki ei pysynyt edes rauhallisena peekoona, vaan lipsahti vauhtikestävyyden puolelle. Ääsääs juoksee luonnostaan minua kovempaa, niin tuli itsekin vahingossa pingottua.

Kuun alussa oli tosi kivaa juosta, kun oli niin nättiä

Vauhdit eivät muuten ole kasvaneet kuun aikana, mutta varsinkin aamuisin on askeleen kepeys parantunut merkittävästi. Eli suomeksi: ei tunnu enää niin pahalta. Kaikkeen siis tottuu - jopa aamulenkkeihin.

Tällä hetkellä vähän jänskättää, kestääkö putki kuun loppuun asti. Viime viikonlopusta lähtien minulla on ollut aamuisin pientä kurkkukipua. Siksi tänäänkin menin lenkille vasta töiden jälkeen, kun kurkku oli taas kostutettu ja kivuton. Rupesin myös välittömästi lauantaina douppaamaan kaksin käsin C-vitamiinia ja sinkkiä. Poretabletin lisäksi olen juonut tyrnimehua ja syönyt paljon marjoja ja hedelmiä. Lisäksi ryystän pakuriteetä kuin viimeistä päivää. Nyt ei ole aikaa sairastella.

Lenkillä tuli suorastaan jouluinen olo

Marrasputki on toiminut hauskana joulukalenterin esikalenterina. Enää 8 lenkkiä ennen ekaa luukkua! Samalla loppuu myös perinteinen herkkulakkoni, joten marrasputki toimii myös lähtölaskentana kaameille karkkijätskimättöviikoille. Silloin ehtisi varmaan olla sitten kipeänäkin, jos on ihan pakko. Tosin kovassa flunssassa ei maista edes uusia jätskimakuja, joten ehkä pysyttelen vain terveenä.

On elämään luvassa vähän vaihteluakin. Perjantaina mennään taas rogaamaan - ja tällä kertaa jalan. Adventure night roga on kahden tunnin pikakisa, missä ei ole yhtään suunnitteluaikaa ennen lähtöä, ja maastossa on kartalle merkkaamattomia sakkorasteja, joita leimatessa tulee miinusta. Rastipisteiden kanssa pitää siis olla tarkkana kuin porkkana. Sovimme, että minä suunnistan muuten, mutta Supersuunnistaja kertoo, jos meinaan leimata sakkorastilla tai pummata muuten.

Kylmää!

Perjantaina auringon laskiessa minä ja Supersuunnistaja köytimme uskolliset ratsumme (pyörät siis) auton perään ja suuntasimme Hondan nokan kohti Tampesteria. Perinteinen Yö-rogaining käytiin tällä kertaa Ylöjärvellä, joka on Tampereen naapurikaupunki. Minä pääsin vihdoin yörogaamaan fillarilla, kuten keväällä kateellisena toivoin, koska tossusarjaan halajava Vuorikiipeilijä M oli Nepalissa valloittamassa vuoria.

Rogaamaan valmistuvaa kisakansaa

Olimme perillä Ylöjärven liikuntakeskuksella puoli yhdeksän tienoilla, ja ehdimme hyvin suunnitella reittimme ja tehdä muutamat eväsleivätkin (jotka syötiin lauantaina kotona). Reittiä emme tosin ehtineet mitata, mutta arvioimme sen olleen noin 100 km. Loppuun suunniteltiin muutamia lenkkejä, joita oli mahdollista jättää pois, jos aika uhkaisi loppua. Pyöräsarja starttasi klo 22 ja tossusarja lähti liikkeelle viisi minuuttia meidän jälkeemme.

Lähtö oli yhtä otsalamppua. Pimeät lähdöt ovat aina näyttäviä.

Meidän starttimme ei mennyt tällä kertaa mitenkään mallikkaasti, koska kadotimme toisemme alkuruuhkassa. Supersuunnistaja luuli, että minä seuraan häntä, ja minä luulin hänen tulevan vasta minun perässäni ja jäin odottelemaan häntä. Onneksi Ääsääs ei ehtinyt kuin 50 metrin päähän ja tajusi sitten palata hakemaan minut mukaansa. Muutama minuutti alkukohelluksessa taisi mennä. Onneksi oli kahdeksan tuntia aikaa.

Rasti, jolla oli jopa rastilippu

Tällä kerralla minulla oli joukkueessamme ihan oikeasti tärkeä rooli: minä olin vastuussa rastimääreiden lukemisesta ja rastien leimaamisesta. Yleensä tehtävänäni on vain roikkua Supersuunnistajan peesissä ja toimia seurustelu-upseerina. On taktisesti varsin järkevää, että eri ihminen leimaa ja suunnistaa. Tällöin suunnistaja voi katsella reittiä seuraavalle rastille samaan aikaan, kun toinen leimaa. Varsinkin jalan liikkuessa minulla vaan tuppaa menemään kaikki energia vauhdissa pysymiseen, niin annan yleensä Supersuunnistajan hoitaa kaikki hommat ja keskityn itse hengittämiseen. Mutta nyt minulla oli leimaamiseen parempi kännykkä, joten hoidin leimaushommat. Ja rastien pienen koon takia oli rastimääreidenkin lukeminen tällä kertaa varsin tarpeellista.

Kulttuurirasti: rastimerkki oli kiinni veistoksessa.

Olimme valinneet reitillemme lähinnä isojen pisteiden rasteja ja muutaman tien varressa olevan kolmosen. Rastit löytyivät helposti ilman pummeja. Vain muutama rastin lähestyminen oli hieman haparoiva, mutta mitään isompaa mokaa ei tällä kertaa tullut.

Täällä taisteltiin nuijasodassa. Me taistelimme itsellemme
rastilta 3 pistettä.

Tänä vuonna marraskuu on ollut harvinaisen kylmä ja luminen, ja perjantaiaamuna taisi olla ihan ennätyspakkaset. Onneksi pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle illan aikana, ja ilma lämpeni hieman, kun lauantai ehti pidemmälle. Mutta kylmää oli silti! Jos pysähdyimme missään välissä kaivelemaan jotain repusta, tuli heti kylmä, kun lähdimme uudelleen liikkeelle. Lisäksi minun juomareppuni letku jäätyi, vaikka olin vaihtanut sen talviversioon ja yritin aina puhaltaa sen tyhjäksi juominkien jälkeen.

Repalla, Jarilla, Mikolla ja Miikalla on
ihania kavereita. <3

Letkun jäädyttyä join mehua Supersuunnistajan pullosta kunnes sekin jäätyi. Onneksi saimme pullon väliaikaisesti sulaksi, kun lisäsimme sinne lämmintä vettä juomapisteellä tien varressa olleista kanistereista. Sen jälkeen nesteytimme itseämme vain Gainomaxilla, kunnes pysähdyimme kolmen jälkeen nokialaisella ABC:lla. Juomarepun letku suli kaakaon ja sämpylän nauttimisen aikana, minkä jälkeen menin vessaan täyttämään juomarakon kuumalla vedellä. Loppukisan varmistelin letkun pysymistä sulana ottamalla tarpeeksi usein huikkaa ja työntämällä letkun aina käytön jälkeen takaisin reppuun rakon viereen lämmittelemään.

Tauolla sämpylä maistui. Huomaa myös yön pimeät kisakynnet.

Viiden maissa ilmoitin Supersuunnistajalle, että kiinnostukseni kisaa kohtaan alkoi laskea radikaalisti, eikä minua haittaisi yhtään lähteä jo maalia kohti. Sovimme, että ajaisimme maaliin lähes suorinta reittiä ja nappaisimme matkan varrelta vielä kolme rastia. Tähän menikin aikaa melkoisen sopivasti nelisenkymmentä minuuttia, joten maalissa aikaa ei jäänyt enää kuin vähän yli vartti. Ihan kiva, että kerrankin ei tullut kiire.

Maalileimaus (ei oma, koska siihen tarvittiin kännykkää)

Koska olen edelleen marrasputkessa, kävin maaliin tultuamme vain vaihtamassa pyöräilykengät lenkkareihin ja lähdin lenkille. Totesin, että oli varmempaa juosta samoilla silmillä ja valmiiksi lämpimillä lihaksilla kuin yrittää jaksaa illalla enää minnekään. Onneksi Supersuunnistaja lähti seuraksi. Kulki ihan yllättävän hyvin. Olisin jaksanut helposti juosta yli minimit (jos olisi ollut pakko, mutta eipä ollut). Tänään juoksu oli suorastaan keveää, joten putkessa ollaan edelleen.

Tour de Pirkanmaa kokonaisuudessaan.

Saimme kasaan 242 pistettä, mikä oikeutti sijaan 48 kaikkiaan 117 joukkueen sarjassa. Kaikki tulokset on nähtävissä tuolla.  Olen varsin tyytyväinen suoritukseemme, koska otimme kisan aika löysin rantein ja kävimme kaakaollakin. Pirkanmaan kunnista tuli tutustuttua 82 km reitillämme Nokiaan, Ylöjärveen, Hämeenkyröön ja Tampereeseen. Maisemia ei kyllä juurikaan nähty, kun oli koko ajan pimeää. Mutta tämähän olikin Yö-roga.

Pohjoiskorealaisia uutisia

Tulipas ylitettyä uutiskynnys. Ei tosin Hesarissa, vaan pohjalaisessa paikallisjulkaisussa nimeltä Syd-Österbotten. Olen nyt sitten ilmeisesti eteläpohjalainen suunnistaja.

Kotiseutu on tämän pikku-uutisen ainoa oikea virhe. Lopputarina onkin sitten lähinnä totuuden vääristelyä ja kertomatta jättämistä. Uutisesta voi ymmärtää, että päämatka Raatojuoksussa olisi 10 km, mikä ei pidä paikkaansa. Vuoden raadon aika lasketaan kuitenkin 15 km matkan voittajan ajasta, Ja kaikkein kovimmat jätkät kisaavat 20 km sarjassa. Eli 10 km sarjassa pärjääminen ei olisi mitenkään erityisen wau.

Lisäksi jutussa jätetään tyylikkäästi mainitsematta, että meikä ei ollut paremmalla puoliskolla suinkaan 10 km varsinaisessa kilpasarjassa, vaan helpolla radalla. Tästä tulee mieleen jalkapallon MM-kisat 2010 ja Pohjois-Korean uutistoimiston tapa kertoa oman maan matseista: uutisissa jätettiin tyylikkäästi mainitsematta, että Pohjois-Korea hävisi kaikki matsinsa. Tai sitten asia kerrottiin aina niin ovelasti kiertoilmaisulla sivulauseessa, että uutinen piti lukea kolmesti, ennen kuin asia selvisi.

Huomenna karautetaan illaksi Ylöjärvelle ja rogataan koko yö. Minä ja Supersuunnistaja osallistumme fillarisarjaan. Pitäisi varmaan katsella kamoja valmiiksi, mutta taidanpa jättää aamuun. Kisakynnet voisin kerrankin muistaa tehdä.

Hyvin peesattu on puoliksi suunnistettu

Suunnistajien kausi loppuu perinteisesti Sipoossa järjestettävään Raatojuoksuun. Minä olin edellisen kerran mukana 2012, kun Supersuunnistaja halusi saada autokyydin Sipooseen. Tänä vuonna päädyin lähtemään kinkereihin yksin, koska Ääsääs on Pohjanmaalla poimimassa hirviä, enkä saanut houkuteltua ketään kaveriakaan mukaan.

Neopreenisukat olivat päivän kovin varustevalinta. Tossut kastuivat soissa,
mutta varpaat eivät.

Mutta suunnistus onkin yksilölaji, joten mihis sitä seuraa tarvitaan. No, olisihan 3,5 km matka kisakeskuksesta lähtöpaikalle sujunut ehkä vähän viihtyisämmin, jos olisi ollut joku, jolle länkytellä. Mutta näinkin pärjäsi.

Vaikka suunnistus onkin yksilölaji, niin suoritus ei ollut tänään ehkä pelkästään oma: tänä vuonna metsässä (kuten kaikkialla muuallakin) oli lunta, joten suunnistuksessa oli polkuineen melkoiset "Jukola-vibat". Minun D10KMH-sarjassani ei ollut edes hajontaa, niin polkujen lisäksi tarjolla oli lähes jokaisella rastivälillä myös mukava juna, jota peesata.

Kartta oli jaettu kahteen osaan ja rastin 12 jälkeen tuli "kartan vaihto" -
toinen kartta oli ensimmäisen vieressä rastimääreiden alla.

Ihan pummitta tämäkään keikka ei mennyt, mutta pummit olivat sentään hyvin mietoja. Ensin lähdössä juoksin vähän turhaan K-pisteen kautta: minun paikkani yhteislähdössä oli melkein takarivissä, ja ensimmäinen rasti oli lähes selkäni takana. Mutta kävivät melkein kaikki muutkin tekemässä uukkarin K-pisteellä. Vain muutama tosi näätä hyppäsi suoraan ojan yli oikeaan suuntaan.

Sellainen ihan oikea pummi tuli ihan lopussa, kun harhailin rastin 16 jälkeen hetken kalliolla, ennen kuin uskoin, että jo näkemäni polku vie hiekkatielle, minkä varressa viimeinen rasti oli. Hävisin kuitenkin edelliselle kilpasiskolle yli minuutin, joten pummauksellani ei ollut sijoituksen kannalta mitään merkitystä.

Maali ja emitien purku kisakeskuksessa Sipoonlahden koululla.

Johtuen kisan polkujuoksumaisuudesta, keikuin koko kisan aika samoilla sijoilla. Jalat olivat vähän väsyneet marrasputken juoksuista ja unohtuneesta venyttelystä. Tämän huomasin varsinkin suoritukseni jälkimmäisellä tunnilla. Paremmalla juoksujalalla olisin saattanut päästä parin tunnin hujakoille, mikä olikin salainen toiveeni. Nyt aikaa meni seitsemän minuuttia enemmän. Mutta ei kai sitä nyt tavoitteita saavuteta, kun unohdetaan tehdä kisakynnet.

Tuloksia voi ihailla tuolta. Minä lähden nyt nukkumaan,

#marrasputki

Facebookin ryhmillä Helsinki Trail Running Club ja Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7 on ollut jo useamman vuoden käynnissä perinne nimeltä Marrasputki. Marrasputken idea on saada ihmiset lenkkeilemään myös vuoden pimeimpään aikaan.

Säänöt ovat yksinkertaiset: Juokse joka päivä vähintään 25 minuuttia putkeen. Ja juosta pitää nimenomaan ulkona.

Minä sain idean lähteä mukaan ajoissa maanantai-iltana. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ajattelin ensin kokeilla ihan salaa, kestävätkö jalat ja pystynkö muutenkaan moiseen. Mutta jo tiistai-iltana huomasin liittyneeni HTRC:n Marrasputki 2016 -ryhmään, keskiviikkona kerroin firman juoksukoulussa valkulle ja parille työkaverille osallistuvani ja torstaina julkaisin instassa kuvan aamulenkiltäni hashtagilla #marrasputki.

Edes kesällä en juossut viikkoa putkeen, mutta
nyt juostaan kuukausi!

 Kysyin muuten Akilta, onko hommassa mitään järkeä. Kuulemma on, jos malttaa juosta kevyesti eikä juokse liian pitkiä lenkkejä. Aki on kuulemma joskus suositellutkin Marrasputkea joillekin asiakkailleen, koska sillä saa ainakin rutiinin päälle. Tämä valoi minuunkin uskoa.

Päätin nyt sitten tulla ihan kunnolla kaapista ja julistaa ihan täällä blogissakin, että hei, olen Minttu ja minulla on putki päällä. Ajattelin, että pieni julkisuus tuo sopivaa painetta hoitaa homma kotiin, jos terveys vaan antaa myöten. Ensi viikon sunnuntaina pientä kiukkua varmaan tarvitaankin, kun olen yörogannut koko perjantain ja lauantain välisen yön. Lauantain lenkin ajattelin suorittaa heti rogan jälkeen samoilla silmillä.

Ihan näin kovaa en huido pk-lenkeilläni (ja pidän kädetkin paremmin "paketissa",
kuten Aki juuri keskiviikkona neuvoi)

Päätin muuten luopua valmentasjasta reilun kuukauden kokeilun jälkeen, koska keksin tällaisia pöhköyksiä tämän tästä. Valkku oli tosi hyvä ja kiva, mutta totesin, että nautin enemmän, jos saan keksiä treenini itse. Lisäksi valkulla oli aika vähän "liikkumavaraa", kun minulla on jo ohjelmassa uintitreenejä ja kaksi pakollista salia per viikko. Totesin myös, etten halua keskittyä yhteen lajiin (joka olisi siis ollut triathlon), vaan olla tasaisen huono kaikessa, mitä teen. Joten nyt olen taas täysin itsenäinen ja vapaa juoksemaan koko marraskuun. Poljetaan pyörää sitten joulukuussa.

Leffa-asiaa

Minulla meni viime viikonloppu taas vähän vähillä unilla. En ollut suunnistamassa pitkin metsiä enkä edes rimpsalla. Istuin ihan kotona koneen ääressä ja editoin apinan raivolla lyhytelokuvaa. Trailrunning.fi järjesti polkujuoksulyhytelokuvakilpailun (hieno sana!), minkä dead line oli kuun vaihteessa. Ja tietty minä jätin kaiken viime tinkaan.

En ollut ihan tyytyväinen elokuvan taiteelliseen antiin, mutta koska käytin leffan tekoon kuitenkin perhanasti aikaa, vaivaa ja jopa rahaa, niin päätin kuitenkin osallistua kisaan. Vaikka leffa ei olekaan taiteellisesti tai laadullisesti ihan sitä, mitä halusin, oli sen tekeminen kuitenkin todella opettavainen kokemus. Ihan tekniseltä kantalta ajatellen olen oppinut käyttämään Movie Makerin lisäksi myös Premiere Elementsiä ja tunnen siitä jo paljon jänskiä featureita.

Iloinen sinipaitainen herra A, joka vilahtaa leffassani kerran jos toisenkin.
Minulle tuli vaikeuksia löytää matskua muistakin ihmisistä, koska A ja
Supersuunnistaja juoksivat hyvin samaan tahtiin.

Lisäksi olen oppinut lyhytelokuvan teosta yleisesti seuraavaa:

• Jos haluat tehdä polkujuoksuelokuvan, hanki juoksijan kameralle kehto. Filmin laatu kärsi pahasti siitä, että Supersuunnistaja juoksi niin kovaa. Hän piti kameraa sunnuntain pitkiksellä ( = Nuuksio Classic) kädessään, ja kovaa mentäessä, mm. loppukirissä, kamera heilui yksinkertaisesti liikaa. Edes Premieren tärinänpoisto ei auttanut heilumiseen, koska kuva olisi kroppaantunut ihan liikaa. Käsi sentään vähentää tärinää jonkin verran, ja kädessä oleva kamera heiluu paljon vähemmän kuin vaikka päähän tai rintaan kiinnitetty kamera.
• Matskua tarvitaan ihan sikana. Minä halusin valita sellaisia pätkiä, missä näkyi muita ihmisiä eikä vain polkua. Vaikka matskua oli toista tuntia, niin aika vähäiseksi kuitenkin jäi käytettävä materiaali. Sen piti kuitenkin sopia pituudeltaan myös musiikkiin. Kuvaaja voisi opetella kuvaamaan aina vähän ”täytevaraa” alkuun ja loppuun. Varsinkin maalissa olisi voinut olla vähän pidempi leikkausvara lopussa.
• Editointiin kuluu yllättävän paljon aikaa. Varsinkin, kun oma kone on vähän mopo renderöimään. Kannattaa siis aloittaa jälkituotanto ajoissa, niin ehtii nukkuakin.
• Leffan teossa auttaa, jos on ensin idea ja alkaa sitten kuvata materiaalia sen pohjalta. Idean keksiminen materiaalin pohjalta on paljon haastavampaa. Mietin aluksi jotain ”4 reasons why I run trails” -teemaa, mutta en keksinyt matskuista kuin pari hyvää syytä. Vaikka oikeastihan niitä on enemmän kuin neljä. Kaipasin monta kertaa myös  ”täytematskua” kuten liplattavia laineita tai muita ihania luontokuvia tai maisemia.

Mutta oppia ikä kaikki. Otan tästä onkeeni, kuvailen ahkerasti ja osallistun ensi vuonna uudelleen.

Toivottavasti jaksatte kuitenkin katsoa leffani kaikkien näiden meriselitysten jälkeenkin. Kannattaa katsoa se edes musiikin takia. Se on pirun hyvää. Sain koko idean polkujuoksuelokuvan teosta kuultuani Tobias Tågin kappaleen Heroes Trail, joka siis on leffan aloitusbiisi. Tobias on kotoisin samalta seudulta Supersuunnistajan kanssa, ja hän taisi törmätä biisiin jossain Närpiön FB-ryhmässä. Minusta on kivaa leikkiä taidemesenaattia ja boostata Tobiasta. Joten käykää luuraamassa myös hänen YouTube-kanavaansa, jos musa iskee.

Mutta asiaan: saanen esitellä teille kilpailuteokseni Trail Heroes. Antoisaa 7 minuutin 36 sekunnin elokuvanautintoa!

Kaikki kilpailuteokset voi käydä katsomassa täällä. Äänestysaikaa voittajasta on ensi viikon loppuun asti. Ja jos haluat nähdä vieläkin enemmän polkujuoksuleffoja, niin lähde Trails in Motion -leffailtaan ensi viikolla.

Lokakuun uusi laji

Ihan näin viime tinkaan ei lokakuun laji mennyt: kävin pelaamassa squashia jo eilen aamulla. Kyselin ensin mukaan muutamaa tyttökaveria, mutta kun myöntävää vastausta ei alkanut kuulua, suostuttelin mukaani Supersuunnistajan.

Pelit ja vehkeet

Esportissa ei ollut aloittelijapalloja hyllyssä, joten jouduimme pelaamaan vähän edistyneempien pallolla. Sitä sai lyödä ihan tosissaan, jotta se pomppasi seinästä takaisinkin. Ja vaikka etuseinä näyttikin alussa isolta, oli siihenkin välillä ihan yllättävän vaikeaa osua. Jos maila oli yhtään vinossa, pallo karkasi kattorakenteisiin. Olimme katselleet edellisenä iltana Youtube-videoilta vinkkejä, ja tiesimme, että palloa piti pyrkiä lyömään aina "polvien ja pallien välissä" - kuten Supersuunnistaja asian muotoili. Ei ihan aina onnistunut. :)

Minun tyylikäs rystylyöntini. Koska tärkeintä on toki olla tyylikäs.

Minun suunnilleen ensimmäinen lyöntini kalahti kattolamppuun, ja sieltä tipahti alas kaksi palloa lisää. Tämä oli lopulta ihan iloinen asia, koska onnistuimme 50 minuutissa lyömään kaikki kolme palloa kenttien rakneteisiin - vaikka kentät onkin verkotettu kattoon asti. Mutta minä tapaankin aina sanoa, että kaikki ovat hyviä jossain. Me osaamme ilmeisesti löytää reiät verkoista.

Supersuunnistaja näyttää aina huikean paljon paremmalta treenikuvissa. En
tiedä, johtuuko se enemmän hänen sporttisesta figuuristaan vai siitä, että minä
olen parempi valokuvaaja.

Aika pian oli selvää, ettemme tulisi pelaamaan oikeilla säännöillä, koska pallo oli hyvin helppo tappaa. Pitäisi osata vähän pelata, että voisi oikeasti pelata. Tyydyimme siis pallottelemaan. Aluksi molemmat pallottelivat itsekseen, kun meillä kerran oli useampi pallo.

Todistettavasti liikuin kopissa ainakin vähän, koska tässä kuvassa sekä jalka
että maila ovat liikkeellä.

Kun yksilöurheilu alkoi kyllästyttää, aloimme pallotella yhdessä. Tosin jos lyönti palasi omalle puolelle, saatoimme lätkäistä palloa uudelleenkin. Kun olimme pallotelleet jonkin aikaa, keksimme omanlaisen pelin, koska tokihan aina pitää vähän kilpailla. Taivoitteena oli pitää pallo elossa. Jos löi niin huonon laittoman lyönnin, ettei kaveri pystynyt siihen vastaamaan tai ei muuten vaan osunut ja sössi pallorallin, sai miinuspisteen. Ja 10 miinuspisteellä hävisi.

Supersuunnistaja näytti siksikin paremmalta, koska hän oli paljon värikkäämpi.

Minä hävisin ekan erän aika nopeasti, ja ehdotin, että pelaammekin matsin paras kolmesta -periaatteella. Aika pian peli olikin jo paras viidestä. Kun olin hävinnyt suoraan erin 3-0, päätimme pelata yksittäisiä eriä kunnes vuoromme loppuu. Mutta melkein heti minä löin viimeisen pallon jonnekin mystiseen koloon, joten jouduimme lopettamaan pelailut 50 minuutin kohdalla.

Ihan hauskaa oli, ja pelailu tuntui muuallakin kuin polvissa. Supersuunnistajallakin oli tänään kuulemma äässi hellänä.

Tässä vielä kertauksena minun vuoden uudet lajini:

Tammikuu: CXworks
Helmikuu: CrossFit
Maaliskuu: Luistelu hokkareilla
Huhtikuu: Ratsastus
Toukokuu: MOBO
Kesäkuu: Yksipyöräily
Heinäkuu: SUP
Elokuu: Pyöräsuunnistus
Syyskuu: World Jumping
Lokakuu: Squash

Synkkä Syysunelma

Ai niin, mulla on tää blogikin! Viime aikoina on ollut treeni- ja kisarintamalla vähän hiljaista. Olen ollut raihnaisena ja sitten iski flunssa. Mutta perjantaina tapahtui koko lokakuun edestä, kun kisattiin Peräkylän Ponnistuksen Synkkä Syysunelma. Synkkis on käytännössä sama kisa kuin viime vuonna kisaamamme Mammuttimarssi. Nimi vain vaihtui, kun kisalle tuli 10 vuotta täyteen. Ideana on suunnistaa itse tehdyillä kartoilla (järkkäri antaa vain koordinaattipisteet) joku eripituisista radoista läpi joko jalan tai pyörällä. Tänä vuonna tarjolla oli 50, 100 ja 160 km radat, ja me valkkasimme turvallisesti välimallin kisan eli 100 km. Fillarilla tottakai, koska minä en ole ultrajuoksija. Lähtö on perjantai-iltana ja maaliin tullaan joskus lauantaina. Osalla taitaa tosin mennä sunnuntaille asti.

Karttoja, jotka ovat yhdistelmä peruskarttaa,
suunnistuskarttoja ja Google Earthia

Supersuunnistaja oli meidän karttavastaavamme viime vuonna ja niin nytkin. Minulla oli viikolla niin kiirettä, että hyvä, kun ehdin edes pakata. Onneksi Ääsääs hoiti homman kotiin ja googlaili ahkerasti suunnistuskarttoja, joista sai paremmin selvää kuin peruskartasta.

Nokkahuilukonsertti

Lähtö tapahtui perjantaina klo 20:00 Sammatin Leirikeskus Elämännokasta. Pimeässä oli pimeää, mutta lauantaina maaliin tulon jälkeen mesta tuli todettua ihan kivanoloiseksi paikaksi. Juuri ennen lähtöä saimme nauttia järkkäreiden tarjoamasta ihastuttavasta nokkahuilukonsertista. Sen jälkeen tuntuikin sopivalta ratkaisulta kaahata päätä pahkaa lokakuisen pilvisen yön synkkyyteen.

Rasteilla oli kirjat, joista piti aina repäistä mukaan omaa numeroa vastaava
sivunumero. Tässä mukaan lähtee Englannin kanaali Euroopan karttakirjasta.

Ekoille rasteille oli sinänsä helppo mennä, koska perille pääsi iloisesti peesaamalla. Minä huomasin heti ylämäissä, etten taida olla ihan yhtä hyvässä kunnossa kuin vielä joskus kesällä. Mutta roikuin kuitenkin urheasti Supersuunnistajan matkassa. Kartalla en yrittänytkään pysyä, vaan keskityin polkemiseen. Letka venyi hiljalleen, ja joskus kolmannen rastin tienoilla, saimme urheilla jo ihan keskenämme.

Kirjojen teemat kulkivat laidasta laitaan. Valitettavasti emme
ehtineet jäädä lukemaan.

Rastien neljä ja viisi välillä oli pakko tunkata halki tiettömän metsän. Supersuunnistaja keksi, että ajamme suoraan rastille numero viisi, mistä köpöttelemme jalan rastille neljä ja sitten takaisin. Näin fillareita ei tarvitse retuuttaa metsässä. Saman idean oli saanut muutama muukin joukkue, mutta osa talutti urheasti fillareitaan halki taimikon. Me teimme paluumatkalla neloselta vitoselle pienen pummin, joten olen ihan tyytyväinen ratkaisuumme.

Täm ylivalotettu ja tärähtänyt foto kuvaa minun uintiretkeäni. Piti käydä
koskettamassa joutsenta.

Kutosrasti oli kaikken odottama klassikko eli uintirasti. Minua hieman väsytti ennen uintia, koska olin nukkunut viimeiset kaksi viikkoa tukkoisen nenän takia aika huonosti ja muutenkin vähän. Mutta pieni pulahdus hyisessä Varesjärvessä piristi kummasti. Uiminen ei ole yhtään niin paha kokemus kuin valmiiksi märkien pelastusliivien pukeminen päälle. Ja lämpö palaa ruumiiseen aika nopeasti, kun pukee uinnin jälkeen kuivaa päälle. Yleistä hilpeyttä herätti paikalle vähän meidän jälkeemme tullut kolmikko, joista yhdellä oli mukanaan märkkäri. Siis märkkäri 5 metrin uintimatkalle. Toinen joukkueen jäsen vielä lainasi samaa märkkäriä. Itse sanoisin, että märän märkkärin pukeminen päälle on paljon kamalampaa kuin avantouinti (eikä tuolla ollut edes jäätä), mutta sallittakoon kaikille omat pelitaktiikkansa. Sakkorastit olivat niin järkyttävän kaukana, ettei niille yksinkertaisesti olisi kannattanutkaan lähteä uimisen sijaan.

Märkkäri - vielä kuivana ja mukavana

Uinti jaksoi piristää pari tuntia, ja sen jälkeen pysyin hereillä Zipfitin tuplaespressogeeleillä. Ne piristävät vieläkin tehokkaammin kuin aikaisemmin hehkuttamani saksalainen kofeiinisuklaa. Meinasin silti nukahtaa yhdellä pidemmällä maantiepätkällä. Huomasin pariinkin otteeseen torkahtelevani ja lipuvani kohti keskiviivaa. Onneksi en kuitenkaan nukkunut niin kauaa, että olisin kaatunut. Suurin osa pyöräilystä tehtiin kuitenkin hiekkateillä, joilla oli enemmän mutkia ja mäkiä. Ne pitivät pyöräilijää sopivasti valppaana ja siten hereillä.

Supersuunnistaja kuussa. Tai sitten ihan vaan hiekkakuopassa hakemassa sivua.

Superusunnistajaakin taisi vähän ramaista joskus neljän tienoilla, kun meille tuli iso pummi palatessamme rastilta numero 19 takaisin fillareille. Sitä ennen minä hulahdin jorpakkoon reittä myöten, mikä osaltaan hieman latisti tunnelmaa. Viime vuonnakin heikoin lenkkimme oli juuri rastilta paluu. Pitäisikö ensi vuonna ottaa joku hannujakerttumainen fosforilla siveltyjen leivänmurujen taktiikka? Menetimme tuolla pahuksen rapakkorastilla monta sijoitusta, mikä teki pahan kolauksen minun kilpailuintooni. Viimeistelimme vitutuksen pummaamalla vielä seuraavankin rastin. Onneksi sen jälkeen jäljellä oli enää kuusi rastia, jotka menivät väkisin retkeillessä vaikka märkää jalkaa alkoikin vähän palella.

Ekskjyysmii, eikös tämän pitänyt olla Synkkä Syysunelma
eikä mikään Stairway to Hell?

Tänä vuonna aikaa kului 13 tuntia ja 11 minuuttia, mikä on 20 minuuttia enemmän kuin viime vuonna. Matkaa kertyi suunnilleen saman verran. Reitit eivät luonnollisesti ole vertailukepoisia, koska ne käytiin erilaisessa maastossa. Nyt oli enemmän kapoista hiekkatietä ja vähemmän kestopinnoitetta, mutta jalkautumisia piti tehdä vähemmän. Minä olin selkeästi huonommassa kunnossa kuin viime vuonna. Mäissä hengästytti julmetusti. Ilman isoa pummiamme olisimme silti varmaan hätyytelleet kärkikolmikkoa. Joten kai sitä pitää yrittää taas uudelleen ensi vuonna ja testata, josko sitten menisi homma jiiriin ja sielun sekä ruumiin voimat säilyisivät aina aamuun asti.

Kunniakirjana toimi tiskirätti. Me emme ehkä raaski käyttää tätä.

Tuloksetkin ovat jo ilmaantuneet. Kymijoen Kyyneliä näimme pitkin kisaa, mutta he pääsivät ikävästi karkuun pahan pummimme aikana. Emme sentään olleet vikoja, vaikka taas itselleni tyypillisesti sitä jossain energiavajeessa taas veikkailinkin. Aikakain kultasi muistot jo niin tehokkaasti, että katseet voi kääntää kohti Yö-rogaa.