Ihan pimee juoksukilpailu

Tämä viikko ei alkanut mitenkään mainiosti. Maanantaina kävelin muina naisina töissä portaita, kun polvessa naksahti ja tuntui hetken aikaa ikävää kipua. Ensimmäinen ajatukseni oli, että eihän eturistiside voi katketa portaissa kävellessä. Jalka ei kuitenkaan tuntunut yhtään epävakaalta, vaan myöhemmin se alkoi oireilla enemmänkin kuten 2013, kun siellä oli ylimääräisiä palasia.

Kisatunnelmaan virittäytymässä

Keskiviikkona lääkäri veikkasi samaa: polvessa on luultavasti pieni ruston palanen irti, mutta se murskautuu polveen itsekseen. Ei siis kannata kuvata tai avata.

Startti oli kuin Jukolan lähdön jalkapuoli pikkuveli

Loppuviikon polvi oli vähän ärtynyt, eivätkä treenit kulkeneet kamalan hyvin. Olin jo melkein jättämässä Nuuksio Night Trailin väliin, mutta päätin kuitenkin lähteä kisaan, kun olin siitä jo maksanutkin. Ja idea vaikutti hauskalta. Ovathan nyt asiat yleensä hauskempia, kun ne tekee pimeässä metsässä.

Letka suuntaa Vihdintien ali kohti metsien kutsua

Koska fiilis oli polven kipuilun myötä vähän paska eikä minulla muutenkaan ollut kovin sporttinen olo työviikon päätteeksi, asetimme Supersuunnistajan kanssa autossa minulle maltilliseksi tavoitteeksi juosta 11 km (josta oikeaa polkua oli n. 2 km ja loput ulkoilureittiä) aikaan 75 minuuttia.

Juoksijoita reitillä

Pääkallopaikalla Luukissa sain lietsottua itseni jonkinlaiseen kisafiilikseen, ja lähdinkin lenkille ihan hyvällä pössiksellä. Tunnelma latistui kuitenkin huomattavasti jo ennen ensimmäisiä polkuosuuksia, kun huomasin olevani edelleen ihan susihuono juoksemaan (tai edes kävelemään vauhdilla) ylämäkiä. Kun jäin vielä polkuosuuden alettua omasta possujunastani lopullisesti, alkoi jo perinteeksi muodostunut "Mintun kisan aikainen synkissä vesissä uinti". Olin ihan varma, että olen viimeinen, enkä uskonut edes Supersuunnistajaa, joka oli Kaitalammella kuvaamassa ja kannustamassa, että näin ei suinkaan ole. Kun minut myöhemmin ohitti setä, joka oli varmasti nähnyt takanamme muitakin ihmisiä, piristyin vähän.

Loistava polkujuoksija (en siis minä)

Polut ovat olleet minulle tänä kesänä aika jännittäviä taannoisen nilkkahaaverin jälkeen. Nyt pimeässä metsässä nössöilin askelluksen kanssa vielä normaaliakin enemmän, ja polkuosuuksilla vauhtini oli oikeastaan kävelyvauhtia. Yritin koko ajan askeltaa "juoksunomaisesti", mutta vauhtia se ei tuonut. Nössö mikä nössö. Koetin kompensoida menetettyä aikaa posottelemalla hiekkatiepätkillä kovempaa, mutta silti loppuaika painui hieman yli tavoitteena olleen 75 minuutin. Homma kaatui ensisijaisesti polkunössöilyyn, mutta myös ylämäkikunnolla ja yleisellä fiiliksellä oli osuutta asiaan. Polvi kesti juoksun ihan hyvin, mutta turposi taas kisan jälkeen. Tästä syystä päätin skippailla sunnuntaiaamulle suunnittelemani suunnistuksen ja meninkin vesijuoksemaan.

Tässä olen minä - turvallisesti taas hiekkatiellä

Nuuksio Night Trail oli kuitenkin kiva tapahtuma, ja vähän vauhdikkaammalla mielikuvituksella varmaan aika jännäkin. Kuulemma ainakin minua ennen maaliin tullut nainen oli pelännyt yksin metsässä. Minä olen tainnut hengailla liikaa pimeissä ryteiköissä, koska en keksi siellä ikinä mitään Blair Witch -juttuja enkä enää säikähtele edes otsalampun valon tekemiä hyvin elävän näköisiä varjoja. Niitä kiljuttiin vielä toukokuussa Yö-Rogassa. :D

Maaliinkin pääsin

Ensi vuonna reitille saattaisi huhujen mukaan olla tulossa enemmän oikeita polkuja. Voisin ottaa tavoitteeksi opetella juoksemaan niillä ja mennä ottamaan revanssia. Tällaiselle mukavuudenhaluiselle lötkylälle kun tekee ihan hyvää juosta usein lappu rinnassa, niin tulee edes silloin juostua niin kovaa, että tulee sopivasti paha olo.