Tää on niin mun laji!

Maailman hauskimpia kisoja järjestävä urheiluseura Peräkylän Ponnistus sai vuoden tauon jälkeen taas aikaan minun suosikkilajini kisan eli kaljamailin. Ja meikäkanttura oli toki tikkana viivalla. (Saattaa myös olla, että kävin ihan aktiivisesti huhuilemassa PePon FB-sivulla, että järjestättehän te kaljamailin pliide pliis. Mutta ei puhuta siitä nyt sen enempää.) Onhan kyseessä kuitenkin juoksulaji, mihin olen osoittanut jonkinlaista lahjakkuutta.

Pelivälineitä

Tällä kertaa sain huijatuksi mukaan naisten sarjaan myös toisen osallistujan eli luottopakkini Vuorikiipeilijä M:n. Hän ei ole ihan yhtä suuri oluen ystävä kuin minä, joten hänellä on vielä terve epäilys k.o. lajia kohtaan. Mutta onneksi hänkin on sen verran yllytyshullu, että jos hänet ilmoittaa mukaan kisaan yllättäen ja pyytämättä, niin hän kyllä tulee kiltisti paikalle.

Valmiina taistoon

Vaikka ennakkosuosikki ja hallitseva mestari joutuikin jättämään kisan väliin, oli tänä vuonna ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua: saimme ihan juoksunumerot! Minä olin pelannut myös tankkauksessa varman päälle, ja bookannut meille hääkakun maistelun pari tuntia ennen starttia. Tämä osoittautui tosin hieman huonoksi taktiikaksi, koska olin kisan alkaessa aika kylläinen. Onneksi kalja valuu aina väleihin, joten sakkokierroksen riski oli aika pieni.

Juoma-alueen asetelma

Entinen teekkari otti kakkuähkystä huolimatta areenan haltuun konkarin ottein, ja kumosi ensimmäisen Brooklyn Lagerin 15 sekunnissa. Viimeksi en startannut juoksuun ekana, ja minut ohitti heti ekassa kaarteessa useampi tyyppi useampi tyyppi. Mutta tänään mukana oli ilmeisesti vain puuhastelijoita ja minä sain porhaltaa kärjessä koko kierroksen.

Toinen olut upposi huomattavasti hitaammin, koska olin niin hengästynyt, mutta upposi se silti. Hiljensin vauhtia (ihan jo maitohappojenkin takia) lopuille kierroksille, mutta kakkua täynnä olevan vatsan takia ei olut uponnut enää niin vauhdikkaasti. Upposi se silti nopeampaa kuin muilla, ja sain pidettyä kärkisijan loppuun asti.

Urheilusankarit podiumilla

Olin ottanut tavoitteekseni päästä naisten TOP 100 -listalle, minne olisi päässyt ajalla 8:44. Kakun tai äärimmäisten vähäisten 400 m vetojen ja muun valmistavan juoksutreenin  takia tavoite jäi kuitenkin puolen minuutin päähän (noin 9:14, tuomari tarkistaa ajat videolta). Olin kuitenkin kirkkaasti tämän vuoden mestari. 2017 tilastoissakin olen kirkkaasti sadan parhaan joukossa, joten taputtelen tässä pienen pöhinän voimin itseäni olalle. Aika huononi kuitenkin muutaman sekunnin parin vuoden takaisesta, niin ei tässä nyt ihan poskettoman tyytyväinen voi olla. Tosin en ole ollut pariin vuoteen näin huonossa kunnossa (tai näin täynnä kakkua). Pieni nälkä siis jäi (ei tosin makeannälkä) tuleville vuosille.

Koska olin päivän suvereeni mestari, sain palkinnoksi tunnin urheiluhieronnan! Tämä oli todella kiva ylläri. Kiitos järjestäjille kivasta kisasta. Tää on niin huippulaji! Ja sopii ainakin minun mielestäni todella mainiosti PePon repertuaariin (johon oikeasti kannattaa tutustua - siellä on jokaiselle hullulle jotakin).

Jotta voisin todistella itselleni, etten ole pelkkä vanha juoppo, ilmottauduin tässä seitinohuen päihtymystilan uhoissani myös Aaltokympille. Kai sitä pitää välillä selvinkin päin juosta.

Ps. Kisan jälkeen Vuorikiipeilijä M:kin oli muuten sitä mieltä, että ehdottomasti ensi vuonna uudestaan. Kumma juttu. ;)

Päivälenkki Porvooseen eli Helsinki Velotour

Kävin jo kurkkimassa Suunnistusliiton Irma-palvelusta, joko olisin rankilistalla. Mutta valitettavasti viikonlopun kisan tulokset eivät ole vielä Irmassa. Siispä pitää kuluttaa aikaa turinoimalla muista tapahtumista.

Minä ja Fröken H valmiina matkaan

Olen käynyt nyt kesällä pyöräilemässä tässä lähellä asuvan Fröken H:n kanssa. Fröken H on alunperin Vuorikiipeilijä M:n kaveri, mutta nykyään mekin olemme frendejä. Olen vitsaillut, että sain Fröken H:n vaihtarina, kun Vuorikiipeilijä M, Outdoorsy E ja hänen miehensä Eräjorma K tapasivat minun kauttani - ja lähtivät yhdessä Nepaliin vuorelle. Mutta tokihan kivat kaverit ovat ihmisen paras cv, ja samanhenkisten ihmisten samanhenkiset tututkin viihtyvät todennäköisesti yhdessä.

Vielä toinen lähtöpousaus

Olimme sopineet Fröken H:n kanssa menevämme nyt loppukuusta satasen lenkille. H kuitenkin keksi ehdottaa, että lähtisimmekin Helsinki Velotourille. Kyllähän  nyt 150 km menee siinä missä satanenkin, joten sanoin joo. Koska ajo oli Fröken H:n ensimmäinen ryhmäajo, hän ei uskaltanut lähteä 28 km/h -ryhmään. Menimme sitten ryhmään, joka polki 26 km/h -keskarilla. Se on ihan hyvä vauhti aloittaa: minäkin poljin ensimmäisen ryhmäajoni 2012 Giro d'Espoon kakskutosen ryhmässä. Pakko myöntää, että ei varsinaisesti haitannut, että luvassa oli lauantain pummikimaran jälkeen vain leppoisaa poljeskelua.

Meidän Felteistäkin on tullut tosi hyviä kaveruksia ja ne alkoivat kaulailla

Ajoryhmämme oli varsin maltillisen kokoinen 27 polkijallaan. Tosin kyllä tämänkin kokoisessa porukassa sai aikaan melkoista jojoilua. Minä pääsin onneksi ajamaan suurimman osan matkasta aika edessä, joten säästyin pahemmalta tempoilulta. Valitettavasti en saanut nauttia koko kuutta tuntia Fröken H:n seurasta, kun minun jonostani tiputtautui pariin otteeseen jengiä taaemmas, ja ajauduin H:ta edemmäs. Mutta tulipahan juteltua muidenkin kanssa. Meilllä oli varsin rattoisaa erään 40 vuotta pyöräilleen sedän kanssa: haukuimme kilpaa Tour de Helsingin alun ruuhkia ja vaaratilanteita. Velotourin lähtö toimi paljon paremmin, ja koko reissun sai ajella nätisti ilman ruuhkia.

6:12:20 eikä yleisö jaksanut edes odottaa?!?

Päästiin Porvooseen ja sieltä poiskin. Hampaatkaan eivät tippuneet suusta Porvoon mukulakivikaduilla. Ei satanut, eikä tullut haavereita. Pari autoilijaa kyllä yritti parhaansa ohittamalla keltaisen viivan alueella ja toisten autojen tullessa vastaan. Aikaa kului 6:12:20 ja saimme kilsojakin mittariin melkein kuusi yli luvatun. Hyvä keikka siis.

Ei taidolla, vaan vittuperkelesaatanalla

Kämppä on muuton jäljiltä edelleen vähän vaiheessa: kaikkea pientä säätämistä riittää. Nyt olen sentään ehtinyt jo vähän urheilla. En ole vain ehtinyt blogata siitä. Mutta kisarapsat ovat toki aina sellaisia, että niille on ihan pakko löytää aikaa. Joten ruoanlaitto saa nyt odottaa.

Kisa lähtee hyvin liikkeelle, kun ekan rastin ottaa varmasti.
Tai sitten voi tehdä jotain ihan muuta.

Tänään kisattiin minun ja Supersuunnistajan kauden toinen suunnistuskisa. Kun se lisenssi nyt kerran tuli maksettua, niin kai sitä on pakko käyttää. Lupaukseni kuuitenkin pitää: viittasin D35-sarjalle kintaalla ja käskin Supersuunnistajan ilmoittaa minut D21C-sarjaan. Pientä aivopesua oli havaittavissa, kun hän ilmotessaan kertoi minun olevan ainoa osallistuja. Ei auttanut.

Lopulta en ollut lähellekään ainoa, vaan minun lisäkseni jopa yhdellä toisella naisella ei ollut asiaa podiumille. Tosin sarjassa jaettiin vain ensimmäinen palkinto, joten ihan sama. Muut sarjassani olivat suunnistaneet myös perjantain sprintin, johon meidän perheemme ei osallistunut. Joten jos vaikka jollain ihmeen tuurilla olisin päässyt tänään kärkeen, en olisi voittanut. Palkinnot kun jaettiin yhteistuloksen mukaan.

Tässä on minun suvereenin voitokas rastivälini.

Mutta onneksi en ollut lähelläkään kärkeä, niin ei tullut paha mieli. Pummasin heti ekan rastin niin mojovasti, että olisi itkettänyt, ellei olisi naurattanut. Mutta koska sarja oli D21C, olin rastilla silti toisena. LOL. Tosin yksi sarjastamme ei startannut tänään ja toinen keskeytti, joten meitä oli tuloksissa tänään vain kolme.

Vaikka pummeja tuli pari tosi isoa ja lukemattomia pieniä, voin silti taputtaa itseäni olalle: voitin yhden rastivälin, enkä hävinnyt läheskään kaikkia. Tietysti sillä kertaa, kun minä osallistun helppoon sarjaan, on rata ihan ylipitkä ja ylivaikea ollakseen D21C. Aiemmin kun olen kyseisen sarjan karttoja katsellut, ovat ne olleet ihan polkujuoksua. Nyt rata muistutti enemmänkin kuntorastien B-rataa. Kiitti vaan.

Tällaisilla suorituksilla revitään eroa kärkeen, vaikka joku rastiväli
menisikin vahingossa hyvin.

Mutta maaliin päästiin, en itkenyt kertaakaan metsässä ja hävisin voittajallekin alle 34 minuuttia. Olin toisena vielä kolmannen rastin jälkeen, mutta sitten tipahdin kolmossijalle. Me tässä spekuttelimme, että jos en olisi vetänyt alussa niin hirveää pummia, en olisi varmaan väsähtänyt lopussa niin pahasti. Ja silloin vika iso pummi olisi voinut jäädä tulematta.

Tällä kertaa saavuin iloisena maaliin, enkä paiskonut mitään.

Joten tässä on, kuulkaas, menestyksen ainekset ihan näpeissä. Marraskuussa alkaa Espoon Akilleksen suunnistuskoulu ja mulla on koko talvi aikaa treenata juoksukuntoa. Vaikka ensi kesän pitikin olla taas vaihteeksi triathlonkesä, niin suunnistuslisenssin hankkimista pitää vähintään harkita.

Tuloksia voi ihailla tuolla.
Väliaikoja voi pällistellä tuolla.
Reittihärveleitä voi analysoida tuolla (tähdellä merkityillä henkilöillä on gpx-käyrä - muunmuassa minulla).

Perinteinen polkupyörien muuttopäivä

Hyvää kansainvälistä kissapäivää! Sen kunniaksi lopetamme myös rempasta ja muutosta johtuneen blogihiljaisuuden.

Päivänsankarit kuvittavat

Keksin jo vuonna 2013 muuttoautoa hauskemman tavan muuttaa polkupyöriä. Se menee näin:

1. Polje pyörä vanhalta asunnolta uudelle.
2. Juokse takaisin.
3. Toista kunnes polkupyörät tai kunto loppuu.

Mitäs halvattua tiellä tapahtuu?

Koska meillä oli muuttomatkaa vain kolmisen kilometria, kävi minulle niin onnellisesti, että fillarit loppuivat ennen kuntoa. Siltikin, vaikka muutin myös Supersuunnistajan pyörät enkä ole remppailun takia taaskaan oikein ehtinyt urheilla. Kierroksia tuli tosin vain neljä, koska olin kuskannut oman maantiepyöräni uudelle kämpälle jo edellisen päivän maantiepyörälenkin jälkeen. Olin mennyt espoolaisittain autolla Bembölen kahvituvalle liikennevaloja karkuun, joten saatoin kotimatkalla tipauttaa fillarin uudelle kämpälle.

Patrtsilla on molemmille kateille oma kiipeilypuu. Niistä näkee kauas.

Muutettavaa jäi siis oma maasturi, oma hybridi, supersuunnistajan maasturi sekä maantiepyörä. Potkupyörän muutin samaan tyyliin myöhemmin varsinaisen muuttopäivän aamuna.

Muuton jälkeen meno on ollut enemmän hyötyliikuntaa, kun olen kantanut tavaraa pitkin taloa ja koonnut kaappeja. Tällä hetkellä niskat ovat aivan jumissa poravasaran ja akkuporakoneen pitelystä sekä epäergonomisista työasennoista. Mutta nyt täällä alkaa vihdoin näyttää kodilta. Josko tässä taas kerkiäisi myös jumpalle.

Ei ikinä enää!

Pitäisi välillä pysähtyä ajattelemaan. Supersuunnistaja ehdotti viime viikonloppuna, että kun kerran ollaan Pohjanmaalla, niin miten olisi pienet suunnistuskisat naapurissa. Minulla oli remppa, mutto tai häät mielessä ja vastasin sen kummemmin ajattelematta, että joo käy. Myöhemmin kyllä kysäisin, että olisiko tarjolla D21C-sarjaa eli helppoa rataa, mutta suostuin sitten D35-sarjaan, kun sellaista ei ollut.

Kisakeskus ja meidän seuran viiri

Virhe! Sehän on jo tiedossa, että kilpaileminen ylipäätään kiinnostaa tällä kaudella kuin kilo kiviä. Erityisen motivoivaa on lähteä kisoihin, missä tietää häviävänsä jo ennen lähtöä. Mutta olisi pitänyt ehkä arvata, että homma ei tule olemaan edes hauskaa.

Kamala, pienipiirtoinen Maalahti. I hate you.

No, oli minulla hyviäkin hetkiä. Oli tosi kivaa hölkätä lähtöön yhdessä erään (suomea puhuvan) seurakaverin kanssa ja rupatella suunnistuksesta. Lisäksi rastivälit 3-4-5 ja 7-8 sujuivat sen verran hyvin, että hetkellisesti uskoin, että saisin tilastokelpoisen tuloksen. Totuus iski kuitenkin naamalle kuin märkä rätti pummatessani rastin numero 9 oikein kunnolla.

Lähdön mokailu meni vielä jännityksen piikkiin, ja kakkosrastin jälkeen sain jonkinlaisen rytmin päälle. Mutta pummattuani ysin siirryin rastilta tielle niin surkeaa reittiä, että totesin etten ikimaailmassa julkaise omaa gps-käyrääni Reittihärvelissä - en edes vitsimielessä. Rastit 10 ja 11 löytyivät vielä vahingossa, mutta pummasin jälleen rastilla 12 niin mojovasti, että otin tieltä vähän vauhtia.

Minut lannisti rasti numero 9, mutta Supersuunnistajakin sanoi sen olleen vaikea. 

Hain vielä rastit 13 ja 14 (joista jälkimmäisen toki pummasin, mikä on tuolla rastivälillä melkoinen saavutus) ja luovutin rastilla 15 päädyttyäni viereiseen järveen (joka oli onneksi aika kuiva). Löysin sentään metsästä takaisin tielle, mitä pitkin saatoin hölkätä kisakeskukseen.

Taisin olla maalissa taas todella ihastuttavaa seuraa. Lepyin kuitenkin jo automatkalla, ja iltapalalla taisin käyttäytyä ihan hyvin. Teki mieli karjua heti kisan jälkeen, etten enää ikinä suunnista, mutta tunnen itseni tähän ikään mennessä jo niin hyvin, etten edes kiukkuisena viitsinyt päästää sellaista suustani. Tyydyin siis vain paiskomaan retkijakkaraa. Totesin kuitenkin Supersuunnistajalle, että hän ei saa enää ehdottaa minulle muita kuin D21C-sarjoja. Ja jos meinaan mennä D35-sarjaan (tai kohtahan sarjani on jo D40), pitää hänen ehdottomasti muistuttaa minua eilisestä ja vuoden 2015 Rastijahdista.

Tähän leikki loppui. Tarkalleen ottaen tuohon pieneen pitkulaiseen järveen rastin
15 vieressä. Ja rastilta 13 voi pummata rastille 14, jos on tosi taitava. Tai siis ei ole.

Eipä tullut rankilistamerkintää, vaikka Instassakin uhosin lähteväni hakemaan viimeistä sijaa. Onneksi ensi kuussa on tarjolla Egames Espoossa, niin voin käyttää taas suunnistuslisenssiäni itseni nöyryyttämiseen. Tarjolla on kuulemma myös D21C-sarja.

Supersuunnistaja totesi äsken, että minulla ei ole enää kuin 5 kk D35-sarjaa jäljellä, ja eilinen lupaus ei päde D40-sarjaan. Minä sanoin, että kyllä pätee (vaikka D40-sarjassa on kuulemma lyhyemmät radat). No, otsikko kertoo joka tapauksessa suunnistuksen D35-sarjasta. :D

Triathlon blues jatkuu

Kuvituksena hieman tuunattuja Marski Challengen kuvia paari-questilta. Kuvaaja on Alma.

Mietin keväällä, että menen ehkä loppukesästä johonkin perusmatkan tai puolimatkan kisaan, jos sattuu kiinnostamaan. No, ei satu. Tai tavallaan olisi tosi kivaa kisata. Tiedän vaan olevani niin huonossa kunnossa, että minulle tulisi kisassa paha mieli. Triathlonissa kun ei juurikaan voi tapahtua minkäänlaisia pummeja kuten vaikkapa multisportissa, joten kisajärjestys määräytyy ihan vaan sen kunnon mukaan. Enkä minä tykkää olla huono - ainakaan virallisesti (eli tuloslistalla).

Oli kyllä aika haikeaa lueskella Arjan ja Jaanaban kisarapsoja Challenge Poznanista. Eli kyllä mua jokin sinne triathlonin pariin vielä vetää. Pitäisi vaan saada ehjä treenikausi alle, niin viitsisi mennä kisoihinkin. Mua ei oikeastaan huvita enää mennä tekemään uutta yli kuuden tunnin aikaa puolimatkalle. Pitäisi päästä jo alle. Niin hyvin on viime kesän Jortsu jo kultautunut muistoissa, että mietin välillä puolivakavissani täysmatkaakin. LOL.

Nyt sentään on taas kiva pyöräilläkin: myin nimittäin väärän kokoisen Ridleyni ja ostin sopivamman Feltin. Ihanaa yltää taas helposti jarrukahvoille! Pitäisi keksiä uudelle tulokkaalle vielä nimi.

Treenini eivät tällä hetkellä ole mitenkään suunnitelmallisia. Teen sitä, mitä jaksan ja sattuu huvittamaan. Sen lisäksi huhkin muutaman tunnin joka päivä henkilökohtaisella työleirilläni eli uuden kämpän pihalla. Olen vähän sellainen tyyppi, etten pysty rauhoittumaan ennen kuin proggis on valmis. Eli mun on pakko laittaa piha edes minimivaatimukset täyttävään kuntoon kertarysäyksellä. Sen jälkeen teen saman asunnon sisällä. Jotkut pystyvät elämään monta vuotta ilman jalkalistoja tai ripustamatta tauluja seinälle. Minä en. Tästä johtuen mua on kolottanut ihan uusista paikoista: pihakivien siirtelystä kipeytyy esim. äässi ja ranteet. Rannekipu menee ohi nopeasti, mutta persaus on jumissa kolmatta viikkoa. Lisäksi tiputin yhden ison betonilaatan varpaalleni. Se saattoi murtua, muttei ole haitannut menoa: kävin kuntorasteilla vielä samana iltana onnettomuuden jälkeen.

Ensi kesänä supersuunnistaja aikoo osallistua Ultra Trail Touriin, joten minun pitäisi sovittaa omat tavoitteeni jotenkin yhteen sen kanssa. Kyllä sinne sekaan varmaan joku triathlonkisakin mahtuisi. Tänä kesänä en usko tekeväni enää muuta kuin ehkä osallistuvani johonkin polkujuoksuun. Niihin kun voi osallistua myös minun kuplassani silleen vähän läpällä.

Mutta nyt on pesukone pyörähtänyt ja mä voin lähteä työleirille. Morjens!

Marski Challenge

Tänä kesänä on kisat vähissä, kun meikäläistä huvittaa vaan myllertää uuden asunnon pihalla. Annoin kuitenkin Supersuunnistajalle luvan ilmoittaa meidät Marski Challengeen, koska kiireestä huolimatta on kivaa harrastaa yhdessä. Sovimme, että menemme vain kuntosarjaan, koska minä olen paskassa kunnossa ja kilpasarjaan olisi mennyt koko päivä. Yleensä meillä ollaan kyllä sitä mieltä, että kilpasarja on ainoa vaihtoehto.

Prologilla meikäläinen suorastaan lensi. Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Marski Challenge kisattiin Lopella, lähellä Mannerheimin metsästysmajaa. Siitä kisan nimi varmaan tuleekin? Meidän joukkueemme nimeksi tuli Kaurismäkeä (Toivon tuolla puolen), mitä minä paheksuin. En voi näet sietää tyypin alinäyteltyjä elokuvia. Tosin olen nähnyt kokonaan vain yhden (koska en voi sietää niitä).

Meikäläinen polkee.
Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Kisa sen sijaan oli kaikenkaikkiaan siedettävä ja suorastaan kiva. Alussa olin kovin toiveikas hurjasta menestyksestä - olimmenhan kuntosarjassa, ja siellä luulisi olevan vaikka minkälaista menijää. Vaikuttikin siltä, että olimme pyöräkuntomme kanssa vallan hyvää tasoa. Juoksuakin oli luvassa vasta kisan loppupuolella ja vain yhden etapin verran. Poljin siis podiumpaikka silmissä kiiluen.

Lähdössä melomaan. Tässä on vielä ehkä kaikki melkein hyvin.
Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Toivoni romuttuivat kuitenkin melonnassa. Emme ole juurikaan meloneet inkkarilla, ja sen saattoi huomata. Meloimme nimittäin ensimmäiselle rastille asti perä edellä. Vieritän tästä kaiken syyn Supersuunnistajan niskoille, koska hän istui edessä (eli perässä). Vasta kun kokeilimme vaihtaa paikkoja, minä huomasin istuvani perässä väärin päin. Käännyimme vielä kerran ympäri (eli minä olin taas takana) ja johan alkoi kanootti kulkea. Kärki oli siinä vaiheessa mennyt menojaan ja kaksi paria tullut takaa ohi.

Vähän gps-jälkeä todisteeksi melontamme sujuvuudesta

Olimme kuulemma aika huvittava näky, kun lähdimme rannasta ja vetelimme siksakia. Minulla (tai minun kanssani kanootissa) ei ollut kamalan hauskaa. Siinä oli, kuulkaas, parisuhdekriisi ja keskeyttäminen aika lähellä. Onneksi tajusimme kuitenkin kääntyä oikein päin. Sen jälkeen minulla meni vielä tovi jos toinenkin oman fiilikseni kääntämiseen, mutta kyllä sekin onnistui.

Rasteillekin päästiin - muutaman mutkan kautta.

Ohitimme melonnassa ohi menneet parit seuraavalla pyöräilyetapilla ja questilla. Questina oli pyörän kuljetus veistön yli Finnfoam-eristelevyllä, ja jos jokin on meidän lajimme. Meillä oli taktisina näätinä mukana ylivertainen ase: lättärit! Kauhoimme salmen yli kuin tuulispäät, ja palasimme niille sijoille, minne kuuluimmekin.

Game face. Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Kuittasimme vielä juoksuosuudella yhden miesparin, joka taisi vähän pummailla. Oikeille suunnistajille (kuten Supersuunnistaja siis - minä juoksin vain narun toisessa päässä) suunnistus oli aika helppo. Se oli myös meille aika sopivan lyhyt eli 3,9 km linnuntietä. Mitä vähemmän kisassa on juoksua, sitä paremmin meidän tiimimme yleensä pärjää.

Supersuunnistajan game face :D Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Ennen maalia oli vuorossa vielä yksi quest, jolla laskeuduttiin kallionjyrkänteeltä alas. Minulla on synkkä sotilasmenneisyyteni, ja melonnan sekä moottoriveneilyn lisäksi valtio on opettanut minulle myös laskeutumista. Supersuunnistaja on tässä lajissa kokemattomampi, ja hänelle "hyppy tuntemattomaan" oli vähän isompi pala. Minä laskeuduin  fillarikengillä, mutta Ääsääs halusi pienen sisäisen keskustelun jälkeen vaihtaa lenkkareihin ennen suoritusta. Mutta ihan hyvin se meni, eikä Ääsääs kertaakaan edes lipsunut seinällä.

Juostessa olen ainakin varmasti sääntöjen sallimalla
etäisyydellä, koska vetonaru on vain kolmisen metriä. 

Questin jälkeen oli vielä kaksi rastia, jotka tykittelimme maaliin kuin viimeistä päivää. Lopulta olimme viidensiä viidentoista joukkueen joukossa. Kuntosarjan kärjessä oli useampi joukkueellinen ihan oikeita huippusuunnistajia. Kysyn vaan, että mitäköhän hittoa he kuntosarjassa tekivät? Vai onko heilläkin remppa kesken?

Supersuunnistaja on juuri leimannut nätillä rantarastilla.

Maalissa huoimasimme, että olimme hävinneet nelosille vain kolmisen minuuttia, mikä oli hivenen ärsyttävää. En voinut olla jossittelematta melontaamme. Supersuunnistajan kengänvaihto laskeutumisquestilla ei kestänyt ehkä ihan kolmea minuuttia, joten pistän kaiken sen perkeleen melonnan piikkiin.

Supersuunnistaja voittaa itsensä.

Minä ehdin vielä kisan jälkeen pariksi tunniksi työmaalle rakentamaan takapihan portaita sekä kaivamaan ruohon alle kätkeytyneitä pihalaattoja esille. Joten lauantai oli loppujenlopuksi ihan tuottoisa päivä. Illalla muuten nukutti.

Tulossa maaliin. Supersuunnistajan karttateline on taas kerran irtomalli.
 Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Kisan tuloksia voi ihailla tuolla ja gps-käyriä voi katsella tuolla.