Polkujuoksentelua

Istuskelen juuri hotelli Rukahovin sängyllä ja odottelen, että tuo vieressä latautuva Supersuunnistaja pääsisi lähtemään ratkiriemukkaalle retkelle eli Nuts Karhunkierroksen "perusmatkalle" (Karhunkierros edestakaisin = 160 km). Koska hänellä menee siinä puuhassa pitkälti huomiseen, keksin itse käydä aikani kuluksi osallistumassa tapahtuman "sprinttiin" eli pienelle Karhunkierrokselle (31 km). Minun lähtöni on vasta huomenna. Tänään olen kisaturisti.

14 km startti

Siksi tässä onkin aikaa palata parin viikon taakse ja muistella Espoo Trail Runin toista osakilpailua, joka juostiin lauantaina12.5. ihanassa kevätsäässä. Minä juoksin tuttuun tapaan seiskan ja Supersuunnistaja vetäisi kaksi kierrosta eli 14 km.

Arvasin jo ennen kisaa, ettei juoksuni tulisi olemaan mitenkään lennokasta, koska minulla ei ollut palautunut ja vauhdikas olo helatorstain suunnistuskisoissakaan. Tavoitteenani oli lähteä tarpeeksi hiljaa liikkeelle ja vetää iloinen vk-lenkki.

Iloiset polkujuoksijat, minä ja suunnitstuskaverini A

Minähän en siis ikinä osaa lähteä niin hiljaa liikkeelle, että onnistuisin kiristämään lopussa, mutta tällä kertaa vauhtini ovat olleet aika tasaisia. Kovaa en kuitenkaan mennyt, ja aikani huononi maaliskuusta kolmisen minuuttia - mikä on aika paljon, koska maaliskuussa oli vielä lunta maassa.

Lähdin lenkille yhdessä uintivalkkuni J:n kanssa, mutta hän tipahti jossain vaiheessa matkasta. Saavutimme parin kilsan jälkeen suunnistuskaverini A:n, joka oli lähtenyt toisen suunnistuskaverimme peesissä vähän liian kovaa liikkeelle. A pysyi peesissäni melkein loppuun asti. Samanlaista possujunaa ei kuitenkaan tullut kuin viimeksi.

Polkua

Tällä kertaa minun ohitseni ehti ennen maalia juosta kaksi 14 km nopeinta juoksijaa. Onneksi kolmonen ei ehtinyt, koska se oli Supersuunnistaja. Tavoitteeni Espoo Trail Runeissa on päästä maaliin ennen 14 km miesten voittajaa, mutta toistaiseksi ykkönen on aina pyyhältänyt ohitseni viimeistään viimeisessä alamäessä.

Uintivalkku J tulee maaliin

Kokemus oli yllättävän rankka, vaikka matka oli lyhyt. Minulla oli olo, etten ollut palautunut vielä vapun Salpaus-Rogasta. Jotta palautuminen lähtisi käyntiin (ja saisin ilmaisen osallistumisen), suoritin loppuverkan keräämällä reittimerkkejä pois reitin alkupäästä. Supersuunnistaja tuli kilttinä aviomiehenä seuraksi, vaikkei ollutkaan lupautunut talkooporukkaan. Ehdimme talkoilusta katsomaan vielä siskontytön futismatsin toisen erän, joten lauantaista tuli oikein monipuolinen urheilupäivä.

Suomen huonoimman suunnistajan paluu!

Ja niin sitä tuli taas urheasti suunnistettua ihan oikeissa suunnistuskisoissa. Prisma-rasteilla ei ollut 21C-sarjaa, joten tulipahan sitten tehtyä debyytti D40-sarjassa. Homma meni ihan odotetusti, ja hävisin voittajalle tunnin. Tavallaan en kuitenkaan hävinnyt, koska yksi tätiparka oli ilmeisesti leimannut väärän rastin ja sai hylsyn.

Minä vaihdan kisakeskuksessa kenkiä. Vieressä keskittyy H35-sarjan kolmonen.
Hyvin keskitytty.

Homma ei ollut kuitenkaan ihan toivotonta. En itkenyt kertaakaan vaan fiilis pysyi koko kisan suorastaan hyvänä. Tämä johtui luonnollisesti siitä, että vaikka jalkani painoivat kuin 40 kg betonia, meni homma suunnistuksellisesti aika hyvin. Meillä oli rasteja yhteensä 12, joista minä pummasin vain kolme.

Seurojen leirejä kisakeskuksessa

Ensimmäinen pummattu rasti oli rasti numero kolme. Katselin väliajoista, että siihen asti en ollut kisassa edes viimeinen, mutta kolmosrastin jälkeen otin haltuuni vikan sijan, enkä siitä sittemmin enää luopunut.

Seuraavat pummatut rastit olivat rastit numero 7 ja 8. Kasi oli pummeista pahin, ja sen seurauksena jouduin tunkkaamaan ylös hyvin jyrkkää supan reunaa. Hapotin nousussa sen verran kunnolla, ettei juoksujalkaa ollut lopuille rasteille jaossa enää senkään vertaa kuin alussa. Ei passaa siis Jukolassa pummata supan pohjalle.

Minä matkalla lähtöön.

Vaikka minulle tuliki aika isoja pummeja, olin suunnistukseeni hyvin tyytyväinen. Pääsin jokaisen pummin jälkeen suhteellisen nopeasti kartalle, ja onnistuin lukemaan käyriä vallan sujuvasti. Olen kokenut tänä keväänä jonkinlaisen ahaa-elämyksen käyräsuunnistuksen kanssa, ja nykyään se sujuu yleensä jo ihan kivasti. Siksi minä torstainakin juoksin maaliviivan yli täysin puhkipoikki nääntyneenä mutta muuten ihan tyytyväisenä.

Nyt odottelen enää jännityksellä, että Irman rankilistat päivittyvät. Mahdankohan olla Suomen huonoin D40-suunnistaja, vai löytyykö tästä maasta joku minuakin enemmän pummaava täti-ihminen?

Viikonloppu Pirttimäessä

Minun Bodom Trail -viikonloppuni vierähti viime vuodesta tuttuun malliin: olin talkoohommissa sekä perjantaina että lauantaina päivällä ja kävin siinä välissä kipittelemässä Bodom Nightin. Tänä vuonna Supersuunnistaja jätti nämä kinkerit väliin, joten minä olin tällä kertaa perheemme ainoa edustaja.

Luterilaisen työmoraalin edustajana otin perjantain vapaaksi töistä, jotta pääsin ihan koko päiväksi hommiin Pirttimäkeen. Aamulla auttelin kisapaikan viimeistelyssä (en minä nyt ihan niin aikaisin jaksanut lomapäivänä herätä, että olisin ihan telttoja pystyttämään ehtinyt), ja sen jälkeen menin mukaan parkkitiimiin ohjaamaan autoilijoita.

Bodom Teamin startti ja kasa mun neonpunaisia työkavereita menossa metsään.

Kun suurin osa porukasta oli parkkeerattu, sain luvan käydä vähän sosialisoimassa firmamme joukkueen kanssa. Koetin saada vilukissoja lähtemään liikkeelle lyhyissä hihoissa, mutta lopulta vain pari taisi uskoa, että metsässä ei tuule ja juostessa tulee kuuma. Kuulemma tulikin. :)

Kun juoksijat olivat lähteneet metsään, painelin minä kisatoimistoon ja aloitin palkintojen perkaamisen säkittämällä tiimi- ja yökisan palkinnot valmiiksi. Sen jälkeen minulle jäi vielä hyvin aikaa seisoskella jalkani väsyksiin maalin ruoka- ja juomapisteellä.

Työkavereita lenkin jälkeen. 

Kun kisapaikka alkoi hiljentyä, minä ajelin Ikean kautta kotiin ja asettauduin sohvalle tankkaamaan iltaa varten. Vaikka reitti oli kuulemma paljon märempi kuin aiempina vuosina, uskoin vakaasti saavani muutaman minuutin ajastani pois, koska koin olevani paremmassa kunnossa.

Toisin kuitenkin kävi. Vaikka alku lähti vahvan tuntuisesti liikkeelle, sippasin joskus kolmen kilometrin jälkeen todella pahasti. Sen jälkeen loppulenkki oli enemmänkin selviytymistä kuin nautinnollista juoksua. Välillä meno meni nelivedoksi, kun meinasin jäädä jalastani suohon kiinni. Onneksi pysyi kenkä jalassa. Kaiken kukkuraksi minua masensi ajatus siitä, että tällä kertaa en jäänyt kenenkään hitaamman taakse jumiin, vaan huono aika johtui ihan vaan omasta kunnostani. Lisäksi minua hieman jännitti koko ajan, menisikö minulta nilkka kuten viime vuonna, ja homma meni paikoitellen ihan sipsutteluksi.

Maalissa olin "aika" huonolla tuulella ja ulisin Vuorikiipeilijä M:lle, kuinka on ihan mahdotonta, että olen niin huonossa kunnossa, vaikka olen treenannut enemmän kuin vuosi sitten. Luulin koko kotimatkan aikani huonontuneen yli minuutilla, mutta supersuunnistaja kertoi sen parantuneen huikeat 24 sekuntia! Lisäksi reittimestari O lohdutteli minua lauantaina vakuuttamalla, että reitti oli paljon märempi ja hitaampi kuin 2017. No, sekä miesten että naisten sarjassa tehtiin lauantaina reittiennätykset, niin uskoako tuota...

Ilme ja lennokas askel kertovat taas kerran, kuinka kivaa polkujuoksu onkaan.
Kuva: Juha Saastamoinen / Onevision

Muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen riensin takaisin Pirttimäkeen ja otin haltuun väsyneelle akalle sopivan luonneroolin: pysäyttelin pohjoisesta tulevia autoja ja käskin liian vajaat menopelit Oittaalle. Koetin kyllä hymyillä ystävällisesti, kun kerroin vähemmän hyvät uutiseni.

Juuri ennen lähtöä minut rekryttiin seuraavaan osaamistani vastaavaan tehtävään, kun pääsin toimimaan tolppana reitin toisessa risteyksessä. Sen jälkeen palasin toimistohommiin jumppaamaan palkinnot valmiiksi. Palkintojenjaon jälkeen olikin aika aloitella purkuhommia. Lähtösuoran paketoiminen piti keskeyttää hetkeksi, kun kävin taputtamassa kisan viimeisen juoksijan maaliin. Ihan kunnioitettavaa tuollainen neljän tunnin uurastus. Itsehän valittelin koko lauantain (ja sunnuntainkin) kipeitä jalkoja. Kysyin kyllä, onko se ihan sopivaa, kun jotkut ovat juosseet ensin yökympin ja sitten puolimaran - ja meikä on lähinnä seisoskellut parkissa. Kehtasin lähteä kotiin joskus viiden jälkeen, kun kisakeskuksen purku-urakka alkoi olla pakettiauton pakkaamista vaille taputeltu.

Junnujen 6 km starttia johti tuore 21 km voittaja Jere Pajunen

Koska sää oli aivan ihana, avasimme Supersuunnistajan kanssa terassikauden menemällä Tapiola Golfin ravintola Vistaan burgerille. Ja söimme siis ihan ulkona! Vähän meinasi tulla vilakka, mutta kyllä suomalainen kestää olla terdellä, kun aurinko kerrankin paistaa. Siinä punaviinilasin kanssa oli hyvä suorittaa analyysia omasta juoksusta. Lopputulema taisi olla, että olin niin hidas, koska painan pari kiloa enemmän kuin viime vuonna. Odotettavissa on siis Karhunkierrostakin koko rahan edestä. Onneksi Vaaroille ehtii ainakin teoriassa pudottaa vähän painoa - katsotaan miten käytännössä käy.

Oho, ilmosin - ja melkein kaduttaa jo

Nyt, on kuulkaas luultu taas itsestä ehkä vähän liikoja. Ja vielä kolme kertaa.

Minä vannoin pyhästi viime kesänä, etten enää ikinä suunnista D35-sarjassa. Sinänsä lupaus oli helppo pitää, koska täytin tammikuussa 40 vuotta. Mutta oikeasti tarkoitukseni oli kisata jatkossa vain D21C-sarjoissa. Mutta kuinkas sitten kävikään? Helatorstaina on tarjolla suunnistuskisa mukavasti Jukolan harjoitukseksi sopivassa suppamaastossa. Harmittavasti siellä ei ole tarjolla C-sarjaa. Mutta enkös minä silti löytänyt itseni Irmasta naksuttelemasta ilmoittautumista? Hupsista vaan! Torstaina on siis luvassa taas itkua ja parkua niin, että koko Keräkankare raikaa.

Meillä on joskus vaikeuksia saada pestä kädet. Jos joku ihmettelee pokaalia
kylppärissä, niin siinä säilytetään tietenkin vanulappuja. Pokaali on joku
Supersuunnistajan junnusuunnistuksen cup-mestaruus.

Loput ilmoni saattavat olla vielä kovempi epic fail - ainakin niistä kärsitään pidemmän kaavan mukaan. Supersuunnistaja aikoo osallistua tänä vuonna Ultra Trail Touriin, ja minä lähden kannustavana vaimona joka kisaan mukaan. Jotta minulle ei tulisi tylsää, päätin itsekin vähän juoksennella.

En ole tainnut muistaa kertoa, että ilmosin jo ajat sitten Karhunkierroksen "sprintille" eli 34 km pitkälle 31 km matkalle (kyllä, just noin! TJEU). Tuo kolmekymppiä ja rapiat ei ole juuurikaan hirvittänyt ennen kuin nyt, kun kisa alkaa olla yllättävänkin lähellä ja minä itse yllättävän painavassa ja huonossa kunnossa. Oh well, näillä mennään.

Isomman virheen tein juuri ennen vappua, kun osallistuin Vaarojen Maratonin 42 km matkan arvontaan. Tänä vuonna joka arpa voitti, joten tässä ollaan nyt sitten lähdössä juoksemaan maraa Kolille. No, minä vähän lupasin itselleni, että juoksen maran tänä vuonna. Nyt sitten "juoksen" sen poluilla. Onneksi Vuorikiipeilijä M lähtee seuraksi, niin ei ehkä ala itkettää.

Sängynvaltaus on ihan peruskauraa kaikissa eläinperheissä.
Svante tekee senkin tunteella.

Niin hullu en ole, että juoksisin mitään Pallaksella. Siellä ajattelin vähän eräjormailla ja käydä nukkumassa autiotuvassa sen yön, kun Supersuunnistaja kirmaa pitkin metsiä ja tuntureita.

Nyt viikonloppuna olin myös polkujuoksutunnelmissa, kun osallistuin Bodom Trailiin sekä järkkärin että juoksijan roolissa. Mutta kerron siitä lisää huomenna, kun olen vähän pirteämpi. Tämän päivän pihalla ja viljelypalstalla möyriminen aiheuttivat akuuttia unetusta.

Vappuperinne on voimissaan!

Salpaus-rogainingista alkaa tulla minulle jo vappuperinne. Kisa järkätään aina huhtikuun ja toukokuun vaihteessa, ja minä olen ollut mukana vuosina 2013, 2015, 2016 ja 2017. Kaksi kertaa pyörällä ja kaksi kertaa jalan. Tänä vuonna minulla oli mukana ihan uusi pari, kun rogainingtyttöystäväni Vuorikiipeilijä M lähti mukaan. Supersuunnistaja sai luvan suunnistaa yksinään pyöräsarjassa.

m&m valmiina kisaan!

Olin hieman epävarma suunnistuksen suhteen viime viikon "menestystarinani" takia. Mutta vakaa aikomukseni oli petrata, olla peesaamatta omaan suunnitelmaani luottaen sekä suunnistaa käyrillä, koska ne eivät muutu toisin kuin polut ja tiet.

Kartat sai kaksi tuntia ennen lähtöä, ja minä ja Vuorkiipeilijä M olimme tehneet suunnitelmamme taas kerran vartissa. Tämä on meille hyvin tyypillistä, joten minä koetin pelata lisää aikaa mittaamalla reitin kolmesti ennen kuin lopulta piirsimme suunnitelmamme kartalle.

Lähtöryysis

Suunnitteluun käyttämässämme jumppasalissa oli niin kylmä lattia, että minä ja Vuorikiipeilijä M laitoimme ihan liikaa vaatetta päälle. Jouduimmekin strippailemaan paidat takin alta pois toisen rastin haettuamme. Sen jälkeen oli oikein mukavaa juoksennella siihen asti, kunnes alkoi sataa. Märkänä tuli vähän vilpakampi olo, mutta onneksi sade alkoi vastaneljän ja puolen tunnin kohdalla. Siihen asti oli mitä ihanin kevätsää. Keväällä on muuten todella kivaa suunnistaa: näkyvyys on hyvä, kun puissa ei ole vielä lehtiä, aluskasvillisuudessa ei tarvitse kahlata, eikä avohakkuualueilla kohtaa paarmahyökkäystä tai metikössä hyttysiä.

Tiejuoksua omassa rauhassa

Me molemmat valittelimme ennen kisaa tukkoisia jalkoja. Vuorikiipeilijä M oli erehtynyt viikolla liian kovalle crossfit-tunnille, ja minä suostuin keskiviikkona polkemaan Fröken H:n kanssa tempoa, vaikka suunnitelmissani oli mennä tekemään kevyt punttitreeni. Onneksi vahinko oli käynyt molemmille, niin olimme sopivan tasaisesti kankeita ja hapoilla.

Keväällä voi suunnistaa hakkuualueenkin läpi, kun näkee mihin astuu
ja minne on menossa.

Jos juoksujalka ei ollutkaan kevyimmästä päästä, meni suunnistus ihan yllättävän hyvin. Toki pummeja tuli muutama, mutta ne olivat varsin maltillisia. Löysimme itsemme kartalle joka kerta suhteellisen nopeasti. Minä yllätin jopa itseni siinä, kuinka hyvin onnistuin noudattamaan suunnitelmaani: en sortunut peesaamaan kuin ihan alussa, ja silloinkin tiesin aina, missä mennään. Ja peesatahan saa, jos pysyy kartalla. Lisäksi suoritin tämän tästä käsittämättömän loistavaa käyräsuunnistusta. Oli selkeästi jäänyt vähän skillzejä takataskuun Finnspringistä, missä käytin niitä melko kitsaasti. Kun Vuorikiipeilijä M vielä paikkasi minua huomattavasti paremman suuntavaistonsa kanssa, oli suorittamisemme varsin mallikasta.

Rastejakin löytyi! Kaikenkaikkiaan 12.

Vaikka olinkin mitannut reitin kolmesti, oli se silti hieman liian optimistinen. Jätimme lopulta hakematta 4 rastia, mikä oli varsin hyvä päätös: olimme maalissa kaksi minuuttia ennen 6 tunnin aikarajaa kipiteltyämme 31 km.

Tuloksissa olimme lopulta 6h sarjassa sijalla 11. Naisjoukkueista olimme toisia ja lisäksi edellämme oli vielä 4 sekajoukkuetta. Ei yhtään paskempi suoritus. Kepeämmällä juoksujalalla olisimme ehtineet hakea lopussa vielä 60 pistettä, mikä olisi nostanut meidät top kymppiin. Mutta tällä kertaa rahkeet eivät siihen riittäneet. Aina pitää kuitenkin spekutella. :D

Toinen iloinen toiminnantäyteinen tiimikuva.

Supersuunnistajalla oli ihan oma treeni: hän ilmoittautui 5 tunnin pyöräsarjaan, koska siihen sai osallistua yksin. Hän lähti kuitenkin matkaan jalan ja vietti metsässä samat 6 tuntia kuin mekin. Hän laskeskeli, että jos hän olisi tullut maaliin 5 h kohdalla ja jättänyt loput rastit metsään, olisi hän ollut pyöräsarjassa kakkonen. Minusta olisi ollut kovin hupaisaa, että tossumies olisi päässyt fillarisarjassa podiumille. Valitettavasti Supersuunnistaja on individualisti jästipää.

Rasti pienen lammen rannalla.

Kaikki karttanörtit voivat ihailla reittiämme Reittihärvelissä. Myös Supersuunnistaja on käynyt lataamassa oman reittinsä sinne. Hänen taiteilijanimensä pitäisi muuten olla Agnus McFife eikä Agnus McFire.

Finnspringin karmaa

Olen osallistunut Finnspringiin nyt kolmesti: ekan kerran 2015 ja heti perään 2016. Sen jälkeen taisi elämän realiteetit valjeta, kun tuli vuosi taukoa (tai sitten oli muuta menoa).  Koska onhan se metsässä pummailu nyt hauskaa - ainakin näin jälkeenpäin mietittynä.

Tänä vuonna uuden mausteen Finnspring-katastrofiin toi osallistuminen viestiin Espoon Akilleksen suunnistuskoulun joukkueessa. Lähdin viime syksynä mukaan Akilleksen suunnistuskouluun, joka tähtää ensi kesän Jukolan viestiin. Finnspringin viestin kuntosarja toimi meille ikään kuin "kenraaliharjoituksena". Nyt voikin sitten painaa leuan rintaan ja suunnata tähtäimen kohti Hollolan suppia.

Yhteislähtö. Kuva: Keijo Lehtimäki

Luojan kiitos valkkuvalmentaja A laittoi minut viestissä C-sarjaan eikä pitkälle radalle. Olisin luultavasti viettänyt metsässä koko päivän, jos reitti olisi ollut yhtään pidempi. Minä olin kuitenkin avausosuudella, joten oli ihan suotavaa, etteivät muut aivan kuolleet kylmään, nälkään ja tylsyyteen minua odotellessaan.

Suoritus alkoi vakuuttavasti, kun meinasin myöhästyä lähdöstä, koska minulle tuotti vaikeuksia löytää lähtöpaikalle. Eikä viestin lähtöpaikalle ollut mitään yli kilsan matkaa, vaan lähtö tapahtui ihan siitä Serenan rinteiden alapäästä maalin vierestä. No, lähtöön kuitenkin ehdittiin ehkä noin 2 minuutin marginaalilla. Eipä ehtinyt tulla kylmä. K-piste oli kivasti laskettelurinteen yläpäässä, niin alussa pääsi heti ottamaan niin sanotusti "löysät pois".

Etujoukot K-pisteellä. Kuva: Keijo Lehtimäki

Sain kotoa sellaiset saatesanat, että tärkeintä on suunnistaa hyvin ykkösrastille, koska sitten ei tarvitse suunnistaa yksin eikä ala vituttaa. Noh, ekan rastin otinkin tosi nätisti, mutta heti kakkoselle mennessä tuli mojova pummi. Kolmonen oli aika helppo rasti, mutta nelonen tuli taas pummattua varmaan 10 minuutin ekstrakierroksella.

Muistelin maalissa, että olisin pummannut kaikki parilliset rastit, mutta tarkistin reittihärvelistä, että kutonen ja kasi menivätkin ihan kivasti. Tosin vitoselle ja seiskalle mennessä otin kompensaatioksi pienet kunniakierrokset. Reittivalinta ysille oli aivan kilipäinen, mutta olin kuitenkin koko ajan kartalla.

Kansaa K-pisteellä Kuva: Keijo Lehtimäki

Mutta sitten tuli rasti numero 10! Se oli kolmanneksi viimeinen rasti, ja se olisi ollut kivaa napata nopsaan, mutta suunnistuksen jumalat olivat taas kerran toista mieltä. Pummasin rastia ehkä puolisen tuntia. Olen käynyt samassa polkujen risteyksessä näköjään yhdeksän kertaa, joista ainakin viidellä kerralla olen tasan tarkkaan tiennyt, missä %#&! risteyksessä olen. Ja silti en ole löytänyt noin sadan metrin päässä sijaitsevaa rastia. Rastin vieressä olen käynyt kolmesti ennen kuin vihdoin viitsin suunnistaa perille asti. Katso itse, jos et usko. :D

Tältä, ystäväiseni, näyttää pummi.

Vietin metsässä taas kerran iloiset tunnin ja kolme varttia, mikä on suunnilleen sama aika mikä meni yksilökisassa 2016. Onneksi joukkueen muut jäsenet osasivat suunnistaa, ja joukkueemme ehti siten ajoissa maaliin eikä ollut edes viimeinen. Kyllä suunnistus on mukavaa!

Minun ja miksei muidenkin seikkailuja voi ihailla Reittihärvelistä.

Suunnistuskauden avajaiset

Tänään kisattiin Meilahdessa Helsinki City-O. Se on keväinen kaupunkisuunnistustapahtuma, joka järjestettiin nyt kolmatta kertaa. Minä olin ekan kerran mukana viime vuonna, kun lähtö ja maali sijaitsivat Koffin puistossa.

Kisailijat odottelevat, että karttoja saisi katsoa. Etuallalla on Supersuunnistaja
shortseissaan. Kuvan otti kisoja katsomassa ollut uintikaverini K.

Koska viime vuonna oltiin todella urbaanissa maastossa, uskalsin tänä vuonna lähteä matkaan reteästi tavallisilla lenkkareilla ilman minkäänlaista nappulaa tai traktoripohjakuviota. Valinta oli totaalisen väärä, koska kevät ei tunnetusti ole vielä kovin pitkällä, ja Meilahdessa on aika paljon enemmän metsää ja kalliota kuin Eirassa. Tästä seurasi asteittaista vitutusta varsinkin kisan loppupuoliskolla.

Ilmeestä päätellen valmistumassa on maailmanluokan
reittisuunnitelma. Tämänkin kuvan otti K.

Helsinki City-O:ssa saa hakea rastit vapaavalintaisessa järjestyksessä, kunhan hakee ne kaikki. Ihan lopussa on viiden rastin mittainen kaikille yhteinen loppurata, mikä pitää juosta ennalta määrätyssä järjestyksessä. Muuten kukin kisaaja on roga-henkisesti vapaa suunnittelemaan oman reittinsä.

Hurjaa ravia ekalta rastilta toiselle kisakeskuksen läpi. Tämänkin kuvan nappasi K.

Viime vuonna kaipasin vähän kynää, jotta olisin voinut merkata karttaan rastit, jotka olin jo käynyt. Tänä vuonna otinkin sitten tussin mukaan. Kyllä rastit olisi pystynyt muistamaankin ihan hyvin ilman kynääkin, koska kartasta tuli koluttua aina yksi kulma kerrallaan. Tuli tussimerkinnöistä kuitenkin vähän mukavampi ja varmempi olo, kun aina sopivassa välissä avasi kartan taitoksilta ja tarkasti, että sen hetkinen kulma oli tullut käytyä ihan varmasti läpi.

Tällä rastilla ei vielä pelottanut, koska korkeuserot olivat maltillisia ja nilkka ehjä.

Minä lähdin ensin pohjoiseen ja keräsin Mannerheimintien suunnalta kaikki urbaanimmat rastit. Tämän jälkeen siirryin kartan eteläreunaan kohti Seurasaarta - ja pääsin liukastelemaan lumisilla kallioilla. Jälkimmäisellä puoliskolla oli hurjasti enemmän korkeuserojakin kuin alussa, eikä meno ollut ihan koko ajan mitään perinteistä kaupunkisuunnistusta. Nastareita tuli siis ikävä.

Tälle rastille piti könytä vähän kalliota, vaikka itse rasti olikin turvallisesti nurtsilla.

Kaiken kruunasi tötöily Läntisessä Pukkisaaressa (se on se pieni saari Seurasaaren vieressä), kun muljautin nilkkani juuri ennen rastia. Nilkka tokeni kyllä juoksukuntoon pienellä kävelyllä, mutta äksidentin jälkeen olin kallioilla entistä nössömpi - varsinkin alamäissä. Nilkka muljahti vielä toistamiseenkin kun lipsuin alamäessä, ja viimeistään sen jälkeen ei huvittanut hypellä pieniltäkään kallionkielekkeiltä.

Minä ja mun karttani

Maaliin kuitenkin päästiin. Ja vaikka olinkin heti kisan jälkeen aika yrmy, pääsin kotimatkalla jo ihan hyvälle tuulelle. Vähän harmittaa, kun olisin voinut olla oikealla kenkävalinnalla ja terveellä nilkalla jopa 20 parhaan joukossa. Nyt oli tyytyminen sijaan 28. Tsekkaa, jos et usko.