Aurinko nousee Porkkalanniemessä

Olemme jo pitkään puhuneet Akrobaatti H:n ja Cliffhanger M:n kanssa, että pitäisi lähteä tuplatreffeille telttailemaan. Ja vihdoin tänä viikonloppuna saimme aikaiseksi. Koska kuusin aina kaunihimpi, niin otimme mukaan myös Outdoorsy E:n ja hänen kumppaninsa Eräjorma K:n. Ja eikun autojen nokat kohti Porkkalanniemeä!

Sää suosi!

Meillä kävi uskomaton flaksi ja sää suosi meitä todella. Vaikka on jo syyskuu, niin aurinko tohotteli pilvettömältä taivaalta ja yölläkin oli alimmillaan yli 10 astetta lämmintä.

Aurinko menee nukkumaan

Jätimme autot yhdelle Porkkalanniemen pienemmistä parkkipaikoista, ja kävelimme muinaishautojen ja rannan kautta eteläkärjen telttailupaikalle. Mestoille päästyämme pystyttelimme teltat ja katsoimme upean auringonlaskun. Ja kun aurinko oli lähtenyt häiritsemästä, pääsimme keskittymään olennaiseen eli syömiseen. Menut olivat hyvin erilaiset eri pariskunnilla: löytyi kaikkea retkimuonasta seitanmakkaroiden kautta sisäfileesen kermakastikkeessa. Oli hyvää ja oli hauskaa! Vihdoin puolilta öin ryömimme telttoihin nukkumaan.

Ja sitten arska taas nousi

Olin uhkaillut jo illalla, että jos herään sopivasti kuuden jälkeen, nousen katsomaan myös auringonnousua. Mutta en aikonut panna kelloa herättämään, jos vaikka sattuisi nukuttamaan. Mutta sekä minä että Supersuunnistaja heräsimme kuuden tienoilla, joten ehdimme hyvin vetää housut jalkaan ja kävellä niemen itärannan näköalapaikalle ennen kuin aurinko alkoi nousta klo 6:42. Koska meidän ja arskan välissä oli saari, me näimme auringon vasta joskus 6:50 aikoihin. Ja olihan se nousukin aika upea näky.

Supersuunnistaja ja meri

Auringonnousun jälkeen pyörimme vielä vähän rannalla ja kävimme etsimässä yhtä geokätköä, mutta päätimme jättää sen varsinaisen hakemisen myöhemmäksi, kun muut olisivat mukana. Kun palasimme teltoille, olivat muutkin jo heränneet ja saatoimme syödä aamupalaa.

Onhan se Suomen luonto kaunis

Ruokailun jälkeen panimme kamat kassaan ja kävimme kätköilemässä. Porkkalanniemessä oli kaksi kätköä, joista toinen oli superhauska, koska sen hakeakseen piti vähän kiipeillä: mutta porukan ainoa ei-kiipeilijä oli Supersuunnistaja, joten tämä ei ollut ongelma.

Geokätköilyä

Kätköjen jälkeen päätimme jättää Porkkalanniemen paikalle tulvineiden partiolaisten ja lintubongarien armoille ja lähdimme katsastamaan Högbergetin luolaa, joka oli lähempänä Länsiväylää.

Luola oli todella hieno virtausluola, ja sen muotokieli toi kaikille mieleen jotain todella naisellista. :) Myös luolalla oli geokätkö, jonka kävimme hakemassa: kätköily kun on Akrobaatti H:n rakas ja minun ja Supersuunnistajan semiaktiivinen harrastus.

Högbergetin luolassa

Matkalla takaisin autolle, törmäsimme pieneen, raidalliseen kissaan. Se lähti seuraamaan meitä ja lähellä olleen talon pihalla ollut mies kysyi, onko kissa meidän. Eli se ei ollut hänenkään. Kisu oli todella nuori, ehkä puolivuotias. Se ei osannut oikein varoa autoja, joita kuitenkin kulki koko ajan Peuramaan golfradalle ja sieltä pois. Kisu oli todella seurallinen ja tuli mielellään syliin. Hetken asiaa pohdittuamme päätimme viedä sen Viikin löytöeläintalolle. Emme halunneet sen jäävän auton alle ja totesimme sen olevan valitettavasti juuri sopivan ikäinen ollakseen kesäkissa. :( Minä ja Supersuunnistaja lupasimme ajaa kissan Viikkiin. Ääsääs ajoi ja minä pidin nuorta herraa sylissäni. Poitsu kehräsi koko matkan, lojui selällään ja nautti masurapsutuksista.

Hei! Minä olen Peuris, tosi kiltti kollipoika!

Kissaa pidetään nyt Viikissä 15 päivää, minkä aikana omistajalla on mahdollisuus hakea se kotiin. Jos kukaan ei pikkukissaa kaipaa, koetetaan sille löytää uusi koti joko suoraan löytöeläintalolta tai myöhemmin Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen kautta. Minä aion soitella kuun lopussa Viikkiin ja kysyä, miten kisun kävi. Se oli niin suloinen ja seurallinen kaveri, että uskon sen löytävän vielä hyvän kodin: joko vanhan tutun tai uuden tosi kivan.

Tämä oli tällainen löysä viikko ja panostin syömiseen. Ensi viikolla ajattelin taas alkaa treenata kunnolla.

Insinööripornoa WRC2015:stä

Supersuunnistaja sai vihdoin piirrettyä heidän joukkueensa reitin reittihärveliin ja mitattua kokonaismatkan. Karttamittarilla saatu tulos oli 120 km. Mutta koska rullalla ei saa ihan tarkkaan kaikkia pieniä mutkia, on todellinen joukkueen taivaltama matka jotain 125 km luokkaa. Ihan kelpo vuorokausietenemä - varasinkin kun välillä piti suunnistaakin.

Tässä on kuva reittihärvelistä. Sen saa klikattua suuremmaksi. Jos kiinnostaa tuijotella enemmänkin reittejä, niin ne kaikki löytyvät täältä.

Tässä vertailua varten vielä suunnitelma. Sori, jos kuva on vähän kehno. Ääsääs taitteli karttaa aika brutaalisti kisan tuoksinnassa. :)

Kielimuuri kiersi reittinsä myötäpäivään. Päivällä suunnitelmaa on noudatettu kivasti. Lamput he kuulemma systyttivät kartan oikeassa alakulmassa, missä on sininen vaihtoehtoviiva, Ja sitä sinistä viivaa he ovat sitten seuranneetkin. Se aiemmin mainittu öinen suopummi on rasti numero 90 keskellä alhaalla. Eli reittihärvelikuvassa se kohta, missä lukee +39. Reittihärvelin 25. rasti on rasti numero 60 ja 26. rasti on lohdutusrasti 31, joka ei kuulunut suunnitelmaan. Sen jälkeisellä tiepätkällä on lamput kuuemma otettu pois. Eli kartan alareuna on kuljettu yöllä. Lopussa on hieman oikaistu ja 94:n jälkeen onkin otettu rasti numero 22, sitten 58, jonka jälkeen loppusuunnitelma on taas pitänyt.

Loppuun vielä linkki reitin animaatioon, jos joku vaikka katselee mieluummin sitä.

Kuka ei kuulu joukkoon?

Olipahan kokemus tuo eilinen maastotriathlonin SM-kisa! Taisi Minttu haukata pikkaisen ison palan ilmottautuessaan SM-kisaan eikä kuntosarjaan. Mutku kuntosarjassa oli niin lyhyt uinti, ettei se kiinnostanut! :D

Fiilis lähteä kisaan ei ollut mikään ihan reippain, koska lauantaille oli luvattu sadetta, ja minä vanhana kermaperseenä pelkäsin palelevani - vaikka ikinä ei liikkuessa ole kylmä tullut. Onneksi ennuste siirsi sadetta koko ajan myöhemmälle iltapäivään, ja sainkin itselleni boostattua jonkinlaisen kisafiiliksen matkalla kohti Lappeenrantaa.

Kaikissa kisoissa pitää kokeilla aina jotain uutta. Nyt koklasin
vaivaisenluun teippausta, joka lähti uidessa irti. Ei jatkoon.

Ennen kisainfoa kävin ilmottautumassa ja tsekkaamassa, että 10 kisaan osallistuvaa naista olivat jakautuneet eri sarjoihin siten, että yleisessä sarjassa oli viisi osallistujaa ja minun 35-39-vuotiaiden sarjassa meitä oli 2. Mietin kauan, kumpaanko sarjaan ilmottaudun. Minun suurin pelkoni oli, että yleisessä sarjassa meitä olisikin vain kolme osallistujaa, ja joku ikäluokissa menisi minua kovempaa, mutta minä olisin sitten podiumilla. No, nyt kävi juuri toisin päin, ja minulle oli luvassa "armomitali", kunhan vain pääsisin maaliin. Kilpasiskoni ajat Kiskosta ja Kuopiosta olivat vähän kovempia kuin minulla, joten pidin hyvin epävarmana, että voittaisin. Mutta ainahan voi käydä ihme!

No, ihmettä ei käynyt. Kesän aikaisemmissa kisoissa olin kokenut onnistumisen tunteita uinnissa, ja nytkin ajattelin, että olisi kivaa nousta vedestä kärkijoukoissa. No, enpä noussut. Uin alussa vähän vinoon, mutta eipä se suroaan uiminen olisi paljon pelastanut - nousin vedestä viimeisenä! Ihan kamalaa! Tätä en olekaan ennen kokenut. Mutta olenkin ollut aiemmin vain harrastelijakisoissa. Tässä vaiheessa aloin tajuta, että taidan olla vähän liian kovassa seurassa.

Uimareita saapuu vaihtoon. Minä olen jossain tuolla kaukana vielä

No, ei kun pyörälle. Fiilis ei ollut kamalan korkealla, koska tiesin olevani aika surkea maastopyöräilijä. Lisäksi tajusin heti lähdettyäni, että unohdin geelit vaihtolaatikkoon. 9 km lenkura, jota posoteltiin 4 kierrosta, oli jotain Mintun asteikolla sopivan haastava - melko vaikea väliltä. Parissa kohdassa jouduin jalkautumaan joka kierroksella, mutta mäkiä puskin vielä pirteänä ylös kuulemma terhakammin kuin moni muu nainen. Jee, jotain lohtua. Totuus kuitenkin oli, että minä en ole kokenut maastopyöräilijä, ja tasaisilla osuuksilla, minä en osannut tai uskaltanut ajaa niin kovaa kuin muut. Ja tosi moni otti minua kierroksella kiinni. Osa varmaan kahdellakin. Fiilikset pyöräilyn aikana vaihtelivat syvästä häpeästä ja epätoivosta raivokkaaseen tsemppimeininkiin ja pieneen toivoon, että joku muukin mälläisi. Mutta turha toivo. Edellinen pyöräilijä poistui lenkuralta yli puoli tuntia ennen minua.

Kaaduin pyöräilyn aikana viisi kertaa. Viimeisen kierroksen kaatumisessa palleani meni kramppiin, ja sitä availlessa reittiä lippunauhoista siivoava järkkäri sai minut kiinni - ja pysyi hyvin vauhdissani, vaikka irrottelikin välillä niitä reittimerkkejä oksista. Miten niin noloa? :) Hän oli kyllä kauhean mukava nuorimies ja tsemppasi minua niin ylipirteästi, että minua alkoi melkein ällöttää. Kaikki järkkärit olivat kyllä tosi kivoja ja tsemppaavia koko ajan.

Välillä oli ihan helppoa ja kivaakin menoa. Kierroksella ohittajat tulossa takaa.

Oli ihan käsittämättömän noloa palata pyöräilystä T2:lle, kun osa oli tullut jo maaliin, eikä kukaan muu tainnut olla enää ekalla juoksukierroksella. Kun kysyin asiaa tullessani vaihtoon. Joku nainen huusi minulle "mutta kohta on!". Ihana. Nappasin ne pirun unohtuneet geelit mukaani ja lähdin lönkyttelemään. Juoksu sujui minun mittapuussani hyvin, koska jalkani eivät olleet pyöräilystä kauhean väsyneet. Pyöräilyssähän minua oli rajoittanut lähinnä taito.

Saavuin ekalta juoksukiekalta vaihtoalueelle, kun maali oli virallisesti auki enää 15 minuuttia. Neuvottelin siinä hetken päätuomarin ja parin muun järkkärin kanssa, mutta koska he eivät tuntuneet olevan ihan yhtä mieltä siitä, saanko maalissa tulosta, päätin juosta vielä sen toisenkin 5 km kiekan. Ja sitä paitsi olin jo ekalla kiekalla pahoitellut 3 km kohdalla olleelle juoksupisteelle, että aion tulla vielä kerran käymään. Lisäksi olin aika varma, että olisin myöhemmin itselleni vihainen, jos luovuttaisin.

Metsä on vähän epätarkka, koska tämä on kuvakaappaus videolta. Ei ollut ruuhkaa, ei.

Kiltit järkkärit pitivät sitten maalia auki vain minua varten, ja minä kurvasin maaliin oltuani reissun päällä 4 tuntia ja melkein 56 minuuttia. No, olihan matkaakin huimat 1 km + 38 km + 10 km. Toiset (aika monet) suorittavat tuossa ajassa flätin puolimatkan. Koska kukaan muu koko kisassa ei viettänyt reitillä aikaa kuin korkeintaan vähän yli 4 tuntia, niin julistin itseni eilen Suomen huonoimmaksi maastotriathlonistiksi. Mutta olenkin nyt suunnistuskisoissa käytyäni erikoistunutkin johtamaan tilastoja sieltä toisesta päästä.

Ylivalottunut maalikuva. Mutta pics or didn't happen. Eiks nii?

Mutta koska kaikki muut nössöt jäivät kotisohvalle eivätkä tulleet lähtöviivalle, minusta tuli sitten ihan virallisesti SM II. Yritin olla cool ja näyttää mahdollisimman vähän nololta. Onneksi kaikki taputtivat jo, kun minun aikani luettiin, niin ehkä ihan kaikki eivät sitä kuulleet. Mutta siellähän se tuloksissa komeilee kaikille jälkipolville. Olisin varmaan lähtenyt himaan jo ennen palkintojenjakoa, mutta arvontapalkintona oli hieno 1200 euron cyclocrossi, joka arvottiin vain paikallaolleiden kesken. Ei osunut onni kohdalle, mutta aina pitää yrittää. Lisäksi en ollut ihan varma, sainko virallisen SM-statuksen vai en, koska suoritukseni meni vähän yliajalle. Joten pitihän sekin jäädä tsekkaamaan.

Base camp triathlon oli oikeasti tosi kiva kisa. Järjestelyt toimivat hyvin, Saimaa ei ollut ihan kamalan kylmä ja reitti oli tosi nätti. Ja sadekin iski vasta, kun minä olin viimeisellä juoksukierroksella - eli muiden päästyä jo maaliin. Minä olisin tosiaan mieluummin polkenut vain kaksi kierrosta, mutta sellaiset, jotka osaavat rymistellä pitkin metsiä ja omistavat vähän paremman pyörän kuin minä, tykkäävät kisasta varmaan tosi paljon.

Tässäpä se. Mutta aika kauan mä sitä tienasinkin, niin kai se on ansaittu. :)

Itse en aio ensi vuonna osallistua. Suunnittelin, että teen näyttävän paluun sitten viisikymppisenä, kun saan suorittaa lyhyemmän matkan. Ja ennen sitä ehdin opetella vaikka maastopyöräilemään.

Meidän perheen ekat MM-kisat

Supersuunnistaja nosti meidän perheen kisat niinsanotusti nextille levelille, kun hän meni ja osallistui viikko sitten rogainingin MM-kisoihin. Minä en todellakaan juoksentele pitkin tuntureita vuorokautta ympäri, joten Ääsääs joutui käymään vieraissa ja ottamaan parikseen ToisenNaisen, jonka seuraa hän oli testannut jo loppiaisena. Kun ultrajuoksija kohtaa toisen, niin eihän siitä voi seurata kuin hyvää: Supersuunnistaja ja ToinenNainen sijoittuivat yleisessä sekasarjassa hienosti sijalle 11 ja olivat toiseksi paras suomalainen pari. Mutta annetaas taas herran itse kertoa, että mitä ihmettä.

Kisassa ei käytetty Emitiä vaan SI-järjestelmää. Molemmilla pareista oli
omansa kiinni ranteessa ja leimaukset piti tehdä 2 minuutin sisällä.

Oliko kivaa?

Totta Mooses!

Onko naisissa eroja kuten viineissä ja virkistikö vaihtelu?

Joo, vaihteeksi sain olla se joukkueen heikompi osapuoli. ToinenNainen halusi välillä lisätä vauhtia, mutta en suostunut.

Kilpailijat siirtyvät lähtöalueelle

Oliko MM-kisoissa suuren urheilujuhlan tuntua?

No joo. Olihan lähdössä paljon porukkaa, mutta on Jukolan lähtö isompi. Ja kisan aikana saimme olla kyllä ihan keskenämme. Kisa olisi mennyt kyllä SM-kisastakin. Ulkomaalaisia oli toki paikalla.

Valmiina lähtöön! Vielä naurattaa (kun nätisti pyytää)

Oliko suunnitelman teko vaikeaa? Mitä tekisit nyt toisin?

Ei se kovin vaikeaa ollut: lähdimme siitä, että käymme avotuntureilla heti päivällä, että hyödymme siitä, että valoisan aikaan näkee pitkälle. Sunnuntain puolella oli tarkoitus mennä selkeitä polkuja, koska ajattelimme olevamme väsyneitä. Siksi suo jäi yölle. Ajattelimme, että liikkuisimme siellä muutenkin hitaammin, niin suolla voisi olla vaikka yöaikaan. Jos nyt tekisin suunnitelman, en menisi suolle. Tai ainakin kääntyisin aiemmin sieltä pois.

Ja ei kun menoksi! Hauskaa vuorokautta teille kaikille!

Millaista oli yöllä? Kuinka kauan kesti pimeää?

Lamppua tarvittiin noin viisi tuntia, josta tunti oli vain kartan takia. Koska olimme suolla, ei suunnistus ollut kovin vaikeaa. Teimme kyllä yhden todella ison pummin ja jätimme 90 pisteen rastin hakematta. Sitä pummia ei varmasti olisi päiväsaikaan tullut.

Väsyttikö jossain vaiheessa?

Pari kertaa energiat pääsivät vähän loppumaan, mutta sain asian korjattua alle tunnissa syömällä leipää ja energiapatukkaa. Aivot olivat kuitenkin ihan toimintakunnossa koko ajan.

Vielä viimeiset metrit ja sitten se on ohi! Ja vielä vartti aikaakin!

Millainen maasto Saariselkä oli suunnistaa?

Tunturit ovat maisemina hienoja. Samoin itäreunan jokilaakso. Suo oli aika ikävä, kun siellä sai rämpiä polvea myöten. Rogainingissa rastipisteet ovat aina aika helppoja, joten suunnistuksellisesti suuria haasteita emme kohdanneet. Alussa kartan mittakaava (1:40 000) tuntui vähän hassulta, mutta siihenkin tottui.

Oletko itse tyytyväinen suoritukseenne?

No, joo. Ensikertailaiselle suoritus oli ihan hyvä. Paremmalla suunnitelmalla olisi voinut saada samalla juoksumäärällä 200-300 pistettä lisää. Mutta itse suunnistus sujui yön isoa pummia lukuunottamatta hyvin.

Ainakin osasta kisaajista oli kivaa päästä maaliin.

Menetkö uudestaan ja vielä ToisenNaisen kanssa?

Joo. Kokemus oli oikein kiva. Ei tullut rakkoja, ja palautuminenkin on lähtenyt hyvin käyntiin. Minä lähden mielelläni ToisenNaisen kanssa uudelleen, jos hänelle vaan seura kelpaa ja kisa sopii molempien kalenteriin.

Mitäs seuraavaksi?

Palaan tuttuun ja turvalliseen pariin ja lähden tämän blogin päähenkilön kanssa pyöräilemään Mammuttimarssille.

Kierrettiin Helsinki

Tulin puolivahingossa töissä luvanneeksi lähteä mukaan firman joukkueeseen Tour de Helsinkiin. Vaikka olenkin ollut viime aikoina melkoisessa motivaatiomontussa, sain kuin sainkin kammettua sieltä itseni ylös ja tänään kello yhdeksitoista Mäkelänkadulle. Eiku 140 km sunnuntailenkille!

Ennen kisan alkua koin kuitenkin kauhun hetkiä, kun tajusin, että olin unohtanut tehdä kisakynnet! Miten voinkaan unohtaa ehkä tärkeimmän kisavalmisteluriittini? Universumi koetti vielä aamulla muistuttaa minua asiasta, koska olin laittanut herätyskellon soimaan tuntia liian aikaisin. En kuitenkaan tajunnut vihjettä, vaan jatkoin kissat ruokittuani unia vielä tunteroisen. Päätin kuitenkin startata, koska en ainakaan tunnusta olevani taikauskoinen. :D

Numero on, mutta jotain puuttuu.

Muutama kovemmin menevä työkaveri oli vapaan vauhdin ryhmässä, mutta meidän viiden hengen ryhmämme starttasi 30 km/h ja 29 km/h vauhtiryhmien välistä. Mukana oli kolme kolleegaa, joista yksi oli ottanut vaimonsakin mukaan. Kivaa. Nyt minulla ei ollut enää edes tyttökorttia pelattavaksi, jos en pysyisi mukana. Oikeasti oli ihan kivaa, ettei yksin tarvinnut olla kiintiönaisena.

Olen osallistunut TDH:lle kaksi kertaa aikaisemmin: 2012, kun olin juossut alle Midnight runin edellisenä iltana ja viime vuonna, kun alla oli lauantain 2h rogaining. Tämä oli siis ensimmäinen kerta, kun lähdin polkemaan levänneillä jaloilla. Suunnitelmanani oli siis koettaa roikkua rautareitisten työkavereiden peesissä ja vihdoinkin alittaa 5 tunnin raja.

Minä ja laadukas peesiapu

Saattoauton jätettyä keulan oltiin taas tukevasti Espoossa. Ja vaikka ajoimmekin omana pikkuryhmänämme, oli edessä 30 km/h vauhtiryhmästä tippunutta jengiä, jota jouduimme ohittelemaan. Tämän takia liikkeestä tuli vähän jojoa. Se on aika kuluttava tapa edetä, ja olinkin vähän helisemässä jo 52 km kohdalla. Onneksi geeli auttoi akuuteimpaan ongelmaan, ja 67 km kohdalla pidettiin tauko, missä sai vähän oikoa selkää ja syödä banskua.

Sen jälkeen menosta tuli ihan mukavaa. 29 km/h vauhtiryhmä ajoi meidät kiinni vähän taukopaikan jälkeen, vaikka olimmekin yrittäneet ajaa siltä karkuun. Liityimme sen hännille ja ajelimme mukana. Välillä piti ohitella kyydistä putoavia tyyppejä, mutta muuten ajo oli mukavan tasaista. Edes kaksi uukkoskuuroa eivät latistaneet tunnelmaani, koska jaksaminen oli niin hyvää. Ja päivä oli kuitenkin sen verran lämmin, ettei sateessa tullut edes kylmä. Varpaat kyllä kastuivat.

Akrobaatti H:n nappaama kuva minusta Turuntiellä. Minä vilkutan kameralle.

Jossain 29 km/h ryhmän mukana roikkuessamme eilen Midnight runin juossut T tippui vauhdista, mutta emme huomanneet sitä, koska välillä muukin porukka oli vähän missä sattui pitkin vauhtiryhmää. Midnight run alle on kyllä vähän raastava setti, koska palautumisaikaa jää hyvin vähän.

Saimme kuitenkin loput joukot kasaan hyvin, kun vauhtiryhmän pääjoukko kurvasi viimeiselle taukopaikalle, ja me jatkoimme suoraan. Pääsimme ajamaan omassa porukassa viimeiset 35 km kohti maalia. Meidän junamme kulki niin hyvin, että saimme mukaan muitakin peesailijoita.

Minun reiteni olivat vähän uhkailleet krampeilla jo ennen sadan kilsan täyttymistä, ja olin mussutelut matkan varrella kaikki kolme mukaan ottamaani suolatablettia. Viimeisillä kymmenellä kilometrilla minun oli pakko polkea jatkuvasti, koska jos yritinkin rullailla jalka suorana, alkoi etureisi heti krampata. Sinnittelin viimeiselle kilsalle asti joukkomme mukana, minkä jälkeen putosin kelkasta, koska en jaksanut ja uskaltanut ajaa mutkiin ihan raivopäänä. Mutta aika sama - oltiinhan jo melkein maalissa.

Taivas repesi viimeisen kerran, kun tulin maaliin. Siksi minun oma kosketusnäyttöni
ei toiminut, ja sain hyvin märän maalikuvan vasta Velon ulkopuolella minua
hakemaan tulleen Supersuunnistajan toimesta.

Kisakynsien puute kostaantui vielä Mäkelänkadun ylityksessä (koska pakkohan sen oli kostautua): takakumini tyhjeni ratikkakiskoille. Onneksi enää tarvitsi polkea vain Velodromin ympäri, niin se nyt meni vanteillakin. Lisäksi edessäni polkenut miesjoukko kai luuli maalin olleen Velolle saavuttaessa eikä vasta etusuoralla: he alkoivat rullailla jo Velolla eivätkä edes ajaneet maaliin asti, vaan taluttelivat osan kierroksesta. Tämä vähän ärsytti minua, koska olisin mielelläni polkaissut vähän kovempaa maaliin. Velodromi oli kyllä todella liukas sateen takia, eikä olisi ollut kovin turvallistakaan ajella siellä lujaa.

Loppuaikani oli 4:55:36 (brutto, netto oli 4:49:56) ja se oli minun ensimmäinen viiden tunnin alitukseni. Aika parani viime vuodesta vähän päälle 9 min. Mutta tosiaan nyt olin useamman päivän ennen TDH:ta urheilematta, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. Ja mikäs siinä peesissä polkiessa, kun herrat tekivät kaiken työn junaa vetäessään. Kiitos vaan pojille peesistä! Ja järkkäreille iso kiitos kivasta tapahtumasta.

Kaikki ovat hyviä jossain

Raportti Supersuunnistajan maailman 11. parhaasta rogaussuorituksesta saa vielä odottaa, koska nyt on paljon tärkeämpää raportoitavaa. Meikäläinen tehtaili tänään ennätyksiä!

Otsikko on lause, jota hoen aika usein. Ja tänään taisin löytää sen urheilulajin, missä minä osoitan jonkinasteista lahjakkuutta. Jos sihteerini tarkisti oikein beermile.comin tilastot, niin minä tein tänään kaljamailin naisten Pohjoismaiden (ja siinä sivussa toki Suomen) ennätyksen.

Virallinen ennen-kuva. Kisaamassa oli viimevuotisia konkareita ja mie.

Kaljamailissa juodaan neljä jenkkimittaista (0,355 l ja > 5 %) olutta ja juostaan 4 kierrosta radalla + 9 m. Laji on hitusen raastava, koska juoksemisen lisäksi (tai sijaan kuten yours truly) pitää osata juoda olutta ja röyhtäillä. Joskus teekkaritaustasta on siis käytännön hyötyäkin. :)

Herkkua on siinä monenlaista

Minä kokeilin lajia jo viime vuonna, kun juoksentelimme Vuorikiipeilijä M:n kanssa ihan oman kaljamailin. Olisin muuten mennyt PePon viralliseen kisaan, mutta se pääsi tietoisuuteeni vasta itse tapahtuman jälkeen, kun Supersuunnistaja esitteli minulle kisavideon. Tänä vuonna olinkin ajoissa liikenteessä, ja kyselin jo Stairway to Hellissä (missä olin valokuvailemassa, kun Ääsääs juoksi), että kai tänä vuonnakin on kisa. Ja olihan se.

Ennen lähtöä jänskätti!

Minua stressasi koko viikon, ehdinkö kisaan ajoissa, koska olin koko päivän Espoon käräjäoikeudessa. En ole rötöstelijä, vaan lautamies kolmatta kautta. Pyysin tuomarilta nätisti, josko vain mitenkään olisi mahdollista, että voisimme lopetella ennen viittä. Mutta koska päivän aikataulu ei ollut minun käsissäni, niin kyllä jännitti. Mutta onneksi istunto loppui jo neljän jälkeen, ja ehdin käydä jopa kotona kääntymässä ja pistää oluet vartiksi pakastimeen jäähtymään.

Ensimmäinen olunen upposi vauhdikkaasti

Koska kyseessä oli Levin jälkeen ehkä kauden tärkein kilpailu, oli minulla mukana Pirkkolassa asianmukaiset kannustusjoukot: nappasin Vuorikiipeilijä M:n (joka on paastolla eikä siksi voinut itse osallistua) matkalta mukaan, ja Supersuunnistaja saapui mestoille suoraan töistä. Jännitti ihan pirusti, mutta luotin vakaasti, että alittaisin tänään 10 min. Viime vuonna otin vähän liikaa varman päälle ja juoksin ihan liian hiljaa. Tänään poikkesin viime vuodesta myös siinä, että verryttelin ennen suoritusta.

Kisassa piti olla mukana toinenkin nainen, mutta hän ei valitettavasti ilmaantunut paikalle. Olin siis joka tapauksessa voittamassa oman sarjani. Lähtöviivalle asettui minun kanssani kuusi miestä, joista yksi joi alkoholitonta olutta ja loput tekivät minun kanssani virallisia suorituksia.

Väliin juoksukuva, koska tulihan sitäkin tehtyä - suurin osa ajasta :)

Lähtö sujui minulta vahvasti, ja osoitinkin lahjakkuuteni suoriutumalla ensimmäisestä oluesta kolmantena (n. 20 s). Valitettavasti PePon miehet osaavat juosta, joten yhtä herraa lukuunottamatta kaikki hitaammat heevaajat ohittivat minut viimeistään toisessa kaaressa. Toinen olut meni jo huomattavasti hitaammin, koska olin jo selvästi hengästynyt. Olin kuitenkin 10 minuutin tavoitevauhtiani huomattavasti edellä. Juokseminen oli toisellakin kierroksella ihan helppoa: ensimmäisessä kaarteessa piti vähän röyhtäillä, mutta sitten homma kulki ihan kivasti. Sama meno jatkui seuraavillakin kierroksilla.

Ei se juominenkaan kuulkaa helppoa ole, kun hengästyttää!

Meitä oli ohjeistettu siirtymään juomapenkin vierestä vähän sivummalle, jotta kaikilla on vapaa väylä, mutta muistin asian vasta viimeisellä kierroksella. Tämän voinee panna kännin piikkiin? Toisaalta minun patsasteluni ei haitannut ketään, koska olin aina juoma-alueelle tultaessa toiseksi viimeinen, ja vikan kisaajan putelit olivat lähempänä lähtöä kuin omani.

Mutta kyllä se rutiinilla menee!

Maalissa ei tuntunut kovinkaan pahalta. Taas pelkäsin oksentelua ihan liikaa ja juoksin liian maltilla. Sen lisäksi, että osaan juoda, osaan näemmä myös röyhtäillä erittäin lahjakkaasti. Näin jälkikäteen videota katsellessa tuli todettua, että hengittelin myös kahden viimeisen oluen aikana ihan liikaa. Siitäkin voisi tingata vielä useampia sekunteja pois.

Loppukiri. Tämähän siis ON ihan urheilua eikä tähän kykenisi ilman
jonkinlaista juoksukuntoa.

Loppuaika oli jenkkilajille erittäin sopiva 9:11. Tämä on tosiaan mitä luultavimmin  naisten Suomen ja Pohjoismaiden ennätys (ellei joku ole tehnyt aikaa 9:10 ja ole tilastoissa piilossa). Euroopan ennätys on saksalaisen Becky Becksin 8:32, joka on ehdottomasti lyötävissä. Kahden sekunnin parannuksella pääsisin myös maailman 100 parhaan naisen joukkoon. Joten arvatkaa vaan huviksenne, löydetäänkö minut ensi vuonna lähtöviivalta, jos kisa vaan mitenkään sopii kalenteriini.

Maalissa on helppo hymyillä eikä vähiten siksi, että ajokunto on jo historiaa.

Pahoittelen, että kekkulini kovin kärki ehti jo vähän laantua, kun heitimme Vuorikiipeilijä M:n kisan jälkeen Mikalle hierontaan. Minulla olisi ollut aika, mutta ajattelin, että ei ole ehkä ihan hyvä mennä hierottavaksi alkoholin vaikutuksen alaisena. Onneksi sain sijaisen eikä tarvinnut perua aikaa. Mutta tosiaan tästä rapsasta tuli jopa melkein asiallinen, koska olen jo tukevasti laskuhumalassa.

Tässä vielä Vuorikiipeilijä M:n kuvaama video suorituksestani. Jos ette jaksa katsoa kokonaan, niin katsokaa edes alku, koska Supersuunnistaja on tosi komee puvussa! :)

Ps. Jotta en olisi ihan pelkkä epäurheilullinen juoppo, niin ilmottauduin tänään myös maastotriathlonin SM-kisoihin.

Sekalaisia kuulumisia

Istun tässä hotellin sängyllä Saariselällä ja katselen telkkarista yleisurheilun MM-kisoja. Tosi kivoja nämä lähetysajat. Supersuunnistaja on vielä viitisen tuntia metsässä ToisenNaisen kanssa.

Täällä oltiin joo

Parhaillaan on nimittäin käynnissä useammatkin MM-kisat: täällä Saariselälllä rogataan maailmanmestaruudesta. Ja minä olen mukana autokuskina. Ei noita kumpaakaan voi tänään rattiin päästää, kun ovat juosseet metsässä 24 tuntia. Palataan kisaan kuitenkin myöhemmin, kunhan saan Supersuunnistajan haastateltua.

Veikkaan, että tämä lintu on naaraskiiruna, mutta en ole varma

Minä olin eilen vähän patikoimassa täällä UKK:n kansallispuistossa. Kun joukkueet suunnittelivat reittejään, kävin Kiilopään huipulla. Rogainingin lähdön jälkeen kävelin vielä reilun kympin, kun käväisin Rumakurulla. Vastaan tuli paljon rogaajia, ja minulla oli varsin hyvä kisakatsomo kurun reunalla: minä söin eväitä ylhäällä ja rogaajat kipittivät alhaalla solassa. Kuvat ovat näiltä patikoilta.

Kiilopään huipulla

Mietin kävellessäni, että olisi pitänyt ottaa mukaan maastopyörä tai ulkonayöpymisvälineet. Silloin olisin ehtinyt nähdä vähän enemmän. Toki emme voineet tietää hotellia varatessamme, millainen sää nyt on, mutta eilen olisi ihan mielellään nukkunut ulkona: Lapissakin paukkuvat vihdoin hellerajat. Kansallispuistossa ei tosin saa pyöräillä, mutta täällä on netin mukaan todella upeita maastopyöräilyreittejä. Eikä maasto vaikuttanut kamalan vaikealta: minäkin voisin kyetä.

Poro! Aika yllättävää. Näitä oli kaikkialla - varsinkin tiellä.

Kolmas vaihtoehto olisi tietenkin ollut juosta, mutta ei se nyt oikeasti ollut minulle vaihtoehto. Kävin maanantaina fillarilenkillä työkavereiden kanssa, ja herrojen tempotahti vei jaloistani kyllä kaikki viikon paukut. Lisäksi tiistain suunnistus tuntui hieman siinä Levillä turvonneessa polvessa, joten nyt ei tee kamalasti mieli juosta. Voisikohan olla, että en ole vielä ihan palautunut Levistä? Kai se on mahdollista. Sanovat, että täydestä matkasta palautuu 1-6 kk, ja minulla on tuosta reilusta puolikkaasta nyt vasta kolmisen viikkoa. Enkä usko olevani se nopeiten palautuva atleetti.

Vähän isompi tunturipuro

Ensi viikonloppuna pitäisi silti jaksaa pyöräillä Tour de Helsinki ja vielä niiden työkaverien peesissä. Vähän kyllä hirvittää herrojen vauhti. Pitänee vielä varmistaa, että he oikeasti viitsivät polkea tarpeeksi hiljaa ja roikuttaa minua mukana. Huomenna olisi taas kimppalenkki. Olisi kyllä mukavampaa (ja turvallisempaakin) polkea omalla, pienemmällä porukalla kuin isossa ajoryhmässä.

Rumakuru. Tämäkään ei pääse oikeuksiinsa kuvissa. Olisitte olleet paikalla!

Viime viikolla olin tosiaan kokeilemassa airjoogaa. Esportissa alkoivat tällä viikolla kyseiset tunnit, ja viime viikolla oli muutama näytetynti. Viime viikkoinen taisi olla elämäni kolmas tai neljäs joogatunti. Yleensä jooga on mielestäni tylsää ja sattuu joka paikkaan. Airjooga kuitenkin yllätti minut positiivisesti. Edes se helvetin esikartanoiden koira-asana ei sattunut kamalasti rätistä roikkuessa, eikä homma muutenkaan ollut tylsää enää siinä vaiheessa, kun päästiin roikkumaan pää alaspäin. Lisäksi loppurentoutus silkin sisällä oli kiva. Piti mennä uudelleen tällä viikolla, mutta en ehtinyt. Ajattelin kuitenkin yrittää ehtiä jogailemaan jatkossa ainakin joskus lepopäivinä.

Musta poro! Tämä yksilö oli tosi nätti ja selvästi tummempi kuin muut.

Sitten loppuun vielä pikkujuttu, joka sai minut kamalan iloiseksi. Levin Arctic Challengen parini Aurakin mainitsi blogissaan käyneensä Levillä, ja kutsui pariaan triathlonistiksi. Hihii! Itse miellän itseni lähinnä puuhastelijaksi, ja oikeita triathlonisteja ovat sitten Darby Thomasin kaltaiset kovat jätkät. Lisäksi minä en oikein osaa identifioitua triathlonistiksi, kun puuhastelen triathlonin lisäksi suunnistusta, multisportia ja vaikka sun mitä ikinä keksinkään. Mutta kivalta tuo "titteli" silti tuntui. Varsinkin soudun Suomen mestarin kirjoittamana. :)

Prospektorin kaivos, joka maksoi ihan sikana eikä sieltä ikinä oikein löytynyt kultaa.

Ai niin: alan päästä vihdoin motivaatiokuopastani ylös. Tekisi siis mieli alkaa jo treenata kunnolla, mutta tosiaan nuo jalat eivät vielä ole olleet ihan samaa mieltä. Tällä hetkellä alkaa kuitenkin uhkaavasti vaikuttaa siltä, että lähden kuin lähdenkin vielä yhteen triathloniin tänä kesänä. Pitäisi vaan treenata hurjasti maastopyörällä kovaa ajamista. Olen ollut vähän nössö viime vuoden Hollolan jälkeen.