Elina Jouhkin muistopyöräily

Elina Jouhki, jonka nimissä olemme keränneet nyt noin vuoden ajan rahaa syöpäsäätiölle, nukkui pois 6.3.2015. Tänään Team Elina Jouhki pyöräili Elinan muistolle. Aamulla klo 10 huikeat 90 pinkkiin pukeutunutta fillaristia starttasi Barona Areenalta, mistä pyöräilimme Hvitträskiin kahville ja pullalle. Minun piti ottaa Gopro-kopioni mukaan lenkille, koska hankin siihen juuri fillaritankotelineen, mutta unohdin. Höh.

Ennen lähtöä järkkärit Baba Lybeck ja Antti Hagqvist toivottivat kaikki tervetulleiksi ja Elinan tytär Ida, joka polki myös kanssamme, kiitti kaikkia paikalletulijoita. Hän oli hyvin otettu paikalle saapuneiden ihmisten määrästä. Ennen starttia otettiin vielä hieno ryhmäkuva, jonka voi nähdä esimerkiksi Facebookissa. Sitten pääsimme vihdoin itse asiaan.

Hvitträskiin ajettiin useammassa porukassa: maastopyörät ajoivat Keskuspuiston läpi ja maantiepyörillä oli kaksi eri vauhtiryhmää, joista nopeampi kiersi vähän pidemmän lenkin. Minä lähdin vauhdikkaampaan ryhmään, koska kovimmaksikin vauhdiksi oli luvattu maltilliset 25 km/h. Keli oli aika vilpakka, ja alussa näppimi ilmoittelivatkin, että hanskani olivat liian ohuet. Olo helpotti kuitenkin myös niissä sormissa, kun veri alkoi kunnolla kiertää, ja totesin, että minulla oli juuri sopivasti pinkkiä päällä.

Perillä saimme tosiaan kahvia ja teetä sekä ihanat voisilmäpullat, joiden voimin jaksoimmekin polkea samaa reittiä takaisin Tapiolaan. Mutta ensin otettiin vähän bloggarikuvia.

Elämäni ehkä kolmas selfie ja siinä Terhi, Pia ja minä.

Yhteislenkki oli todella kiva tapa avata maantiekausi. Vaikka meno oli vielä pidemmällä jonossa vähän nykivää, niin tulipahan saatua taas vähän tuntumaa maantiehen pitkän traineritalven jälkeen. Ryhmässä ajaminen on muutenkin aika kivaa. Pitäisiköhän tässä alkaa ihan sosiaaliseksi ja harrastaa enemmänkin kimppalenkkejä?

Elinan nimissä on kerätty syöpäsäätiölle jo yli 42 000 euroa. Summa on upea, mutta saa kasvaa edelleen, koska pinkit pyörät pyörivät ja keräys jatkuu. Tiimissä mukana olo on ollut todella hieno kokemus. Elina lähetti meille tiimiläisille Baban kautta kirjeitä, jotka onnistuivat aina koskettamaan. Ne huokuivat uskomatonta elämäniloa ja taistelutahtoa, mutta opettivat myös pysähtymään ja nauttimaan ihan tavallisesta arjesta. On ollut myös upeaa seurata, miten valtavan joukon ihmisiä Baba ja Antti ovat saaneet tiimiin mukaan.

Tähän loppuun sopii hyvin Elinan motto, joka on mitä mainioin elämänohje, ja jonka hengessä mekin tänään poljimme: ”Life may not be the party we hoped for, but while we are here, we might as well dance." Lepää rauhassa, Elina.