Synttärityttö

Minä täytin eilen 40 vuotta. Tätä pyöreää tapahtumaa juhlittiin kahden tunnin spinningin parissa.

Idean juhlaani sain jo lähes kolme vuotta sitten, kun Pia kertoi olleensa kaverinsa synttäri-Shape-tunnilla. Minä olin ideasta välittömästi aivan liekeissä ja tajusin

a) haluavani spinnata nelikymppisilläni
b) ohjata itse

Siitä se lähtee: meikäläinen aloittelee ohjusuraa.

Siitä se idea sitten lähti. Olen jo monta vuotta polkenut itsekseni spinningiä luurit korvilla, jos en ole ehtinyt oikeille ohjatuille tunneille. Minä ja Supersuunnistaja kokoamme jatkuvasti erilaisia spinning-soittolistoja Spotifyhin. Synttäri-idean saatuani aloin koota kaikkien aikojen tajunnan räjäyttävintä spinning-listaa. Suunnitelma jalostui kahden tunnin sessioksi, jolla ekan tunnin vetäisi joku suosikkiohjaajistani ja toisella tunnilla minä kokeilisin ohjaamista ensimmäisen kerran elämässäni.

Muistan, kun työkaveri kysyi syntymäpäivänäni 2016, että miltäs nyt tuntuu. Vastasin: "Oispa jo 40", mikä oli ehkä vähän odottamaton vastaus. Mutta olen oikeasti odottanut 40-vuotispäivääni kuin kuuta nousevaa, koska juhlaideani oli mielestäni niin tautisen hieno. Ikäkriisit jääkööt muille.

Vieraita valmiina lähtöön

Otin asian ekaa kertaa puheeksi lempiohjaajani Kerttu-Liisan kanssa viime keväänä, kun huomasin hänen olevan raskaana. Kysyin, mahtaako hän olla takaisin ohjaamassa jo tammikuussa 2018 ja kiinnostaisiko häntä vetää minun synttärituntini. Hän kertoi ohjanneensa useasti yksityistunteja ja palaavansa äitiyslomalta ohjailemaan hyvissä ajoin vuoden 2017 puolella. Kerttu-Liisa neuvoi minua olemaan yhteydessä Esportiin joskus marraskuun tienoilla, jotta varmasti saan salivarauksen oikealle päivälle.

Niinpä minä aloitin järkkäilyt toden teolla viime marraskuussa. Sain salin varattua sopivasti lauantaille osuneelle syntymäpäivälleni, ja ajankohta sopi myös Kerttu-Liisalle. Kutsuin mukaan 200 läheisintä FB-kaveriani ja vielä kourallisen FB-vammaisia mutta muuten mukavia ihmisiä. Toivoin saavani paikalle edes 30 henkeä, mutta tupa tulikin lähes täyteen! Lopullinen osallistujamäärä taisi huidella jossain 50 hengen tienoilla. Suurin osa polki reippaana kaksi tuntia, mutta osa pääsi paikalle vasta minun tunnilleni.

Bileet käynnissä

Ohjaaminen jännitti yllättävän vähän. Aamulla minua hermostutti hieman, mutta jännitys unohtui viimeistään Kerttu-Liisan tunnilla. Olin suunnitellut ottavani ekan tunnin sen verran rauhallisesti, että jaksaisin varmasi olla toisella tunnilla esimerkillinen pyörittäjä. Mutta Kerttu-Liisan tunneilla on sellainen hassu piirre, että niillä tekeminen tuppaa lipsahtamaan vähän kuntoilun puolelle.

Jaksoin kuitenkin kunnialla myös oman tuntini. Ja osasinkin! Toisessa ja kolmannessa biisisssä homma ei mennyt ihan suunnitelman mukaan, mutta kuulemma kukaan ei olisi huomannut, jos en olisi asiasta maininnut. Niiden jälkeen muistin kaikki loput suunnitelmani ja hipsunhauskat juontoni prikulleen oikein. Ja vieraillakin oli kivaa. Moni kiitti ideaa ihanan pöhköksi ja kysyi, koska on seuraava tunti (vastaus: heti, kun joku järkkää tunnin ja kutsuu minut ohjaamaan).

Minä ja vieraat tunnin jälkeen

Kävimme vielä jälkipelit saunan lauteilla, missä kauhistelimme salin kosteaa ilmaa sekä muistelimme (ja vähän keksimmekin) muita kivoja urheilusynttäreitä. Sisukkaalla on esimerkiksi ollut synttäreillään korttelisuunnistusta - mikä oli vähintään yhtä tajunnanräjäyttävä ja inspiroiva idea kuin synttäri-Shapekin. Oispa jo 45...

Nautin vielä muutaman kaverin kanssa palauttavan mallasjuoman Esportin kahvilassa, minkä jälkeen siirryimme kotiin valmistautumaan iltaan. Minut "puoliyllätettiin" illallisella Espoon uudessa panimoravintolassa Fat Lizardissa, missä sain tankata niin herkullisilla pienpanimo-oluilla, heinäsirkoilla kuin synttärikakullakin.

Seurapiiritapahtumassa

Ilmeisesti jokainen, joka on joskus ollut jotain polkujuoksupiireissä, tekee loppiaisena täsmälleen samaa asiaa: rogaa. Sen verran tuttuja naamoja tuli eilen nähtyä sekä loppiaisrogainingin kisakeskuksessa että myöhemmin metsässä. Sen lisäksi, että paikalle oli raahautunut suunnilleen puolet Nuuksio Classicin sekä Bodom Trailin järkkäriporukasta, oli matkassa mukana myös muunmuassa minun suunnistuskouluni valmentajat sekä Supersuunnistajan rogainingtyttöystävä ToinenNainen. Etteivät piirit mitenkään tuntuisi liian suurilta, toimi ratamestarina työkaverini S. Eräs kaveri totesikin, että Facebook oli muistuttanut aamulla hänen osallistuvan tapahtumaan 32 kaverinsa kanssa. Tuttu tunne.

Perinteinen lähtöselfie

Loppiaisrogaining kisattiin tänä vuonna Siuntion talousmetsissä, ja tällä kertaa reitillä joutui jopa suunnistamaan. Totesin ratamestarille kisan jälkeen, että onneksi olin reissussa Supersuunnistajan enkä Vuorikiipeilijä M:n kanssa. Tyttöjen kesken olisi varmasti alkanut itkettää viimeistään pimeän tullessa. Kartalla oli muutama helppo rasti, mutta ne olivat luonnollisesti kaikki kartan eri reunoilla.

Alussa juostiin jonossa kuten aina. Tällä kertaa oli kuitenkin paljon
vaihtoehtoja ekaksi rastiksi.

Totesin Supersuunnistajalle aamulla Siuntioon ajaessamme, että minua laiskotti ja väsytti harvinaisen vähän. Yleensä olen aina hyvin väsynyt ja epämotivoitunut ennen pidempiä kisoja, mutta fiilis paranee, kun pääsen liikkeelle. Sanoin pelkääväni, että nyt käy juuri toisin päin.

Leimatessa muun joukkueen pitää olla 5 m päässä rastista. Kai yläpuolellakin saa olla?

Mitäs jinksasin. En minä nyt varsinaisesti motivaatiokuoppaan valahtanut kisan alettua, mutta huomasin jalkojeni ja oikeastaan koko akan olevan hyvin väsynyt. Meillä oli keskiviikkona juoksuklubissa aika kova treeni, ja reiteni olivat sen jäljiltä aivan betonia. Sen lisäksi minulla oli kokonaisvaltaisen rasittunut ja huonokuntoinen olo lähes koko kisan ajan. Koetin kiinnittää erityisen paljon huomiota riittävään energiansaantiin, ja se pelastikin minut pahimmilta mielialan muutoksilta. Jossain vaiheessa mietin kyllä keskeyttämistä aika vakavissani, mutta onneksi ylpeys ei antanut periksi puhua asiasta edes ääneen.

Tämä oli meidän reittimme helpoin rasti - ja se oli toki myös
meidän reittimme kaukaisin piste.

Mutta ei elämä niin perseestä ollut, ettei jotain hyvääkin olisi mahtunut mukaan. Reittisuunnitelma oli kerrankin hyvin tehty, ja pysyimme hienosti aikataulussa. Koska heti alussa oli selvää, että maasto vaatisi suunnistamista, emme suunnitelleet normaalia 40 km reittiä, vaan tyydyimme reiluun kolmeenkymppiin. Alkupuoliskolla olimme hieman aikataulusta edellä, mutta loppupuoliskolla maasto oli sen verran vaikeakulkuista ja narun jatkeena möyrinyt täti ihan loppu, että puolen tunnin aikaetu suli pois.

Huhut pitävät paikkansa. Metsät ovat oikeasti täynnä suppiksia.

Pummeja tuli jokunen, mutta nekin olivat hyvin pieniä. Pimeän tultua pörräsimme aika huolella rastilla numero 21, mutta niin teki moni muukin. Olimme jättäneet loppuun optioksi kolme lähirastia. Meillä olisi ollut aikaa hakea niistä ainakin yksi, mutta minä halusin mennä suoraan maaliin. Harrastin kyllä syvää itsetutkiskelua matkalla maaliin, mutta en mitenkään saanut motivoitua kipeitä jalkojani enää hurjalle 1,5 km lisälenkille. Tänään kun katselin tuloksia, kaduin päätöstäni. Mutta tulipahan opittua, että aina pitää antaa kaikkensa. Ja mieluummin juostaan maaliin kamalalla kiireellä kuin nössöillään sinne 20 min ennen määräaikaa.

Tämän rastin löysin minä! Ihan vahingossa, mutta löysin kuitenkin.

Pitää muistaa ensi kerralla ennen viikonlopun kisaa (tai harjoitushan loppiaisroga on) ottaa juoksuklubissa vähän iisimmin. Supersuunnistaja kehui, että tsemppasin hienosti. Omasta mielestäni kitisin kamalasti, mutta kai kaikki on suhteellista. En vetänyt sentään mitään lohduttomia energianpuutositkuja, kuten joskus on ehkä saattanut käydä. Ihan kamalasti en jaksanut metsässä jutella, mutta Supersuunnistaja on ihminen, jonka kanssa olen mieluiten hiljaa, jos jonkun kanssa pitää hiljaa olla. Se on kai sitä meidän laatuaikaamme.

Loistava suunnistaja löysi rastille myös pimeässä.

Kiitos järjestäjille! Tapahtuma oli taas kerran pelkkää timanttia. Vain pakkanen puuttui! Ja tilastonarkkarit voivat katsella tuloksia täällä ja rastiväliaikoja täällä.