Vieteistä parhain sä oot

Ei, tänään(kään) emme saa nauttia seksivau-pornoavautumisesta. Eli en meinaa kirjoitella sukupuolivietistä. Koska paras, (minulla) suurin ja kaunein vietti on toki kilpailuvietti! Tän syvällisen tutkielman voisi sanoa olevan vaikka jatkoa mun 1,5 vuoden takaiselle pohdinnalleni urheilun ja liikunnan eroista. Huomaa, että olen ollut vihainen: ihan kamalia lauserakenteita tuolla. :) Mutta asiaan.

Wikipedian mukaan vietti on käyttäytymismalli, joka yksilöllä on ilman ennakkokokemusta. Sitä ei saa pois tai lisää, mutta sen kautta tapahtuvaa käyttäytymistä voi vahvistaa tai tukahduttaa.

On lienee kaikille blogin lukijoille tullut selväksi, että mua on joko tahallaan tai (luultavimmin) ihan vahingossa  kasvatettu erittäin kilpailuhalua vahvistavalla tavalla. 10-vuotiaana aloitetulla koripalloilulla saattaa olla osuutta asiaan, mutta on mulla kyllä muistikuvia aikaisemmastakin elämästä ja siitä suuresta vitutuksesta, jos en olekaan pärjännyt jossain satunnaisessa kisailussa x.

Tässä kuvassa näkyy metsästysvietti

Mä pidän mun kilpailuvietistäni ja ruokin sitä mielelläni. Se ilmenee mun elämässäni muillakin sen osa-alueilla kuin urheilussa: mun entisessä ja nykyisessä parisuhteessani siivous ja muut tylsät kotityöt hoidettiin ja hoidetaan "leikkimielisillä" kilpailuilla. Eikä mikään asia ikinä ole niin pieni tai vähäpätöinen, etteikö siitä kannattaisi lyödä vetoa. Ja kaikki leuanvetohaasteen kaltaiset pikkuhupailut ovat kuin luotuja minulle. pakko osallistua. Kamala, sisäinen pakko.

Mä olen kuitenkin aika laiska, joten jos en olisi kilpailullinen ihminen, olisin varmaan läski sohvaperuna. Kuten tuossa aikaisemmassakin postauksessa totesin, niin mä en ole mikään hyvän olon kuntoliikkuja. Mä tarvitsen tavoitteita ja keinoja mitata ne. Ja mulle niitä keinoja ovat olleet koris- ja säbäsarjat ja kaiken maailman kuntourheilutapahtumat.

Olen joistain triathlonblogeista lukenut, että ihmisillä on vaikeuksia poistua omalta mukavuusalueeltaan. Mulla ei ole ikinä ollut sitä ongelmaa. Päinvastoin mä olen taipuvainen yliyrittämiseen, ja useammin lähden liian kovaa kuin sopivan hiljaa. Mua ei ikinä ennen kisaa jännitä itse kisaaminen - sehän on hauskaa. Mua lähinnä pelottaa, kuinka pahalta kisa tulee taas kerran tuntumaan, kun painan verenmaku suussa kuin viimeistä päivää.

Eli vaikka rakastan kilpailua ja kilpailuviettiäni, niin on siinä huonojakin puolia. Joskus kilpailen sellaisissa asioissa, missä ei pitäisi kilpailla. Klassikkoesimerkki on tietysti hikketyttöjen raivokas taistelu kympeistä - mihin myönnän syyllistyneeni. Olin kauan relisteröitymättä jopa HeiaHeiaan, koska pelkäsin ylikuntoa: ei olisi mitenkään mahdoton skenaario, että pakottaisin itseni jumpalle ihan vaan siksi, että minulla olisi eniten tunteja kasassa. Tästä on jopa ennakkotapaus:

Meille maksettiin töissä muistaakseni vuonna 2010 Liikuttaja-nimistä palvelua, missä meitä "kuntotestattiin" palvelun alussa ja lopussa ja palvelun aikana pidettiin harkkapäiväkirjaa. Minulle tuli pakonomainen tarve nostaa jatkuvasti aktiivisuustasoani järjestelmässä ja liikkua eniten. Kehitin suorastaan epäterveellisen kisan yhden työkaverin kanssa kärkisijasta - ja menin vielä häviämään. Mutta lopussa ei vaan aika ja kroppa riittänyt enempään. Kyllä minä lisäsin silloin muun liikunnan lisäksi venyttelyä ja kävelylenkkejä ihan vaan saadakseni "helppoja tunteja", mutta en kuitenkaan vaihtanut kovempia treenejä siihen. Loppupalautteessa valkkutyyppi sanoi, että olen riehunut itseni lähimmäksi ylikuntoa koko firman silloisen historian aikana. No, olinpahan kärkipaikalla edes jossain... ;)

Missä kassi, siellä kissa. Tänkin on kai pakko olla joku vietti?

Kysyin supersuunnistajaltakin sen kuuluisan toisen mielipiteen mun kilpailuviettini hyvyydestä. Hänkin on sitä mieltä, että se on pääpiirteissään kiva asia, koska se tekee musta tavoitteellisen - mikä sitten on vaan positiivista. Ainoa huono puoli tässä hurjassa pärjäämisen tarpeessa on, että jos kaikki ei mene putkeen, niin minua alkaa ottaa päästä, ja alan känkkäränkäksi.

Munkaan kilpailuviettini ei kuitenkaan toimi kaikessa. Jos asia ei mua kiinnosta, niin ei mua saa asiasta juuri kiinnostumaan, vaikka kuinka kehittäisi siitä kisan. Esimerkiksi imurointikisan voisin hävitä ihan mielelläni.

Muutenkin olen ollut havaitsevinani pientä aikuistumista ja harmaiden sävyjen löytymistä mustan ja valkoisen välistä tässä vuosien kuluessa. Ja kun luin tuota vuoden 2011 tekstiäni nyt uudelleen, en voi sanoa enää olevani ihan niin kovempaa, jumalauta -meiningillä kohkaamassa. Viimeaikaiset tapahtumat ovat taas osaltaan rauhoittaneet minua jonkin verran, enkä aio enää ihan vaan elämän lepposiiden nimissäkään juosta kisasta toiseen suuna päänä. Mutta silti olen vakaasti sitä mieltä, että siinä ei ole mitään väärää, jos yrittää lenkkipolulla juosta mahdollisimman monta selkää kiinni. Pieni kilpailu piristää - ja ruoskii ainakin minua parempiin suorituksiin.

Joo, urheilurintamalla ei mitään uutta. Siksi tänään pohdittiin syvällisiä.

Leuanvetohaaste: tänään 29, yhteensä 435