Viimeinen kisa uunista ulos!

Lauantaina kisattiin sitten samainen koitos, mistä minun ja supersuunnistajan yhteinen kisaelämä sai alkunsa vuosi sitten. Sitä ennen vain söimme ja katsoimme leffoja yhdessä. X-Kaato on siitä vekkuli kisa, että se alkaa aina aamuviideltä. Se on siis täysin passeli parisuhdetoimintaan, koska eihän kenenkään pinna nyt vaan voi olla kireällä neljän tunnin yöunien jälkeen. Mutta taas selvittiin kinaamatta, kuten viime vuonnakin. Ainoa kunnon kisariita on käyty ihanassa auringonpaisteessa keskellä rantaniittyä eli No Limit Adventuressa.

Kajakkeja silmänkantamattomiin - näky jossa silmä lepää

Mutta tikulla silmään, joka vanhoja muistelee. Tämän vuoden kisa järjestettiin melkein hoodeilla eli Espoon Viherlaaksossa. Minä olen ottanut usein arskaa tuossa ylläolevan kuvan hiekkarannalla ja toissakesänä kävin kaverin kanssa avovesiuimassa tuolla rannalla, joten mesta oli kyllä tuttu. Tosin tuo meidän joukkueen junantuoma hoiti suunnistuspuolen, joten mun kotiseututuntemuksestani ei tällä  kertaa ollut sanottavissa määrin hyötyä. Tosin on supersuunnistajankin Espoon metsiä iltarasteilla vähintään oman osansa kolunnut. Ja esimerkiksi eka suunnistupätkä suoritettiin Kasavuorella, missä kävimme pari viikkoa sitten yösuunnistamassa.

Miesten sarja starttasi kello viideltä, ja naiset ja sekajoukkueet pari minuuttia heidän jälkeensä. Kuntosarja sai nukkua tunnin kauemmin ja starttasi kuudelta, kun me palasimme melonnasta. Miehet lähtivät ensin pyöräilemään ja suunnistamaan, ja me muut aloitimme melonnalla. Rasteja oli Pitkäjärvessä kolme: yksi Järvenperässä ja loput sitten "paluumatkalla". Kisan karttoja voi ihailla multisport.fi:n sivuilta. Järvenperän joki oli täynnä kaislikkoa, ja sen sekaan suuntasivat vain kaheleimmat. Me ja moni muu parkkeerasi kaislikon reunaan, kahlasi mudassa rantaan ja haki ekan rastin jalan. Kahdelle muulle rastille pääsi kivasti melomalla viereen. Kolmas rasti oli järvessä poijulla, mutta me (kuten moni muukin) erehdyimme ensin etsimään sitä jalan maista. Supersuunnistaja luuli, etten minä olisi nousemassa mukaan, kun hän vaan hakee nopsaan rastin (istuin takana), mutta minä päätin osallistua etsintään. No, kajakkiamme ei oltu vedetty kunnolla rantaan, ja tietysti se sitten keikkasi minun noustessani, ja minä pääsin  ottamaan tuntumaa rantaveteen muutenkin kuin kengilläni. Ihan vilpakkaa oli.

Miesten lähtö

Onneksi rannassa oli luvassa lämmittelyä eli köysirata. Sitä minulla ei valitettavasti ole kuvia, koska supersuunnistaja kävi hakemassa parit rastit sillä aikaa kun minä leikin apinaa. Mutta tuolla jutun lopussa on linkki muiden kuviin, missä on köysiradastakin otoksia.

Köysirata oli kiva. Siinä  kiivettiin ensin hitaasti nousevaa köyttä ylös, sitten liu'uttiin lyhyttä "zip linea" pidempi puiden väli ja kiivettiin sitten pari puunväliä takaisin alas. Ei mikään vaikea, mutta kyllä paria tyyppiä ennen mua taisi vähän jänskättää se köyden varaan hyppääminen. Lukkoja oli vaikeaa saada auki, kun nakit olivat jäässä.

Sitten päästiin polkemaan ja saatiin veri lopullisesti kiertämään. Ennen pyöräilyä minä vaihdoin sukat. Hyvä niin, koska ainakin nakit olivat pyöräilyn alussa ihan jäässä. Eikä niillä varpaillakaan nyt liian kuuma ollut. Pyöräily oli rytmitetty kahdella suunnistusosuudella. Toinen niistä tehtiin Kasavuoressa ja toinen Oittaalla latupohjia pitkin. Kasavuoren suunnistus oli aika kinkkinen (jopa ääsääs pummasi!), mutta Oittaa oli aika suoraviivainen eli melkein tylsä. Hieman haastavaa siitä teki se, että kartasta oli leikattu osa pois. Mutta meidän joukkueen brain poweri osasi Oittaankin käytännössä ulkoa ja suunnisti suvereenisti valkoisten alueidenkin läpi.

Meikä hakee pyöräsuunnistuksen rastia Oittaalla puusta

Pyöräilyssä oli muutama osio, missä rasti oli "jossain polulla" ja siten ihmiset pakotettiin pyöräilemään polkua pitkin. Se oli yllättävän vaikeaa, koska kaikki kivet ja juuret olivat pirun liukkaita. Minua jännitti tekninen pyöräily koko ajan, mutta sisu meni lopullisesti kaulaan, kun pannutin kerran kunnolla ja hankin itselleni mojovan mustelman vasempaan kankkuun. Aika saattaa kullata muistot, mutta mielestäni olin vielä Spring Adventuressa paljon reippaampi, rohkeampi ja parempi maastopyöräilijä. Mitä ihmettä mulle on tapahtunut?

Pyöräily ei sujunut alussa ollenkaan. Mulla oli jotenkin vähän voimaton olo, ja en ollut saanut illalla kumejani kunnolla täyteen. Pidimmenkin Kasavuoren jälkeen taktisen pumppaustauon, missä koetin pakottaa lisää ilmaa renkaisiin. Varsinkin eturengas tuntui vain tyhjentyvän pikku pumpun fuskatessa, ja meikä alkoi jo hermostua ja uhkasi jättää leikin kesken. Onneksi mukaan oli tullut myös yksi hiilihappopanos. Sillä kumi täyttyi, ja pääsimme jatkamaan matkaa täysillä renkailla.

Supersuunnistaja pääsi kiipeilemään Kehä III:n sillan alla.

Olo oli juostessakin aika vetämätön. Taitaa olla vaan ihan hyvä, että kisakausi on nyt ohi. Alkoivat paukut olla kaiken kaikkiaan aika vähissä. Sain kuitenkin jostain lisäenergiaa Oittaalla, kun laskeskelin vastaan tulleista, että takanamme olisi jo neljä joukkuetta. Melonnan ekalla rastilla rantautuessa olimme vikoja, mutta kaislarämpimisen jälkeen paransimme asemiamme. Rantautuessa kaikki olivat vielä aika kasassa, mutta kiipeilyn jonotuksessa ja pyöräilyssä välejä alkoi muodostua. Heiluimme koko loppukisan 9. ja 10. sijan välillä, ja koska haimme enemmän rasteja, kuin meitä ennen maaliin tullut joukkue (joka Oittaalla oli vielä jäljessä), oli loppusijoituksemme yhdeksäs (13. joukkueesta). Taisin kuitenkin laskea ne takana tulleet joukkueet väärin, koska yksi meille hävinneistä joukkueista tuli oikeasti ekana maaliin. Heiltä vain hyytyi emit.

Kisan viimeinen koitos oli vielä pieni uintiretki melonnan kolmosrastilta laiturille. Ihan kokonaan ei (olisi) tarvinnut dipata, koska kisajärjestäjä tarjosi styroksit. Mutta tokihan me molemmat uimme: supersuunnistaja tippui lautalta leimatessaan rastia ja minä sitten laiturille noustessa. Supersuunnistaja ei kiivennyt enää tiputtuaan takaisin kyytiin, vaan polski perässä. Mahtoi olla vilpakkaa menoa, kun mullakin meinasi kädet hyytyä meloskelussa.

Me luulimme hakeneemme kaikki rastit, mutta maalissa selvisi, että reittejä piirrellessä oli käynyt pikkuviba: Kauniaisten kakkosrasti jäi piirtämättä mukaan reittiin. Supersuunnistaja taisi olla vähän väsynyt jo klo 23 aikaan perjantaina, enkä minä tietenkään tarkastanut reittiä, kun päällystin kartan. No, vaikka emme olisikaan saaneet sakkoa, olisimme silti hävinneet Avantille. Joten ei kamalasti harmita. Enemmän olen iloinen siitä, että teimme kohtalaisen eheän vaikkakin hitaan suorituksen, emmekä olleet läheskään vikoja! Enkä minä kiukutellut kamalasti tai ollut muutenkaan hankala ihminen.

Tässä vielä pari kuvakimaraa kisasta:

• Avanti Adventure / Lilli Rantahakala
• Kainulaisen kuvat dropboxissa Näissä vilahdan jopa minäkin köysiradalla :)

Lisäksi kisasta kirjoitettiin juttu Hevoskuuriin.

Ja ihan viimeiseksi vielä loppukevennys eli kuva päivän kunnosta. Tarkoitus ei ole esitellä massiivisia reisilihaksiani tai perberini tiukkuusastetta, vaan mustelmaani. Minusta se muistuttaa selällään kelluvaa pullukkaa otusta, joka hoilottaa suu auki. Näkeekö joku muu siinä jotain muuta? Mitä? :)

Se on niin iso, että aluksi siinä oli jopa kuhmu