Hulluja nuo norjalaiset - eli vaellustarina osa 1

Ei voi muuta sanoa, kuin  että kovat oli tytöllä luulot, kun vaellusreittiä suunnitteli. Rondanen vaelluksestamme tuli nimittäin kuin meidän perheen tyypillinen rogaining: ensin poiketaan suunnitelmasta ja ahnehditaan liikaa ja sitten on pakko karsia, kun ei ehditä kaikkea suunniteltua. Ei sitten saatu kasaan tavoiteltua seitsämää huippua. Mutta kai sekin on eräänlainen saavutus, että yhtenäkään päivänä ei toimittu suunnitelman mukaan (tai matkustuspäivinä kyllä, mutta niitä ei lasketa)? :D

Bää! Tervetuloa majoittumaan!

Sunnuntai oli lähinnä matkustuspäivä, joka tuli vietettyä lähinnä lentokoneessa ja bussissa. Pääsimme sentään iltapäivällä kävelemään reilut 6 km bussin päättäriltä ensimmäiselle vuoristomökille. Sää oli aivan ihanan aurinkoinen (ja tämä olikin sitten koko reissun ainoa aurinkoinen päivä). Kävimme vielä mökile päästyämme käppäilemässä vähän mökin ympäristössä katselemassa lampaita ja pientä vesiputousta. Päivällinen tarjoiltiin klo 19, minkä jälkeen katselimme vielä vähän karttaa. Supersuunnistaja lueskeli myös norjankielistä kirjaa reiteistä, ja alkoi himoita Storrondenin (2138 m) huiputtamista. Kirjan mukaan Storrondenilta pystyi laskeutumaan sen ja Rondslottetin väliseen satulaan. Mikään kartta, nettisivu tai lehtijuttu ei ollut asiasta samaa mieltä. Mutta hei, kyllähän ME nyt siihen pystyisimme!

Rondvassbun mökillä oli myös komea kisu!

Ensimmäinen yösijamme reitiltä kuvattuna

Maanantaiaamu valkeni vielä ihan nättinä. Alkuperäinen suunnitelmamme oli tosiaan ollut kävellä seuraavalle mökille virallista reittiä kahden huipun (Vinjeronden 2044 m ja Rondslottet 2178 m) kautta. Reittikuvauksissa tälle matkalle annettiin aika-arvioksi 10 tuntia, mikä meistä tuntui aika paljolta. Sovimme, että päätämme Storrondenin ja Vinjerondenin reittien risteyksessä, mitä teemme. Koska risteyksessä ei vielä satanut ja oli ihan kiva t-paitakeli, päätimme lähteä huiputtamaan Storrondenia. Eihän siinä nyt voi kauaa nokka tuhista. Eipä!

Lisää lampaita alkutaipaleella

Kaikki huiput olivat pilvien peitossa ja aika pian risteyksen jälkeen alkoi sataa. Vedimme siis sadetakkia päälle ja jatkoimme matkaa. Vähän ennen huippua sade muutti olomuotoaan vedestä rakeiksi. Sweet! Onneksi rakeet olivat pieniä, niin ne eivät juuri sattuneet. Raekuuro kesti onneksi vain hetken, ja huipulla tuli taas ihan vaan vettä.

Supersuunnistaja pilvessä. Tässä vaiheessa sää oli vielä hyvä.

Huiputtaminen oli hieman latteahko elämys, koska olimme kokonaan pilvessä, eikä maisemia näkynyt mihinkään suuntaan. Oli vain lunta ja märkiä kiviä. Ja ne märät kivet olivat muuten aika liukkaita, kun lähdimme könyämään alas kahden jyrkänteen välistä kaistaletta kohti Vinjerondenin ja Storrondenin välistä satulaa, Etenimme alaspäin noin tunnin kilometrivauhtia. Sade luonnollisesti loppui, kun rinne alkoi loiventua, ja takaisin viralliselle polulle päästessämme alkoivat kivetkin olla taas kuivia.

Pics or didn't happen!

Supersuunnistajan posessa tulee paremmin
esille huipulla vallinnut kiva kesäsää.

Pidimme satulassa pienen tauon, ja lähdimme sitten huiputtamaan Vinjerondenia. Nousu oli aika kova ja jyrkempi kuin edellinen: osaan matkasta tarvittiin nelivetoakin. Meno oli silti helpompaa kuin Storrondenin nousu, koska sää oli taas poutainen ja polkukin tavallaan selkeämpi. Meitä vastaan tuli norjalainen perhe, joka oli lähtenyt mökiltä meidän kanssamme samaan aikaan. He olivat ilmeisesti käyneet huiputtamassa Rondslottetin ja olivat palaamassa takaisin Rondvassbuhun. Perheen alakouluikäiset lapset tulivat rinnettä alas iloisesti rupatellen. Minä katselin heitä epäuskoisena huohottaessani rinnettä ylös viimeisilllä voimillani. Vinjerondenin huipulla meille kävi mäihä, ja pilviverho kaikkosi hetkeksi. Näimme siis jopa maisemia!

Sinne vaan! Kyllä siellä kohta taas jotain näkee!

Meikäläinen pullatauolla ja takana Storrondenin alastulorinne

Huipulla ei huvittanut taukoilla kauaa, koska pysähtyessä tuli nopeasti kylmä. Jatkoimme siis heti huiputuskuvien jälkeen matkaa seuraavaan satulaan ja kohti Rondslottetia. Laskua ei onneksi tullut kuin reilu sata metriä: reidet alkoivat olla jo todella hapoilla. Rondslottetin nousu meni taas osittain nelivedolla. Siinä puuskutellessa katselin, kun taas eräs kreisi norjalainen kersa liisi ohitsemme isänsä kanssa. Perustelin tahtia sillä, että vain isällä oli reppu ja sekin huomattavasti pienempi kuin meidän kantamuksemme. Olisi ehkä kannattanut olla hidas suomalainen, koska isän ja pojan jo lähdettyä huipulta takaisin alas, Rondslottetillakin kävi peikkomainen flaksi ja pilviverho repesi hetkeksi. Vau!

Päivän jos ei parhaat niin parhaiten näkyvät maisemat olivat Vinjerondenilla

Alas könyäminen oli taas erittäin rankkaa ja erittäin hidasta reitin ollessa pelkkää liukasta kiveä. Näimme edellämme muita retkeilijöitä ja huomasimme heidän poikkeavan polulta lumiselle kohdalle, mistä sulempaan aikaan virtaa varmaan joki. Kun pääsimme itse alemmas ja lumen reunaan, huomasimme, että ihmiset olivat laskeneet alas pyllymäkeä! Siis aivan sairaan hyvä idea! Housuthan siinä puuhassa kastuivat, mutta pääsimme hetkessä alas monta sataa metriä ja voitimme ajassa varmaan puoli tuntia. Tämä tuli tarpeeseen, koska Storrondenin huiputuksen takia päivä oli venymässä todella pitkäksi.

Huipulla ollaan! Onneksi tiedettiin ilman kylttiäkin, minne ollaan
menossa. Taustalla norjalainen superlapsi isineen.

Pyllymäen jälkeen meillä oli vielä patikoitavaa lähes kymmenen kilometriä. Olimme olleet vähän hölmöjä, emmekä olleet tehneet aamulla mökillä mukaamme eväsleipiä, koska luulimme selviävämme pähkinöillä ja suklaalla. Energiatasot alkoivat kuitenkin laskea, ja kun niskaamme tuli vielä rankkasade, lopahtivat fiilikset entisestään. Minä aloin lisäksi pelätä, että mökki olisi jo ihan täynnä emmekä ehtisi perille ennen respan sulkemista. Olimme kuitenkin perillä Bjørnhollian mökillä vihdoin kymmenen aikaan illalla (eli tunti ennen respan sulkemista) litimärkinä, nälkäisinä ja kuolemanväsyneinä. Söimme salamannopeasti ja juoksimme kuivaushuoneen ja suihkun kautta pikapikaa pehkuihin.

Rondslottet ja hetken kestänyt selkeä sääikkuna

Pakko todeta, että nostan kyllä hattua norjalaisille eräjormille ja varsinkin niille lapsille. Alakouluikäiset penskat painoivat tuntureilla oikealta ja vasemmalta ohi iloisesti lallatellen. Mutta ei kai se ole ihme, kun tuossa maassa mäkien kävely taitaa olla ihan normisettiä. Meidän seurueeseemme kuului kuitenkin lakeuksien kasvatti ja toinen vielä huonokuntoisempi mölli. ;)

Vasemmalla näkyy meidän pyllymäkemme loppu

Kerron loppureissusta toisessa postauksessa huomenna, koska ensimmäisen päivänkin tarinasta tuli jo ihan liian pitkä. En minäkään tätä jaksaisi lukea.

Loppuun vielä kuva ekan päivän reitin loppupuolelta, että saadaan postaukseen
vähän väriäkin.