Ja niin kaatui X

Taas lauantaina oli aika "kesäkauden" viimeisen kisan eli X-kaadon. Tämä kisa alkaa olla jo suorastaan perinne, koska tämä oli jo kolmas kerta, kun osallistuimme Supersuunnistajan kanssa kisaan. 2012 X-kaato oli se kisa, missä me aloitimme yhteisen multisporturamme.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä raivosi myrsky. Mutta kuten laulukin sanoo, on myrskyn jälkeen poutasää, ja kisa käytiinkin oikein mukavassa ja (auringon noustua) aurinkoisessa syyssäässä. Ei ollut edes kovin kylmä: edes silloin viideltä aamuyöllä, kun startti tapahtui. Hitusen väsytti, koska ehdimme nukkua karttojen piirtämisen ja päällystämisen jälkeen noin 3 tuntia.

Lähtöä odotellessa

Myrskyn takia melontaosuus kuitenkin peruttiin, joten reitti koostui tällä kertaa vain pyöräilystä ja juoksusta. Kisa alkoi pienellä yö- ja muistisuunnistuksella Leppävaaran urheilupuistossa: kartat olivat vain urheilukentällä, ja rastipaikat piti muistaa ulkoa. Ääsääs hoiti homman suvereenisti kotiin, ja vaihtopaikalla oli vielä monenmonta fillaria, kun me starttasimme omat munamankelimme kohti seikkailuja.

Reitti kulki Talin mäelle, missä pääsimme taas jalkautumaan ja hakemaan frisbeegolfradalle ripoteltuja rasteja. Tämä quest taisi olla monelle aika kinkkinen, koska rastipaikat piti katsoa golfradan kartasta eikä varsinaista suunnistuskarttaa ollut ollenkaan tarjolla. Jopa yleensä suvereenisti suunnistava Supersuunnistaja pummasi vähän. Itse juoksin nollat taulussa perässä ja koetin pysyä mukana, kuten tapanani on.

Sininen hetki Munkassa

Talista poljettiin Tarvon saaren kautta Munkan rantsuun, missä fillarit vaihdettiin apostilin kyytiin ja suunnaksi otettiin Seurasaari. Seurasaaressa oli (tosi söpön koiran lisäksi) hipsunhauska suunnistus-quest, missä kartta oli pilkottu palasiin ja palat sekoitettu. Rasteja oli vain kolme, mutta osa jengistä onnistui silti posottamaan ihan väärään suuntaan. Supersuunnistaja ei ainakaan sanonut pummanneensa, enkä minäkään huomannut moista tapahtuneen. Itsehän toki taas vain roikuin narun jatkona ja raportoin, mihin kohtaan rikkinäistä ruumistani kulloinkin koski.

Ujo leimaaja piilottelee puun katveessa Seurasaaressa

Seurasaaren rastien jälkeen olisi ollut se melonta, mutta nyt tosiaan saimme palata pari rastia kiertäen takaisin rantaan. Me tosin totesimme, että Seurasaaressahan on siistit sisävessat ja otimme tässä välissä ihan oman ns. paskarastin. Anteeksi, jos tässä tulee nyt vähän liikaa tietoa, mutta ette arvaakaan, miten mukavalta kakka voi tuntua 10 km juoksun päälle. Ainoastaan Ruotsin lapissa vaelluksen lomassa tunturin rinteessä väännetty sipa hienolla maisemalla on säilynyt muistoissani mukavampana kakkakokemuksena. Vessa oli suosittu muidenkin parien keskuudessa: eräs miespari oli kakkarastilla jo toistamiseen, koska toisella herroista oli vatsa löysänä. Ajoimme myöhemmin Pitäjänmäellä heidän ohitseen, kun samainen nuorimies könysi ylös ojasta. Voi parkaa. :)

Myrsky oli tehnyt temput pariinkin kohtaan reitillämme

Mutta takaisin sporttiin. Kun palasimme Munkan biitsille, pääsin minä hyppäämään kickbiken päälle. Seuraavana questina oli hakea rasti Ruukinrannasta siten, että toinen potkii ja toinen juoksee. Monet parit varmaan vuorottelivat kickbikella, mutta koska meistä toinen osaa juosta ja toinen oikeastaan ei, niin ainoa meidän vaihtomme oli se, kun meikä vaihtoi potkivaa jalkaa. Ja sitä sai muuten vaihtaa! Ristus, että voi olla rankka laji tuo kickbike. Eihän sillä menopelillä meinaa päästä ylämäkeen ollenkaan! Olen potkutellut pariin otteeseen ennenkin, mutta en tosiaan muistanut sen olevan näin rankkaa.

Mintun vihreä pyörä

Oli siis enemmän kuin kivaa päästä taas fillarin selkään ja polkaista Pitäjänmäen ja Lassilan kautta Malminkartanon jätemäelle. Pääkaupunkiseutulaiset varmaan tietävät kaikki, että Jättärillä on sellaiset kivat pikkuportaat. Wikipedian mukaan portaita on 426 ja ne ovat Helsingin pisimmät. Meille törkättiin mäen juurella kantoon kaksi reppua, joissa oli kummassakin harjoitustelamiina ja sanottiin, että kolmesti ylös, kiitos. Onneksi en ole mies - miesten sarjassa näet kiivettiin huipulle viidesti. Toisaalta, mitäs minä tässä ulisen: Supersuunnistaja leikki herrasmiestä ja kantoi meidän molempien reput, koska hän ajatteli, että minun pullistunut välilevyni ei tykkäisi telamiinasta. No, tällä tavalla minäkin uskalsin vähän hölkkäillä alamäen loivemmat kohdat, vaikka vähän mietinkin, mitä selkä ja polvet tykkäävät tärinästä. Kiipeäminen oli yllättävän kivaa, vaikka tokalla kiekalla saimmekin tehdä pienen kunniakierroksen, kun Supersuunnistaja muisti vasta parinkymmenen portaan jälkeen, että unohti leimata alhaalla...

Soittakaa Paranoid! Eiku Stairway to Heaven!

Kiipeilyiden jälkeen meidän piti vielä polkea samaisen mäen päälle, minkä jälkeen saimmekin pyöräillä takaisin Leppävaaraan. Siellä odotti 1,5 km ja neljän rastin loppujuoksentelu, joka toki sisälsi vielä kaikki urheilupuiston lähimmät mäet ja nyppylät. Mutta se on multisportissa ihan tavallista: jos rasti ei ole mäen päällä, se on luultavasti kuopassa.

Jee! Maali! (Kuva: Liisa Paakkanen)

Maaliin kirmattiin vikalta rastilta pitkin juoksurataa ja minäkin sain vielä itsestäni irti loppukirin. Ja olihan se taas vaan niin siistiä tulla maaliin! Eilen tulosten tullessa huomasimme vielä sellaisen iloisen asian, että emme olleet lähellekään viimeisiä: sijoituksemme oli 10 / 15 ja yksi sekapari oli vielä keskeyttänyt. Emmekä hävinneet viidennelle joukkueellekaan kuin vähän päälle puoli tuntia! Sarjassa oli 4 kovaa joukkuetta, joilla on tiukka taistelu ykköspaikasta ja sen jälkeen oli iso massa tasaisin välein tunnin sisällä. Ja kaksi sellaista joukkuetta, jotka olivat vähän niin kuin me kaksi vuotta sitten. Eli kai tässä on vähän kehitytty. Jee!